Eugène Suen merkitys

[Mamusaarelainen]

Eugène Suen merkitys

Ranskalainen kirjailija Eugène Sue ( 26.1.1804–3.8.1857 ) ei ehkä ole Suomessa kovin tunnettu, mutta hänellä on pieni roolinsa Suomen historiassa.

1800-luvun alkupuolella Venäjän keisarikunta tuki suomalaisuutta omista syistään, mutta huomasi "että Suomen lukutaitoiseksi tunnettu rahvas heräisi pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä." (sivu 239) Kun J. V. Snellman listasi kirjailijoita suomennettavaksi oli mukana Euroopassa nousseen vapausaatteen edustaja Eugène Sue (s.135). Hallinto puolestaan halusi estää Euroopan tunnelmien välittymisen Suomeen ja Eugène Suen ajatuksia "varottiin kuin tarttuvaa ruttoa". (s.139)

Sensuurista huolimatta 1840-luvun suomalaisuuskeskustelu oli railakasta tukeutuen Porvoon valtiopäivien lupaan kehittää suomalaisuutta sekä tarkentuen ajatukseen, että suomenkieliset itse päättävät kieliasioistaan. Vastustajat käyttivät syytöstä "suomikiihkoiset" (s.197), jotka puolestaan selvittivät, että oli "kysymys Suomen kansan tulevaisuudesta ja koko kansan sivistämisestä suomen kielen viljelyn avulla". (s.197)

Suomenkielisen kansan yläpuolella keskustelua kävivät tsaarillinen keskushallinto sekä Suomen ruotsinkielinen virka-aateli, joka koki nousevan suomalaisuuden uhaksi vuosisataisille etuoikeuksilleen. Tsaarillinen sensuuri muotoutui sellaiseksi, että suomeksi sallittiin vain uskonnollinen ja talouskirjallisuus eikä vain suomea osaava tiennyt menettävänsä mitään kun muu kirjallisuus kielletään (s.42). Se ei onnistunut ja siksi kenraalikuvernööri halusi keksiä "yleislääkkeen", joka "turvaisi hänet (...) vastedes ilmestyvässä suomenkielisessä kirjallisuudessa mahdollisesti piileviltä ikäviltä yllätyksiltä". (s.210)

Tsaarillista troppia tarjoillaan suomalaisille vuonna 2020 kun tiedotusvälineiden valtavasta infomassasta monokulttuurisesti napsitaan syytetutkintaan suomenmielisten, suomenkielisten suomalaisten mielipiteitä. Näin saadaan itsesensuuriin ohjaava pelote ja ennakkosensuuritonta sananvapautta juhlien luodaan vaihtoehtomedian rajoittamisen mahdollistavaa mielialaa kohteena erityisesti ne, jotka ovat saaneet asemaa vallan haastajina. Tälläkin on vastine 1800-luvulla kun "broshyyrit" johtivat toimiin, jotka kertoivat "mikä kauhu Venäjän ylimmissä hallitusmiehissä jatkuvasti vallitsi pieniä ja samalla tietenkin halpoja kirjasia kohtaan". (s.310)

Ovatko ne ajatukset, joita Suomessa ilmaistaan kymmenillä muilla kielillä, ainoastaan vastuullista kivapuhetta?

Tsaari halusi estää Eugène Suen vapausterveiset Euroopasta ja samaa tekee nykyisen valtamedian uutisointi Brexitistä, Unkarista jne. Nykyinen pakkoruotsi, suomen urheilu/taide/tiedekieliaseman heikentäminen sekä YLE:n tv-kavavien vaivihkainen ruotsinkielistäminen ovat nekin perua 1800-luvulta eli: Kielipolitiikka päätetään suomenkielistä kuulematta ja suomalaisuutta edistävät ovat "äärioikeistolaisia juntteja".

1800-luvun alkupuolella tsaarillinen Venäjä suhtautui myönteisesti suomalaisuuteen kunhan se pysyi rajoissaan. Nykymeno vähättelee Porvoon valtiopäivien merkitystä muuttaen historiaa tavoitteenaan tulevaisuus, jossa suomalaisuus - jopa suomen kieli! -  on nitistetty ja suomalaisten henkinen selkäranka murrettu. Tilalle ympätään sepitetty monikulttuurisuus, joka on samaa roskatiedettä kuin taannoinen kallonmittaus.

Onneksi Suuri Suomalainen Sivistys- ja Demokratiahanke on kasvanut niin vahvaksi, että lempeän humoristisella fennofobialla maustettu eu-bobrikovilaisuus ei sitä nujerra.

Lähde ja sivunumerot:
Taistelu suomen kielen asemasta 1800-luvun puolivälissä,
Yrjö Nurmio, WSOY, Porvoo 1947.