IHRA-seminaari: Yhteiskunnallinen keskustelu ja maahanmuuttopolitiikka

[Tragedian synty]

Tervehdys kaikille ahkerille maahanmuuttokriitikoille!

Minä olen nyt kriittisen avun tarpeessa, ja uskon, että täältä apua löytyy. Veljeni ystäväpiiri nimeltä IHRA on järjestämässä elo-syyskuussa IHRA-seminaarin, jossa halukkaat puhujat saavat pitää luennon mistä asiasta haluavat. Minä sain sinne kutsun ja olen kirjoittanut luennon niistä aiheista, mitkä täällä Hommaforumilla eniten herättävät voimakkaita tunteita: maahanmuuttopolitiikasta ja siihen liittyvästä keskustelusta.

Tuossa alla tekstini on, mutta ennen sen esittämistä toivon saavani sille ankaran kriittistä palautetta. Mitä paremman me tuosta tekstistä hiomme, sen paremmat edellytykset minulla on saada IHRA:n toistakymmentä jäsentä nuivistumaan. He ovat nuoria, vahvasti akateemisia ja tietääkseni valtaosin "liberaaleja".

Tekstini on erittäin pitkä, mutta en tule sitä paperista lukemaan, ja monet asiat ovat yllä luennon jälkeistä yleisökeskustelua varten. Jos kiinnostus ei riitä koko tekstin lukemiseen, hypätkää ihmeessä johdannon yli kappaleeseen 2.

En ole löytänyt aivan kaikille faktoille lähteitä, mutta jos teillä muilla on sellaisia tiedossa, mainitkaa niistä toki.

Pyydän jo valmiiksi anteeksi mahdollisesti kehnoa jälkeä. Ottakaa kuitenkin huomioon, että olen vain 20-vuotias ylioppilas, eikä minulta siksi kannata odottaa yhtä hyvää tekstiä kuin esimerkiksi Jussi Halla-aholta, kansanedustajaltani.

Tekstissä on joitakin yhtymäkohtia Halla-ahon ja Sampo Terhon teksteihin, en sitä häpeä myöntää. Nämä herrat ovat minua viisaampia, eikä minun kannata ryhtyä keksimään pyörää uudestaan. Samaa asiaa minä kuitenkin pyrin edistämään.

Häiriöitä yhteiskunnallisessa keskustelussa


1. Polarisoituminen yhteiskunnallisessa keskustelussa

Kirjassaan Näin puhui Zarathustra Friedrich Nietzsche ilmaisee seuraavasti:

Keiden taholta uhkaakaan suurin vaara kaikkea ihmistulevaisuutta? Eikö hyvien ja vanhurskaiden taholta?

– niiden näet, jotka puhuvat ja sydämessään tuntevat: "Me jo tiedämme, mikä on hyvää ja vanhurskasta, ja meissä jo on se; voi niitä, jotka tässä vielä etsivät!"

Ja millaista vahinkoa tehnevätkin pahat: hyvien tekemä vahinko on vahingollisin vahinko!

[...]

Oi minun veljeni, hyvien ja vanhurskaiden sydämeen näki kerran eräs, joka sanoi: "Ne ovat fariseuksia." Mutta häntä ei ymmärretty.

[...]

Mutta tämä on totuus: hyvien täytyy olla fariseuksia – heillä ei ole mitään valinnanvaraa.

Hyvien täytyy ristiinnaulita se, joka keksii itselleen oman hyveensä!

[...]

Luovaa he enimmän vihaavat: sitä joka särkee tauluja ja vanhoja arvoja, rikkojaa – häntä he sanovat rikoksentekijäksi.

Hyvät näet – he eivät kykene luomaan: he ovat aina lopun alku.

He ristiinnaulitsevat sen, joka kirjoittaa uusia arvoja uusiin tauluihin, he uhraavat itselleen tulevaisuuden – he ristiinnaulitsevat kaiken ihmistulevaisuuden!

Nietzsche hyökkää erityisesti kristinuskoa vastaan, sillä hänestä se oli ihmiskunnan pahin vihollinen. Minä jätän uskonnolliset pohdiskelut jokaiselle yksilölle, ja sen sijaan kerron, millä tavalla minun mielestäni Nietzschen ajatusta kaikkien arvojen kyseenalaistamisesta tulee soveltaa poliittisessa keskustelussa – miten ainakin osa keskustelun häiriöistä poistetaan.

Viime vuoden eduskuntavaalit oli sen mittaluokan mullistus, että sen jälkimainingeissa monet politiikan tabut murtuivat tai ainakin heikentyivät. Kokonaan niitä ei ole vielä voitettu. Esimerkin vuoksi palautan mieliimme jokusen ajatuksen myös viime vaalikaudelta.

• Vihreän liiton puoluesihteeri Panu Laturi julisti ylevästi, että heidän eduskuntavaaliehdokkaikseen ei hyväksytä minkäänlaisia maahanmuuttokriitikoita.
• Ulkoministeriön neuvonantaja Olli Ruohomäki ilmaisi:
  
  

  Itse lähtisin perustelemaan kehitysyhteistyötä köyhyyden vähentämisen itseisarvolla ja sillä, että sivistysvaltiona meidän pitää kantaa oma osuutemme taakanjaosta.



• Pääministeri Matti Vanhanen sanoi:
  
  

  Äänestäjillä ei saa olla sellaista illuusiota, että he voivat ilmaista ulkomaalaisvihamielisyytensä vaaleissa äänestämällä esimerkiksi perussuomalaisia.

Jos 1800-luvun lopulla kristinusko edusti vahingollista hyvyyttä, tänä päivänä sitä edustavat muun muassa ne, jotka haluavat vaientaa kriittisen keskustelun tietyiltä politiikan osa-alueilta siksi, että näiden asioiden kritisoiminenkin on väärin.

Onko maahanmuuttokritiikki väärin? Onko kehitysavun kritisoiminen väärin? Entä onko ulkomaalaisvihamielisyys? Olennaisempi kysymys on, onko edes tarpeen, että poliitikot ryhtyvät moraalifilosofiseen keskusteluun?

Vuonna 2003 eräs tuntematon suomalainen poliitikko sanoi:

Jos on rehellinen, on rasisti, jos on isänmaallinen, on fasisti, jos puolustaa kansaa, on populisti.

Moisia syytöksiä on totisesti voinut kuulla Suomessa pitemmänkin aikaa, mutta on ihmeellistä, että vielä aikana kylmän sodan jälkeenkin. Enää meillä ei ole vaaraa, että varomattomat sanomiset laukaisevat ulkopoliittisen kriisin, joka voi eskaloitua jopa sodaksi.

Monet Timo Soinin lausahdukset on suunnattu kansantajuista huumoria ymmärtäville tahoille, mutta tätä suosittelisin myös meidän akateemisempien pohtivan hetken pitempään. Väittelyn säännöistä tunnemme natsikortin viimeisenä epätoivoisena konstina. Kun argumentit loppuvat, turvaudutaan vastapuolen syyllistämiseen ikävistä, aiheeseen liittymättömistä asioista. Juuri siksi minä en paheksu populismia. Se, jota haukutaan populistiksi, on useimmiten päinvastoin juuri se, joka kantansa on onnistunut parhaiten perustelemaan. Ideologioista irrottautumaan pyrkivänä rationalistina olen yleensä perustelluimman kannanoton kannalla.

Olli Ruohomäellä on todellakin jauhot suussa. Hän esittelee yleisölle "köyhyyden vähentämisen itseisarvon" ja sivistysvaltion velvollisuuden auttaa kehitysmaita (etten sanoisi, velvollisuuden kantaa vastuuta). Kysymys taitaa olla siitä, että hänellä ei enää ole järkeviä perusteita kehitysavulle, joten verukkeiksi käyvät itseisarvot ja sivistysvaltion velvollisuudet. Kuka määrittelee nämä asiat? Kenellä on määrittelyn monopoli? Kuka voi asettaa universaaleja itseisarvoja ja antaa universaaleja velvollisuuksia? Ei kukaan. Minun mielipiteeseeni sivistysvaltiosta kuuluu paljon ensisijaisemmin oikeus esittää kritiikkiä mitä hyvänsä asiaa kohtaan, vaikka niitä yleisesti hyvinä asioina pidettäisiinkin.

Olen kai politiikan Zarathustra. Haluan särkeä ne arvot, jotka tukahduttavat kritiikin yhteiskunnallisesta keskustelusta. Kritiikki nimittäin on tärkein yhteiskunnallinen ilmiö. Kaikki länsimaiden historian edistysaskeleet on otettu kritiikin vuoksi. Meillä on verinen historia, mutta korvauksena vuodatetusta verestä olemme saaneet edistystä. Me olisimme edelleen absoluuttisen monarkian vallassa, jos länsimaissa ei olisi sodittu yhtään sotaa 1600-luvun puolivälin jälkeen, eikä olisi ollut vallankumouksia, kapinoita tai sisällissotia. Totalitaariset järjestelmät ovat tehneet tilaa paremmille lähes yksinomaan sotien seurauksena.

Demokratia itsessään ei ole minkään arvoinen järjestelmä. Itsessään, eli ilman kritiikkiä. Kyllä kritiikkiä voi olla myös autoritaarisessa järjestelmässä, kuten Neuvostoliitossa Gorbatšovin aikana ja kommunistisessa Kiinassa Maon jälkeen. Demokratia vain on havaittu parhaaksi tavaksi järjestää yhteiskunta juuri siksi, että siinä kriittiset äänet pääsevät puhumaan vapaasti. Kuten sitaatit osoittavat, edustuksellinen demokratia ei ehkä ole paras sekään, vaan vaalikausien kestäessä tällainen leväperäisyys pääsee rehottamaan. Ei ole ihme, että juuri tällaisena aikana ajatukset individualismista ja suorasta demokratiasta ovat vahvistumassa maissa, joiden haasteisiin vahva keskusvalta ja edustuksellinen demokratia eivät enää kykene sopeutumaan ja pureutumaan.

Viime vuosina poliittista keskustelua ja uutisointia seuranneet ovat huomanneet erään kummallisuuden, johon olen jo viitannut: ulkomaalaisten muuttaminen Suomeen on noussut asiaksi, joka herättää kaikkein eniten voimakkaita tunteita tässä maassa. Tässä asiassa kriitikoiden puolelta löytyy paljon hysteerikoita, mutta paljon enemmän löytyy kritiikin vastustajien puolelta. Mielestäni on hämmästyttävää, että pääministeri vaivautuu yrittämään hiljentää asiaan liittyvän keskustelun, tai että kokonainen puolue kieltää aiheeseen liittyvän kritiikin riveissään. Näin nämä tahot yrittävät ristiinnaulita itselleen Suomen tulevaisuuden.

Kaiken lisäksi keskustelijat harvoin ymmärtävät toisiaan, tai eivät välttämättä edes halua ymmärtää. Maahanmuutosta yleensä puhuminen on hankalaa, koska maahan muuttaa niin paljon erilaisia ihmisiä. Työn perässä maahan muuttaminen on ainakin sosiaalidemokraattien mielestä ongelma, kun taas erityisesti perussuomalaiset pyrkivät kiristämään humanitaarista maahanmuuttoa. Entinen maahanmuuttoministeri Astrid Thors ja vihervasemmistolaiset puolueet eivät tunnu näkevän minkäänlaisessa maahanmuutossa minkäänlaisia ongelmia, ja pyrkivät vähentämään sääntelyä (katsokaa täältä) siitäkin huolimatta, että turvapaikkahakemukset ovat pahasti ruuhkautuneet. Nämä tahot myös syyllistyvät eniten puhumaan samaan aikaan kaikesta maahanmuutosta, erittelemättä sitä esimerkiksi työperäiseen ja humanitaariseen tai hyödylliseen ja haitalliseen.

He ovat useasti median tuella näkyvästi tuominneet kriitikot rasisteiksi (esim. 1, 2, 3, 4, 5), vaikka nämä perustelisivatkin kantansa tosiasioilla. Siihen liittyi myös Timo Soinin lausahdus: "Jos on rehellinen, on rasisti." Suvaitsevaisuus on nykypäivän muoti-ilmiö. Oikein kukaan ei voi sanoa olevansa suvaitsematon tulematta ajaneeksi itseään poliittiseen umpikujaan, vähän samaan tapaan kuin joitakin vuosikymmeniä sitten kukaan ei voinut sanoa, ettei ole kristitty. Nykyään ei-kristityt taas ovat yleisiä politiikan huipullakin.

Minun mielestäni tärkeä häiriö yhteiskunnallisessa keskustelussa onkin juuri tämä mustavalkoisuus maahanmuuttokeskustelussa. Europolitiikassa tunnustetaan jo kaikki eri sävyt, mutta maahanmuuttopolitiikka on edelleen polarisoitunut vastakkainasetteluun "natsit" ja "inhimillisen vastuun kantajat". Ja koska juuri tästä asiasta keskustelu on ilmeisesti häiriötä sinänsä, aion minäkin puhua siitä.

2. Maahanmuutto ympäristön näkökulmasta

Eduskuntavaalien 2011 alla eräässä vaalipaneelissa kysyin Vihreiden ehdokkaalta Emma Karilta kysymyksen, joka meni jokseenkin seuraavasti:

Miten vihreät selittävät meille ilmastonmuutoksesta huolestuneille sen, että teidän puolueenne ajaa maahanmuuttopolitiikkaa, jossa etelän kehitysmaista tänne pohjoiseen muuttaminen on täysin vapaata, vaikka täällä pohjoisessa eläminen on ilmastoa paljon kuormittavampaa?

Emma Karin epäselvän vastauksen pääkohta oli mielestäni seuraava:

Emme me voi laittaa ihmisille hintalappuja otsaan.

Eli vaikka he täällä kuormittaisivat luontoa enemmän, muuttoliikkeeseen ei saa puuttua.

Suomessa pelkästään eläminenkin kuluttaa luonnonvaroja ja tuottaa kasvihuonekaasuja enemmän kuin mihin maapallolla on varaa, johtuen pitkästä, kylmästä ja pimeästä talvesta sekä maan suurista etäisyyksistä. Valtaosaa suomalaiskaupoissa myynnissä olevista tuotteista ei olisi olemassa ilman tuontia, koska Suomessa on niukasti luonnonvaroja eikä täkäläinen elintarviketuotanto kykene ruokkimaan viiden miljoonan ahnasta väestöä. Suomen elinkeinorakenne olisi luonnon kannalta kestävällä tasolla ehkä sitten, jos palaisimme omavaraistalouteen, maanviljelykseen, metsäteollisuuteen, terva- ja turkiskauppaan ja kalastukseen sekä viihdemuotona alkaisimme taas suosia kansantanhua ja kalevalaisia lauluja. Nämä asiat on pakko ottaa huomioon, kun ympäristöpolitiikasta keskustellaan. Maapallon kannalta olisi parempi, jos Suomessa asuisi vain viidesosa nykyisestä väestöstä (1800-luvun alun tilanne).

Ylipäätään maapallolla on liikaa ihmisiä, mutta juuri Afrikan maat ovat elintasoltaan tilanteessa, jonka planeetta ja sen ekosysteemit kestäisivät. Täsmälleen samat tahot, jotka eduskunnan istuntosalissa maalailevat kauhukuvia ekokatastrofista, hyväksyvät maahanmuuton olemattoman kontrollin. Muutaman tuulivoimatornin rakentaminen Pohjanlahdelle ei kompensoi sitä, että tänne muuttaa kaikenlaista energiaa käyttämään kymmeniä tuhansia ihmisiä niiltä leveyspiireiltä, joilla ei tarvitse pitää lämpöpattereita päällä kolmea neljännestä vuodesta tai katuvaloja loistamassa työpäivän aikana.

Suurella valistusohjelmalla suomalaiset on saatu ajattelemaan ekologisesti. Me luonnonvarojen ryöstökäyttäjät sentään podemme huonoa omaatuntoa tuottaessamme tonneittain jätettä joka ikinen vuosi. Mutta tätä ajattelutapaa ei tuosta vain saa istumaan ihmiseen, joka on aiemmin kuluttanut dollarin edestä vuorokaudessa ja täällä yhtäkkiä saanut pari-kolmekymmentä kertaa korkeamman elintason.

Afrikkaa ja Lähi-itää vaivaavat räjähdysmäisen nopeat väestönkasvut ovat jo osittain siirtyneet teollisuusmaihin. Paitsi, että tämä johtaa kaikkein kuormittavimpien yhteiskuntien kuormituksen kasvuun entisestään, myös mahdollistaa väestönkasvun jatkumisen kehitysmaissa. Kun niiden väestöpaine pääsee purkautumaan ulos, voivat kasvuluvut pysyä ennallaan. Kestävin ratkaisu olisi antaa paineen kasautua, koska silloin purkautuminen tapahtuisi sisäänpäin, ehkä kivuliaasti, mutta palauttaen populaation ympäristön kantokyvyn rajoihin.

Suomessa maahanmuuttopolitiikkaa ei voi sovittaa ympäristöpolitiikkaan. Tulisi ennemmin kehittää maastamuuttopolitiikka, jolla suomalaiset saataisiin muuttamaan kääntöpiirien väliselle alueelle ja omaksumaan siellä vallitsevan elintason. Emma Kari taitaa kuitenkin olla sitä mieltä, että nämä ympäristön pulmat ovat pieni hinta siitä jostain, mitä Suomi saa maahanmuutolla kolmannesta maailmasta.

3. Maahanmuutto kehityspolitiikan näkökulmasta

Suomen valtio on harjoittanut kehitysyhteistyötä vuodesta 1965. Tavoite on antaa kehitysapua vuodessa 0,7 % bruttokansantuotteesta. Viime vuonnakin tavoitteesta jäätiin, mutta rahana apua annettiin yli miljardi euroa, ja apu rahoitettiin lainaa ottamalla. Koko historiansa aikana Suomi on antanut kehitysapua nykyrahassa jopa kaksikymmentä miljardia euroa (lähde). Siis siitäkin huolimatta, ettemme ole ainakaan neljännesvuosisataan velatonta päivää nähneet.

Tästä voisi päätellä, että kehitysyhteistyö on erittäin tärkeätä. Mutta meneekö kehitysmailla kovin hyvin, vaikka Suomi on niitä auttanut ja muut teollisuusmaat ovat auttaneet paljon enemmän? Afrikka ja Lähi-itä tunnetaan yhä kurjina paikkoina, joissa on hauraita yhteiskuntia, matala elintaso, heikko koulutustaso, valtavat tuloerot, matala eliniänodote ja korkea väestönkasvu. Harjoitetussa kehitysyhteistyössä on osoitettu olevan vikoja, mutta muutkin asiat voivat kariuttaa ylevän yrityksemme parantaa maailman heikko-osaisten asemaa.

Jos olosuhteet ovat jossakin huonosti, ja toisaalla paremmin, miten ihminen tietenkin toimii huonoissa olosuhteissa? Siirtyy sinne, missä olosuhteet ovat paremmat. Voimmeko syyttää kolmannesta maailmasta Suomeen muuttavia ihmisiä siitä, että he toimivat näin, vaikka emme heitä tänne haluaisikaan? Emme, vaan ratkaisuna meidän on huononnettava olosuhteita täällä, esimerkiksi lopettamalla tulonsiirrot ja ilmaiset palvelut ulkomaalaisille.

Ja juuri tämä muuttoliike on asia, joka osaltaan tuhoaa ponnistelujamme kehittää kehitysmaita. On aivan selvää, että mieluimmin huonoista olosuhteista pois muuttavat ne, jotka paremmista olosuhteista eniten hyötyvät. Eli väestön koulutetuin ja innovatiivisin sekä iältään edullisin osa. Tuon osan ottaminen pois kehitysmailta on valtava karhunpalvelus, sekä kehitysmaille että meille itsellemme, jotka olemme kehitysyhteistyöhön uhranneet sen kaksikymmentä miljardia euroa.

Kolmannen maailman maat kärsivät samasta asiasta kuin Suomen syrjäseudut: parasta väestöä pakenee pois, eivätkä pakoon kärkkyvätkään koe tarpeelliseksi luoda menestystä sinne, mistä pois ovat lähdössä. Vapaudella liikkua on valtava psykologinen merkitys. Jos ihmiset toisaalta Suomen perähikiöissä ja toisaalta kehitysmaissa tietäisivät, että pois ei pääse, he suuntaisivat huomionsa juuri sen paikan epäkohtiin ja ryhtyisivät niitä ratkomaan. Ja se loisi sen edistyksen, mitä kehitysavulla osin turhaan tavoitellaan. Avustukset eivät voi toimia, jos avustetut itse eivät ota huolekseen käyttää sitä jonkin tuottavan ja itsensä elättävän luomiseen. Siksi myöskään nykyinen työttömyystukijärjestelmä ei pärjää vertailussa perustulolle. Kannustinloukut on purettava, oli kyse mistä asiasta hyvänsä.

Etiopiassa oli 80-luvulla karmea nälänhätä, johon vastattiin massiivisella ruoka-avulla. Se pelasti tilanteen vain hetkeksi, koska se ei poistanut rakenteellisia ongelmia. Syntyvyys pysyi korkealla tasollaan ja tällä hetkellä Etiopiassa on kaksi kertaa enemmän ihmisiä, mutta samanlainen nälkäongelma. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Jos apua ei olisi tullut ja ihmisten annettu nääntyä nälkään, nyt nälkäongelma olisi korjaantunut populaation asetuttua luonnon kantokyvyn rajoihin. Kuten sanottu, kriisit johtavat yleensä voimakkaaseen kehitykseen. Tässä tilanteessa se olisi saattanut olla naisten sosiaalisen aseman parantuminen, mikä on kaikkialla maailmassa johtanut matalampaan syntyvyyteen. Nykyään Somaliassa on sekasortoinen tilanne. Ihmiset pakenevat sitä pois, millä on samankaltainen vaikutus kuin Etiopian ruoka-avulla. Somaliassa olisi odotettavissa voimakasta kehitystä, jos sikäläisten olisi pakko ratkaista sotilaallinen, poliittinen ja taloudellinen kriisi sen sijaan, että muuttavat sitä pakoon ja odottavat tilanteen korjaantuvan ajan myötä tavalla tai toisella.

Muun muassa Suomeen suuntautunut humanitaarinen maahanmuutto, jossa suojellaan myös niitä, jotka eivät ole Geneven pakolaissopimuksen määrittelemiä pakolaisia, on tehottomin mahdollinen tapa vähentää ihmiskunnan kärsimystä. Afrikassa on yli miljardi ihmistä, joista suurella osalla ei mene hyvin. Lisää onnettomia ihmisiä löytyy Lähi-idästä, Etelä-Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta. On pisara meressä, että Suomi vastaanottaa kymmenentuhatta onnekasta yksilöä ja käyttää heihin rahamäärän, jonka heidän kotimaassaan voisi käyttää miljoonan ihmisen peruskoulutukseen. Kaikkia kolmannen maailman onnettomia ihmisiä ei voi ottaa rikkaisiin teollisuusmaihin, jo pelkästään ympäristön vuoksi, mutta myös siksi, että hehän toisivat ongelmansa mukanaan. Siksi vaihdamme taas näkökulmaa.

4. Maahanmuutto taloudellis-sosiaalisesta näkökulmasta

Kysynpä ensin: vähentääkö humanitaarinen maahanmuutto ihmiskunnan kärsimystä loppujen lopuksi ollenkaan? Takuulla tänne muuttavista valtaosa on tyytyväisiä vakaampaan ja vauraampaan elämään. Mutta jos he tuovat ongelmia mukanaan, heidän tulonsa saattaa aiheuttaa täkäläisille enemmän kärsimystä kuin se heiltä itseltään sitä vähentää. Kaikki ongelmat eivät liity paikkaan. Somaliassa on kuivuuden aiheuttama nälänhätä sekä sisällissota. Kuivuus johtuu paikallisesta säästä, sisällissota taas sotivista ihmisistä. Kuivuus ei siirry tänne ihmisten mukana, mutta sisällissota voi hyvinkin siirtyä. Tietenkään se ei siirry sellaisenaan, mutta se voi heijastua vainoharhaisuutena ja väkivaltaisena käytöksenä, piirteinä joita voi olla mahdotonta koskaan poistaa sodan traumatisoimista ihmisistä.

Kun Itä-Euroopan maat liittyivät viime vuosikymmenellä Euroopan Unioniin ja vapaan liikkuvuuden alue laajeni voimakkaasti, nähtiin Suomessakin ilmiö, johon ei ollut varauduttu. Uusista EU-maista saapui Suomeen useita romaneja, jotka hakivat täältä turvapaikkaa. Silloin ongelmaksi koitui se, ettei tiedetty, kuinka EU-kansalaisten turvapaikkahakemuksiin tulisi suhtautua. Eihän mikään EU-maa voi olla turvaton, koska EU:hun liittymisellä on kovat kriteerit. Tässä tapauksessa romanit saivat oleskella Suomessa suomalaisen veronmaksajan elättämänä kuukausia ennen kielteisen turvapaikkapäätöksen valmistumista. Mutta mikään ei estänyt turvapaikatta jääneitä yrittämästä samaa uudelleen.

Ennen muuta tapaus oli osoitus siitä, että jotkut ihmiset muuttavat nimenomaan korkeiden sosiaaliavustusten perässä, vailla tarkoitustakaan hankkia työtä. Totta kai näin on, koska Suomen lainsäädäntö mahdollistaa tulonsiirrot ulkomaalaisillekin. Pitääkö näin olla?

Ulkomaalaiset saavat nauttia tulonsiirtojen lisäksi sellaisista asioista kuin majoituksesta, muonituksesta, vaatetuksesta ja hygieniasta, joita esimerkiksi vastaanottokeskukset tarjoavat. Lisäksi Suomi harrastaa kielenopetusta, mutta sen kestäessä ilmaista tulkkauspalvelua. On aivan selvää, että työtä tekevää, veroja maksavaa Suomen kansalaista nämä menoerät eivät hyödytä yhtään. Minun mielestäni on vähintäänkin arveluttavaa, että mikään valtio käyttää veronmaksajiensa rahoja tällä tavalla. Silloin on hämärtynyt ajatus, että valtio on olemassa omia kansalaisiaan varten, mihin tarkoitukseen se on perustettu.

Olen nyt puhunut enimmäkseen humanitaarisesta maahanmuutosta, joskin se on osin päällekkäinen työperäisen maahanmuuton kanssa. Nyt on aika tarkastella lähemmin työperäistä maahanmuuttoa, jonka on sanottu olevan edellytys Suomen menestykselle tulevaisuudessakin.

Huhtikuussa 2010 SDP:n tuolloisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eero Heinäluoma sanoi:

On selvää, että tällä hetkellä Suomessa ei ole tarvetta työperäiseen maahanmuuttoon. Joitakin erityisryhmiä voi olla, mutta laajamittaiseen työperäiseen maahanmuuttoon ei ole edellytyksiä.

Heinäluoma perusteli näkemystään sillä, että Suomessa oli jopa 400 000 työtöntä, ja että ulkomaalaisten tuleminen työmarkkinoille veisi työpaikkoja suomalaisilta. Lisäksi hän pelkäsi laajamittaisen maahanmuuton synnyttävän kahdet työmarkkinat, joista toinen toimisi talouden harmaalla alueella.

Maahanmuuttokeskustelussa on ainakin takavuosina puhuttu huippuosaajista, jonkinlaisista uusista Fazereista ja Finlaysoneista, jotka luovat Suomeen suuria ja menestyksekkäitä yrityksiä. Ja tällä on, ihmeellistä kyllä, perusteltu myös humanitaarista maahanmuuttoa. Tosiasia kuitenkin on, että valtaosa Suomessa asuvista ulkomaalaisista, etenkin kolmannesta maailmasta tulevista, on työllistynyt matalan koulutusalan matalapalkkaisiin töihin (lähde), kuten ravintola-, rakennus-, siivous- ja kuljetusaloille. Nämä alat eivät ole sellaisia, joille ei löytyisi suomalaisia työntekijöitä. Ongelma löytyy koulutus- ja sosiaalipolitiikasta. Toisaalta Suomessa on liikaa korkeakoulutettuja, mikä näkyy akateemisena työttömyytenä, aiemmin täysin tuntemattomana käsitteenä. Toisaalta sosiaalipolitiikka, joka luo kannustinloukkuja, vähentää työttömien halua hakeutua matalapalkkaisiin töihin, koska palkkatulot eivät olisi merkittävästi suuremmat kuin työttömyystuki. Heinäluoma olisi oikeassa, jos Suomella olisi tahtoa muuttaa tilannetta siten, että tiettyjen alojen työvoimapula korjautuisi suomalaisella työvoimareservillä.

Kahdet työmarkkinat ovat jo osittain totta. Suomen tilanne on menossa siihen suuntaan, että etenkin köyhemmistä maista tänne muuttaneet ovat muodostamassa uuden alaluokan. Tätä kehitystä eivät tunnu haluavan hillitä ne tahot, jotka ovat moneen otteeseen julistaneet kaikenlaisen tasa-arvon ja ohimenneen vastakkainasettelun puolesta.

Kehitys ei ole edes kestävällä pohjalla. Matalapalkkaisten töiden teettäminen ulkomaalaisilla luo kroonisen tarpeen yhä uudelle maahanmuutolle, koska on turha kuvitella, etteivät ulkomaalaistaustaisetkin kokisi säätykiertoa ylöspäin. Jos eivät koe, niin siinä tapauksessa täällä on pysyvästi voimassa järjestelmä, jossa suomalaiset ovat yläluokka ja tietyistä kolmannen maailman maista muuttaneet alaluokka.

En ole juurikaan puhunut maahanmuutosta, joka tulee muista länsimaista, koska sikäläiset lukeutuvat samanlaisen kulttuuri- ja koulutustaustan vuoksi samaan ryhmään kuin suomalaiset. Ongelma koskee tässäkin asiassa lähinnä kolmannesta maailmasta muuttaneita. Heidän väestöryhmässään myös työttömyys on suurempi ongelma kuin kantaväestön keskuudessa. Suomessakin on nähtävissä sama ilmiö kuin useissa ulkomaalaisissa kaupungeissa, Ruotsin esimerkkinä Malmö, jossa tietyille asuinalueille on keskittynyt niin paljon ulkomaalaisia, että kantaväestöä niistä löytyy vain kymmenesosan luokkaa. Kun näihin lähiöihin keskittyy myös työttömyys ja pienituloisuus, on rikollisuuden kasvu väistämätöntä. Suomenkin vankiloissa istuu paljon ulkomaalaisia, erityisesti virolaisia, mutta Suomi ei harjoita kovinkaan ahkerasti ulkomaalaisten rikollisten karkottamista kotimaihinsa.

Maahanmuuton taloudellinen hyöty Suomelle on loppujen lopuksi negatiivinen, eikä mukaan voi laskeakaan matalapalkkaisten työntekijöiden muuton aiheuttamaa rakenteellista pysähtyneisyyttä, joka johtaa ylikoulutuksen ja kannustinloukkujen säilymiseen tässä maassa. Erityisesti kolmannesta maailmasta suuntautuva maahanmuutto kuormittaa tulonsiirtoja, koulutusta ja erilaisia laitoksia kuten vastaanottokeskuksia, vankiloita, kouluja, päiväkoteja ja terveysasemia sekä lisäävät erilaisia turvallisuusmenoja paljon enemmän kuin mitä tulijat täällä tuottavat taloudellista hyötyä. Suomen houkuttelevuuden vähentäminen ulkomaalaisten näkökulmasta ei sitä paitsi vähentäisi sellaisten ihmisten maahanmuuttoa, joista Suomelle todellista hyötyä onkin, koska he kuormittavat näitä asioita paljon vähemmän. Stephen Elop olisi tänne muuttanut, vaikka maahanmuuttopolitiikka olisi ollut paljonkin tiukempi (toisaalta aika huono esimerkki hyödyn kannalta).

Nämä taloudelliset seikat on otettava huomioon etenkin tilanteessa, jossa Suomen valtio velkaantuu monta miljardia euroa vuodessa. Meidän nuorten näkökulmasta juuri meille otetaan velkaa, jotta nykyiset päättäjät pääsevät leikkimään maailmanparantajia. Ja juuri muutahan se ei olekaan kuin leikkiä, kuten kehitysnäkökulmassa kävi ilmi.

Esitän rautalankamallin, jota olen ennenkin käyttänyt poliittisessa keskustelussa. Omistusoikeus on perusoikeus, jota ei normaalioloissa saa loukata. Alkeellisimmatkin eliöt tuntevat omistusoikeuden ainakin oman ruumiin ja ravinnon osalta, joten sen voi nähdä tietynlaisena biologisena luonnonlakina. On selvää, että järkyttävän paljon bakteereita monimutkaisempi ihmisolento soveltaa omistusoikeutta laajemmin.

Omista lapsista huolehtimisen voi myös nähdä biologisena luonnonlakina, ja siitä on helppo johtaa vastavuoroinen velvollisuus omia vanhempia ja muita omaisia kohtaan siinä vaiheessa, kun he itse eivät kykene itsestään huolehtimaan. Nämä ovat mielestäni jokaisen yksilöllisiä velvollisuuksia. Nykyisessä yhteiskunnassa ne on tietenkin järkevää delegoida yhteiskunnallisille instituutioille.

Tästä pääsemme takaisin ulkomaalaisiin. Yksilöllä ei ole velvollisuutta huolehtia heidän tarpeistaan, ei minulla eikä sinulla, itse kullakin. Ja jos minä ja naapurini Ville muodostamme yhteisön, se ei saa enempää velvollisuuksia kuin mitä sen jäsenillä on. Sama pätee kaikkiin meihin läsnä oleviin, ja sama pätee kaikkiin tämän yhteiskunnan jäseniin: Suomen tasavallalla ei ole velvollisuutta huolehtia ulkomaalaisista ihmisistä.

Yhteiskuntaan on käytännössä pakko kuulua. Kukaan ei voi yksipuolisesti irtisanoutua tästä systeemistä ja esimerkiksi lakata maksamasta veroja. Tästä syystä olen myös sitä mieltä, että yhteiskunnalla ei ole myöskään oikeutta huolehtia ulkomaalaisista ihmisistä. Yhteiskunta ei voi olla eettinen, altruistinen hyväntekijä, ei vaikka valtaisa enemmistö yhteiskunnan jäsenistä niin haluaisi, koska silloin se aina rosvoaisi jotakuta. Siksi yhteiskunnan rinnalla on hyvä olla vapaaehtoisuuteen perustuvia eettisiä yhteisöjä, esimerkiksi kirkko. Ne voivat harrastaa altruismia niin paljon kuin haluavat ilman että rosvoavat jäseniään.

Tietenkään tässä mallissa ei ole pakko puhua ulkomaalaisista. Kenelläkään meistä ei ole velvollisuuksia myöskään epämääräistä suomalaista yksilöä kohtaan. Ja hieman aiheesta irrallaan otan myös aiemmin mainitun kehitysavun tarkasteluun. Se jos mikä on yhteiskunnan harrastamaa altruismia, johon se pakottaa myös kaikki ne, jotka eivät siihen haluaisi osallistua. Siksi kehitysapu tulisi siirtää vapaaehtoisten eettisten yhteisöjen huoleksi.

5. Maahanmuutto kulttuurin näkökulmasta

"Monikulttuurisuus on rikkautta." Tätä suomalaiset ovat kuulleet viime vuosina erittäin monilta tahoilta: poliitikoilta, virkamiehiltä, medialta ja kirkolta näin muutaman mainitakseni. Samoin olemme kuulleet iskulauseen "Erilaisuus on rikkautta". Näitä hoetaan niin paljon, että vähitellen alkaa herätä sellainen epäilys, että julistajat eivät itsekään usko sanomaansa.

Ongelma voikin olla siinä, että nämä kaksi rikkautta ovat ristiriidassa keskenään, vaikka samat tahot niitä molempia hehkuttavat. Minun näkemykseni erilaisuudesta on esimerkiksi se, että lähtiessäni lomamatkalle ulkomaille voin tutustua paikkojen ja tapojen erilaisuuteen ja nauttia eri aikoina erilaisissa olosuhteissa luotuihin kulttuureihin. Se todellakin on minusta rikkautta. Monikulttuurin taas olen ymmärtänyt tarkoittavan sitä, että kaikki tuo tulee tänne, missä minä olen, "rikastuttamaan" eli monipuolistamaan kotiseutuani. Monikulttuurisuus on globaalin tason kulttuurillista sekoittumista ja sellaisena oikeastaan erilaisuuden pahin vihollinen. Jos kaikki maailman maat imevät kulttuurivaikutteita kaikkialta, lopulta kaikki ovat kulttuurillisesti samanlaisia, eikä vielä nykyään vallitsevaa erilaisuutta enää ole. Koskaan. Se on kadonnut, ilman että sitä enää milloinkaan voidaan palauttaa ennalleen.

Mikäli siis tuollainen kulttuurillinen sekoittuminen onnistuu. Historia ei tunne kovin monia selvästi sekä monikulttuurisia että vakaita yhteiskuntia. Monikulttuurisilla yhteiskunnilla on ollut taipumusta sisäiseen hajaannukseen. Siltäkin ajalta, jolloin suvaitsevaisuus on ollut muotia, löytyy siitä runsaasti hälyttäviä esimerkkejä: Baskimaa, Pohjois-Irlanti, Jugoslavia, Tšetšenia, Palestiina, Kurdistan, Intia (jossa itsenäistymisen jälkeen ei edes yritetty hindujen ja muslimien rinnakkaiseloa samassa valtiossa) sekä kaikki ne Afrikan valtiot, jotka Euroopan siirtomaaisännät loivat kartalla ja viivoittimella etnisistä, uskonnollisista ja kulttuurillisista rajoista piittaamatta. Noiden alueiden konfliktien tapainen monikulttuurinen sisällissota täällä Suomessa ei minun mielestäni ole tavoittelemisen arvoinen tila, eikä sitä mielestäni myöskään ole globaali samanlaisuus. Kyse on totta kai pelkästä mielipiteestä, mutta toivon jokaisen nyt ymmärtävän vastakkainasettelun: monikulttuurisuus vai erilaisuus.

Mutta ei oikeastaan ole selvää, onko nykyisen kehityksen päässä oleva monikulttuurisuus edes kovin monipuolista. Historiasta voimme oppia, että toiset kulttuurit ovat sitkeämpiä säilymään kuin toiset. Intiaanit eivät harrastaneet tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa, ja nyt heidän kulttuurinsa on tuhoutunut, ja he itsekin ovat suurelta osin tuhoutuneet tai sulautuneet muuttajiin; samoin kelttiläiset kansat ovat käytännössä kadonneet. On matemaattisesti selvää, että liberaali maahanmuuttopolitiikka yhdistettynä kantaväestön matalaan syntyvyysasteeseen johtaa ennemmin tai myöhemmin siihen, että kantaväestö jää vähemmistöasemaan. Yhdysvalloissa intiaaneilta maan vieneet valkoiset ovat ennusteiden mukaan jäämässä tämän vuosisadan aikana vähemmistöksi, kun Latinalaisesta Amerikasta muuttaa pohjoiseen jatkuvalla syötöllä lisää väkeä. Naapurillemme Ruotsille on tapahtumassa samoin. Ja niin tulee käymään myös Suomelle, jos maahanmuuttopolitiikkaa ei kiristetä (aiheesta täällä). Ulkomaalaisten osuus Suomen väestöstä on parinkymmenen vuoden aikana kymmenkertaistunut, eikä kehitykselle ole näkyvissä päätöstä.

Islaminuskoiset hankkivat lapsia säännönmukaisesti enemmän kuin Euroopan kantaväestöt. Tämä liittyy naisten sosiaaliseen asemaan islamin piirissä, koska islam ei ole ehkä Turkkia lukuun ottamatta kokenut samanlaista maallistumista, mihin kristinusko pakotettiin 1700- ja 1800-luvuilla. Islam on tässä mielessä vahvempi uskonto kuin kristinusko. Harvemmat muslimit ovat valmiita vähentämään uskontonsa asemaa elämässä ja yhteiskunnassa kuin kristityt. Islam on näin säilyttänyt myös ekspansiivisen luonteensa, mikä kristinuskoon aikoinaan liittyi aivan yhtä vahvasti, mutta kristillisestä ekspansiivisuudesta ei ole aikoihin enää kuultu. Tästä merkkejä Suomessa on esimerkiksi se, että islaminuskoista opetusta löytyy julkisista kouluista yhä enemmän, kun taas kristillinen opetus on jo menettänyt tunnustuksellisuuden ja sitä muutenkin ajetaan alas. Ennusteeni on, että nykyisen kehityksen päässä ei ole Suomi, jossa eri uskonnot ja kulttuurit elävät sovussa rinnakkain, vaan islaminuskoinen Suomi, jossa vähemmistöuskonnoilla ja -kulttuureilla on suunnilleen yhtä hyvät oltavat kuin Iranissa. Jos kehitys on sama kaikissa maissa, niin kokonaisilla uskontokunnilla on vaara kuihtua kokonaan pois. Minä, joka arvostan erilaisuutta, en voi sitä hyväksyä.

Lähi-idästä peräisin olevat abrahamilaiset uskonnot ovat perustaltaan väkivaltaisia, patriarkaalisia, autoritaarisia ja suvaitsemattomia – sekä, mikä tärkeintä, poliittisia. Kemal Atatürk ryhtyi kovin keinoin maallistamaan islamia Turkissa rakentaakseen yhteiskunnan, joka ei ole uskontonsa kanssa huutavassa ristiriidassa. Hän teki saman minkä Euroopan maat paljon Turkkia ennen. Muut islamilaiset maat eivät ole olleet mukana samanlaisessa kehityksessä. Iran on islamilainen teokratia, Saudi-Arabia noudattaa tiukkaa sharia-lakia ja arabikevään jäljiltä vastaavia systeemejä on alkanut taas rakentua ympäri Lähi-itää. Näistä maista muuttaa Suomeen väkeä, jotka eivät jaa käsityksiämme esimerkiksi uskonnosta yksityisasiana, tasa-arvosta, yleisistä ihmisoikeuksista ja kansanvallasta. Mutta siltikään en ole kuullut yhdenkään punavihreän poliitikon, jotka puolustavat juuri noita asioita, vaativan tällaisen islamin sulkemista rajojen ulkopuolelle tai sen oppien maallistamista samaan tapaan kuin Turkissa. Kyse on kai suvaitsevaisuudesta; mutta suvaitsevaisuus voi olla vain joko keino tai päämäärä. Jos se on keino, suvaitsemattomuus hyväksytään ja se tulee ennen pitkää ottamaan voiton. Jos se on päämäärä, suvaitsemattomat ainekset juuritaan armotta pois, ja lopputulos on sisäisesti suvaitsevainen yhteiskunta. Kaikki toki sanovat kannattavansa jälkimmäistä, mutta niinhän se ei tietenkään ole. Suomalaiset suvaitsevaiset tahot, vihervasemmisto etunenässä, ovat ottaneet vihollisekseen ne kriittiset tahot (esim. 1, 2, 3), jotka pyrkivät juurimaan armotta pois oikeasti suvaitsemattomat ainekset, kuten ei-maallistuneen islamin. Ja sama vihervasemmisto katsoo läpi sormien varjelemansa islamin törmäyskurssia länsimaisen kulttuurin kanssa (esim.). Islaminuskolle suvaitsevaisuus näyttäytyy vain hyödyllisenä hölmöytenä.

Yhteiskunnan voi tuhota monella erilaisella tavalla. Neuvostoliitto harjoitti huonoa talouspolitiikkaa, joka ei edes ottanut oppia vioistaan, ja talous taantui, valtio hajosi ja päättäjät saivat lähteä. Argentiina harjoitti huonoa rahapolitiikkaa, ja inflaatio söi kansalaisten vaurauden. Talous romahti, valtio teki vararikon ja päättäjät saivat lähteä. Mutta nämä yhteiskunnalliset tuhot eivät olleet lopullisia perikatoja. Maat muuttivat politiikkaansa, ja nyt kummallakin menee jo kohtuullisen hyvin.

Monikulttuurisuuden kannalta tilanne on toinen, kun äärimmäisyyksiin mennään. Jos Suomi jatkaa tästä eteenpäin löperöä maahanmuuttopolitiikkaansa, vielä meidän elinaikanamme Suomi saattaa olla samalla tavalla tuhon partaalla kuin Neuvostoliitto ja Argentiina 1980-luvulla. Täällä saattaa olla suomalaisvähemmistön lisäksi esimerkiksi latinalaisamerikkalaisia huumemafioita, islamilaisia terroristijoukkoja ja itäeurooppalaisia pimeän talouden harjoittajia, jotka eivät ymmärrä toisiaan eivätkä haluakaan. He taistelevat keskenään kukin omalla tavallaan, eikä valtio mahda mitään, aivan kuten Malmön lähiöissä tapahtuu pienessä mittakaavassa. Mikä tässä skenaariossa on tavoittelemisen arvoista? Mikä on tavoittelemisen arvoista edes rauhallisessa monikulttuurisuudessa? Ja kannattaako sen vuoksi ottaa esittämäni kauhuskenaarion riski, jota kohden vielä ollaan parhaillaan menossa?

Ja mikä pahinta, tällöin me emme voi pelastaa tilannetta samoin kuin Neuvostoliitto ja Argentiina ja monet muut tekivät, muuttamalla politiikkaa. Vaikka silloin sulkisimme rajat kokonaan, ei monikulttuuria saa täältä enää millään pois, vaan se jatkaa sisällissotaansa. Se on lähes peruuttamaton tilanne. Vain yhden ratkaisun keksin. Tilanteen voisi palauttaa ennalleen ottamalla käyttöön kansallissosialismin keinot. Mutta jos hirviötä vastaan voi taistella vain muuttumalla itse hirviöksi, kyse on todellisesta ojasta allikkoon -tilanteesta.

Jos joku kokee tekstin hyväksi, sitä saa levittää ja muokata ihan vapaasti. En halua tekstillä huomiota, vaan omalta osaltani edistää maahanmuuttokriittistä liikettä.

[alussaolisana]

On se mukavaa että uudet polvet tuottavat ajattelukykyisiä ihmisiä. Optimismini siihen, että Suomi ei ole myrskyn silmässä, kun monikulttuurinen katastrofi todella iskee Eurooppaan, lisääntyi juuri.

[Tragedian synty]

On se mukavaa että uudet polvet tuottavat ajattelukykyisiä ihmisiä. Optimismini siihen, että Suomi ei ole myrskyn silmässä, kun monikulttuurinen katastrofi todella iskee Eurooppaan, lisääntyi juuri.

Itse asiassa luulen, että uudet polvet tuottavat enemmän ajattelukykyisiä ihmisiä kuin vanhemmissa on. Me emme ole eläneet kylmän sodan aikaa, jolloin oli vallan arkipäivää, että tietyistä asioista ei saanut puhua. Koulussa olin aivan avoimen halla-aholainen, mutta kukaan vihervasemmistolainenkaan ei siksi vetänyt hernettä liian syvälle nenään. Juuri siitä voimaa saaneena olen menossa luennoimaan joukolle akateemisia arvoliberaaleja.

Olen iloinen siitä, että onnistuin edes jossakussa lisäämään optimismia. Kun nyt vain pääsisimme sanoista tekoihin.

[Suvaitsija]

Oikein hyvää ja rohkeaa tekstiä. Ehkä karsisin viimeisen islamia käsittelevän kappaleen hieman kiihkoavaista tekstiä. Esimerkiksi muslimien keskimääräinen syntyvyys käsittääkseni putoaa aika kovasti länsimaissa, samoin kyllä on tapahtumassa globaalistikin. Siinä voitaisiin käsitellä enemmän sitä, miksi monikulttuurisuus ei ole toiminut missään päin maailmaa, esim. Jugoslaviassa tai Afrikassa, tai esimerkiksi Ranskan sadoissa no go-lähiöissä, eikä se todennäköisesti tule toimimaan Suomessakaan, olimme kuinka suvaitsevaisia tahansa. Olisi myös hyvä, jos pyrkisit määrittelemään maahanmuuttokriittisyyden ja sen, miten se eroaa maahanmuuttovastaisuudesta ja rasismista. Rasisti voi olla maahanmuuttokriitikko, mutta maahanmuuttokriitikon ei tarvitse olla rasisti. Rasistin on helppo ilmoittaa olevansa maahanmuuttokriitikko, ja suvaitsevaisen on tällöin helppo vetää johtopäätös, että maahanmuuttokriittisyys on rasismia. Ihmiset kuitenkin varmasti ymmärtävät, että esimerkiksi anarkistien palopommi-iskut eivät välttämättä ole osa vasemmistolaisuuden ideologiaa, vaikka ne useimmiten kytkeytyvätkin siihen.

Lisäksi muutama pieni juttu:

Viime vuonnakin tavoitteesta jäätiin, mutta rahana apua annettiin yli miljardi euroa, ja joka sentti siis markkinoilta lainattua rahaa.

Ei voida väittää, että kehitysapu kustannetaan ainoastaan velkarahoilla, sillä se on ihan yhtä lailla osa budjettia kuin vaikka terveydenhuolto. Yhtä hyvin voitaisiin väittää, että koko terveydenhuoltojärjestelmämme kustannetaan velkarahalla, kun taas kehitysapu kustannetaan verorahoillamme. Kyse on vain siitä, mitä kansalaiset haluaisivat prioirisoida, kun rahaa lähdetään jakamaan.

Muun muassa Suomen harjoittama humanitaarinen maahanmuutto...

Eihän Suomi harjoita humanitääristä maahanmuuttoa vaan ne maahanmuuttajat 

Mutta siltikään en ole kuullut yhdenkään punavihreän poliitikon, jotka puolustavat juuri noita asioita, vaativan tällaisen islamin sulkemista rajojen ulkopuolelle tai sen oppien maallistamista samaan tapaan kuin Turkissa

Melkoisen turhanpäiväistä vastakkainasettelua. Ei ole kovin hedelmällistä lähteä syyttelemään jotain epämääräistä vihervasemmistoa varsinkin, kun varmasti aika moni "punavihreä" on kritisoinut islamia ja nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa. Älä anna vastaväittelijöille helppoja koukkuja.

[Tragedian synty]

Kiitos Suvaitsijalle palautteesta. Lisäsin viidenteen kappaleeseen seuraavaa:

Historia ei tunne kovin monia selvästi sekä monikulttuurisia että vakaita yhteiskuntia. Monikulttuurisilla yhteiskunnilla on ollut taipumusta sisäiseen hajaannukseen. Siltäkin ajalta, jolloin suvaitsevaisuus on ollut muotia, löytyy siitä runsaasti hälyttäviä esimerkkejä: Baskimaa, Pohjois-Irlanti, Jugoslavia, Tšetšenia, Palestiina, Intia (jossa itsenäistymisen jälkeen ei edes yritetty hindujen ja muslimien rinnakkaiseloa samassa valtiossa) sekä kaikki ne Afrikan valtiot, jotka Euroopan siirtomaaisännät loivat kartalla ja viivoittimella etnisistä, uskonnollisista ja kulttuurillisista rajoista piittaamatta. Monikulttuurinen sisällissota täällä Suomessa ei minun mielestäni ole tavoittelemisen arvoinen tila...

Korjasin myös mainitsemiasi pieniä epäkohtia. Mitä tuohon kehitysapuun tulee, ajattelin ilmaisun "joka sentti markkinoilta lainattua rahaa" olevan retorisesti vahvempi kuin epämääräinen selittely alijäämistä. Päätin jo tekstin tänne laittaessani, että muutan sen, jos yksikin nostaa sille kulmakarvojaan.

Maahanmuuttokritiikin ja rasismin määrittely minulla on varmasti edessä, mutta sitä ei tarvitse itse luentotekstiin kirjoittaa, koska kyllä asia pitäisi järkevien ihmisten kanssa ottaa itsestäänselvyytenä. No, eihän sitä tiedä, kuinka kiihkeitä mokuttajia yleisöstä tuleekaan löytymään...

[J. Lannan haamu]

Oikein hyvää lyriikkaa!

Tuosta massoina esiintyvän maahanmuuton vaikutuksista ympäristöongelmiin saisi hyvän väitöskirja-aiheen. Tarkemmin siitä, millaista on maahanmuuttajien kuluttajakäyttäytyminen energian käytön, hankintojen, kierrätyksen ja esim. arkikulutuksen suhteen täällä kohdemaissa. Millaiset ovat heidän ympäristöarvot jne.

Tietysti se sama ongelma säilyy, että vaikka kuinka vetoaisit logiikkaan, osa porukasta ei koskaan tule sinua tai sanomaa ymmärtämään johtuen heidän asenteistaan.

"Said is not heard. Heard is not understood. Understood is not accepted. Accepted is not yet done". Tai jotain vastaavaa sanoi joku...

Kerrohan ihmeessä kuinka keskusteluiltama sujui. Ja onhan tuossakin jo monta hyvää pointtia pohdittavaksi yhdelle illalle...

[Finka]

Loppupuoli on hyvä. johdattelee kuulijaa eteenpäin aiheessa. Alku on varsin töksähtelevä, Kuin haasteena heittää ajatuksen ja alkaa vasta jälkikäteen puolustamaan sitä.

[Tragedian synty]

Tämä ketju olisi kai syytä viimeistellä omalta osaltani. Suokaa anteeksi, ravistelevan elämäntilanteen ja siihen liittyvän puolen vuoden omaehtoisen Homma-jäähyn seurauksena en ole tullut kertoneeksi tästä aiheesta enempää. Samaisesta elämäntilanteestani johtuen en päässyt alkusyksyn seminaariin, vaan esitelmäni pidin vasta maaliskuun lopussa. Aikani yllä olevaa tekstiä kypsyteltyäni päätin jättää sen johonkin muuhun tarkoitukseen ja siirryin ylemmälle tarkastelutasolle. Mitään tekstiä en kirjoittanut, vaan selostin vain läpi asiaa koskevat muistiinpanoni, joita tosin en joutunut edes vilkaisemaan, ja apunani oli PowerPoint-diashow. Kirjoitan alle sen verran kuin muistan puheestani.

Kulttuurievoluutio: liberalismin historia ja tulevaisuudenkuva

Presidentinvaalin 2012 aikaan toimittaja Kirsi Virtanen kirjoitti Uuden Suomen blogissaan tekstin Perussuomalaisten poliittinen ekosysteemi on tuhoutumassa. Poiminta [teksti diashow'ssa]:

Onneksi tällainen rasistispiirteinen isänmaallisuuskin on tulossa tiensä päähän kun maailma twiitaa ympäri maapallon, päivittää FB statuksiaan Quitossa ja metsästää netistä 65 euron halpalentoa Vietnamiin. Maailmankansalaisuuden rinnalla vaakunaleijonan kultainen kiilto himmenee nopeasti mattapintaiseksi rihkamaksi.

Aivan kuten muutkin elinkelvottomat poliittiset ekosysteemit - kuten kommunismi - perussuomalaisten kansallismielinen ekosysteemikin tulee tukehtumaan omaan mahdottomuuteensa.

Kirsi Virtanen kärsii mielestäni valtavasta historiallisen perspektiivin puutteesta. Liberaalit ihanteet on nykypäivän länsimaissa helppo kuvitella jonkinlaisiksi standardeiksi, joista Perussuomalaisten kansallismielisyys ja konservatismi ovat poikkeuksia. Kuvittelisi kuitenkin toimittajalla olevan sen verran tuntemusta historiasta ja muusta maailmasta, että tietäisi, ettei näin oikeasti ole. Liberalismia on esiintynyt huomattavasti vain yhteydessä niin korkeaan elintasoon, että ihmisillä on riittänyt aikaa ja resursseja elämän kannalta epäolennaisiin asioihin, kuten omaan yksilöllisyyteen. Maailmanhistoriasta löytyy vain yksi kulttuuri, tämä meidän nykyisemme, jossa on ollut niin korkea elintaso suunnilleen koko populaatiolla.

Tarkastellaan kahden eduskuntapuolueen, Vihreän liiton ja Perussuomalaisten, kannatusten muutoksia viime vuosina. [Diashow'ssa puolueiden kannatuskäyrät elokuusta 2008 helmikuuhun 2013.] Vihreät edustavat suomalaisen puoluekentän liberaalia ja Perussuomalaiset konservatiivista päätä. Ennen talouslaman alkua alkusyksystä 2008 olivat Vihreät vahvoilla, kannatus pyöri kymmenen prosentin tienoilla ja yhteiskunnalliset puheenaiheet olivat heidän politiikkansa keskiössä, kuten ilmastonmuutos. Perussuomalaiset taas oli ollut kannatukseltaan selvästi pienin eduskuntapuolue, kunnes samaan aikaan talouskriisin kanssa se lähti vauhdikkaaseen nousuun.

Pitkään jatkuneen talouskriisin aikaan on paljon puhuttu siitä, kuinka kansallismieliset voimat saavat aina vaikeina aikoina lisää kannatusta. Asia nähdään ikään kuin jonkinlaisena ongelmana ja siihen liittyvät ihmiset jotenkin harhautuneina. Kyse on täysin päinvastaisesta ilmiöstä. Kriisiä ja kansallismielisyyttä ei mitenkään voi erottaa toisistaan. Niin kuin elintason ennennäkemättömän suuri nousu länsimaissa 1700-luvun jälkeen on nostanut liberalismin pienten älykköpiirien idealismista yhteiskunnan perustaksi, aiheuttaa elintason lasku ja epävarmuuden kasvu vastareaktiona yhteisöllisten ideologioiden kuten nationalismin ja konservatismin nousua. Kriisi on normaali tila, ja niin on myös yhteisöllisyys, joka antaa ihmisille toisistaan lisätukea kriisin voittamiseen.

(http://cs410416.vk.me/v410416521/743c/nEO1Jx1SAF4.jpg)

Pääsiäissaari voi toimia meille hyvänä esimerkkinä tulevaisuuden vaaroista. Saaren muinainen kulttuuri oli valtameren keskellä yhtä eristyksissä muusta maailmasta kuin tämä meidän planeettamme on avaruudessa eristyksissä. Saarelaiset ryhtyivät kaatamaan saaren ennen laajoja metsiä. Puuta he tarvitsivat kulutushyödykkeisiin mutta myös kuvassa näkyvien patsaiden rakentamiseen. He raahasivat kiviä saaren kivilouhimosta joka puolelle saarta ja käyttivät apunaan tukkeja. Puuta he tarvitsivat myös raskaiden patsaiden pystyttämiseen. Ennen pitkää puun kulutus kasvoi yli metsien uusiutumiskyvyn, ja saaren uusiutumattomat luonnonvarat alkoivat kovaa vauhtia huveta. Lopulta kallistuva puu menetti taloudellisen merkityksensä, eikä kukaan piitannut siitä, että viimeinen puu kaadettiin. Silloin kuitenkin saarelta katosi mahdollisuus palauttaa puun tuotanto ilman ulkopuolista apua, jota ei ollut.

Vuonna 2012 ihmiskunnan ylikulutuspäivä oli elokuun lopulla. Se on tullut lähes joka vuosi aiemmaksi jo 80-luvun puolivälistä lähtien. Uusiutuvat luonnonvaramme ovat kuin korkotilillä oleva pääoma: me kulutamme korkojen lisäksi myös pääomaamme. Ennen pitkää olemme samassa tilassa kuin pääsiäissaarelaiset: ei ole enää uusiutuvia luonnonvaroja, jotka voisivat uusiutua. Samaan aikaan uusiutumattomien luonnonvarojen kulutus on yhtä hurjassa kasvussa. Niiden edes pientä kulutusta ei voida ikuisesti pitää yllä.

Juuri tämä luonnonvarojen törsäys on tuottanut meille sen elintason, jonka tuotosta liberalismi on. Edessämme on väistämättä elintason romahdus, ja samalla tulee liberalismi romahtamaan. Pelkästään uusiutuvien luonnonvarojen kulutuksen pudottaminen kestävälle tasolle tarkoittaisi kolmanneksen pudotusta elintasoon, koska ylikulutuksen päivä osui hetkeen, jolloin vuotta oli vielä noin kolmannes jäljellä. Sellainen romahdus olisi paljon suurempi kuin esimerkiksi Kreikassa nykyisen talouskriisin aikaan. Silti jo tässä vaiheessa Kreikassa uusnatsit ovat nousseet parin promillen puolueesta yli kymmenen prosentin puolueeksi.

Lisäksi ei ole mahdollista leikata elintasosta tasaisesti kaikilta tai progressiivisesti siten, että rikkaimpien elintaso laskee eniten. Vaikka elintaso laskee, ei infrastruktuuri ja teknologia katoa minnekään. Ennen teollista vallankumousta sellainen pelto, jonka työstämiseen nykyään tarvitaan yksi ihminen ja traktori, työllisti sata miestä. Siihen ei ole paluuta. Tuleva leikkaus elintasoon tulee iskemään, kuten aina, köyhimpiin ihmisiin. Infrastruktuurin ja teknologian omistajat voivat jatkaa lähes normaalisti, mutta muut, jotka jo muutenkin tuntevat tiettyä vetoa kansallismielisyyteen, jäävät vaille mitään ja tulevat turvautumaan ääriliikkeisiin.

En usko, että tieteen ja teknologian kehityksestä on apua vääjäämättömään ekologiseen kriisiin. Nykyään ne kehittyvät nopeammin kuin minään aikaisempana hetkenä maailmanhistoriassa, mutta silti luonnonvarojen kulutus vain kiihtyy. Lisäksi niillä on ennenkin ollut vakavia, tarkoituksettomia seurauksia. Koko lähestyvä ympäristökatastrofi, aavikoituminen, happosateet, jätevuoret, ilmastonmuutos ja radioaktiiviset laskeumat, ovat meidän tieteellisen, teknologisen ja teollisen kehityksemme syytä, vaikka ne eivät koskaan olleet tarkoituksia. Mitä takeita on siitä, ettei vastaavia virheitä tehtäisi myös nykyisten tai tulevaisuuden innovaatioiden kylkiäisinä?

Eivät maailman kulttuurit kehity lineaarisesti tai eksponentiaalisesti, jonkin edistysuskon mukaisesti. Suurempi osa maailman kulttuureista on romahtanut kuin säästynyt. Ja ottaen huomioon, kuinka juuri postmoderni liberaali kulttuuri on aiheuttanut vakavat taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat sekä kaikkien aikojen suurimmat ekologiset ongelmat, on syytä olettaa, ettei meidän kulttuurimme kohtalo poikkea kaikista historiallisista, nyt tuhoutuneista kulttuureista.

(https://lh6.googleusercontent.com/-FnnJCjibhwQ/Tjk4TvYiEHI/AAAAAAAACRg/zBi-v1mnQcs/s288/Walter%252520Crane%252520-%252520Proletarians%252520of%252520the%252520World%25252C%252520Unite%252521.jpg) (http://media-cache-ec3.pinterest.com/192x/4f/af/fd/4faffdc5a6c54647ffdddc3b37980f5d.jpg)

Näissä kuvissa kiteytyy oikein hyvin Kirsi Virtasen paheksuman nationalismin voima. 1800-luvulla, jolloin oli rauha ja noususuhdanne, saattoivat kommunistit vedota etniset rajat ylittävään veljeyteen. Mutta, kun kommunistinen maa ensimmäistä kertaa joutui sotaan, retoriikka muuttui. Neuvostoliitossa ymmärrettiin palata isovenäläiseen nationalismiin, koska sen psykologinen vaikutus ihmisiin oli voimakkaampi kuin niillä asioilla, joita Neuvostoliitossa oli vielä kaksi vuosikymmentä aiemmin palvottu. Niinkin vahvat idealistit kuin kommunistit ymmärsivät tiukan paikan tullen, millaiseen retoriikkaan turvautua.

Kulttuurien historiassa leimallista on, että avarakatseiset ja itsekriittiset kulttuurit ovat pärjänneet paremmin kuin muut. Kulttuurievoluutio ei yleensä tapahdu niin, että heikot kulttuurit tarkkailevat vahvempia ja muuttuvat. Heikot vain syrjäytyvät ja kuihtuvat, kun taas vahvat vahvistuvat ja valtaavat alaa. Länsimainen kulttuuri oli ennen 1800-lukua avarakatseinen ja itsekriittinen, mutta hiljalleen tapahtui ylpistyminen, ja se on jokaisen kulttuurin tuhon ensimmäinen merkki.

Vielä 1400-luvulla Eurooppa oli vanhan maailman syrjäinen, köyhä ja vähäväkinen kolkka. Islamilainen, intialainen ja kiinalainen kulttuuri olivat kaikki rikkaampia ja tieteellisesti ja teknologisesti edistyksellisempiä. Yksi valtti lännellä oli: emme olleet yhtä ylimielisiä kuin nämä muut, tarkkailimme niitä kaikilla sen aikakauden keinoilla ja otimme mallia niissä asioissa, joissa ne olivat edellä. Turkki oli 1500-luvulla luultavasti vahvempi kuin kaikki Euroopan valtiot yhteensä, mutta siellä ei ollut minkäänlaista painetta tulla vielä vahvemmaksi. Euroopassa oli, ja siksi täällä tapahtuivat ne mullistukset, jotka tuottivat vauraan liberaalin kulttuurimme.

Ja samaan aikaan, kun jätimme muut kulttuurit jälkeemme, katosi nöyryytemme. 1900-luvulla suureen huutoon nousivat ihmisoikeudet, jotka ovat nykyään liberalismin ja koko kulttuurimme ydintä. Liberalismi on jatkavinaan sitä avarakatseista ja itsekriittistä perinnettä, jonka tuotosta se on, mutta totuus on aivan toisenlainen. Liberalismi on hyvin dogmaattinen ja suvaitsematon oppi.

Jos uskonto halutaan karkottaa eurooppalaisesta sivilisaatiostamme, se voidaan tehdä vain toisella doktriinijärjestelmällä, ja tällaisella järjestelmällä olisi alusta lähtien uskonnon psykologiset piirteet, sama pyhyys, jäykkyys ja suvaitsemattomuus, sama ajattelun kieltäminen puolustuksenaan.

Minä väitän, että liberalismi on ottanut paikkansa uskonnon korvaavana doktriinina ja ihmisoikeudet ovat tämän uskonnon pyhimmät jumalat, joita ei loukata. Esitän joukon räikeän epäkorrekteja väittämiä, joita ei kerta kaikkiaan saa sanoa:

Feminismi on syöpä.
Monikulttuurisuus on syöpä.
Demokratia on syöpä.
Väkivalta on hyväksi.
Eugeniikka on hyväksi.
Suvaitsevaisuus on typeryyttä.
Ihmisoikeudet pois.
Ihmisroduilla on älykkyyseroja.
Holokausti oli hyvä.
Islamilainen kulttuuri on tuhottava.

Jos joku poliitikko tai virkamies sanoisi jotain tällaisia, hänen uransa päättyisi saman tien, vähempikin riittäisi. Liberaaleissa yhteiskunnissa toisinajattelijat tuomitaan niillä keinoilla, jotka mahdollisia ovat.

Sen sijaan seuraavan sanominen ei ole yhtä epäkorrektia:

Länsimainen kulttuuri on tuhottava.

Uskoakseni syy on se, että liberaali länsimainen kulttuuri on luonut niin luonnottomat olosuhteet, että tämän kulttuurin piirissä on syntynyt valtava, krooninen pahanolon tunne. Ihmiset kaipaavat eroon tästä kulttuurista, vaikka harva varmaan osaa lainkaan sanoa, miksi. Esimerkiksi monikulttuurisuuden näkeminen rikkautena on tämän tunteen tuotosta: kaivataan tuuletusta muista, "primitiivisemmistä" kulttuureista, vaikka ne olisivat erittäinkin kaukana omista ihanteista. Mutta mistä tunne on syntynyt?

Ihminen on pohjimmiltaan hengellinen, väkivaltainen, ksenofobinen ja yhteisöllinen olento, joka on suurimman osan historiastaan huolehtinut itse itsestään, kärsinyt puutetta, pysynyt vakaassa sosiaalisessa asemassa ja elänyt vähän virikkeitä tarjoavassa ympäristössä. Tämä perustila on mahdottoman kaukana postmodernista liberaalista kulttuuristamme. Yhteiskuntamme on maallistunut, kaikenlaista väkivaltaa kavahtava, korostetun suvaitsevainen kaikkea eksoottista kohtaan ja individualistinen, tarjoaa ihmisestä huolta pitäviä sosiaaliavustuksia, ylläpitää korkeaa elintasoa, mahdollistaa sosiaalisen nousun ja lähes loputtomasti erilaisia vaihtoehtoja elämään sekä aivan valtavasti virikkeitä, etenkin kaupungeissa. Ei tarvitse kuin vähän sovitella Darwinin lakia, kun voi päätellä, että nykyiset olosuhteemme eivät ole ihmisolennolle sopivia. Ja se, mikä ei ihmisolennolle ole sopivaa, aiheuttaa tyytymättömyyden tunteen, josta halutaan eroon.

Lisäksi liberaali idealismi on aseeton kamppailussa muita kulttuureita vastaan. Muut kulttuurit ovat autoritaarisempia kuin meidän. Miten sitten kamppaillaankin, ne tulevat löytämään siihen enemmän voimaa. Jos luonnonvarojen hupeneminen aiheuttaa sodan lännen ja Kiinan välille, emme me liberaalit voi vastata samalla tavalla siihen, että autoritaarinen Kiina alistaa kaikki alaisensa voimat yhden tarkoituksen, voiton, saavuttamiseen.

Jos tuollaisessa taistelussa aiomme pärjätä, on meidän joustettava omista periaatteistamme, luovuttava liberalismista. Silloin kulttuurievoluutio pyyhkäisee maailmanhistorian naiivimman idealismin unohduksiin. Jos meidän ainoa tapamme saada voitto on luopua liberalismista, on se ihan yhtä selkeä tappio liberalismille kuin Kiinan voitto olisi. Se, tuhoutuuko liberalismi sisäisessä vai ulkoisessa paineessa, on täysin yhdentekevää itse liberalismin kannalta.

Mitä nopeammin radikaalit muutokset tapahtuvat, sen kivuliaampia ne ovat. Siksi minä kuulun kansallismieliseen ja konservatiiviseen leiriin. Haluan kukistaa liberalismin sisäisellä paineella, jotta edes sen parhaat piirteet voisi säästää tulevaan aikakauteen.

Loppuun aiheeseen sopiva perussuomalaisviritteinen Kari Suomalaisen pilakuva.

Samoja asioita käsittelen hiljattain perustamassani blogissa. Suurimman osan tekstistä tulen kierrättämään ja esittämään jonkin verran laajemmassa ja perusteellisemmassa muodossa.

Yleisöni ei tietenkään ottanut kaikkea vastaan ihan noin vain. Puheen rekonstruoiminen oli hankalaa, koska esitys oli ennemmin keskustelu kuin luento. Minua kiitettiin siitä, että olin rohjennut tulla eri mieltä olevien seuraan ja puhua siellä avoimesti omista mielipiteistäni (enkä koko pitkässä vasta-argumenttien ristitulessa jäänyt kertaakaan jauhot suussa miettimään pelastavaa repliikkiä). Minut jopa kutsuttiin tuleviin seminaareihin.

Suurin osa palautetta antaneista sanoi olevansa perusasioista kanssani samaa mieltä. Mistä eivät olleet, he eivät selkeästi kertoneet. Olisi kai ollut liikaa vaatiakaan moista, koska eiväthän mielipiteet ja vakaumukset synny tai murru hetkessä.

Ja eihän argumenttien vääntäminen rautalangasta ole paras tapa edistää omaa ideologiaa. (Juuri siksi hylkäsin alkuperäisen tekstin, joka vaikuttaa turhan monomaaniselta.) Nyt he kaikki tietävät, että älyllisetkin tyypit voivat olla kansalliskonservatiiveja (jollaista muut kuin veljeni eivät välttämättä olleet koskaan kohdanneetkaan). Esitykseni saattaa kantaa hedelmää joskus – ehkä vasta vuosien päästä.

[Parsifal]

Jos 1800-luvun lopulla kristinusko edusti vahingollista hyvyyttä, tänä päivänä sitä edustavat muun muassa ne, jotka haluavat vaientaa kriittisen keskustelun tietyiltä politiikan osa-alueilta siksi, että näiden asioiden kritisoiminenkin on väärin.

Ihan pikku yksityiskohtana, ottaen huomioon, että varsinkin punavihreät mokuttajat ovat käytännössä kaikki joko entisiä stalinisteja tai heidän hengenheimolaisiaan, tämän porukan tuskin voi koskaan katsoa edustaneen hyvyyttä, vaan aivan päinvastaisia arvoja. Ja juuri siksi he ajavat barbarismin ja väkivallan asiaa monikulttuurisuuden nimellä.

Lisäksi liberaali idealismi on aseeton kamppailussa muita kulttuureita vastaan. Muut kulttuurit ovat autoritaarisempia kuin meidän. Miten sitten kamppaillaankin, ne tulevat löytämään siihen enemmän voimaa. Jos luonnonvarojen hupeneminen aiheuttaa sodan lännen ja Kiinan välille, emme me liberaalit voi vastata samalla tavalla siihen, että autoritaarinen Kiina alistaa kaikki alaisensa voimat yhden tarkoituksen, voiton, saavuttamiseen.

Sama ilmiö oli havaittavissa mm. Toisessa maailmansodassa. Vapaat länsimaat olivat selvästä ylivoimastaan huolimatta aluksi hätää kärsimässä, kun natsit rynnistivät halki Euroopan. Siinä missä japanilaiset, neukut ja toisinaan saksalaisetkin taistelivat keisarin/Isä Aurinkoisen/führerin käskystä kuolemaan asti tehden jopa itsemurhahyökkäyksiä, Länsi ei ollut valmis tekemään mitä tahansa voiton eteen tai edes hidastaakseen vihollista; Ranska antautui välttyäkseen taistelun jatkamisen tuhoilta. Vain totalitaarinen Neuvostoliitto pystyi - täysin häikäilemättömin menetelmin - panemaan vastaan. Lännen pelastivat viime kädessä maantieteelliset seikat: Hitlerin marssi pysähtyi Englannin kanaalin rannalle, ja Yhdysvallat oli täysin vihollisen ulottumattomissa ja pystyi rauhassa kanavoimaan mahtinsa sotaponnisteluihin tarvitsematta turvautua ihmishenkiä ja vapautta halveksivien diktatuurien menettelytapoihin. Mutta kun tuo mylly saatiin kunnolla pyörimään, se olikin sitten menoa. Kun vapaat miehet (ja naiset) lopulta heräävät taistelemaan, jälki on aivan eri luokkaa kuin mihin siihen pakotetut alamaiset, aivopestyt fanaatikot ja orjat pystyvät.

Tästä ideologioiden eroista tulee mieleen Turun yliopiston verkkosivulla näkemäni artikkeli:

Miksi syöpäsolut selviävät paremmin kuin normaalisolut?   

Syöpäsoluilla on vain yksi tavoite: tehdä itsestään niin monta kopiota kuin vain on mahdollista. Siinä jäävät häviölle tavalliset solut, joiden tavoitteena on muodostaa yhteistyössä muiden solujen kanssa elintoimintoja edesauttavaa kudosta. Tutkijat etsivät yhä keinoa, miten syöpäsolut saataisiin käyttäytymään kuten tavalliset solut eli toisistaan välittävien partiolaisten tavoin.

http://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/Artikkelit/Sivut/miksi-syopasolut-selviavat-paremmin-kuin-normaalisolut.aspx

Kulttuurien kanssakäymiseen rinnastettuna tämä tarkoittaa sitä, että syöpäsolujen, eli kaikkein alhaisimpiin ja primitiivisimpiin vaistoihin - kuten vihaan, kateuteen ja tuhoamisviettiin - vetoavien ideologioiden (kommunismi, islam, anarkismi jne.) on helpompi lietsoa kannattajansa sotajalalle kuin kehittyneempää aivotoimintaa, vastuuta ja edes jonkinasteista epäitsekkyyttä korostavien maailmankatsomuksien. Ei kai länsimaissa kukaan tosissaan usko, että vaikkapa islam olisi vähäisimmässäkään määrin varteenotettava saati samanarvoinen vaihtoehto sekulaarille demokratialle; kaikkein vihreimmille stalinisteillekin islamin nuoleskelu on lähinnä keino lietsoa epäjärjestystä: eivähän he halua islamilaista, vaan stalinistista yhteiskuntaa. Mutta länsimaalaisia on jostakin syystä vaikeampi motivoida puolustuskannalle, panemaan ehdoton stoppi islamin leviämiselle, kuin rekrytoida itsemurhapommittajia jihadiin. Uhka on vaikeammin hahmotettavissa kuin maailmansotien tai Kylmän sodan aikana, ja sivistynyt länsimaalainen epäröi erehtyessään soveltamaan suvaitsevaisuuden periaatteita ideologioihin ja uskontoihin, jotka eivät suvaitsevaisuutta ansaitsisi.

[Tragedian synty]

Jos 1800-luvun lopulla kristinusko edusti vahingollista hyvyyttä, tänä päivänä sitä edustavat muun muassa ne, jotka haluavat vaientaa kriittisen keskustelun tietyiltä politiikan osa-alueilta siksi, että näiden asioiden kritisoiminenkin on väärin.

Ihan pikku yksityiskohtana, ottaen huomioon, että varsinkin punavihreät mokuttajat ovat käytännössä kaikki joko entisiä stalinisteja tai heidän hengenheimolaisiaan, tämän porukan tuskin voi koskaan katsoa edustaneen hyvyyttä, vaan aivan päinvastaisia arvoja. Ja juuri siksi he ajavat barbarismin ja väkivallan asiaa monikulttuurisuuden nimellä.

Juu, en minäkään pidä heitä hyvinä, mutta kyllä he itse itseään pitävät. Ja kajahtanut yhteiskuntammekin pitää heitä. Jos kysyt joka ainoalta ihmiseltä tässä maassa, kumpi on parempi, Vihreät vai Perussuomalaiset, niin kyllä Vihreät siinä taitavat voittaa, aika reippaastikin.

Lisäksi liberaali idealismi on aseeton kamppailussa muita kulttuureita vastaan. Muut kulttuurit ovat autoritaarisempia kuin meidän. Miten sitten kamppaillaankin, ne tulevat löytämään siihen enemmän voimaa. Jos luonnonvarojen hupeneminen aiheuttaa sodan lännen ja Kiinan välille, emme me liberaalit voi vastata samalla tavalla siihen, että autoritaarinen Kiina alistaa kaikki alaisensa voimat yhden tarkoituksen, voiton, saavuttamiseen.

Sama ilmiö oli havaittavissa mm. Toisessa maailmansodassa. Vapaat länsimaat olivat selvästä ylivoimastaan huolimatta aluksi hätää kärsimässä, kun natsit rynnistivät halki Euroopan. Siinä missä japanilaiset, neukut ja toisinaan saksalaisetkin taistelivat keisarin/Isä Aurinkoisen/führerin käskystä kuolemaan asti tehden jopa itsemurhahyökkäyksiä, Länsi ei ollut valmis tekemään mitä tahansa voiton eteen tai edes hidastaakseen vihollista; Ranska antautui välttyäkseen taistelun jatkamisen tuhoilta. Vain totalitaarinen Neuvostoliitto pystyi - täysin häikäilemättömin menetelmin - panemaan vastaan. Lännen pelastivat viime kädessä maantieteelliset seikat: Hitlerin marssi pysähtyi Englannin kanaalin rannalle, ja Yhdysvallat oli täysin vihollisen ulottumattomissa ja pystyi rauhassa kanavoimaan mahtinsa sotaponnisteluihin tarvitsematta turvautua ihmishenkiä ja vapautta halveksivien diktatuurien menettelytapoihin. Mutta kun tuo mylly saatiin kunnolla pyörimään, se olikin sitten menoa. Kun vapaat miehet (ja naiset) lopulta heräävät taistelemaan, jälki on aivan eri luokkaa kuin mihin siihen pakotetut alamaiset, aivopestyt fanaatikot ja orjat pystyvät.

Tämä on oikein hyvä pointti, ja se tuli seminaarin keskustelussakin mainittua. Vastasin siihen, että toinen maailmansota ei ollut laboratoriokoe, jossa autoritaarista ja liberaalia kulttuuria vertailtiin, koska muuttujia oli niin paljon muitakin. Kummankin maailmansodan loputa ratkaisi se, että liittoutuneilla oli puolellaan Yhdysvaltain käytännössä rajaton teollisuustuotanto, esteetön pääsy siirtomaiden käytännössä rajattomille luonnonvaroille, paljon enemmän väkeä sekä strateginen sijainti keskus-/akselivaltojen ympärillä. Itse sotatoimissa Saksa oli kuitenkin suvereeni.

Syöpävertauksesi oli hyvä. Se sopii mainiosti kuvaamaan kehitysmaita ja niiden enklaaveja kehittyineissä maissa. Ikävä tosiasia on, että humanismin aikakaudella määrällinen ylivoima voittaa ain, koska syöpää ei hennota leikata, mitä minä kannattaisin.

[Lalli IsoTalo]

Käytännön asioita:

1. Puhu puhe ääneen ja katso kauanko se kestää. Kysy sitten paljonko sinulla on aikaa puheeseen.

2. Jos mahdollista videoi puheesi, niin huomaat itsestäsi asioita, joita et muuten huomaisi.

Teoreettisia asioita:

1. Mieti mikä kohderyhmääsi kiinnostaa, ja linkitä puheesi jotenkin tähän kiinnostukset kohteeseen, jos mahdollista.

2. Tiivistä, tiivistä, tiivistä!

3. Viimeiseksi lauseeksi pitäisi tulla "call to action", eli mitä haluat tapahtuvan puheesi seurauksena. Ajatusten/keskustelun herättäminen saattaa olla tarpeeksi korkealentoinen tavoite. En usko, että saat ketään käännytettyä yhdessä illassa.

Tavoite voisi olla sekin, että sinua ei vihata tämän illan jälkeen!

4. Käsittele asioita myös vastapuolen kannalta:
- "suvaitsevaiset yleensä esittävät, että ..." ja "siinä on se hyvä puoli, että ..." ... "toisaalta taas nuivat esittävät, että ..." ..." kumpi näkökulma sinun mielestäsi on lähempänä oikeaa? Keskustellaan tästä puheeni jälkeen."

5. Kerro ensin mistä aiot puhua, puhu tiiviisti se mitä haluat puhua, ja kertaa lopuksi mistä puhuit.

Ehdin vain vilkaista puhettasi, sorry! Saatan palata myöhemmin asiaan.