Kulttuurimarxismi

[Kokoliha]

KulMa-puhe muuten näyttää sitten ulkoapäin tältä: http://www.newindianexpress.com/world/Women-Wearing-Jeans-Are-Reason-Behind-Earthquakes-JUI-F-Chief-Maulana-Fazlur-Rehman/2015/05/30/article2840945.ece

Jos sä haluut nähdä sen noin, niin sitten sä haluut nähdä sen noin.

Heh, ihan hauska artikkeli toki sinänsä. Täältä katsoen tuli tosin fiilis, että - hiukan muutettavat muuttaen - siinähän on junis, joka saarnaa conservatiivisuuden cauhistuttawista ciroista. 

[junakohtaus]

Siinä tosiaan on, koska täällä eksistoiva junis-konservatiivi on jonkinlainen yritys näyttää teille kaikille miltä se puhe näyttää, kun ennen oli sentään X, mutta nykyisin on ihan Y.

[Heikki Luoto]

Vuonna 2012 Daily Telegraphin toimittaja Ed West käsitteli kulttuurimarxismia lehden blogissa otsikolla Criticising Cultural Marxism doesn't make you Anders Breivik. Ed West on kirjoittanut kirjan "The Diversity Illusion: What We Got Wrong About Immigration & How to Set It Right".

Yksärillä voi ehdottaa parannuksia suomennokseeni:

Kulttuurimarxismin kritisointi ei tee sinusta Anders Breivikiä

Miltä tuntuisi jäädä jumiutuneeseen hissiin, jossa joku yllättäen kertoisi, että kulttuurimarxilaiset yrittävät tuhota läntisen sivilisaation? Minä tiedän, koska olen kokenut tilanteen.
Anders Breivikin tuomitsemisen jälkeen useissa artikkeleissa etsittiin terroristin oletettua taustamotiivia. Breivik käytti kiduttavan pitkässä kirjassaan tekonsa perustelemiseen useita kertoja sanaa "kulttuurimarxismi", jonka vastustaminen katsottiin olevan keskeinen pakkomielle tekoon.

BBC:llä Matthew Feldman kirjoitti:

Liioittelematta satoja viittauksia Breivikin tärkeimpään viholliseen "kulttuurimarxilaisuuteen" löytyy Yhdysvaltain kristilliseltä oikeistolta, jonka väitetään olevan alkuperältään juutalais-kristillistä perinnettä vastustava. "Monikultturismi", joka voidaan lukea "Euroopan islamisaationa", on mainittu yli 1100 kertaa Breivikin 1513-sivuisessa manifestissa.

Daniel Triling väittää New Statesman -lehdessä:

Muslimien Euroopan valloitukseen Breivikin syyllisenä pitämä "kulttuurimarxismi" on salaliittoteoria, joka syntyi Yhdysvalloissa. Sen mukaan pieni ryhmä Frankfurtin kriittiseen koulukuntaan sidoksissa olevaa marxilaista filosofia suunnittelivat länsimaisen sivilisaation tuhoamista kannustamalla monikulttuurisuuteen, homoseksuaalisuuteen ja kollektivisiin talousoppeihin.
Vaikka monet eivät sitä nykyisin ymmärrä, teoria on alkuperältään antisemitistinen ja sen varhaiset kannattajat korostivat, että kyseiset filosofit olivat kaikki juutalaisia. Breivikin laaja "manifesti" uhraa kokonaisen osion Theodor Adornon, Herbert Marcusen ja muiden Frankfurtin koulukunnan ajattelijoiden profilointiin.

Yleistettynä, jos joku käyttää kulttuurimarxismi -termiä internetin keskusteluryhmissä, varoitusvalo syttyy jos ei aivan punaisena, niin vähintäinkin keltaisena. Samoin Frankfurtin koulukunnan esiintuominen ei automaattisesti anna terveen papereita.
Tästä enimmäkseen saksalaisista koostuneesta älymystöryhmästä käydään erittäin paljon keskustelua konservatiivisissa blogiyhteisöissä. Hulluimmat puhuvat heistä paljon, täysjärkiset vähemmän. Vaikka erilaiset kahjot uskovat johonkin tiettyyn asiaan, se ei kuitenkaan todista asiaa epätodeksi, eikä se tarkoita tuohon asiaan uskovien rajoittuvan vain kahjoihin.

Mainitsen merkittävistä kulttuurimarxilaisista Antonio Gramscin ja Herbert Marcusen, joiden ajatukset vaikuttivat erittäin merkittävästi 1960-luvun uusvasemmiston luomiseen sekä 1970-luvun yliopistokampusten radikaaliin politiikkaan. Vaikka monet näistä ideoista kuolivat omaan mielettömyytensä (esimerkiksi pedofilian vapauttaminen ei saa suosiota nykyaikana) monet niistä vaikuttivat tai tulivat jopa hallitseviksi.
Niin monet modernin vasemmiston opinkappaleista voidaan yleisesti kuvata kulttuurimarxilaisuutena - tradition ja hierarkian vastustaminen, radikaali tasa-arvopolitiikka, marxilainen rotuteoria, suvaitsemattomuus puhdasoppisesta ajattelusta luopuvia kohtaan, tarve uudelleenmuokata kieltä, rikollisten pitäminen yhteiskunnan uhreina, avioliitto pitäminen painostuksena ja hyväksikäyttönä, kansojen pitäminen keinotekoisina ja kuvitteellisina yhteisöinä. (Ja kyllä, termi on kuvattu tässä huomattavasti pelkistäen).

Tämä ei ole missään mielessä salaliitto, ainoastaan levinneitä meemejä, ideoita jotka olisi aikoinaan pitänyt todeta järjettömiksi tai äärimmäisiksi, mutta jotka on hyväksytty instituutioissa viime vuosina. Niistä on tullut suosittuja pääasiassa siksi, koska ne tunnistavat epäoikeudenmukaisuuden alueet instituutioissa ja vetoavat ihmisten myötätuntoon altavastaajaa kohtaan. Kuten marxilainen talousteoria, kulttuurimarxilaisuuskin tekee valtavaa vahinkoa sivuuttaen haaveilevassa analyysissään ihmisluonnon, ollen näin kyvytön ennakoimaan seurauksia (jos instituutioista joko valtio, kirkko, perheet tai laki, murenevat, niin yleensä heikoimmat joutuvat kärsimään).

Kukaan ei havahdu ajattelemaan "Aion tuhota länsimaisen sivilisaation heikentämällä sen instituutioita". Jos satut ajattelemaan näin, niin parasta ehkä että sammutat tietokoneesi. Jos uskot kulttuurimarxilaisuuden uhan oikeuttavan murhaamaan koululaisia, olet psykopaatti. Mutta jos vain satut pitämään kulttuurimarxismia kelvottomana, niin et ole psykopaatti.
Et ole myöskään antisemitisti. Varmasti kuten Triling ja muut ovat huomauttaneet, "kulttuurimarxismi" -sanan käyttäjät ovat usein antisemiittejä, pitkälti siksi koska useimmat Frankfurtin koulukunnan poliittiset ajattelijat olivat juutalaisia. Samoin monet kommunistijohtajat sotaa edeltäneenä aikana olivat juutalaisia Venäjällä ja Saksassa. Venäjällä tuo oli looginen seuraus seuraus kirkon vainoista sekä taantumuksellisesta järjestelmästä, joka syrji useita lahjakkaita juutalaisia.

Tämä selittää miksi natsit pystyivät herättämään vähemmän antisemitistisen maan (Keski- ja Itä-Eurooppaan verrattuna) hysteerisen tason juutalaisvihaan. Vuonna 20- ja 30-luvuilla saksalaiset pelkäsivät kommunismia. Koska niin monet johtavat kommunistit olivat juutalaisia, natsit pystyivät esittämään bolshevismin juutalaisena juonena.

Tekeekö tämä kommunismin vastustajista juutalaisvastaisia? Ei ollenkaan, varsinkin kun ajatellaan, että Euroopan kommunistihallintoja kuten Stalinin Venäjä sekä sodanjälkeinen Puola, joissa rutiininomaisesti vainottiin juutalaisia. Vielä merkittävempää on, että monet tärkeimmistä anti-kommunistisista intellektuelleista 1900-luvulla olivat juutalaisia, kuten monet Itävallan hienostosta. Juutalaisia olivat myös refusenikit, jotka auttoivat Neuvosto-Venäjän vastustajia. Niin innostunut Neuvostoliitto oli julistamaan laittomaksi Israelin, jonne antikommunistiset juutalaiset yrittivät paeta, että heillä oli kokonainen propagandaosasto omistettu sionismin mustamaalaamiseen. Mustamaalaamisella levitettiin onnistuneesti muun muassa ajatusta, että Israelin toimet muistuttavat natsi-Saksan toimia. Itse asiassa monet Neuvostoliiton kaikkein myrkyllisimmät antisemitistiset ideat on levittänyt onnistuneesti juuri vasemmisto.

Sekä vasemmistolla että oikeistolla on kahjoja ja ääriryhmiä. Antisemitismi kasvaa erityisen voimakkaaksi, kun ihmiset lähestyvät poliittisen kuun pimeää puolta.
Turhauttavaa kuitenkin on, että väite ääriliikkeistä on niin yksipuolinen. Sosialistit voivat vapaasti arvostella kapitalismin ominaisuuksia joutumatta tervatuksi Stalinin tai Punaisen Armeijakunnan kera. Sosialistit tuskin myöntävät sitä, että heitä ei tosissaan yhdistetä heidän aatteensa sairaisiin variaatioihin pelkän hienoisen pinnallisen yhdennäköisyyden vuoksi. Mutta jos konservatiivi arvostelee marxilaisuutta, hän on pohjimmiltaan Hitler. Tämä on juuri sitä (Gramscin tarkoittamaa) kulttuurihegemoniaa.

[Endsong]

Itse pidän salaliittoteorioista, kuten teoriasta, jonka mukaan muualta avaruudesta tulleet liskoihmiset hallitsevat maapalloa ja ovat piiloutuneet ihmisen valeasun alle. Tämä on hyvä ja suhteellisen yksinkertainen hypoteesi. Jos tähtien välinen avaruusmatkailu on mahdollista, niin onko myös mahdollista, että joku listorotu olisi aikanaan löytänyt maapallon? No mikä ettei. Onko mahdollista, että he käyttäisivät ylivertaista teknologiaan ja älyään alistaakseen maan ihmiset vedellen itse naruista kulissien takana? No mikä ettei, miksei se avaruusmatkailuun kykenevältä, mukavasta elämästä ja muiden orjuuttamisesta nauttivalta rodulta onnistuisi. Jne, kyllähän monet maailmassa ilmenevät tapahtumat vaikuttaisivat ihan järkeviltä, jos niiden taustavaikuttajaksi ajatellaan joku pahansuopa liskohallitsijarotu. En kuitenkaaan usko tähän teoriaan tai pidä sitä edes todennäköisenä. Jos jostain maapallon johtavien päättäjien valokuvista erottuvat liskon silmät, ja tämä on liskoteorian parhaita todisteita, niin en ole likimainkaan vakuuttunut, tai oikeastaan edes pidä tuollaisia valokuvia minkäänlaisina todisteina liskohypoteesin puolesta.

Vaikka en uskokaan hypoteesiin valloittajaliskoista, niin pidän sitä todennäköisempänä selityksenä maailman tilalle kuin esimerkiksi kulttuurimarxismia. Ajatus siitä, että kammioihinsa sulkeutuneet akateemiset pölynenät hallitsisivat maailmaa tai edes ratkaisevasti vaikuttaisivat asioiden kulkuun on yksinkertaisesti naurettava. Valta ja raha ovat maailman kilpailluimpia asioita. Ne, jotka rahan ja vallan tavoittelun pelissä pärjäävät, eivät ole todellisuudesta vieraantuneita utopisteja, jotka lankeaisivat joidenkin akateemisten professorien kielipeleihin puhumattakaan siitä, että he antaisivat jonkun vasemmistoyliopiston tai sen edustajien hallita maailmaa. Akateemikoilla ei ole kuin minimaalisesti valtaa ja sitäkin niukemmin rahaa. Nämä kulttuurimarxisteista esiin nostetut ajattelijat eivät nykyään ole edes kovinkaan suosittuja, vaan ovat suurimmalle osalle lähinnä akateemisia kuriositeetteja. Miten he voisivat olla päävastuullisia maailman tilasta nykyään?

Kulttuurimarxilaisuutta esilläpitävät tahot ovat nähdäkseni oikeassa siitä, että yhteiskuntaa "mädätetään", eli perinteisiä yhteiskuntaa ja koheesiota ylläpitäviä arvoja ja muita tekijöitä rapautetaan tietentahtoen. Kyseessä näyttäisi olevan osaltaan klassinen hajoita & hallitse strategia, jolla murretaan vastarinnan mahdollisuudet.  Tuskin henkilöt, jotka selviävät pyramidin huipulle verisessä taistelussa vallasta & rahasta, ovat mukavia ihmisiä. Pikemminkin voisi ajatella, että heidän persoonallisuutensa muistuttaa eräässä toisessa samantapaisessa pelissä voittajana selvinneitä, eli diktatuurien yksinvaltiaita. Keskivertoihmisen kannalta tosin diktaattori on mieluisampi vaihtoehto hallitsijaksi, sillä yksittäisen yhteiskunnan ja sen diktaattorin edut ovat sentään monin osin yhteisiä.

Kulttuurimarxismi on terminä joka tapauksessa epäonnistunut. Ensimmäisenä siitä tulee vaikutelma, että jotkut yrittävät kaupitella omia ajatuksiaan esittelemällä vastustettavan "pahan asian" marxismilla. Ilmeisesti termin olisi tarkoitus herättää primitiivireaktio kaikenlaista kommunismia ja marxismia vastaan, joita jokaisen järkevän ja valistuneen kansalaisen ajatellaan vastustavan. Termi on epäonnistunut myös siksi, etteivät marxilaiset ole tässä pelissä todellisia vihollisia. Miten aate, joka pyrkii "proletariaatin diktatuuriin" voisi olla kuvaava termi plutokratiaa ajaville pyrkimyksille? Miten marxilaisuus kuvailisi valtahierarkian huipulla olevia, kun ainoa mitä marxismia aikoinaan tunnustaneista tahoista on jäljellä ovat jotkut harvat professorin virat yksittäisissä yliopistoissa? Jos jotakin tahoa voi pitää vastuussa nykytilanteessa, niin johdonmukainen oletus on, että syyllisiä ovat valtahierarkian huipulla olevat. Kulttuurimarxismitermin käyttö on omiaan vahingoittamaan niiden asiaa, jotka ovat kulttuurimarxismilla tarkoitettuja asioita vastaan.

[Kauhea Ihmismäinen Otus]

Tämän "jutunmikäeioleolemassakaan-seonvainfoliohattuilua" nimissä tehdään näemmä nykyään väikkäreitä Aallossa:

Valtavirtaelokuvakin taipuu kulttuurisen ylivallan vastustamiseen




Vähemmistöjen esiin tuominen vaatii elämäkertaelokuvalta kriittisyyttä ja vahvaa sidettä nykyaikaan, tuore väitöstutkimus korostaa.


KuM Alejandro Pedregal käsittelee väitöstutkimuksessaan tapoja, joilla alistettuja vähemmistöjä on historiassa esitetty ja kysyy, miten elämäkerrallisia esittämisen muotoja voi hyödyntää hegemonian, eli kulttuurisen ylivallan, vastaisiin tarkoituksiin.

– Yksi keskeinen kysymys tutkimuksessani on, voidaanko hegemonisia esittämisen tapoja hyödyntää vaihtoehtoisten historiakäsitysten ja alistettujen vähemmistöjen kuvaamisessa ilman, että nämä tulevat osaksi tai vahvistavat hegemoniaa, sanoo Pedregal, joka hyödyntää työssään erityisesti italialaisen marxistin Antonio Gramscin kulttuurisen ylivallan teoriaa.

[Endsong]

Tämän "jutunmikäeioleolemassakaan-seonvainfoliohattuilua" nimissä tehdään näemmä nykyään väikkäreitä Aallossa:

Valtavirtaelokuvakin taipuu kulttuurisen ylivallan vastustamiseen




Vähemmistöjen esiin tuominen vaatii elämäkertaelokuvalta kriittisyyttä ja vahvaa sidettä nykyaikaan, tuore väitöstutkimus korostaa.


KuM Alejandro Pedregal käsittelee väitöstutkimuksessaan tapoja, joilla alistettuja vähemmistöjä on historiassa esitetty ja kysyy, miten elämäkerrallisia esittämisen muotoja voi hyödyntää hegemonian, eli kulttuurisen ylivallan, vastaisiin tarkoituksiin.

– Yksi keskeinen kysymys tutkimuksessani on, voidaanko hegemonisia esittämisen tapoja hyödyntää vaihtoehtoisten historiakäsitysten ja alistettujen vähemmistöjen kuvaamisessa ilman, että nämä tulevat osaksi tai vahvistavat hegemoniaa, sanoo Pedregal, joka hyödyntää työssään erityisesti italialaisen marxistin Antonio Gramscin kulttuurisen ylivallan teoriaa.

Tässä(kin) esimerkissä havainnollistuu hyvin miksi kulttuurimarxilaisuus on niin huono käsite kuvaamaan asiaa, jota sillä tarkoitetaan. Yliopistossa näitä erilaisten kulttuuristen ilmiöiden tulkintoja jonkun marxilaisen filosofin teorioiden valossa tuotetaan solkenaan. Niillä on kuitenkin hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mitä kulttuurimarxilaisuudella näissä "folioteorioissa" tarkoitetaan.

[no future]

Gramsci irtisanoutui jo 30-luvulla Stalinismista ja ajoi moniarvoista vapaata demokratiaa, sekä valtion puuttumattomuutta tieteisiin ja ilmaisunvapauteen.

Pelkkä fasismin vastustaminen ei vielä tee kenestäkään stalinistia. Eikä synnytä kulttuurimarxismia.

[Kauhea Ihmismäinen Otus]

Hikipediasta Gramscista lisää:

In 1967, the German student movement leader Rudi Dutschke reformulated Antonio Gramsci's philosophy of cultural hegemony with the phrase Der lange Marsch durch die Institutionen (The Long March through the Institutions), denoting the war of position, an allusion to the Long March (1934–35) of the Communist Chinese People's Liberation Army, by means of which, the working class would produce their own organic intellectuals and culture (dominant ideology) to replace those imposed by the bourgeoisie.[13][14][15][16][17]

'nuff said.

[no future]

^Olisit nyt sitten lukenut ja pistänyt sitä Gramscia, etkä 60-luvun opiskelijaliikkeen teesejä.

Hyvin muuten meni tämän Dutshkenkin (kulttuurimarxilainen  ) vallankumous, eikös se ammuttu hengiltä aika pian?

[Kauhea Ihmismäinen Otus]

Tää on vähän kuin ateistin kanssa uskonnosta vääntäisi.

Kiistätkö siis, että

a) Länsimaisessa akateemisessa maailmassa, kulttuurieliitissä ja mediassa (sekä monissa instituutiossa) on levinnyt käsitys muokata kulttuuri ja "perinteiset" /porvarilliset/yms. vasemmistolaisesta vähemmistökulttuurista lähtien, joka nostaa jalustalle "toiseuden" ja halveksii / vähäksyy perinteisyyttä ja valtavirtaa?

b) Tällä asialla on juurensa Anto Gramscissa ja muissa aikansa marxilaisissa"filosofeissa" ja yhteiskunta"tieteilijöissä"

c) Instituutiossa ja em. rymhissä on tapahtunut suuri muutos <100 vuodessa, missä ennen ne olivat isäm muallisia ja perinteisempiä, ovat ne nyt vasemmistolaishegemonisoituneita, joissa oikeistolaiset ja konservativiiit ovat usein kaapissa.

a) + b) ( +c)  = kulttuurimarxismi. Jos sinua ei termi miellytä niin ihan sama, ei lapio lapiosta muuksi muutu (paitsi sosiaalisten konstruktionistien mielissä) jos sitä kutsuu "manuaalityöassistentiksi".   

[Heikki Luoto]

Hyvin muuten meni tämän Dutshkenkin (kulttuurimarxilainen  ) vallankumous, eikös se ammuttu hengiltä aika pian?

Rudi Dutschke selvisi vuoden 1968 murhayrityksestä vaikka saikin hengenvaarallisia aivovaurioita. Vuonna 1979 Dutschke hukkui kylpyammeeseen saatuaan epileptisen kohtauksen.

[Parsifal]

Oma käsitykseni ja tulkintani: Postmodernismin olisi tarkoitus olla jokin tieteenfilosofian suuntaus, jossa ei syyllistytä liialliseen optimismiin ihmisten kykyjen suhteen, otetaan huomioon, että ei ole olemassa täydellisen neutraalia (objektiivista) tapaa tutkia asioita, ja jotenkin otetaan huomioon havainnoivan ja tutkivan ihmisen oma rooli luonnon, yhteiskunnan ja muiden asioiden ymmärtämisessä. Oma mielipiteeni on, että kun olen yrittänyt lukea jotain postmodernismista, lähteistä kuten Wikipediasta, se on vaikuttanut ihan järkevälle.

Tuohon asti, mitä kuvailit, se kuulostaakin järkevältä. Valitettavasti siitä sitten edetään sanomaan, että kaikki on diskursiivista tai jopa, että todellisuutta ei ole olemassa, vaan diskurssimme luovat sen. Aivan vastikään luin taas yhden esityksen, jossa väitettiin, ettei postmodernismi suinkaan väitä kumpaakaan, vaan enemmän sitä, mitä esitit. Valitettava totuus on kuitenkin, että osa postmodernisteista menee noin pitkälle. (Ja onhan se loogista: mistä yleensä tiedetään, että on olemassa todellisuus tai että ihminen voi saada siitä oikeaa tietoa. Kysehän on uskonvaraisista oletuksista a priori.) Lisäksi postmodernismiin liittyy oleellisesti näkemys siitä, että hegemoniset diskurssit liittyen sukupuoleen, rotuun, seksuaalisuuteen ja identiteettiin on purettava (="dekonstruktio") - toisin sanoen siis valkoisen heteromiehen valta. Sikäli postmodernismin tavoitteet ovat linjassa kulttuurimarxilaisuuden kanssa.

Haiskahtaa lähinnä siltä, että koko ala, varsinkin marxistien siihen sotkeentuessa, on lähinnä kunniattomien paskiaisten, poliittisten nollatutkijoiden ja muiden arvottomien loiseliöiden oman arvostuksen korotusta. Mitä tehdä, kun itsekäs persläpi ja patologinen valehtelija on yhteiskunnan silmissä moraalitonta pohjasakkaa? Vastaus: kielletään koko "moraalin" olemassaolo. Näin saivartelemalla päästään, ainakin omassa mielessä, luistamaan kiusallisista tilanteista, joissa pitäisi ottaa moraalista kantaa johonkin tärkeään asiaan, jolloin oma mädännäisyys paljastuisi joka kerta.

Marxisti on siis lähtökohtaisesti arvotonta paskaa ja pohjasakkaa, ja jollakin alitajuisella tasolla ehkä tiedostaa sen itsekin. Marxistilla on kuitenkin kyltymätön arvostuksen ja suoranaisen palvonnan tarve. Valkoisen heteromiehen rakentama pitkälle kehittynyt yhteiskunta on kuitenkin liian fiksu älykköstatusta himoitsevalle vasemmistopellelle, joka on tässä ympäristössä täysin tarpeeton: hän ei osaa mitään hyödyllistä, eikä äly riitä oikean tieteen tekemiseen, jolloin jäljelle jäävät vain poliittiset tai politisoituneet pseudotieteet, jota kautta saa arvostusta lähinnä muiden typerysten silmissä. Yhteiskuntaa on siis tyhmennettävä: valkoisen miehen logiikka pitää kyseenalaistaa ja järkeen perustuva yhteiskuntajärjestelmä romuttaa. Kun looginen ajattelu kielletään, jäljelle jää kaaos, jossa mikä tahansa voidaan tulkita miten tahansa, ja vasurihan on tunnetusti ekspertti minkä tahansa asian kääntämisessä, vääntämisessä ja kierouttamisessa niin, että se näyttäisi tukevan hänen poliittisia näkemyksiään. (Sanoitpa mitä tahansa, niin aina olet rasisti.) Marxisti myös fanittaa afrikkalaisuutta ja islamia, koska kulttuureista vain ne ovat niin alhaisella tasolla, että hänkin voi niihin verrattuna vaikuttaa fiksulta.

[Tykkimies Pönni]

Jos et usko kykeneväsi menestymään ja olemaan onnellinen, ainoa keino saada tyydytystä on tuhota menestyvien ja onnellisten ihmisten elämä.

[Veikko]

Jos et usko kykeneväsi menestymään ja olemaan onnellinen, ainoa keino saada tyydytystä on tuhota menestyvien ja onnellisten ihmisten elämä.

Sosialismin kannattavimpia voimia. - Tosin jo Marx huomasi siitä varoittaa, mutta marxismi ryssittiin kuitenkin. Kirjaimellisesti.

[Endsong]

Tää on vähän kuin ateistin kanssa uskonnosta vääntäisi.

Kiistätkö siis, että

a) Länsimaisessa akateemisessa maailmassa, kulttuurieliitissä ja mediassa (sekä monissa instituutiossa) on levinnyt käsitys muokata kulttuuri ja "perinteiset" /porvarilliset/yms. vasemmistolaisesta vähemmistökulttuurista lähtien, joka nostaa jalustalle "toiseuden" ja halveksii / vähäksyy perinteisyyttä ja valtavirtaa?

b) Tällä asialla on juurensa Anto Gramscissa ja muissa aikansa marxilaisissa"filosofeissa" ja yhteiskunta"tieteilijöissä"

c) Instituutiossa ja em. rymhissä on tapahtunut suuri muutos <100 vuodessa, missä ennen ne olivat isäm muallisia ja perinteisempiä, ovat ne nyt vasemmistolaishegemonisoituneita, joissa oikeistolaiset ja konservativiiit ovat usein kaapissa.

a) + b) ( +c)  = kulttuurimarxismi. Jos sinua ei termi miellytä niin ihan sama, ei lapio lapiosta muuksi muutu (paitsi sosiaalisten konstruktionistien mielissä) jos sitä kutsuu "manuaalityöassistentiksi".   

Väite a) on periaatteessa liian yleisluontoinen, että siihen voisi vastata yksiselitteisesti. Jos kuitenkin väitteen ymmärtää siinä laajuudessa, jota kulttuurimarxismin valta-asema edellyttäisi, niin en pidä väitetttä totena. Muutenkin tuo päättelysi muistuttaa assosiaatioketjua.

Sinulta tiedustelisin, että uskotko, että tämä "arvojen nurinkääntämisen" prosessi on johtamassa proletariaatin diktatuuriin? Kun mädätysprosessi on ohi, niin tulevatko marxilaiset (työläiset ja älykkösiipi) esiin piiloistaan ja kaappaavat vallan? Selitin aikaisemmin viestiketjussa, miksi pidän kulttuurimarxismia epäonnistuneena käsitteenä. Sitä vastaan ei ole purnattu. On helppo uskoa kulttuurimarxismiin jos ohittaa vastaväitteet.

[Kauhea Ihmismäinen Otus]

Väite a) on periaatteessa liian yleisluontoinen, että siihen voisi vastata yksiselitteisesti. Jos kuitenkin väitteen ymmärtää siinä laajuudessa, jota kulttuurimarxismin valta-asema edellyttäisi, niin en pidä väitetttä totena. Muutenkin tuo päättelysi muistuttaa assosiaatioketjua.

Haiskahtaa taktiselta väistelyltä.

Sinulta tiedustelisin, että uskotko, että tämä "arvojen nurinkääntämisen" prosessi on johtamassa proletariaatin diktatuuriin? .

Eihän kukaan niin ole väittänyt: Kommunismi on kuollut tai henkitoreissaan joten lokakuun vallankumouksia ei ole tulossa. Äärivasemmisto on hävinnyt taistelun  taloudellisella ja byrokraattisella rintamalla, jäljellä on enää ainoa suht menestynyt rintama eli kulttuuri (varsinkin identiteettimielessä).


On vain pitkä, hiljainen ja säälittävä rappio, missä yhteikunnan peruselementit ja ne asiat, jotka tekevät "me"-hengen rappautuvat pikku hiljaa kun niitä "kritisoidaan" niiden "syrjivät ja toiseuttavan" luonteen takia, vaatien "meitä" olemaan "suvaitsevaisempia" ja "inklusiivisempiä". Jos kehitys jatkuu liian kauan, voi ulkoinen tai sisäinen vahva joukko tosin toteuttaa oman vallankumouksensa identitetti- ja valtatyhjiössä, ottaen ensin haltuunsa pienen tilan, sitten lopulta suuren osan yhteiskunnasta.

Katso myös:

http://www.patmos.fi/blogi/kirjoitukset/718/yhteiskunnallisen_mielipiteenmuodostuksen_vasemmistolaisesta_vapaudesta

[Endsong]

Väite a) on periaatteessa liian yleisluontoinen, että siihen voisi vastata yksiselitteisesti. Jos kuitenkin väitteen ymmärtää siinä laajuudessa, jota kulttuurimarxismin valta-asema edellyttäisi, niin en pidä väitetttä totena. Muutenkin tuo päättelysi muistuttaa assosiaatioketjua.

Haiskahtaa taktiselta väistelyltä.

Haiskahtaa siltä, ettet osaa perustella väitteitäsi. Kulttuurimarxismi ideana on omanlaisensa "honey trap". Niille, joille se on suunnattu, kulttuurimarxismin tarjoama viholliskuva on niin houkutteleva, että uhrin looginen ajattelu sammuu ja hän hyväksyy tämän järjenvastaisen selityksen. Uhrille tarjotaan mitä hän haluaa, ja uhri ahmaisee syötin himokkaasti sisuksiinsa. Jos/kun "kulttuurimarxismi" johtaa arvopohjan ja yhteisön koheesioon rapautumiseen, niin tästä hyötyy plutokraattinen eliitti, joka muutenkin elättää "kulttuurimarxisteja".

[Jaska Pankkaaja]

Jos et usko kykeneväsi menestymään ja olemaan onnellinen, ainoa keino saada tyydytystä on tuhota menestyvien ja onnellisten ihmisten elämä.

Tätähän tää vasemmistolaisuus on ollut jo vuosikymmeniä: usein itsekin myös b-luokkaa olevat kaaderit saavat verorahoitteisia vihreitä oksia ja sen myötä kusi nousee niille totaalisesti päähän kuten käytöksestä olemme nähneet ja ne kannattajat sitten.. no tietysti niitä löytyy joka lähtöön mutta tyypillinen vasemmiston kannattaja, siis kaikki mitkä itse tunnen IRL, on keski-ikääntynyt + jolla on kuitenkin varsin vähän työvuosia takana ja tuskin yhtään edessä koska syrjäytetty.

Elämän sisältö muodostuu (some)vitinästä ja kalija-viinasta. PienieläkeSSSleikataanköyhiltä jotka ovat tehneet koko ikänsä töitä jne. Miten se eläke voi olla sitten niin pieni jos ollaan koko ikä tehty töitä? Kyllä ainakin mun sukulaiset saavat ihan kelpo eläkkeitä kun ovat järjestään tehneet sen pitkän päivätyön? Eiko olisi kannattanut vaikka ostaa asunto niillä lukemattomilla tilipusseilla niin ei menisi puolta eläkettä vuokraan läski-isännälle? Eikö voisi ottaa jotain vastuuta ihan itse elämästään? Mennä vaikka kävelemään nyt kun on hyvä ilma?

[Kauhea Ihmismäinen Otus]

Väite a) on periaatteessa liian yleisluontoinen, että siihen voisi vastata yksiselitteisesti. Jos kuitenkin väitteen ymmärtää siinä laajuudessa, jota kulttuurimarxismin valta-asema edellyttäisi, niin en pidä väitetttä totena. Muutenkin tuo päättelysi muistuttaa assosiaatioketjua.

Haiskahtaa taktiselta väistelyltä.

Haiskahtaa siltä, ettet osaa perustella väitteitäsi.

Olen perustellut, et vain kommentoi niitä ollenkaan. "Keskustelu" kanssasi on tähä asti ollut yksisuuntainen katu.

[Endsong]

Väite a) on periaatteessa liian yleisluontoinen, että siihen voisi vastata yksiselitteisesti. Jos kuitenkin väitteen ymmärtää siinä laajuudessa, jota kulttuurimarxismin valta-asema edellyttäisi, niin en pidä väitetttä totena. Muutenkin tuo päättelysi muistuttaa assosiaatioketjua.

Haiskahtaa taktiselta väistelyltä.

Haiskahtaa siltä, ettet osaa perustella väitteitäsi. Kulttuurimarxismi ideana on omanlaisensa "honey trap". Niille, joille se on suunnattu, kulttuurimarxismin tarjoama viholliskuva on niin houkutteleva, että uhrin looginen ajattelu sammuu ja hän hyväksyy tämän järjenvastaisen selityksen. Uhrille tarjotaan mitä hän haluaa, ja uhri ahmaisee syötin himokkaasti sisuksiinsa. Jos/kun "kulttuurimarxismi" johtaa arvopohjan ja yhteisön koheesioon rapautumiseen, niin tästä hyötyy plutokraattinen eliitti, joka muutenkin elättää "kulttuurimarxisteja".

Olen perustellut, et vain kommentoi niitä ollenkaan. "Keskustelu" kanssasi on tähä asti ollut yksisuuntainen katu.

Kommenttisi olivat enimmäkseen irrelevantteja kulttuurimarxismin valta-aseman kannalta, minkä takia niiden kommentoiminen olisi vienyt keskustelua sivuraiteelle. Toisaalta perusteluvelvollisuuden laajuus keskustelussa riippuu esitetyistä kommenteista. Oma kontribuutiosi keskusteluun oli lähinnä tuo "haiskahtaa"-kommentti, joka on hyvä esimerkki mainitsemastasi "yksisuuntaisesta kadusta".

Jopa salaliittoteoria avaruuden valloittajaliskoista on parempi selitys maailman tilalle kuin kulttuurimarxismi. Kyseinen liskohypoteesi on sentään jotenkin ajateltavissa mahdolliseksi.

[jkl]

Afrikassa ainakin elää eräänlainen primitiivinen kommunismi, mikäli oheiseen linkkiin on luottamista. He jättävät individualismin länsimaille.

"It is not African to be individualistic; we should go back to our roots of communism. My problem is your problem too, give me your ear."


http://www.standardmedia.co.ke/ureport/story/2000166633/we-are-communists-leave-individualism-to-westerners

[Kauhea Ihmismäinen Otus]

^^et siis lukenut linkkiäni

[Endsong]

Ymmärrän, jos Kekkoslovakian aikaisesta kommunismista ja vasemmistolaisuudesta on jäänyt katkerat muistot niille, jotka ovat tuon ajan omakohtaisesti kokeneet. Tuolloin kapitalismi ja kapitalismin sankarit luultavasti edustivat jonkinlaisia vapauden airuita. Kun joukkotuhonnat kävivät aikanaan Natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa ilmiselviksi, monet uskoivat yhä, että suuret johtajat, Hitler ja Stalin, eivät olleet hirmuteoista tietoisia. He uskoivat, että nämä hirmuteot tehtiin salassa Suurelta Johtajalta, ja että jos Suuri Johtaja olisi ollut niistä tietoinen, niin hän olisi estänyt ne. Vastaavalla tavalla voidaan nähdä "kulttuurimarxismi". Kulttuurimarxismi on tarina siitä, kuinka ihaillut sankarikapitalistit eivät ole kulttuurimarxistien teoista tietoisia (vaikka he niistä hyötyvätkin). Kulttuurimarxistit ovat onnistuneet huiputtamaan sankarikapitalisteja; ja jos he vain ymmärtäisivät asian, niin he kyllä tekisivät kulttuurimarxistin hirmutöistä lopun.  - Tällaisilla tarinoilla voidaan pitää kerran omaksuttua uskoa loppuun asti yllä.

Loppuun disclaimer: vastakkainasettelu kapitalismi-kommunismi on asiassa virheellinen. Niitä, jotka vallassa olevat, tuskin kiinnostaa ideologiset hourailut kapitalismista tai kommunismista, vaan he haluavat lähinnä ylläpitää ja kasvattaa valtaansa.

[Kauhea Ihmismäinen Otus]

^mitä ihmettä sinä horiset?    Olkiukko ja "taktinen" väärintulkinta toisensa perään.

[Heikki Luoto]

Australialaisen Newcastlen yliopiston filosofian professori Russell Blackford on käsitellyt kiistanalaista kulttuurimarxismi -käsitettä kaksiosaisessa blogikirjoituksessaan. Hän tunnustaa itse olevansa hieman vasemmalle kallellaan ja samaistuvansa selvästi enemmän "kulttuurilibertaareihin" kuin kulttuurimarxismi -termiä negatiivisessa mielessä käyttäviin "kulttuurikonservatiiveihin".

Blackfordin näkemyksistä huomioni kiinnitti se, että hän ihmetteli miksi Wikipedia poisti kulttuurimarxismia käsittelevän artikkelin. Hän mietti olisiko poiston takana se, että jotain totuuden siementä oikestolaisten väitteissä sittenkin olisi. Termi ansaitsisi artikkelin, koska sitä tiedetään käytetyn vähintään jo vuonna 1973 marxilaisen tutkijan tunnetussa teoksessa.

Aktiivisena Wikipedia-muokkaajana hän osallistui itsekin artikkelin puolustamiseen – turhaan. Hänen mukaansa kulttuuria ja poliittisia väittelyitä käsittelevillä Wikipedia-artikkeleilla on kovin vähän uskottavuutta.

Tähän liittyen omakohtaisesti muistelen, että englanninkielisessä Wikipediassa oli joskus Tittytainment-artikkeli, jota ei enää ole. Kyseisessä artikkelissa käsiteltiin Zbigniew Brzezinskin Fairmontin eliittikokouksessa vuonna 1995 lanseeraamaa käsitettä. Tittytainmentin voi ymmärtää konkreettisesti "tissiviihteenä" tai symbolisemmin lasta rauhoittavana äidinmaitona, eli nykyajan leipänä ja sirkushuveina, joilla siirretään rahvaan huomio siitä kun eliitti vie globalisaatiota eteenpäin.

Suomennokseni Russell Blackfordin artikkeleista (mahdollisten käännösvirheide kera):

Kulttuurimarxismi ja nykyiset kulttuurisotamme: Osa 1

Käsitellessäni Cogito:ssa kulttuurisen ja poliittisen manikealaisuuden ongelmaa, mainitsin norjalaisen terroristi Anders Breivikin apokalyptisen manifestin. Breivik tuomittiin 77 murhasta joihin hän syyllistyi heinäkuussa 2011. Hän on yksi monista oikeistosiiven ideologeista, jotka uskovat "kulttuurimarxilaisen" eliitin ponnistelevan yhdessä tuhotakseen läntisen moraalin ja sivilisaation.

Kirjoitukseni sai hyvän vastaanoton lukuunottamatta Twitter-viestiä, jonka mukaan kulttuurimarxilaisuus on todellinen ilmiö, josta on todisteita kaikkialla ympärillämme. Siinä vihjattiin ettei minun tulisi olla niin vähättelevä. Tutkin selventääkseni laajempia näkemyksiäni kulttuurimarxismista, jos sellainen käsite on olemassa.
Tässä kirjoituksessani ehdotan joitakin mahdollisia merkityksiä termille "kulttuurimarxismi" ja aion löytää sille mielestäni akateemiseen käyttöön sopivan sisällön. Ensi viikolla julkaistavassa toisessa osassa minä selvitän tarkemmin eroa akateemisen ja muun käytön välillä, antaen lopuksi suosituksia.

Joitakin erittelyitä
En epäile, etteikö olisi ilmiö (tai ilmiöiden klusteri), joka voidaan perustellusti luokitella "kulttuurimarxismiksi". Palaan tähän myöhemmin, mutta tässä korostan, että jotkut historioitsijat ja muut tutkijat ovat nähneet termin hyödyllisenä. Kuitenkin kulttuurimarxismilla on tässä akateemisessa mielessä vain vähän yhtäläisyyttä Breivikin ja muiden kuvaaman suuren, puolisalaliittomaisen, sivilisaatiota tuhoavan ideologian kanssa.

Asiaa monimutkaistuu lisää, kun "kulttuurimarxismi" -termi epävirallisessa käytössä useimmiten näytää viittaavan vain vasemmistolaiseen kulttuurikritiikkiin. Riittävän selvästi tämä on yleistä akateemisissa piireissä ja joissakin internetin osissa. Se ei kuitenkaan ole selvää, miksi vasemmiston kulttuurikritiikkiä pitäisi nähdä vain huonona asiana. Eräitä omia kirjoituksiani populaarikulttuurista voidaan pitää kulttuurikritiikkinä näkökulmasta, joka on epämääräisesti vasemmalle poliittisesta keskustasta. Mitään niistä ei kuitenkin voi vakavasti pitää kulttuurimarxismin ilmentyminä.
Kun ihmiset joskus valittavat "kulttuurimarxismista", heillä näyttää olevan jokin erityisempi painotus. Ehkä he ajattelevat vasemmistosiiven kulttuuriautoritaarisuuden variaatioina: taipumuksena arvostella elokuvia, videopelejä ja muita kulttuurituotteita hyvin ankarasti siten, että ne vaatisivat valtion sensuuritoimia. Vähintään se voi ainakin merkitä tarvetta aggressiiviseen sosiaalivalvontaan ja julkisen häpeän ilmapiiriä.

En kyseenlaista tämänkaltaista vasemmistosiiven autoritarismia aitona ilmiönä. Se on yleistä joillakin akateemisilla alueilla ja muualla, kuten blogistiverkostoissa tai toimittajikunnassa. Omasta mielestänikin tuo voi olla huono asia ainakin jossain määrin, mutta ei siinä välttämättä ole mitään kovin marxilaista. Osa siitä voi olla hieman enemmän kuin perusteluita poliittisessa jargonissa, vastenmielisiä väkivaltakuvauksia ja peittelemätöntä seksuaalisuuden näyttämistä. Sillä on hyvin vähän tekemistä Breivikin manifestin kuvaaman sivilisaatiotason arvovallankumouksen kanssa. Itse asiassa suuri osa siitä liittyy populaarikulttuurin elementtien vastustamiseen, jotka ovat moraalittomia perinteisten standardien mukaan.

Kulttuuriautoritaarit ja -libertaarit
Kaikesta huolimatta todellakin näyttää ihmisten välillä olevan käynnissä jonkinlainen kulttuurisota, jonka osapuolet voitaisiin luokitella kulttuuriautoritaareiksi ja kulttuurilibertaareiksi (Olen lainannut jälkimmäisen termin Breitbartin kiistanalaiselta toimittajajalta Milo Yiannopoulosilta ... rakasti tai sitten vihasi häntä, niin hän on luonut hyödyllistä terminologiaa). Jossain määrin tämän vuosisadan kulttuurisota ylittää vasemmiston ja oikeiston poliittisen sekä taloudellisen jakolinjan.

Monissa tilanteissa haluan olla kulttuurilibertaarien puolella. Ehkä he ovat minun heimoani. Kuitenkin joissakin tilanteissa olen huomannut riiteleväni heidän kanssaan. Joskus he näyttävät olevan liian herkkiä kielestä, kielikuvista ja kuvista, jotka voivat toimia naisia vähättelevänä tai halventavana. Vaikka en ole dogmaattinen, kun osallistun näihin keskusteluihin ja myönnän että esimerkiksi tietyistä kuvista voidaan tehdä useita järkeenkäypiä tulkintoja. Joka tapauksessa epäilen, että minkäänlaisella marxismilla (tai sen vastapuolella) olisi paljoakaan tekemistä tämänkaltaisissa riidoissa.

Ehkä erilaista ilmaisua kuten "kulttuuristalinismi" voitaisiin käyttää joistakin kulttuuriautoritaarisista väliintuloista: "kulttuuristalinismi" viittaa Neuvostoliiton vastaaviin pyrkimyksiin valvoa taidetta ja kulttuuria. Jos on näin, niin se ei kuitenkaan vie meitä lähemmäksi Breivikin tyylisen suuren historiallisen narratiivin hyväksymistä.
Toistaiseksi olen löytänyt vain vähäistä oikeutusta "kulttuurimarxismi"-termille. Korkeintaan voi olla olemassa vasemmistolaisten kulttuuriautoritaaritaarista ajattelutapaa jolla ei ole juuri tekemistä Marxin kanssa. Ironista kyllä, sillä voi olla paljon enemmän tekemistä perinteisten arvojen puolustamisessa.
On huomioitava, että kulttuurisesti autoritaariset ajattelutavat liittyvät myös poliittiseen oikeistoon. Ne yleensä suoraan ja avoimesti suojaavat perinteisiä kristillisiä arvoja ja asenteita.

Wikipedia-kiista kulttuurimarxismista
Kiista saattaa olla loppuunkäsitelty lukuunottamatta "kulttuurimarxismi"-termiä, jota valtavirran historioitsijat ja muut tutkijat joskus käyttävät.
Tästä syystä olen ollut tyytymätön Wikipedian päätökseen 30. joulukuuta 2014 poistaa pitkäaikainen artikkeli kulttuurimarxismista. Tämä itsessään näyttää olleen tarpeeton ja provosoiva toimi nykyisissä kulttuurissasodissa. Wikipedia-toimittajan ja -ylläpitäjän asemassani osallistuin tosissani joihinkin epäonnistuneisiin yrityksiin vastustaa tai kumota artikkelin poistaminen. Vastuuvapauteni merkiksi olen jopa avustanut joissakin (melko turhissa) kulissientakaisissa pyrkimyksissä kehittää parempi Wikipedia-artikkeli aiheesta.

Valitettavasti joidenkin asemansa vakiinnuttaneiden Wikipedia-editorien tinkimätön, kiivas, ja (tähän mennessä) onnistunut vastustus on estänyt "kulttuurimarxismi"-artikkelin olemassaolon.
Vielä valitettavampaa on, että inhimillisen tiedon neutraaliin koostamiseen pyrkivästä Wikipediasta itsestään on tullut kulttuurinsotien kenttä, jossa editorit edustavat kilpailevia poliittisia heimoja, jotka usein yrittävät saattaa omat kertomuksensa virallisiksi versioiksi erillaisissa kulttuuriristiriidoissa.

Wikipedia on hyödyllinen tapa aloittaa tutkimus erityisesti aiheista, joissa ei voida loukata kenenkään tunteita. Se on hanke, joka saa kiitokseni ja tukeni. Vuosien aikana olen antanut sille monta tuntia panostustani silloin kun olen kyennyt. Valitettavasti kuitenkin sen artikkeleilla on vain vähän uskottavuutta, kun ne selittävät nykyisiä kulttuurisia ja poliittisia väittelyitä. Kulttuurimarxismi-artikkelista syntynyt fiasko on hyvä esimerkki.

"Kulttuurimarxismin"-termin akateeminen käyttö
"Kulttuurimarxismi"-termi on ollut käytössä jo yli neljäkymmentä vuotta, mutta silti on poleemikkoja, jotka kieltäisivät termin kaiken oikeutetun käytön. Sen merkitys on edelleen jokseenkin epäselvä ja riidanalainen, mutta silti on ainakin jonkin verran yhteisymmärrystäkin.
Vaikka termiä on usein käytetään halventavassa mielessä, niin sillä on tieteellisempi merkitys, joka liittyy kulttuuriseen muutokseen ns. länsimarxismissa noin vuodesta 1920 lähtien ja varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. Siirtyminen pois neuvostoliitolaistyylisestä kommunismista sai suosiota 1950-luvun vasemmiston neuvostokritiikissä (ja Nikita Hruštšovin omasta irtisanoutumisesta edeltäjästään Stalinista), voimistuen kulttuurintutkimuksen kehittyessä akateemiseksi tieteenalaksi (aluksi Yhdistyneessä Kuningaskunnassa sekä huomattavan varhaisella käyttöönotolla Australiassa).

Richard R. Weiner kirjoittaa: "Vastauksena monimutkaisiin ongelmiin, joita teollistuneiden yhteiskuntien työväenliikkeet eivät kyenneet ratkaisemaan joko teoreettisesti tai käytännöllisesti, syntyi 60- ja 70-luvuilla kulttuurinäkökulmaan suuntautuneita yhteiskunnallisia ja poliittisia liikkeitä." Weiner jatkoi, että tämä näkökulma "on saattanut todellakin ilmestyä vuonna 1956" useiden tapahtumien kera, jotka vieraannuttivat läntiset ajattelijat neuvostotyylisestä kommunismista, varsinkin Hruštšovin hyökättyä Unkariin (Weiner, Cultural Marxism and Political Sociology, Beverly Hills ja London: Sage, 1981, s. 117-118).

Weiner katsoo todellisen "kulttuurimarxismi"-termin keksijäksi Trent Schroyerin vuoden 1973 kirjallaan The Critique of Domination: The Origins and Development of Critical Theory (Weiner, kulttuurimarxilaisuus ja poliittinen sosiologia, s. 36). The Critique of Domination oli aikanaan merkittävä teos ja se oli ehdokkaana vuoden 1974 National Book Awards:issa "filosofia ja uskonto" -kategoriassa.

Schroyer käyttämä "kulttuurimarxismi"-termi on varhaisin minkä minä olen löytänyt. Hän yhdistää sen erityisesti siihen minkä hän näkee Frankfurtin koulukunnan marxilaisten ajattelijoiden käyttämässä "kriisiteoriassa". Hän viittaa myös muihin teoreetikkoihin, joiden hän näkee jakavan kriisinteoriakäsityksen, kuten Georg Lukács ja Henri Lefebvre. On syytä saada käsitys siitä, mitä Schroyer tarkoitti tällä termillä, josta on sittemmin tullut niin kiistanalainen. Kirjoituksen toisessa osassa palaan Schroyerin analyysin yksityiskohtaisemmin ja siirryn tutkimaan brittiläisen kulttuurimarxismia, jonka ehkä parhaiten selittää kirjoituksissaan historioitsija Dennis Dworkin.

Johtopäätös
Voimme päätellä "kulttuurimarxismi"-termillä olevan monia käyttötarkoituksia: tieteellisiä, ideologisia ja populaareja. Sitä käyttävät äärioikeistolaiset ideologit, kuten Breivik, mahtipontisissa teorioissa, joilla on vain vähän uskottavuutta. Sitä käytetään kansan keskuudessa tavoilla, jotka osoittavat heikkoa ymmärrystä termin historiasta tai sen alkuperäisestä merkityksestä.
Siitä huolimatta se on ollut myös hyödyllinen valtavirran tutkijoille, jotka kokevat itsensä marxilaisiksi tai myönteisiksi marxilaiselle ajattelulle, esimerkkeinä Trent Schroyer ja (viime aikoina) Dennis Dworkin.

En siis ehdota "kulttuurimarxismi"-termin poistamista, olettaen että se on mahdollista. Sikäli kuin Wikipedia-riita näyttää etenevän, on valitettavaa etteivät Wikipedian editorit ole onnistuneet saamaan jonkinlaista keskinäistä sopimusta neutraalista ja tieteellisestä artikkelista termiin liittyen. Termi on yleisessä käytössä oleva meemi, joten Wikipedian pitäisi tarjota vankkaa tietoa siitä.
Valitettavasti tämä heijastaa Wikipedian yleisempiä murheita, sikäli kuin siitä on tullut taas yksi taistelukenttä lisää kilpaileville kulttuurisotureille.


Kulttuurimarxismi ja nykyiset kulttuurisotamme: Osa 2

Tämän artikkelin ensimmäisessä osassa totesin että "kulttuurimarxismi"-termillä on erilaisia käyttötarkoituksia. Sitä ovat käyttäneet oikeistolaiset ideologit, kuten Anders Breivik, mahtipontisissa kulttuurihistorian teorioissa; ja se on esitetään populaarilla tavalla, joka osoittaa vähäistä ymmärrystä termin historiasta tai alkuperäisestä merkityksestä. Siitä huolimatta se on myös hyödyllinen joillekin valtavirran tutkijoille, jotka kokevat suhtatuvansa myönteisesti marxilaiseen ajatteluun.
Tässä jatkokirjoituksessani aion kehittää ja esittää joitakin relevantteja suosituksia.

Trent Schroyer Frankfurtin koulukunnasta
Sikäli kuin olen voinut jäljittää "kulttuurimarxismi"-termin historiaa, ensin sitä näyttää käyttäneen Trent Schroyer vuonna 1973 kirjassaan The Critique of Domination: The Origins and Development of Critical Theory. Schroyer oli erityisen kiinnostunut Frankfurtin koulukunnan työstä, mutta myös muidenkin länsimarxilaisten ajattelijoista, kuten Henri Lefebvrestä, jonka hän näki niin omistautuneena "kritiikissään".

"Frankfurtin koulukunta" on ryhmä tutkijoita, joita yhdisti Frankfurtiin vuonna 1923 perustettu Sosiaalitutkimuksen instituutti. Eri aikoina instituuttiin sidoksissa olleista tutkijoista vaikuttavimpiin kuuluivat Max Horkheimer, Theodor W. Adorno, Ernst Bloch, Walter Benjaminin, Erich Fromm, Herbert Marcuse ja (myöhemmin) Jürgen Habermas. Ajan myötä instituutin suunta muuttui, dramaattisimmin vuonna 1930, kun Horkheimeriista tuli johtaja. 1930-luvun lopulla se hyväksyi tarkoituksellisen hämärän termin "kriittinen teoria" analyysimenetelm(i)ensä nimeksi.

Tuolla vuosikymmenellä natsipuolue nousi valtaan ja instituutin tutkijat joutuivat lähtemään Saksasta (aluksi Geneveen ja sitten Yhdysvaltoihin). Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen monet heistä palasivat Eurooppaan. Ehkä tärkeimmän osuuden instituutin sosiaalisen ja kulttuurisen kritiikin ohjelmaan tuoneet Adorno ja Horkheimer palasivat Frankfurtiin vuonna 1949.

The Critique of Domination alussa Schroyer julistaa, että "vallan kritiikki tai ihmisen vapaudelle sosiaalisesti tarpeettomien rajoitusten heijasteinen kritiikki on yhtä vanha kuin länsimainen järjen käsite" (kritiikki Domination, s. 15).

Tutkielmassaan Schroyer selittää Frankfurtin koulukunnalle ja muille "kulttuurimarxilaisille" yhteistä "kriisiteoriaa", tunnistaen loputtoman kasvun rationalisoinnin sosiaalisen prosessin. Tämä pakottaa sosiokulttuuriset prosessit sopeutumaan tavalla, joka heikentää yksilön itsemääräämisoikeutta (The Critique of Domination, s. 171). Schroyer selittää tarkemmin Frankfurtin koulukunnan keskeistä ajatusta: "Teollisesti kehittyneissä yhteiskunnissa yksilö oli integroituneempi ja riippuvaisempi yhteisöstä sekä kykeni heikommin hyödyntämään yhteiskuntaa aktiiviseen itseilmaisuun" (The Critique of Domination, s. 227).

Schroyer kuvaa Frankfurtin koulukunnan työtä analysoidessaan nykyajan "kulttuuriteollisuutta" (mukaanlukien filosofiaa, sosiaaliteoriaa, taidetta, musiikkia, ja kirjallisuutta) ja yhteiskunnallisten instituutioiden nykyaikaisia ilmentymiä, kuten valtiota ja perhettä. Kuten The Critique of Domination selittää, tämä kulttuurikriittinen joukko, erityisesti Horkheimerin ja Adornon työ paljastaa nykykulttuurin, varsinkin massakulttuurin, olevan yksilöä hallistevan vallan järjestelmä.

Schroyer on aito tutkija, jonka väite arvioitiin ja otettiin vakavasti. Hän näyttää olleen yleensä oikeassa kuvatessaan läntisen marxilaisuuden erkaantumisen Neuvostoliiton marxilaisuudesta, korostaen kulttuurikritiikkiä ja erillaisia asenteita kulttuurissa itsessään. Tarkemmin sanottuna Frankfurtin koulukunnan keskeinen tavoite oli paljastaa kulttuurin sekaantuminen yksilön sosiaaliseen hallitsemiseen. Samanlaista kulttuurin roolin paljastamista ja kritisointia voidaan havaita laajemminkin läntisessä marxilaisuudessa, sekä suuntauksessa jota voisi kutsua "läntiseksi post-marxilaisuuksi", aina 1920-luvulta nykypäivään.
Nämä ovat jääneet tärkeimmiksi ideoiksi tehdä kulttuuritutkimusta ja -kritiikkiä marxilaisesta tai post-marxilaisesta näkökulmasta.

Brittiläinen kulttuurimarxismi
Erityisesti brittiläisen kulttuurin laajempi marxilainen kritiikki oletetaan tulleen huomattavaksi vuodesta 1956 lähtien, kun Britanniassa perustettiin merkittävät sosialistisen ajattelun lehdet New Reasoner ja Universities and Left Review (Ioan Davies, "British Cultural Marxism", s. 324). Nämä sulautuivat myöhemmin vuonna 1960 New Left Review -lehdeksi.
Tässä historiallisessa ja sosiaalisessa kontekstissa syntyi kulttuurintutkimuksen moderni akateeminen tieteenala Birminghamin yliopiston Centre for Contemporary Cultural Studies -nykykulttuurin tutkimuslaitoksessa. (myöhemmin viitataan kulttuurikritiikin "Birmingham koulukuntaan"). Siellä Raymond Williamsista tuli johtava hahmo, joka hyödynsi marxilaista teoriaa sekä brittiläisen kirjallisuuskritiikin vakiintuneita muotoja, etenkin F.R. ja Q.D. Leavis'in tuontantoa (Davies, "British Cultural Marxism", s. 329).

Laajasti Britannian marxilaisesta ajattelusta kirjoittanut historioitsija Dennis Dworkin esittää, että Antonio Gramscin ja Frankfurtin koulukunnan kirjoitukset vaikuttivat merkittävästi Isossa-Britanniassa vuonna 1960, ja että niillä oli suuri vaikutus kulttuurintutkimuksen kehitykseen. Gramsci vaikutti varsinkin Raymond Williamsiin ja historioitsija E.P. Thompsoniin (Dworkin, Class Struggles, s. 55-58).
Gramscin tuotannon merkittävin osa, laaja kokoelma Vankilavihkot julkaistiin vasta 1950-luvulla, kauan hänen vuoden 1937 kuolemansa jälkeen ja liian myöhään vaikuttaakseen merkittävästi Frankfurtin koulukuntaan. Kuitenkin hänen ajatuksistaan tuli yhä vaikuttavampia 50- ja 60-luvuilla, ja erityisesti 70-luvulla, Vankilavihkojen valikoitujen osien englantilaisen käännöksen myötä vuonna 1971.

Lopputuloksena brittiläisen marxilaisuuden perinteeseen on erityisesti viimeiset 50-60 vuotta vaikuttaneet teoreetikot, jotka korostavat tiettyjä kritiikin tyylejä, kuten ajatusta populaari- ja massakulttuurin sekaantumisesta yksilön sosiaaliseen hallitsemiseen sekä porvarillisen ideologian hegemoniaan.
Kuten Vesa Oittinen kirjassaan The Encyclopedia of Political Thought ilmaisee: "Brittiläinen marxilainen traditio on yleensä kuvattu 'kulttuurimarxismina' joka pyrkii soveltamaan historiallisen materialismin analyysin perusajatuksia kulttuuriin (Fredric Jameson, Terry Eagleton ), mutta Christopher Hill (1997 [1965]) ja E.P. Thompson (1963) pysyy paljon lähempänä alkuperäisiä historiallisen materialismin perinteitä"(Oittinen, "The Encyclopedia of Political Thought, s. 2).

Termi konservatiivien viimeaikaisessa käytössä
Vaikka termiä "kulttuurimarxismi" käyttävät valtavirran akateemiset hahmot, se on saanut enemmän painoarvoa 1990-luvulta lähtien oikeistolaisten poliittisten kommentaattoreiden, kuten William S. Lindin ja Pat Buchananin, käyttämänä lyömäaseena.
Nämä kulttuurisoturit pitävät kulttuurimarxismia tienä moraalirappioon ja perinteisten länsimaisten arvojen, etenkin kristillisten "perhearvojen" ja moraaliopetusten kumoamiseen. Näin ymmärrettynä kulttuurimarxismi linkittyy tai rinnastuu poliittiseen korrektiuteen, joka nähdään moraalisesti kumouksellisena ja rapauttavana. Anders Breivikin hajanainen manifesti on äärimmäinen esimerkki tällaisesta ajattelusta.

Minulle ei ole selvää onko Lind ja muut kulttuurisesti oikeistokonservatiiviset keksineet termin "kulttuurimarxismin" itsenäisesti vai ovatko he ottaneet sen käyttöönsä aikaisemmilta tutkijoilta kuten Schroyerilta. Minun on vaikea uskoa, että he olivat täysin tietämättömiä Schroyerin suhteellisen tunnetusta työstä; en kuitenkin ole tietoinen mistään heidän kirjoituksistaan, joissa he nimenomaan siteeraisivat The Critique of Dominationia (otan kiitollisen vastaan tiedon, jos lukijani tietävät jonkun).
On silti olemassa ainakin vähäinen yhteys Schroyerin kaltaisten marxilaisten tutkijoiden töillä sekä oikeistolaisten kulttuurisotureiden teorioilla. Jossain määrin he keskittyvät samoihin länsimarxismin tendensseihin. Näin ollen jopa Breivikin salaliittoteoriassa on totuuden siemen. Olen miettinyt selittäisikö tämä vihamielisyyden "kulttuurimarxismi"-artikkelin Wikipediaan lisäämistä kohtaan. Sama tieteellinen työ, joka tukee Schroyerin analyysia, antaa esimerkiksi Lindin, Buchananin tai Breivikin kaltaisille pinnallisen uskottavuuden arvon.

Schroyerin ja Dennis Dworkinin kaltaiset tutkijat eivät kuitenkaan esitä, että Frankfurtin koulukunnalla tai muilla "kulttuurimarxisteilla" olisi ollut suunnitelma tuhota länsimainen sivilisaatio moraalisesti tai käyttämälä kulttuurikritiikkiä ponnahduslautana totalitaariseen hallintoon. Tuota olisi vaikea väittää vakavissaan, koska lännen "kulttuurimarxistit" aina vuodesta 1920 lähtien ovat tyypillisesti olleet vihamielisiä valtiovaltaa, yksilön sosiaalista sortoa ja Neuvostoliiton marxismia kohtaan. Lisäksi heidän välillään on ollut huomattavia eroja suhtautumisessa tiettyihin sosiaalisiin, moraalisiin ja kulttuurisiin kysymyksiin. Ei ole olemassa kulttuurimarxilaista yleissuunnitelmaa.

Yleisemmin sanottuna vakava älyllinen historiankirjoitus ei voi sivuuttaa liberaalien länsidemokratioiden vasemmiston monimutkaisia ristikkäisiä aatevirtauksia.Vasemmistoa on aina repinyt ryhmäkuntaisuus, eikä vähiten viime vuosikymmeninä, ja nyt se koostuu erilaisista suuntauksista lähes kaikista kuviteltavissa olevista kulttuurinäkökohdista (kuten myös perinteisistä talouskysymyksistä). Monet lännen kulttuurivasemmiston osat voidaan ymmärtää vain, kun nähdään ne (osittain) reaktioina muihin tämänkaltaisiin osiin. Samaan aikaan on syvällisesti vaikuttanut läntisen marxilaisuuden Neuvostoliiton kommunismiin kohdistama laaja kritiikki ja hylkääminen.
Lopputulemana kaikki (ääri)oikeistopoliitikkojen puhe kulttuurimarxismista antaa huonosti perusteita nykyisen kulttuurisen ja poliittisen tilanteemme ymmärtämiseksi. Parhaimmillaankin tämä käsitys kulttuurimarxismista on liian tylsä ollakseen väline nykyisten trendien analysoimisessa. Pahimmillaan se sekoittaa villin salaliittoteorioinnin ja omahyväisen moralismin keskenään.

Marxismi ja post-marxismi
Mikään noista ei kiellä kohtuullista väitettä että nykykulttuurin kritiikin juuret voidaan paljolti jäljittää 60-luvun uusvasemmistoon, Frankfurtin ja Birmingham koulukuntiin sekä erillaisiin marxilaisiin kulttuuriterioihin. Tässä mielessä nykykulttuurin kritiikki jatkaa kulttuurimarxilaista perinnettä, mutta tämä perinne pitkälti määritelee itsensä Neuvostoliiton marxismin vastaiseksi. Ainakin teoriassa se ilmaisee vastenmielisyyttä autoritaarisuutta kohtaan pyrkien vapauttamaan yksilöt itsenäisyyteen.

Lisäksi nykykulttuurin kritiikki (ja paljolti vasemmistolainen poliittinen ajattelu ja aktivismi) on muuntunut läntiseksi post-marxilaisuudeksi. Se ei ole vain kääntynyt pois marxismi-leninismistä, vaan kehittynyt pisteeseen, jossa se on menettänyt paljon kosketusta itse marxilaisuuteen.
Nykyinen vasemmistolainen aktivismi voi todellakin näyttäytyä liioittelevina, poroporvarillisina ja autoritaarisina suuntauksina, mutta niillä ei ole juurikaan tekemistä Marxin, Neuvostoliiton totalitarismin tai Frankfurtin koulukunnan työn kanssa. Epäilen niillä olevan enemmän taipumuksia kohti moraalista ja poliittista puhtautta kuten lähes jokaisessa yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivässä liikkeessä.

Ehdotuksiani
Oikeiston kulttuurisoturit tulevat käyttämään termiä "kulttuurimarxismi" halventava tavalla, liittäen siihen arveluttavia, joskus vainoharhaisiakin kulttuurihistorian teorioita. En voi millään estää tällaista käyttöä. En myöskään kiistä sitä, että se sisältäisi totuudenjyvän, esimerkiksi liittämällä termiin kulttuurisuuntautuneemman Frankfurtin koulukunnan lähestymistavan marxilaisuuteen. Oletan termin lyömäasekäytön jatkuvan.
Mitä me muut voimme tehdä näissä olosuhteissa? En esitä, että historioitsijat, kuten Dennis Dworkin, luopuisivat termin yleismerkityksestä, joka on peräisin Schroyerilta vuodelta 1973. Heidän tehtävä on päättää kuinka hyödyllisenä he pitävät termiä keskusteltaessa länsimarxismista, sisältäen erityisesti brittiläisen marxismin. He saattavat kuitenkin katsoa viisaammaksi tarkkailla huolellisesti oikeistolaisten kommentaattorien popularisoimaa käyttötapaa ja selventää kuinka heidän oma käyttötapansa eroaa siitä.

Historiatieteen ulkopuolella meidän on oltava varovaisia keskusteltaessa läntisen marxilaisuuden historiasta ja nykytilasta. Meistä ne jotka eivät arkielämässään hyväksy kerrontaa suuresta puolisalaliittomaisesta liikkeestä, joka tavoittelee moraalisen rappion tuottamista, pitäisi luultavasti välttää termiä "kulttuurimarxismi".
Valitettavat kulttuurisuuntaukset, mukaan lukien vasemmistontyylisenä autoritaarisuutena ilmenevät, voidaan yleensä merkitä selvemmillä, tehokkaammilla ja tarkemmilla keinoilla. Kaikin keinoin tulee kehittää hyödyllistä terminologiaa ilmaisemaan mitä tahansa huoliamme vasemmiston tendensseistä, mutta "kulttuurimarxismi" -termillä on liikaa painolastia.

Oli miten tahansa, niin termiä käytetään laajalti, usein ilman selitystä. Kuten totesin kirjoitukseni ensimmäisessä osassa, siitä on tullut tuttu meemi. Termi tuottaa sekaannusta, joten on syytä saada yhdessä tietoa kuinka "kulttuurimarxismi"-termiä on käytetty. Tietoa voi saada joko oikeiston kulttuurisotureilta, uskottavilta tutkijoilta tai henkilöiltä joissa on nuo molemmat puolet - missä olosuhteissa, tavoitteissa, kontekstissa he perustelevat sen käyttöä ja millaisiin todellisiin tai kuvitteellisiin sosiaalisiin tendensseihin se osoittaa.
Kuten muutkin monimutkaisen historian omaavat kiistanalaiset ilmaisut ("poliittinen korrektius" on toinen, joka tulee mieleen), myös "kulttuurimarxismi" on termi, joka edellyttää huolellista analyysiä. Tämä kaksiosainen artikkeli on minun panokseni kohti tätä tavoitetta. Täsmällisellä tiedolla tästä meemistä voimme päättää itse kuinka ja missä haluamme käyttää sitä.

[guest11919]

Äh, poistin liian epäselväksi jääneen viestin. Olisi täytynyt editoida raskaasti, että siitä olisi saanut ymmärrettävän.

[tinnitus]

Meistä ne jotka eivät arkielämässään hyväksy kerrontaa suuresta puolisalaliittomaisesta liikkeestä, joka tavoittelee moraalisen rappion tuottamista, pitäisi luultavasti välttää termiä "kulttuurimarxismi".

Miten arkielämän hyväsymiset tai hyväksymättä jättämiset vaikuttavat termin analysointiin? Tyypillistä vassaritouhua: ajatus on hyi, en halua ajatella sitä eivätkä muutkaan saisi.

Kontekstista käy kyllä aika selvästi ilmi, että kirjoittaja tarkoittaa termin käyttämisen välttämistä, ei termin analyysin tai ajattelemisen välttämistä. Syykin on selvä, oikeistolaisessa retoriikassa termi on jo muuttunut niin epämääräiseksi, että sitä on turha yrittää käyttää missään tieteellisesti tai muutenkaan hyvin määritellyissä merkityksessä.

[guest11919]

Meistä ne jotka eivät arkielämässään hyväksy kerrontaa suuresta puolisalaliittomaisesta liikkeestä, joka tavoittelee moraalisen rappion tuottamista, pitäisi luultavasti välttää termiä "kulttuurimarxismi".

Miten arkielämän hyväsymiset tai hyväksymättä jättämiset vaikuttavat termin analysointiin? Tyypillistä vassaritouhua: ajatus on hyi, en halua ajatella sitä eivätkä muutkaan saisi.

Kontekstista käy kyllä aika selvästi ilmi, että kirjoittaja tarkoittaa termin käyttämisen välttämistä, ei termin analyysin tai ajattelemisen välttämistä. Syykin on selvä, oikeistolaisessa retoriikassa termi on jo muuttunut niin epämääräiseksi, että sitä on turha yrittää käyttää missään tieteellisesti tai muutenkaan hyvin määritellyissä merkityksessä.

Tinnitus, jees, poistinkin jo viestini, koska kirjoitin niin epäselvästi. Olen siis joka tapauksessa sitä mieltä, ettei termin käyttämättä jättämiseen siksi, että sillä ilmaistavaksi tarkoitettu ajatus menee sekaisin toisen kanssa, tarvitse mitään suurempia moraalisia valintoja taakseen, vaan se on varsin käytännöllinen valinta.

Halusin kritisoida sitä, että professori peräänkuuluttaa huolellista analyysiä, mutta sitten analysoinnin lomassa esittää näitä mielipiteitään ja aika helpolla tehtyjä niputuksia, kuten nuo poliitikot yhteen Breivikin kanssa.

Jostain syystä en saa nyt tuotettua selkeää tekstiä, taidan kärsiä kahvinpuutteesta.

[tinnitus]

Puhtaasti käytännöllisenä asiana minäkin sen näen. En lukenut artikkelia kovin tarkkaan, mutta minäkään en oikein ymmärtänyt miksi Breivik piti saada sinne mukaan.

[Heikki Luoto]

Akateemisen tason vahvistusta Frankfurtin koulukunnan kulttuurimarxistien vaikutuksesta antaa Walter Laqueur käsitellessään euroopalaisen väestön pienenemistä Euroopan viimeiset päivät (2007, suomennos 2009) kirjansa sivulla 42:

On muitakin tekijöitä, joita ei voi mitata. Yhden tai kahden sukupolven aikana perheinstituutio heikentyy edelleen. Saksassa selvän hiipumisen aloittivat vuoden 1968 sukupolvi ja Frankfurtin koulukunta, jonka kriittinen teoria vähensi perheen roolia sekä sosiaaliselta että taloudelliselta kannalta. Perheiden merkitys väheni niissäkin maissa, joissa vuosi 1968 ei ollut merkittävä käännekohta.