2011-09-15. Hannu Visti Rasismista, vihaisuudesta ja muustakin.

[Tsaimai]

Rasismista, vihaisuudesta ja muustakin
15/09/11 11:28 Filed in: Mielipiteitä
Perussuomalaisissa on käynnissä jotain sisäisiä turnajaisia, joiden siivittämänä on kommentoitu sitä sun tätä. Yhdistän kaksi asiaa jotenkin liippaavaa puheenvuoroa.

Ensimmäisenä meillä on professori Tampereen yliopistosta, joka lausuu maahanmuuttokeskustelusta melko järkeviä mutta missaten kuitenkin oleellisen täydellisesti. Toisekseen Akuliina Saarikoski kirjoittaa vihasta ja rasismista jopa melko järkeviä, mutta missaten kuitenkin oleellisen täydellisesti.

Professori Lehtonen on oikeassa siinä, että maahanmuuttokeskustelua riivaa hyssyttelykulttuuri, joka jättää tilaa yhdelle uskonlahkolle täyttää jokaisen mahdollisen ja mahdottoman paikan näkemyksillään. Tälle ei yksinkertaisesti löydy järkevää vastavoimaa vakavasti otettavammasta poliittisesta kentästä. Ei löydy, vaikka aikaa on ollut jo muutama vuosi ottaa asia vakavasti ja ryhtyä hätistämään menninkäisiä takaisin luoliinsa. Hyssyttelykulttuurin syihin hän ei kuitenkaan paneudu, mutta minä autan miestä alamäessä ja paikkaan puutteen.

Se, mitä hän kutsuu hyssyttelykulttuuriksi, ei itse asiassa ole hyssyttelyä vaan sitä, että kovaäänisen maahanmuuttokriittisyysuskonlahkon vastavoima ei ole uskonnosta ja dogmasta vapaaiden ajattelijoiden ja poliitikkojen käymä maahanmuuttokeskustelu. Mieleen tulee, että kolikon tämä puoli on itse asiassa huomattavasti suuremmin uskonnollistunut. Tämä uskonnollisuus on rakennettu "huutava työvoimapula", "maahanmuutto on välttämättömyys", "meidän on pakko auttaa kaikkia jos voimme" -muotoisten opin pylväiden ympärille ja tämän uskonnon itsensä ylentänyt papisto jakaa kirkonkirouksia rasismisyytöksillä.

Ns. hommalaisten vastapainona ei siis ole mitään avointa keskustelua vaan täsmälleen yhtä ahdasmielistä yhden totuuden toistamista kuin mitä opponenttikin harjoittaa. Tässä ilmapiirissä valtaosa valitsee viisaasti vaikenemisen eikä käy maahanmuuttokeskustelua ollenkaan.

Koko suomalainen intelligentsia ja poliittinen establishmentti näyttää menevän metsään siinä, että se odottaa "järkevältä" maahanmuuttokeskustelulta tiettyä, melko tarkkaan etukäteen annettua lopputulosta. Etukäteen annettu lopputulos on se, että sen pitää olla melko täydellisesti erilainen kuin mikä on maahanmuuttokriittisen uskonlahkon sanoma.

Poliittinen julkinen keskusteluhan on parhaimmillaan totuuden etsimistä muuttuvassa toimintaympäristössä. Erilaisia näkemyksiä esitetään, kuunnellaan ja perustellen kritisoidaan. Lopputuloksena ei useinkaan ole konsensus vaan erilaisten vaihtoehtojen ja niiden seurausten kartoitus. Julkisen keskustelun ei pidä pyrkiä yhteen lopputulokseen. Vain viime kädessä päätöksen tekevä poliitikko joutuu valitsemaan yhden esitetyistä vaihtoehdoista tai keksimään omansa, mutta kuitenkin valitsemaan yhden.

Maahanmuuttokriitikoiden ongelma on se, että siellä lopputulos on johtopäätöksille annettu ennakkoon ja keskustelua ja faktoja mulkataan vain sopimaan annettuun lopputulokseen. Opponentti syyllistyy kuitenkin täsmälleen samaan ja siksi järkevät pysyvät tästä keskustelusta poissa. Ahdasmielisen maahanmuuttokriittisyyden sijaan tarvitsemme keskustelua, joka voi aivan kunniakkaasti päätyä melko lailla samaan lopputulokseen ainakin joissain asioissa kuin tympeimmän rasistinen meganatsiklikkikin.

Korjaamista vaativa asia on siis keskustelun metodissa eikä siinä, millaisia tuloksia tai näkemyksiä keskustelu tuottaa. Järkevää, avointa ja kannatettavaa keskustelua on myös hyvin, hyvin kriittisten puheenvuorojen esittäminen, kunhan puheenvuorot perustellaan ja ollaan valmiita kuulemaan vastaväitteitä. Asiallinen keskustelu ei sisällä mitään ylhäältä annettuja uskonkappaleita, jotka on pakko ottaa totena jos ei halua jotakin leimaa otsaansa. Maahanmuuttokriittisillä on omat uskonkappaleensa ja sitä kautta tulevat ituhippikommarileimat. Vastustajina itseään pitävällä pellefanttikaartilla on tarjolla rasisti- ja natsileimoja.

Saarikoski puolestaan on ymmärtänyt jotakin vihan olemuksesta, mutta tärkein jää puuttumaan. Hän oivaltaa aivan oikein: "Olin pitkään väärässä. Ajattelin, että yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden, rakenteellisen vääryyden, luokkayhteiskunnan, rasismin, antifeminismin ja homovastaisuuden takana olisi hirvittävästi vihaa. Vasta vähän aikaa sitten oivalsin, ettei asia välttämättä ole näin"

Tässä hän tietenkin on täysin oikeassa. Hän on oikeassa myös siinä, että viha voi olla myös rakentava muutosvoima, sillä muutosta oikeastaan tuskin edes syntyy ilman vihaa tai jotain sen lievempää astetta. Saarikoski saattaa jopa itse huomata olevansa vihainen monista asioista, mutta hän vaikuttaa täydellisen kyvyttömältä arvostamaan ja kunnioittamaan niitä ihmisiä, jotka ovat vihaisia erilaisista asioista tai jopa samoista asioista mutta eri tavalla. Hän haluaa rakentaa oman maailmanjärjestyksensä, joka on niin lohduttoman fasistinen, ettei herrasmies voi mitenkään sellaista kannattaa.

Saarikosken näkemyksessä vaikuttaa olevan poskellaan se, että hän pitää yhdellä tavalla vihaisia ihmisiä toisella tavalla vihaisten ihmisten vastakohtana. Hänen maailmankirjossaan vihan vastakohta on viha, joten hän pyrkii identifioimaan vääällä tavalla vihaiset ihmiset ja olemaan vihainen heille ja sille, mitä he edustavat.

Tosiasiassa näiden eri tavalla vihaisten ihmisten kuuluisi olla toistensa parhaita kavereita. He yrittävät muuttaa maailmaa, kukin tavallaan. Tämä päämäärä on heillä yhteinen, vaikka erimielisyys vallitseekin keinoista. On kuitenkin pitkälle menevää yksimielisyyttä tunnustaa, että radikaaleja muutoksia tarvitaan. Siihen ei pysty kovin moni. Ei meidän pidä edes olla huolissamme tai peloissamme siitä, että ympärillämme on vihaisia ihmisiä.

Vihan vastakohta on apatia, ja apatian lisääntymisestä meidän pitää olla huolissamme.