Koululiikunta

[Veli Karimies]

Joo ja huvipuistossakin käyminen on hauskaa.

Liittyy asiaan miten? Onko sinulla jotain traumoja koululiikunnan pallopeleistä, vai mikä noin sylettää? Puuttuuko pelisilmä? Sinun mielestäsikö esim. jääkiekko, jalkapallo, koripallo ja sähly eivät ole hyviä kuntoilumuotoja?

Sinun mielestäsi ne näyttivät oleva parempia kuntoilumuotoja kuin vaikka juoksu, koska ne ovat hauskempia. Jos hauskuus määrittelee kuntoilumuodon paremmuuden, silloin huvipuistot ovat lähes parhaita paikkoja kuntoilun harrastamiseen.

Miksi KOULUSSA pitäisi kaiken olla hauskaa?

Mitäs ihmeen tekemistä pelikuvioiden opettamisella on koululiikunnan kanssa  

Niinpä.

Niin, ei meillä ainakaan koululiikunnassa mitään pelikuvioita opetettu, vaan annettiin pallo/kiekko ja laitettiin kakarat pelaamaan. Pelikuvioiden opettaminen on taas seurojen tehtävä.

Meillä ainakin.

[Ant.]

Koululiikunnalla pitäisi olla kaksi tavoitetta:

a) Tutustuttaa oppilaat erilaisiin lajeihin ja opettaa niiden perusteet (esimerkiksi opettaa uimaan)
b) Innostaa heitä pitämään kunnostaan huolta nyt ja tulevaisuudessa

Nykyisin liikuntatunnit sisältävät pelkkää tutustumista. Joka viikko harrastetaan uutta lajia, joista jokaista ainakin joku, elleivät kaikki, vihaavat. Lisäämällä tätä nykyistä sekasotkua, ainakaan huonokuntoisimpien kunto ei parane, koska he kuitenkin vihaavat 90 % lajeista ja istuvat niiden aikana vaihtopenkillä tai ovat maalivahteina.

Tutustumiseen riittäisi esimerkiksi kymmenen ensimmäistä kouluviikkoa joka lukukaudesta, joka riittäisi tarvittavan urheiluyleissivistyksen saavuttamiseen. Sen jälkeen jokaiselle annettaisiin jonkinlainen liikuntapassi ja vapaus valita oma lajinsa, jota loppuvuoden harrastaa. Kun laji on itselleen mieluisin mahdollinen, myös tulokset ovat parhaat mahdolliset sekä silloisen kunnon että tulevaisuuden liikkumisen kannalta.

[Enni]

Tämä on kyllä hankala kysymys, on hankalaa päästä kaikkia miellyttävään lopputulokseen. Minun mielestäni lapsien/nuorten tulisi yleisesti ottaenkin liikkua enemmän. On huolestuttavaa, kuinka paljon lapset ovat nykyään ylipainoisia, ja sen mukana sitten tukku sairauksia. Ei lupaa hyvää elämää.

Karkin, pikaruoan ja sokerilitkujen turvottamat skidit tulisi saada innostumaan liikunnasta, ja päivittäisen liikuntamäärän tulisi olla paljon enemmän kuin se kotiovelta autoon kävely. Vähemmän tietokonetta, telkkaria ja lapset pihalle! 

[erilainen]

Joo ja huvipuistossakin käyminen on hauskaa.

Liittyy asiaan miten? Onko sinulla jotain traumoja koululiikunnan pallopeleistä, vai mikä noin sylettää? Puuttuuko pelisilmä? Sinun mielestäsikö esim. jääkiekko, jalkapallo, koripallo ja sähly eivät ole hyviä kuntoilumuotoja?

Sinun mielestäsi ne näyttivät oleva parempia kuntoilumuotoja kuin vaikka juoksu, koska ne ovat hauskempia. Jos hauskuus määrittelee kuntoilumuodon paremmuuden, silloin huvipuistot ovat lähes parhaita paikkoja kuntoilun harrastamiseen.

Miksi KOULUSSA pitäisi kaiken olla hauskaa?

Mitäs ihmeen tekemistä pelikuvioiden opettamisella on koululiikunnan kanssa  

Niinpä.

Niin, ei meillä ainakaan koululiikunnassa mitään pelikuvioita opetettu, vaan annettiin pallo/kiekko ja laitettiin kakarat pelaamaan. Pelikuvioiden opettaminen on taas seurojen tehtävä.

Meillä ainakin.

Itse olen ainakin sitä mieltä, että aivan sama minkälaista liikuntaa harrastavat kunhan harrastavat. Oli se sitten joku pallopeli saati ihan lenkkeily. Kaikille löytyy se mieluinen vaihtoehto. Liikunnan tulisi olla osa elämää jokaisella ihmisellä, eikä tämä katso ikää mitenkään. Moni vain lopettaa liikkumisen jo nuorella iällä. Ihan kuin se olisi joku nuorten juttu. Miksi ihmeessä? Perhe-elämään vetoaminenkin on jo niin kulunut juttu...

Erilaisissa pallopeleissä on vain se ongelma että näitä pystyy harrastamaan rajoitetusti. Tällä tarkoitan sitä että se vaatii vehkeet, alueet ja muut ihmiset. Tälläiset muuttujat voivat jopa estää harrastuksen aika ajoin, tai estää harrastamasta niin paljon kuin haluaisi. Lenkkeilyssä esteinä ei ole kuin oma itse.

[Sarppi]

Tutustumiseen riittäisi esimerkiksi kymmenen ensimmäistä kouluviikkoa joka lukukaudesta, joka riittäisi tarvittavan urheiluyleissivistyksen saavuttamiseen. Sen jälkeen jokaiselle annettaisiin jonkinlainen liikuntapassi ja vapaus valita oma lajinsa, jota loppuvuoden harrastaa. Kun laji on itselleen mieluisin mahdollinen, myös tulokset ovat parhaat mahdolliset sekä silloisen kunnon että tulevaisuuden liikkumisen kannalta.

IB-lukioissa on käytössä vähän tämän liikuntapassin tyyppinen ohjelma; kahden vuoden aikana tulee kerätä 50 h liikuntaharrastuksen tunteja (samoin 50h luovaa toimintaa ja 50h "vapaaehtoistoimintaa") eräänlaiseen liikuntapäiväkirjaan. Ohjattua toimintaa velvoitettiin harrastamaan joku prosentti tunneista, mutta sai myös käydä lenkillä kaverin kanssa. Kustakin suorituksesta merkittiin ajankohta ja tanssiohjaaja tai lenkkikaveri tai uimahallin valvoja pisti puumerkin papereihin. Pari kertaa vuodessa piti vihkoa näyttää koulussa.

Onnistuisi taatusti yläkoululaiseltakin. 

[Lunoir]

Ensisijaisesti nuoret pitäisi saada liikkumaan enemmän vapaa-ajalla. Mutta koska tämä vaatisi vanhemien aktiivista osallistumista, nuorten patistamista tietokoneilta harrastuksiin, ideasta ollaan taidettu luopua. Vanhempien ja nuorten valistus liikunnan ja hyvän kunnon tärkeydestä ei ole tehonnut. Jäljelle jäänyt keino on koululiikuntatuntien lisääminen.

Lisätty koululiikunta saisi nuoret liikkumaan jonkin verran enemmän kouluaikoina, mutta entä sen päätyttyä? Epäilen vahvasti, että ei. Nuoret aikuiset ja aikuiset olisivat aivan yhtä huonokuntoisia, oli koululiikuntaa kuinka paljon tahansa. Koululiikunta ei lisää ihmisten intoa harrastaa liikuntaa myöhemmällä iällä. Vaikutus saattaa pikemminkin olla paikoin päinvastainen.

Omakohtaisesti koululiikunnasta yleensä:
Itse lukeudun tähän joukoon, joka suoraan sanottuna vihasi koululiikuntaa läpi koko peruskoulun. Alakoulun toisella puolikkaalla opin jopa pelkäämään sitä. Olin niin henkisiltä  kuin fyysisiltä ominaisuuksiltani sopimaton valtaosaan lajeista joita liikuntetunneillamme harrastettiin. Huonouttani itseni lisäksi inhosivat muut oppilaat ja opettajat, ja sainkin asiasta kuulla jatkuvasti. Oravanpyörä lähti käyntiin jo ensimmäisellä luokalla, enkä päässyt siitä kouluaikoinani koskaan pois.
Luulen, että olisin ollut osallistuvampi ja yritteliäämpi sekä ottanut peruskoulusta mukaani positiivisemman asenteen koululiikuntaa ja liikuntaa kohtaan yleensä, jos olisin saanut olla jonkinlaisessa kaltaisteni vajakkiryhmässä. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin, minun olisi ollut parempi olla niiden muiden läskien, pelkurien, nysvöjen, epäsosiaalisten ja rumien kanssa. Ei me todennäköisesti oltaisi osattu pelata mitään niin hyvin kuin ne parhaimmat, mutta olisimme kuitenkin pelanneet - sen sijaan että olisimme piiloutuneet jonnekin salin/kentän reunalle, istuneet vapaaehtoisesti/pakotettuina vaihtopenkeillä tunnit läpeensä tai pahimmassa tapauksessa lintsanneet kokonaan.
Tällainen erottelupolitiikka tuskin saa kovin paljoa kannatusta, aivan kuten eivät "lahjakkaiden luokat" tai muutkaan vastaavat. Onhan tuo tuollainen "eriarvoistavaa" ja muuta paskaa vaikka siitä hyötyisivat niin hyvät kuin huonot.

Eli,
a) Vaikka koululiikunnan lisäys ei ole oikeastaan minkäänlainen ratkaisu suomalaisten huonokuntoisuuteen sitä kuitenkin voidaan parempien vaihtoehtojen uupuessa lisätä, mutta ei aivan nykymuotoisena. Vastavuoroisesti vaikkapa pakkoruotsin tai uskonnon opetusta vähennetään. Kai se on parempi että suomalaiset liikkuvat edes joskus, jossain vaiheessa elämäänsä, kuin eivät ollenkaan?

b) Yritetään saada suomalaiset muilla keinoin parempikuntoisiksi.    

c) Lopetetaan turha holhous suomalaisten kunnon osalta. Mielestäni tärkeämpää ja tehokkaampaa suomalaisten terveyden kannalta olisi suunnata resursseja esim. ruokatottumusten muuttamiseen.

[Simo Hankaniemi]

Koululiikuntaa pitäisi olla tunti joka päivä, mutta liikunnan luonteen olisi muututtava. Numeroarvostelusta pitäisi luopua ensimmäisenä, koska sillä ei ole mitään merkitystä koululiikunnan kohdalla. Pallon pomputuksen sijasta pääpainon pitäisi olla juoksussa, painoharjoittelussa ja itsepuolustuskoulutuksessa.

[Aschenisto]

Kunnon saksalaista menoa: telinevoimistelua miehille ja joukkueurheilulajeja.

[erilainen]

Tällainen erottelupolitiikka tuskin saa kovin paljoa kannatusta, aivan kuten eivät "lahjakkaiden luokat" tai muutkaan vastaavat. Onhan tuo tuollainen "eriarvoistavaa" ja muuta paskaa vaikka siitä hyötyisivat niin hyvät kuin huonot.

Itse kannatan ehdottamaasi erottelupolitiikkaa. Se pätee myös muissakin kouluaineissa, kun puhutaan erilaisista oppijoista sun muista.

[Spesialisti]

Kuten nykyäänkin, pidin myös 70- ja 80-lukujen koululaisena yksilölajeista. En voinut sietää pesäpalloa, lentopalloa, jääkiekkoa, yms. lajeja, jossa himourheilijat pääsivät loistamaan ja pätemään. Yleensä nämä tyypit olivat luokan suurimpia vittupäitä. Parasta nöyryytystä ja nokkimisjärjestyksen määritystä olikin vanhan liiton joukkueiden jako, jossa nämä päällepäsmärikapteenit pääsivät vuorotellen valitsemaan pompoteltavansa. Vieläko kouluissa on sama systeemi? Nykyään täytyy varmaan varsinaislapsoset valita kiintiöperiaatteella ensimmäisinä, muuten rassismi.

Ihmettelenpä miksi ei vain pistetty jengiä puoliksi sattumanvaraisessa järjestyksessä. Eikö Suomen peruskoulu olekaan tasa-arvoisuutta vaaliva opinahjo, sosialidemokraattiseen elämään valmentava instituutio?

[Leikkimielinen pihapeli]

Ihmettelenpä miksi ei vain pistetty jengiä puoliksi sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Kiekossa ja sählyssä on ainakin tuohon hyvä konsti: mailajaot. Tosin en tiedä, onnistuuko tuo koulussa. Normihöntsyillä onnistuu hyvin.

[JR]

Moni ei hyväksynyt väitettä, että liikunnallisesti lahjakkaat ovat usein muutenkin lahjakkaita. Kuulin tämän asian jossain tapahtumassa, jossa kuvataidelukiolla oli osasto. Juttelin osastolla aikani, koska noi omat muksut, yllätys yllätys ovat myös taiteellisesti lahjakkaita. Koulun esittelijä kertoi heidän oppilaissaan hyvin selvästi näkyvän taiteellisen ja liikunnallisen lahjakkuuden yhteys, kuin myös se, että lahjakkaat ihmiset usein ovat monilahjakkaita.
Omat lapset ovat käyneet ihan tavallisen koulutien, eivät ole halunneet liikunta-, eivätkä kuvataideluokille, vaikka heitä on koulussa niille jopa painostettu. Heistä on kyllä aina ollut mukavaa näyttää liikuntaluokkalaisille närhenmunat eri liikuntatapahtumissa.

[MikkoAP]

Tällainen erottelupolitiikka tuskin saa kovin paljoa kannatusta, aivan kuten eivät "lahjakkaiden luokat" tai muutkaan vastaavat. Onhan tuo tuollainen "eriarvoistavaa" ja muuta paskaa vaikka siitä hyötyisivat niin hyvät kuin huonot.

Itse kannatan ehdottamaasi erottelupolitiikkaa. Se pätee myös muissakin kouluaineissa, kun puhutaan erilaisista oppijoista sun muista.

On toki täysin tarpeellista huomioida lahjakkaat oppilaat. Olen samaa mieltä, että tasapäistävä nykyjärjestelmä estää huippulahjakkuuksien kehitystä. Joten jonkinlaiseen "lahjakkaiden luokat" käytäntöön olisi aihetta. Mutta toisaalta pitää muistaa, että lapsi ei ole mitenkään valmis "tuote" ja kehitys tapahtuu eri yksilöillä eri tahtiin ja samoin tytöt ovat kehityksessä yläasteella poikia edellä jne.

Ei ole esimerkiksi mitenkään harvinaista, että peruskoulun matikan tunneilla kyllästyneenä nuokkunut ja huonoja numeroita saanut oppilas lukiossa sitten innostuukin ja pärjää pitkässä oppimäärässä hyvin.

Kannatan lahjakkuuden huomaamista, mutta en sitä, että jo joskus alle 10-vuotiaana yritettäisiin loppuiäksi valita, ketkä menevät huippujen putkeen ja keistä tulee niitä lahjattomia surkimuksia.

[Veli Karimies]

Moni ei hyväksynyt väitettä, että liikunnallisesti lahjakkaat ovat usein muutenkin lahjakkaita.

Enkä minäkään. Tunnen parikin tapausta jotka ovat hyvässä kondiksessa muuten, mutta päässä ei sitten liiku juuri mikään.

[Nikopol]

Liikunnan ei tarvitse olla erillinen kouluaine opetussuunnitelmineen. Kolme kertaa viikossa parin tunnin pakollinen kävelylenkki, sateen sattuessa sisätiloissa. Lintsareille ei todistusta ennen kuin lenkit on kävelty. Vitut kaikille lajeille ja kuvioille, ne joita kiinnostaa tekevät sen omalla ajallaan. Koulun ei tarvitse viedä terveitä lapsia keilaamaan ja kalliokiipeilemään. Niihin hakeudutaan itse jos hakeudutaan.

Ainoa ohjattu laji on uimakoulu niille jotka eivät vielä yläasteelle tullessa osaa. Sekin on suora välttämättömyys eikä urheilua ja feelgoodia.

Läski palaa ja kunto kasvaa vain pakolla. Kysymys on kansantaloudellinen ja suoraan maan tulevaisuuteen vaikuttava. Ja luonnollisesti tässäkin asiassa vain nössöillään ja pehmoillaan. Meillä on sairain, heikoin ja kermaperseisin nuoriso koko maan historiassa. Kuvottavia pleikkapullia joita meidän keski-ikäisten pitää vielä jonain päivänä hoitaa kun niillä alkaa paikat hajoilla.

Vapautus raviringistä vanhempien ja valmentajan allekirjoittamalla todistuksella aktiivisesta urheiluharrastuksesta sekä normikäyrää noudatteleva painoindeksi.

Äänestin kyllä, mutta tuon voi tulkita miten haluaa.

[BastardoGrande]

Panostaisin enemmän koululiikunnassa liikuntaan, kuin johonkin typerään pallon perässä juoksemiseen. Juoksemista, pyöräilyä, lihaskuntoa, punttisalia.

Liikuntaopelle kun on vaan niin paljon helpompaa heittää auton takakontista potkupallo oppilaille ja sanoa; pelakkaa pojat pelakkaa ja mennä ite takas autoon lämmittelemään, kun alkaa ohjattua liikuntaa väsäämään.

Toisaalta, se potkupallon perässä juoksentelu lienee kuitenkin edelleen maailman levinnein liikuntamuoto.

[BastardoGrande]

Parasta nöyryytystä ja nokkimisjärjestyksen määritystä olikin vanhan liiton joukkueiden jako, jossa nämä päällepäsmärikapteenit pääsivät vuorotellen valitsemaan pompoteltavansa. 

Elämähän on jatkuvaa nöyryytysten sarjaa, paitsi mainituille 'päällepäsmärikapteeneille'.

Samat tyypit muuten ekana valitsi isotissisimmät gimmat aina koulubileisiin, eikä valituilla ollut oikeastaan mitään aihetta valittaa, menestyjien seurassa on paras kyyti.
Valintojen tekeminen jatkuu aikuisena, toiset valitsee ja toiset tyytyy valintoihin tai valittaa.

[MikkoAP]

Liikunnan ei tarvitse olla erillinen kouluaine opetussuunnitelmineen. Kolme kertaa viikossa parin tunnin pakollinen kävelylenkki, sateen sattuessa sisätiloissa. Lintsareille ei todistusta ennen kuin lenkit on kävelty. Vitut kaikille lajeille ja kuvioille, ne joita kiinnostaa tekevät sen omalla ajallaan. Koulun ei tarvitse viedä terveitä lapsia keilaamaan ja kalliokiipeilemään. Niihin hakeudutaan itse jos hakeudutaan.

Hyvä idea. Kävely on maailman luonnollisin liikuntamuoto. Reipasta tahtia, ei siis mitään tappotahtia, mutta kuitenkin niin, että kaikki edes hengästyvät ja hikoilevat. Siinä oppii myös tuntemaan kehoaan. Ja se on ilmaista.

[BastardoGrande]

Meidän jumppamaikka laittoi aina kävelylenkille ne joilla ei sattunut jostain syystä olemaan mukana asianmukaista varustusta; suksia, luistimia, sisäpelikamoja jne. Samat tyypit muuten aina ja joka kerta.
No kävelihän ne, lähimmän kaupan tuulikaappiin skruudaamaan namuja ja vetämään limua tai isokokoisimmat keppanabaariin röökille.

[Lunoir]

Tällainen erottelupolitiikka tuskin saa kovin paljoa kannatusta, aivan kuten eivät "lahjakkaiden luokat" tai muutkaan vastaavat. Onhan tuo tuollainen "eriarvoistavaa" ja muuta paskaa vaikka siitä hyötyisivat niin hyvät kuin huonot.

Itse kannatan ehdottamaasi erottelupolitiikkaa. Se pätee myös muissakin kouluaineissa, kun puhutaan erilaisista oppijoista sun muista.

On toki täysin tarpeellista huomioida lahjakkaat oppilaat. Olen samaa mieltä, että tasapäistävä nykyjärjestelmä estää huippulahjakkuuksien kehitystä. Joten jonkinlaiseen "lahjakkaiden luokat" käytäntöön olisi aihetta. Mutta toisaalta pitää muistaa, että lapsi ei ole mitenkään valmis "tuote" ja kehitys tapahtuu eri yksilöillä eri tahtiin ja samoin tytöt ovat kehityksessä yläasteella poikia edellä jne.

Ei vähemmän lahjakkaiden ryhmässä/luokassa oleminen tarkoita sitä, etteikö oppilas voisi kehittyä ja parantua. Ei tuollainen järjestely olisi mikään lukkoonlyöty keskiaikainen kastijärjestelmä.

Vaikka itse olin kouluaikoina huono liikunassa, sellainen perinteinen peloissaan syrjäänvetäytyvä vässykkä, niin olen kuitenkin ajan myötä onnistunut pääsemään eroon pahimmista angsteistani (tai ainakin pakon alla olen), ja tätä nykyä harrastan liikuntaa. En ehkä todella mielelläni, mutta vailla sen suurempia vastenmielisyyden tuntemuksia. Omalla kohdallani veikkaisin, että olisin päässyt angsteistani ja traumoistani itseäni ja (koulu)liikuntaa kohtaan hieman aikaisemmin, jos koululiikuntatunnit olisivat järjestetty hieman eri tavalla. Kaltaisiani tapauksia tuli kouluvuosina paljon vastaan, joten en usko olevani yksin näiden ajatusten kanssa.

No mutta, koululiikuntatuntien oppilastyypeistä muillakin kuin vain "nössöillä" on riski syrjäytyä liikunnallisesta elintavasta. Näkisin että riski on lähes yhtä suuri ellei suurempikin näillä ihan keskinkertaisilla mukisematta mukana roikkujillakin. He lopettavat liikkumisen heti kun sille ei ole pakkoa.
Mikä sitten olisi ratkaisu? "Tehdään liikkumisesta kivaa" ja "saadaan nuoret ymmärtämään liikkumisen tärkeys" kuulostaa tosi fantsulta. Tottakai ihminen tekee vapaaehtoisesti sitä mikä on kivaa. Mutta miten tuoteutat? Ei mulla ole tähän vastauksia. Liikkumisen tärkeydestä jauhaminen nyt on yhtä tyhjän kanssa, sama pätee suojaamattoman seksin harrastamisen riskeihin ja päihteiden vaaroihin.

[MikkoAP]

Tällainen erottelupolitiikka tuskin saa kovin paljoa kannatusta, aivan kuten eivät "lahjakkaiden luokat" tai muutkaan vastaavat. Onhan tuo tuollainen "eriarvoistavaa" ja muuta paskaa vaikka siitä hyötyisivat niin hyvät kuin huonot.

Itse kannatan ehdottamaasi erottelupolitiikkaa. Se pätee myös muissakin kouluaineissa, kun puhutaan erilaisista oppijoista sun muista.

On toki täysin tarpeellista huomioida lahjakkaat oppilaat. Olen samaa mieltä, että tasapäistävä nykyjärjestelmä estää huippulahjakkuuksien kehitystä. Joten jonkinlaiseen "lahjakkaiden luokat" käytäntöön olisi aihetta. Mutta toisaalta pitää muistaa, että lapsi ei ole mitenkään valmis "tuote" ja kehitys tapahtuu eri yksilöillä eri tahtiin ja samoin tytöt ovat kehityksessä yläasteella poikia edellä jne.

Ei vähemmän lahjakkaiden ryhmässä/luokassa oleminen tarkoita sitä, etteikö oppilas voisi kehittyä ja parantua. Ei tuollainen järjestely olisi mikään lukkoonlyöty keskiaikainen kastijärjestelmä.

Vaikka itse olin kouluaikoina huono liikunassa, sellainen perinteinen peloissaan syrjäänvetäytyvä vässykkä, niin olen kuitenkin ajan myötä onnistunut pääsemään eroon pahimmista angsteistani (tai ainakin pakon alla olen), ja tätä nykyä harrastan liikuntaa. En ehkä todella mielelläni, mutta vailla sen suurempia vastenmielisyyden tuntemuksia. Omalla kohdallani veikkaisin, että olisin päässyt angsteistani ja traumoistani itseäni ja (koulu)liikuntaa kohtaan hieman aikaisemmin, jos koululiikuntatunnit olisivat järjestetty hieman eri tavalla. Kaltaisiani tapauksia tuli kouluvuosina paljon vastaan, joten en usko olevani yksin näiden ajatusten kanssa.

No mutta, koululiikuntatuntien oppilastyypeistä muillakin kuin vain "nössöillä" on riski syrjäytyä liikunnallisesta elintavasta. Näkisin että riski on lähes yhtä suuri ellei suurempikin näillä ihan keskinkertaisilla mukisematta mukana roikkujillakin. He lopettavat liikkumisen heti kun sille ei ole pakkoa.
Mikä sitten olisi ratkaisu? "Tehdään liikkumisesta kivaa" ja "saadaan nuoret ymmärtämään liikkumisen tärkeys" kuulostaa tosi fantsulta. Tottakai ihminen tekee vapaaehtoisesti sitä mikä on kivaa. Mutta miten tuoteutat? Ei mulla ole tähän vastauksia. Liikkumisen tärkeydestä jauhaminen nyt on yhtä tyhjän kanssa, sama pätee suojaamattoman seksin harrastamisen riskeihin ja päihteiden vaaroihin.

Toki on totta, ettei lahjakkaisiin ja  lahjattomiin jo varhaisessa iässä jakaminen välttämättä johda kastijärjestelmään. Ja toki kannatan lahjakkuuden huomioimista. Mutta oikean tasapainon löytäminen tulee olemaan vaikeaa.

Tärkeintä olisikin se, että jos on kehityksessä/opiskeluinnossa jäljessä, olisi silti jonkinlainen  mahdollisuus parantaa myöhemmin.

Oln samaa mieltä myös siitä, ettei koulun päätarkoitus ole olla oppilaiden mielestä "hauskaa" tms. Sama pätee myös koululiikuntaan: jos koululiikunta on vain mukavaa olemista, se ei täytä tehtäväänsä. Saa se välillä raskastakin olla. Mutta toisaalta se, että koululiikunta on luonut uskomattoman monelle vastenmielisyyden liikuntaa kohtaan osoittaa, että jokin on pielesä.

[erilainen]

Mikä sitten olisi ratkaisu? "Tehdään liikkumisesta kivaa" ja "saadaan nuoret ymmärtämään liikkumisen tärkeys" kuulostaa tosi fantsulta. Tottakai ihminen tekee vapaaehtoisesti sitä mikä on kivaa. Mutta miten tuoteutat? Ei mulla ole tähän vastauksia. Liikkumisen tärkeydestä jauhaminen nyt on yhtä tyhjän kanssa, sama pätee suojaamattoman seksin harrastamisen riskeihin ja päihteiden vaaroihin.

Ihana asenne... Vielä hirveän yleinen... Mitään ei tehdä mikä ei ole kivaa tai siitä ei saa rahaa. Kuitenkin tehokas liikunta ei välttämättä ole kivaa, mutta se palkitsee. Itse osottaisin sormella kasvatusta. Enkä tarkoita nyt koulua ja yhteiskuntaa yleensä vaan vanhempia, mikäli tälläisillet elämässä mukana ovat. Lapsethan usein ovat vanhempiensa kuvia. Vanhempien tehtävä on tarjota lapselleen parhaat eväät elämään. Yksi näistä on terve suhtautuminen liikkumiseen. Tätä ei koulusta opi niin hyvin kuin omilta vanhemmilta. Pätee myös mm. päihteisiin.

[Irvana]

Itse kuuluin aina siihen heikompaan keskiluokkaan koululiikunnassa. Alfauroot kun valitsivat joukkueitaan, niin en ollut ensimmäisenä valittuna, mutta en kyllä aivan viimeisenäkään. Silti itsellenikin jäi paskanmaku suuhun koko koululiikuntatouhusta. Johtuen tasan siitä, että ne liikunnalliset jätkät siellä sai pyörittää koko touhua ihan miten tahtoivat, opettajan siihen sen kummemmin puuttumatta. Aivan törkeää käytöstä tiettyjä huonoimpia liikunnan taitajia kohtaan.

Ja kyllä se alkoi itteä vituttamaan kun mennään vaikka jalkapalloa pelaamaan ja joku 10v peliä harrastanut siellä toisen joukkuekaverinsa kanssa sooloilevat tunnin ja sitten lähetäänkin himaan. Ja sääntöjä pitäs noudattaa.

Ensimmäisen kerran joukkuepeleistä "sytyin" vasta armeijassa. Kun jalkapalloa lähettiin pelaamaan ideologialla, että nyt pojat liikutaan. Sieltä tulee se kovakin jalkapallohirmu vastaan ja meikäläisen kaltanen suht. isokokoinen, mutta hidasliikkeinen ja varmasti kömpelö jaloistaan oleva jätkä siinä edessä, niin pystyin sen torppaamaan sillä, että menin eteen seisomaan. Ja kun jalkapallotaituri siitä alkaa jotain valittamaan, niin luutnantti huutaa kentänlaidalta, että "vittuako siinä valitat, ei tää mitää tyylipalloa ole. Kunhan nyt liikuntaa saadaan". Tää rankempi meininki joukkuepeleissä sai tosissaan meikäläisen innostumaan urheilusta porukalla sen takia, että jossei tekniikka riittäny niin sitten pysty rikkomaan peliä. Kunhan ei muitten paikkoja rikkonut. Ja sitä myöten alko muukin liikunta olemaan mukavampaa.

Siitä tuollainen pieni vuodatus tuohon tosissaan, mutta joku siitä saattoi jo rivienvälistä sen lukea, että mielestäni voitaisiin hoitaa peruskoulu tasolla jo näin, että oppilaat saisivat itsekin jo vähän päättää, että kokevatko olevansa hyviä jossakin lajissa ja jos eivät. Tälläistä oppilaiden omaa jakautumista parempiin ja huonompiin. Ja pelataan eri porukoissa. Ainakaan omaa maailmaani ei kaatanut sen asian tiedostaminen, että en oo saman kalibeerin urheilija kun ne monet muut jätkät siellä. Mutta aika vähän kiinnosti mennä niitten kanssa pelailemaan ja se teksti mitä niiltä paremmilta tuli, niin ei tosissaan mitään kivaa ole.

Eli näin, paskat pelaa keskenään paskaa peliä ,mutta pelaavatpa kuitenkin. Ja pääasiana tämä liikkuminen. Hyvät voivat sitten keskenään jallitellä minkä kerkeävät.

[Leikkimielinen pihapeli]

Ensimmäisen kerran joukkuepeleistä "sytyin" vasta armeijassa. Kun jalkapalloa lähettiin pelaamaan ideologialla, että nyt pojat liikutaan. Sieltä tulee se kovakin jalkapallohirmu vastaan ja meikäläisen kaltanen suht. isokokoinen, mutta hidasliikkeinen ja varmasti kömpelö jaloistaan oleva jätkä siinä edessä, niin pystyin sen torppaamaan sillä, että menin eteen seisomaan. Ja kun jalkapallotaituri siitä alkaa jotain valittamaan, niin luutnantti huutaa kentänlaidalta, että "vittuako siinä valitat, ei tää mitää tyylipalloa ole. Kunhan nyt liikuntaa saadaan". Tää rankempi meininki joukkuepeleissä sai tosissaan meikäläisen innostumaan urheilusta porukalla sen takia, että jossei tekniikka riittäny niin sitten pysty rikkomaan peliä. Kunhan ei muitten paikkoja rikkonut. Ja sitä myöten alko muukin liikunta olemaan mukavampaa.

Sinun kannaltasi olisi kyllä ollut hyvä, että liikunnantunnilla pelattaisiin sählyn sijasta jenkkifutista. Siinä olisit varmaan ollut omimmillasi  

Siitä tuollainen pieni vuodatus tuohon tosissaan, mutta joku siitä saattoi jo rivienvälistä sen lukea, että mielestäni voitaisiin hoitaa peruskoulu tasolla jo näin, että oppilaat saisivat itsekin jo vähän päättää, että kokevatko olevansa hyviä jossakin lajissa ja jos eivät. Tälläistä oppilaiden omaa jakautumista parempiin ja huonompiin. Ja pelataan eri porukoissa.

Kyllä meillä oli ainakin yläasteella tuollainen systeemi käytössä, että joukkuepallopeleissä tehtiin kahdet höntsyt, A- ja B-tason. Itse sai muistaakseni valita, kumpaan halusi. Itse menin kiekossa ja sählyssä esim. A-ryhmään, mutta futiksessa B-ryhmään. Kädet kun on ihmisellä paljon näppärämmät, niin niillä on helpompi hallita pelivälinettä. Jalkapallo on mielestäni sikäli luonnoton urheilumuoto, että ihmisen jalat ovat niin kömpelöt, etteivät ne sovellu pelivälineen hallitsemiseen yhtä hyvin kuin kädet.

[Ntti]

Minun mielestäni koululiikunnassa tulee nimenomaan panostaa monipuolisuuteen, jotta lapset saavat tuntumaa eri lajeista ja voivat toivottavasti löytää sellaisen lajin, jota harrastavat myös koulun ulkopuolella. Uskooko joku ihan aidon oikeasti, että koko elämän pituinen liikuntaharrastus synnytetään sillä, että lapsi pakotetaan pari tuntia viikossa juoksemaan koulussa (pallon kanssa tai ilman)?

Se onkin sitten haastava juttu, miten lajeihin tutustuminen tehdään edes suurimmalle osalle miellyttäväksi. Ongelmana on luonnollisesti myös raha. Ja avainhenkilö on se liikunnanopettaja, joka omalla asenteellaan voi vaikuttaa sekä kiinnostusta lisäten että vähentäen. Aivan samoin kuin muillakin oppitunneilla.

Tämänkin keskusteluketjun perusteella koululiikunta vaikuttaa olevan aihe, joka nostaa verenpainetta. Osittain myös minulla itselläni. Koulun jälkeen en ole suksiin koskenut, eikä kiinnosta vieläkään. En usko, että inhoni hiihtoa kohtaan olisi yhtä suurta, jos sitä olisi saanut harrastaa jollain toisella tavalla. Onneksi ei ole pakko aikuisena enää hiihtää, joten en loppujen lopuksi nää ongelmaa kovin suurena.

Mielestäni myös joukkuepelien tulee olla osa koululiikuntaa. Kaikki eivät niistä pidä ja joka koululuokkaan mahtuu idiootteja, joille liikuntatunti on päivän ainoa hetki, kun pääsee pätemään ja korostamaan omaa erinomaisuuttaan. Vaan ei se mitään, ei lasten tarvitse pitää kaikesta, mitä koulussa joutuu tekemään (liikunassa tai muilla tunneilla). On ihan terveellistä tehdä asioita, joita ei haluaisi tehdä ja myös tottua olemaan ryhmässä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka itse mieltää idiooteiksi.

Ei niistä idiooteista ja joukkuepeleistä (olkoot sitten liikunnallisia tai työhön liittyviä) nimittäin aikuisenakaan pääse kokonaan eroon.

[sr]

Koululiikunnalla pitäisi olla kaksi tavoitetta:

a) Tutustuttaa oppilaat erilaisiin lajeihin ja opettaa niiden perusteet (esimerkiksi opettaa uimaan)
b) Innostaa heitä pitämään kunnostaan huolta nyt ja tulevaisuudessa

Nuo kuullostavat varsin hyviltä tavoitteilta.

Nykyisin liikuntatunnit sisältävät pelkkää tutustumista. Joka viikko harrastetaan uutta lajia, joista jokaista ainakin joku, elleivät kaikki, vihaavat. Lisäämällä tätä nykyistä sekasotkua, ainakaan huonokuntoisimpien kunto ei parane, koska he kuitenkin vihaavat 90 % lajeista ja istuvat niiden aikana vaihtopenkillä tai ovat maalivahteina.

Minun on vaikea ymmärtää, että iso osa ainakaan ala-asteikäisistä lapsista (varsinkaan pojista) inhoaisi pelata pelejä. Ainakin minun muistikuvani omalta ala-asteajalta oli se, että kaikki, myös ne huonoimmat juoksivat kyllä innoissaan pallon perässä.

Yksilökilpailulajit ovat tietenkin ikäviä niille, jotka eivät pärjää, mutta joukkuepeleissä ei edes tätä haittaa ole, koska pelataan joukkueen hyväksi. Yksilölajeissa kilpailuelementin voisi tietenkin poistaa kokonaan tai ainakin melkein kokonaan. Joukkuepeleissä kyllä yksi osa innostusta on se, että pelataan toista joukkuetta vastaan.

Tutustumiseen riittäisi esimerkiksi kymmenen ensimmäistä kouluviikkoa joka lukukaudesta, joka riittäisi tarvittavan urheiluyleissivistyksen saavuttamiseen. Sen jälkeen jokaiselle annettaisiin jonkinlainen liikuntapassi ja vapaus valita oma lajinsa, jota loppuvuoden harrastaa. Kun laji on itselleen mieluisin mahdollinen, myös tulokset ovat parhaat mahdolliset sekä silloisen kunnon että tulevaisuuden liikkumisen kannalta.

Tämä voi toimia jossain lukiossa, ei pienille lapsille. Heitä pitää kyllä opettajan pitää silmällä. Lisäksi ongelmaksi tulee se, että koululla on esim. yksi urheilusali ja yksi kenttä. Omalta kouluajaltani muistan, että ne jaettiin siten, että joka toinen kerta tytöt olivat kentällä ja pojat salissa ja sitten toisin päin. Siellä salissa ei oikein voi samaan aikaan pelata sulkapalloa, koripalloa, lentopalloa, harrastaa voimistelua jne., vaan kyllä opettajan on päätettävä, mitä milloinkin tehdään. Tosiaan lukiolaisille voi olla mahdollista se, että peleistä kiinnostumattomat lähtevät vaikka lenkille tai pyöräilemään, mutta tällöinkin ollaan aika lailla luottamuksen varassa, että he tosiaan tekevät niin eivätkä mene puistoon istuskelemaan ja tupakkaa polttelemaan.

Itse sanoisin, että lievä pakottaminen tässä iässä on varmaan parempi tapa saada edes jonkinlainen kiinnostus syntymään kuin se, että kun joku sanoo:"Ei huvita", niin saman tien päästetään tekemään jotain muuta.