Eduskunta.net: Onko Sauli Niinistöstä tasavallan presidentiksi?

[VirtuteEtArmis]

Pikaisella haulla en löytänyt tästä aiheesta aikaisempaa keskustelua, joten avaan uuden keskustelun tästä ajankohtaisesta aiheesta:

Varsin mielenkiintoista tekstiä valtiotieteiden asiantuntijalta. Olisi hyvä, mikäli vaaleissa olisi toisella kierroksella joko suuremman oppositiopuolueen valtiontieteen maisteri Timo Soini (äänestysnumero 3) tai sen pienimmän oppositiopuolueen ehdokas Paavo Väyrynen.

Kirjoittaja on valtiotieteiden asiantuntija, joka haluaa ammatillisista yhteyksistään johtuen pysyä nimettömänä:

2012 presidentin vaalikampanja on käynnissä. Sitä rauhoittavat vain loppuvuoden juhlapyhät. Kirjoituksessa käsitellään gallupeissa pitkään, tosin laskevin kannatusluvuin, vaalikamppailua johtanutta Sauli Niinistöä. Häntä arvioidaan kirjoittajan aiempaa kirjoitusta seuraten ensin suhteessa perustuslain muutosten antamaan taustaan. Lisäksi kuvataan päättymässä olevan tasavallan presidentin vaalikausia suhteessa siihen, mitä suomalaiset saattavat odottaa ja odottavat juuri nyt uusien, vaikeiden taloudellisten ja niin ollen myös yhteiskunnallisten muutosten edessä. Se on tärkeää etenkin, kun maan hallitus on jahkaillut, tehnyt virheellisiä  päätöksiä ja siirtänyt ongelmia maton alle siinä onnistumatta. Siksi uuden kauden odotukset ovat poikkeuksellisen tuntuvia. Kirjoitus osoittaa, ettei Sauli Niinistön valinta ole sellainen, mitä hän ehdokkuuttaan on kuvannut. Syvällinen ehdokkaan analyysi on puuttunut niin, että sekä poliittinen tausta, ehdokkaan henkilön ominaisuudet ja edessä olevat haasteet olisivat olleet samanaikaisesti esillä.

Presidentin valtaoikeudet yleensä



Presidentin vaalikampanjan suurin kysymys on henkilön ja tämän arvomaailman rinnalla kysymys siitä, mitkä ovat presidentin uudet valtaoikeudet ja mikä on niiden tulkinta. Uusi, 2011 keväällä valittu eduskunta hyväksyi merkittäviä valtaoikeuksien kavennuksia vaalien jälkeen perustuslakiin juuri presidentin valtaoikeuksista.



Keväällä 2011 valittu eduskunta vahvisti lepäämässä olleen perustuslain muutosesityksen 60/2010 vp. Perustuslakivaliokunta hyväksyi esityksen syksyllä 2011 muuttamatta perustuslakivaliokunnan äänestäessä kuitenkin muutoksen mahdollisuudesta (mietintö 3/2011 vp.).



Eduskunnan täysistunnon hyväksyttyä perustuslain muutoksen presidentin asema muuttuu monessa suhteessa:

-pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa

-tasavallan presidentin nimitysvalta kaventuu  valtion virkoihin nimitettäessä

-valtioneuvosto antaa hallituksen esityksen eduskunnalle

-valtioneuvoston asema vahvistuu presidentin jättäessä hyväksymättä sen esitykset

-tasavallan presidentin asetuksenantovalta kansainvälisten sitoumusten antamisessa poistetaan ja se annetaan kuten muutenkin asetusten antaminen valtioneuvostolle.



Väistyvä presidentti on valitellut kautensa lopussa useaan otteeseen puuttuvia töitä. Se taas korostaa muun tyyppistä johtajuutta presidenttiyden hoitamisessa; arvojohtajuus ei onnistunut kuluneena kautena.



Asiantuntijoita on askarruttanut oikeastaan vain se, että eduskunta saisi vallan presidentin ja hallituksen välisissä kiistoissa. Miksi näin pitäisi olla, on perustelematta eri kannoilta. Jos kyse on vallan keskittämisessä eduskunnalle kaikessa, kyse on myös koko valtiojärjestelmän keskittämisestä käytännössä hallitusohjelmiin ja enemmistöpäätöksiin. Presidentti voi edustaa myös muita kuin puolueita eli kansaa.



Se ei olisi uutta siinä mielessä, että samat asiantuntijat hyväksyvät mukisematta Suomessa sen, ettei perusoikeuksia tulkita valtiosääntötuomioistuimessa, vaan sen tekee samojen asiantuntijoiden ohjauksella juuri perustuslakivaliokunta. Siten on vastaamatta, millä tavoin valtiosääntötuomioistuin on huono ratkaisu perustuslain tulkintakiistoihin. Se on ollut Euroopan oikeusvaltioissa ja varsinkin hallitusjärjestelmää vaihtaneissa ja uusineissa Itä-Euroopan valtioissa kynnyskysymyksiä.



Valtaoikeuksissa korostuvat nyt ulkopoliittiset valtaoikeudet. Niiden osalta voisi olettaa, että presidentti analysoi kansakunnalle lähiympäristön muutoksia ja jäsentää tilanteita.



Suomessa on hakusessa presidentin virkaroolin muotoutuminen. Sitä ei voida ratkaista asiantuntijalausunnoin eikä suoraan perustuslain kirjaimen muutoksella. Viimeaikainen keskustelu osoittaa hieman hämmentävästi, että perustuslakia on muutettu, mutta ei ole selvää käsitystä, mitä se tarkoittaa.



Todennäköinen kehitys on kohti tasavallan presidentin vallan rakentumista selvemmin kuin nyt kansan antamaan valtuutukseen. Se nostaisi esiin presidentin kansan johtajan roolin. Koska on odotettavissa monista syistä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikka palaa valokeilaan ja uuteen kukoistukseen, tasavallan presidentin jäljellä olevien valtaoikeuksien merkitys korostuu roolissa. Tämä korostunee presidentin roolissa jatkossa.



On myös mahdollista tällöin, että kun presidentin on voimistettava rooliaan edellä mainituissa suhteissa, törmäys hallituksen kanssa todennäköistyy. Ainakin sellaisia vivahteita tulee olemaan aiempaa enemmän. Siihen keskusteluilmapiiriin ja yhteistyön tapaan on vain tyydyttävä.



Ensin on torjuttava ajatus, että presidentti edustaa hallituksen jatkumoa sisäpoliittisissa kysymyksissä, vaikka niihin hän ei juuri enää omaa valtaa. Tasavallan presidentin valta yleispolitiikassa ja sisäpolitiikassa on muodollisesti ja oikeudellisesti enää vähäinen mutta ei vailla merkitystä.



Toiseksi on torjuttava ajatus, että perustuslain kirjain määrittelisi ylimmän vallankäytön tyhjentävästi tai poissulkevasti. Siihen liittyy asiantuntijoiden ajatus siitä, että perustuslain kirjain määrittelee uudessa sääntelytilanteessa tasavallan presidentin ulkopuolelle EU-politiikan ja näin olisi myös ulkopoliittisessa johtamisessa.



Se on yhtä perusteeton ajatus asiantuntijoilta kuin heidän tapansa suosia hallituksen esityksiä ja hyväksyä ne melko kritiikittömästi samalla kaventaen toistuvasti poliittisin perustein perusoikeuksien alaa. Niin on käynyt viime vuosina selvästi.



Kysymys perustuslain valtaoikeussäännösten tulkinnasta on jossain määrin asiantuntijavallan määrittelyn ulkopuolella.



Perustuslain muutoksella haluttiin ulos tilanteesta, jonka tasavallan presidentti Tarja Halonen aiheutti jatkuvalla osallistumisella poliittisiin huippukokouksiin maan edustajana, vaikka hän ei ole hallituksen johtaja. Se oli kiusallinen lautaskiista.



Voimassa olevan perustuslain mukaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston eli maan hallituksen kanssa. Kumpikaan ei ole ensin; jopa Hutvan eli hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan kokouspöytä on tämän vuoksi pyöreä.



Perustuslain muutoksen myötä Euroopan unionin yhteisen turvallisuus- ja ulkopolitiikan kysymyksissä Suomea edustaa pääministeri hallituksen johdossa.



Kyse on siten kahden ulkopolitiikkaa koskevan säännöksen yhteensovittamisesta. Sääntelyn tarkoitus ei ole toisiaan poissulkeva eikä se ole edes asiallisesti mahdollista. Yhtä vähän se on keino sulkea presidentti kokonaan pois ulkopolitiikasta ja sen asiasisällöstä siltä osin kuin se koskee unionin yhteistä ulkopolitiikkaa. Sellaisesta ei ole säädetty perustuslaissa nytkään.

Kyse on vain siitä, kuka edustaa Suomea yhteisen ulkopolitiikan asioissa unionissa. Se on pääministeri. Mutta kyse ei ole presidentin ulkoasiainvallan kaventamisesta muutoin. Sen sijaan sääntely vaatii nyt presidentin uusien vallan käytön muotojen ja epävirallisen yhteydenpidon järjestämistä.



Todettakoon, että ulkoasiainvaliokunnan kannanotot tukevat mainittua. Tämä tuli esille, kun se käsitteli  Lissabonin sopimuksen  aiheuttamista muutoksista eduskunnalle annettua hallituksen selvitystä vuodelta 2009.



Sauli Niinistö ja perustuslain viimeinen muutos



Sauli Niinistö on ollut jo edellisissä presidentin vaaleissa ehdokkaana epäileväinen laajaan presidentin valtaoikeuksien kaventamiseen. Perinteinen linja on ollut korostaa parlamentaarista demokratiaa. Siitä on esimerkkejä, ettei tämä onnistu vain valtaa keskittämällä.



Se on juuri sitä mielipidejohtajuutta ja arvojohtajuutta, jota suomalaiset ovat kaivanneet viime vuosina tavoittamatta sille vastinetta. Siihen  Sauli Niinistöllä lienee edellytyksiä oman sanomansa mukaan.



Vaikka Sauli Niinistö ei ole suoraan asiaa esittänyt yksityiskohdissa varovaisuutensa vuoksi, voisi olettaa kuvatun ajattelun olevan lähellä viimeisen perustuslain muutoksen mukaista ajattelua.



Ylinten valtaelinten kaikki toimivalta ei ole perustuslailla määritelty. Valtioelinten toimivallan määrittely poikkeaa esimerkiksi perusoikeuksien säännösten tulkinnata: sen pitäisi olla poliittisempaa kuin perusoikeuksien tulkinnan. Valtioelinten toimivallan jaon kannalta yhden asian erityinen sääntely ei sulje pois yleisen toimivaltasäännöksen alaa kokonaan. Tai kahden yleisen toimivallan määrittelyn säätäminen erikseen ja eri säännöksillä ei sulje niitä kokonaan pois.  Kysymys on muusta ja enemmästä.



Tällaiseen viittaa Sauli Niinistön kannanotto tai ehdotus epävirallisten Mäntyniemen iltakoulujen organisoinnista ulkopolitiikan alalta. Ehdotus  loisi epävirallisen kanavan yhdistää yleinen ulkopolitiikka ja EU-politiikan johtaminen. Juuri tästä on kysymys keskustelussa.



Poliittisista syistä ehdotusta on vastustettu uutena toimielimenä, jota se ei varsinaisesti ole. Asiantuntijat ovat viitanneet siihen, että hallituksen ja presidentin hoitamat asiat sekaantuvat. Voisi kyllä olettaa, että tehtävään valittu tuntee perustuslain ja omat tehtävänsä. Ongelmia voi syntyä vain toimivaltuuksien tulkinnasta.



Jäljempänä selviää, ettei tämä ehdotus ole haasteiden ja ongelmien keskiössä, vaikka se ei ole vahingollinen tai tarpeeton.



Sauli Niinistö on ottanut kantaa yhteen presidentin valtaoikeuteen vaalikampanjan aikana. Hän on esittänyt luopumista  presidentin armahdusoikeudesta ja sen siirtämistä korkeimmalle oikeudelle.



Yleensä on kritisoitu presidentin niitä vallan käytön muotoja, joissa on kyse yksittäisistä henkilöistä. Nämä oikeudet on edellä selostetulla perustuslain muutoksella kavennettu  nimenomaan virkamiesnimityksissä.



Sen sijaan armahdusoikeus jäi, vaikka senkin erityisyys on sama: päättää armahduksesta ilman perusteluja.  Presidentti on viime vuosina käyttänyt elinkautisvankien vapauttamiseen valtaoikeuttaan harvakseltaan, sillä vain noin joka kymmenes tai hieman useampi hakemus on hyväksytty. Nykyään elinkautisvangin voi päästää ehdonalaiseen Helsingin hovioikeus.



Tasavallan presidentin tehtävien muotoutuminen



Suomessa on siirrytty perustuslain muutoksilla kohti puhdasta, parlamentaarista, poliittista järjestelmää. Presidentin valtaoikeuksia on supistettu perustuslain kokonaisuudistuksella 2000 ja viimeksi 2011 uusilla muutoksilla.



Suomen vahvan presidentin valta-asema on muuttunut ja muuttamassa niin, ettei järjestelmä ole enää presidenttivaltainen tai  edes ns. sekajärjestelmä. Varsinkin presidentin sisäpoliittinen valta on vähentynyt samalla, kun presidentin asema ulkopoliittisessa johdossa on demokratisoitunut ja myös edellisen kehityssuunnan vuoksi osin heikentynyt. Ulkopolitiikka ei ole ollut viimeisinä vuosina yhtä keskeistä kuin aiemmin. Se on johtunut myös kansainvälispoliittisesta tilanteesta Euroopassa ja yleensä.



Kun presidentti alettiin valita henkilövaalilla, ehdokkaita asettivat myös valitsijamiesyhdistykset. Esimerkiksi 1994 vaaleissa oli useita tukiyhdistyksiä ehdokkaita asettamassa; sen jälkeen vain kerran on tämän perusteinen ehdokkuus toteutunut ja sekin huonolla menestyksellä. Nykyisin se vaatii 20000 kannattajakortin keräämistä, joten se ei ole aivan helppoa.



Sen sijaan 2012 presidentin vaaleihin ovat ehdokkaita asettaneet kaikki kynnelle kykenevät puolueet.  Ehdokkaiden määrä ei takaa laatua. Voidaan hyvin väittää, että suuri osa ehdokkaista on vaaleissa mukana vain oman puolueensa teemojen esittelyä varten. Heistä suuri osa on aika tavalla joutuvia ehdokkaita. Sen sijaan ehdokkaista yksikään ei nojaa merkittävästi puolueista riippumattomaan tukeen ja ehdollepanoon.



Valitsijamiesehdokkuutta kaavailivat eräät henkilöt julkisuudessa; se jäi siksi eikä vähiten näiden henkilöiden kantavuuden puuttuessa tyystin presidentin tehtävistä muusta puhumattakaan.



Puolueet ovat omineet ehdokkaat ja heidän asettamisensa. Siten presidentin henkilövaalin alkuperäinen tarkoitus puoluevallan tasapainottajana on kokonaan hävinnyt. Se on demokratian selkeä tappio.



Kansalaiset toimivat edelleen kuten aiemmin asettaen valittavalle henkilölle hyvinkin henkilökohtaisia vaatimuksia. Ne ovat usein vain turhaa luuloa nykyisessä tilanteessa. Kansalaisilla on edelleen uskoa tehtävään, mikä on näkynyt edustajavaaleja korkeampana äänestysaktiivisuutena. Henkilövaali antaa vaikuttamistunteen, mikä aktivoi. Kansalaisilta on jäänyt osaksi näkemättä presidentin valtaoikeuksien todellinen kehitys.



Presidentin rooli on muuttumassa edelleen edustukselliseksi Saksan tai Itävallan liittopresidentin tapaan, vaikka ulkopoliittista valtaa jääkin. Se näyttää jäävän usein vahvasti vastustavaksi ja joitakin hankkeita estäväksi yhtä lailla kuin se voisi olla rakentava.



Kansalaisille on ollut hämmentävää saada puolueiden eräänlainen kosto sen jälkeen, kun samalla kierroksella oli monta keskustalaista ehdokasta tai Martti Ahtisaari valittiin puolueensa ulkopuolisista ehdokkaista presidentiksi.



On valitettavaa, ettei presidenttiehdokkaiksi enää pääse juuri ketään  päivänpolitiikan yläpuolelta. Se on pysäyttänyt demokratian kehityksen ja valtiojärjestelmän elävän muutoksen.



Jäljelle on jäänyt oikeastaan aidon, oikean valtiomiestason presidenttiyden sijaan vain kaksi vaihtoehtoa: presidentti on yhä enemmän edustuksellinen arvojohtaja tai sitten hänen valtayrityksensä sulaa puolueiden vaikutusvallan kasvuun koko hallitusjärjestelmässä. Puoluepohjaisen ehdokkaan on vaikea uskoa saavuttavan enää todellisen vaikuttajan roolia.



Tässä kirjoituksessa arvioidaan erikseen sitä, voisiko Sauli Niinistö nousta kansan presidentiksi vastoin puolueiden toiveita ja kantoja.



Presidenttiehdokas Sauli Niinistö hakeutumassa tasavallan presidentiksi



Hän on ollut aina hieman omien teiden kulkija. Niin on ollut esillä puolueen puheenjohtajana, eduskunnan puhemiehenä, valtiovarainministerinä ja eri asioita harrastavana poliitikkona.



On kiistatonta, että Sauli Niinistö on kokoomuksen ykköstähti ilman kilpailevaa ehdokasta. Kokoomuksen kohtuullisen hyvä menestys gallupeissa rakentuu aika lailla Sauli Niinistön varaan. Tuoreimpien arvioiden mukaan hänen vastustuksensa presidentin vaalin henkilökohtaisessa valinnassa on selvästi vähäisin. Se takaa tässä vaalissa hyvän tuloksen, jonka varjolla puolue pääsee nauttimaan lähitulevaisuudesta.



Mutta johtuuko Niinistön menestys puolueesta vai mistä? Sauli Niinistö oli puheenjohtaja 1994-2001, mutta siitä on jo vuosia. Kyllä menestys, joskin kannatus on laskenut, on vahvasti henkilökohtaisen kuvan ansiota. Se on ehdokkaan esiintymisen ja maailmankäsitysten kuva.



Sauli Niinistö kuuluu kansalliseen, sovinnolliseen eliittiin eikä ole mikään suuri ajatusten esittäjä. Hän on oikeastaan aika tavanomainen siinä suhteessa, mutta herättää uskottavuutta yli puoluerajojen, mikä on edellytys valinnalle



Suomi haluaa ehdottomasti muutoksen presidentin henkilöön. Nykyisestä presidentistä on saatu kerta kaikkiaan tarpeeksi useista eri syistä asiaa enemmälti juuri tässä analysoimatta.



Sauli Niinistö oli ehdokas jo edellisissä presidentin vaaleissa käyden melko tasaisen kamppailun valituksi tulleen naisen kanssa. Siten hänestä on tältäkin pohjalta muistikuvia henkilönä ja poliitikkona.



Edellisessä vaalikampanjassa selvisi muun ohessa seuraavaa. Hän oli mukana vaikuttaminen motiivina. Siten hän ei kiistänyt pyrkimystä valtaan niin kuin moni ehdokas tekee kaksinaismoraalisesti tai jopa ymmärtämättömyydestä. Hän halusi mielipidejohtajaksi ja arvojohtajaksi toisin kuin sitten valitun kanssa kävi. Tämä ei ole kertomansa mukaan halunnut olla arvojohtaja, vaikka on arvoillaan poikennut monien hyväksymistä arvoista täysin tietoisesti. Jospa se on ollut presidentin opportunismia!



Niinistö korosti tuolloin myös Venäjän suhteen agendaa, joka presidentillä pitää olla. Se jäi sitten venäläisten tiedotusvälineiden mukaan Suomen silloin valitulta presidentiltä puuttumaan. Tapaamisia on ollut, mutta venäläisten tilastoimia merkittäviä aloitteita tai keskustelun aiheita ei ole ollut.



Niinistö kielsi tuolloin myös olevan kova oikeistolainen. Sillä ilmeisesti hän ja kritisoijat viittasivat politiikan sisältöön. Taustalla oli muun ohessa Niinistön valtiovarainministeriön kaudet, jolloin Suomi onnistui lyhentämään valtion velkoja. Sama päätöstarve on yllättäen taas.



Käynnissä olevassa kampanjassa esille on noussut oikeastaan vain Niinistön suhde Natoon, jota hän ei ole oikeastaan kieltänyt kannattavansa, joskin on pitänyt kehitystä enemmän esillä kuin itse option käyttämistä. Itse asiassa ehdokas Paavo Lipponen on ollut aika samoilla linjoilla.



Jos etsitään eroja tähän päivään, jotakin nousee esille. Kokoomuksen hallituspoliittisesta linjasta poiketen Niinistön äänenpainot ovat selvästi olleet velkaantumisen katkaisemisen ja säästöjen puolella ja paluuta reaalitalouteen. Se lienee samalla politiikan realismin korostamista.



Niinistö keskustelee ja ajattelee ääneen vähän samaan tapaan kuin Mauno Koivisto aikoinaan. Jopa samoja tyylejä voi tulla esiin henkilön esiintymisessä. Kukapa mitään voi tyylilleen tai epäselkoisuudelleen! Usein ne vaativat toisen kierroksen tulkinnan. Sinänsä voidaan havaita, että jos nämä epäillyt kohdistuvat yleiseen, poliittiseen vallan käyttöön, suomalaiset aika usein arvostavat tätä toimintatapaa.



Niinistö kannattaa paluuta perusarvoihin ja hyveisiin kuten on tehnyt. Hän korostaa ahkeruutta ja osaamista esiintyen joustavana arvojen suhteen.



Niinistö on vähiten vastustettu ehdokas, mikä on tärkeää kahden kierroksen henkilövaalissa. Häntä puoltaa henkilön tuntemus ja yleinen tyyli. Erikseen tarkastellaan suhtautumista presidentin valtaoikeuskeskusteluun. Hänen puolellaan on kyllästyminen demarivetoisiin johtajiin.



Eniten Sauli Niinistössä kiinnostaa hänen riippumattomuutensa tiukasta poliittisesta kermasta. Se on ollut viime vuosikymmeninä valttia presidentille eräin poikkeuksin. Sen asiallinen perusta on se, että presidentti on vastapainoa muiden valtioelinten vallan käytölle asiallisessa mielessä.



Niinistö aloitti kampanjansa tyylikkäästi. Piti aloitustilaisuuden samaan aikaa kun puheenjohtaja Katainen puhui toisaalta. Se oli tyyliä, mutta jatkaako hän jonkinasteisen riippumattomuuden tiellä, joka on edellytys valintaan monipuoluejärjestelmässä, on epäselvää.



Sittemmin on käynyt ilmi, ettei Sauli  Niinistön taustajoukkoihin juuri kuulu muita kuin kokoomuslaisia. Ei hänen tukenaan ole juuri laajoja kansalaispiirejä.



Kokoomuksen päälehti Nykypäivä ei ole korostanut ehdokkaan riippumattomuutta ja kansaa kiinnostavia ominaisuuksia vaan sitoutumista puolueeseen. Siinä se voi olla oikeassa, että Sauli  Niinistö on porvarillinen ehdokas. Siinä lehti lienee väärässä, että Niinistö toimisi puolueen airuena siihen tapaan kuin Tarja Halonen demarina on viime aikoina avoimesti menetellyt. Mutta jos Niinistö epäonnistuisi presidenttinä, sekin on mahdollista.



Suomalaisten paluusta juurilleen voisi olla kysymys. Se edellyttää kaikkien kysymysten käsittelyä avoimesti. Se edellyttää kansallisen edun ottamista uudelleen keskusteluun ja se edellyttää ehdottomasti perusarvojen mukaista vuorovaikutusta politiikassa.  Arvojen ja mielipidejohtajuuden paluuta pidetään valinnassa selviönä. Se on yhdeltä kannalta myös porvarillisen ajattelun esille tuontia. Ehdokas voi toki epäonnistua edellisessä pyrkimyksessä, ellei tunnista kansalaisten odotuksia.



Tarja Halosen aikakaudesta presidenttinä



Ei ole kovin tarkoituksenmukaista verrata presidenttejä aiempiin. Jokainen on oman itsensä ja aikakautensa hedelmä ja tulos. Sen sijaan presidenttiehdokkaiden eriaikaisia ehdokkuuksia voi olla  erityinen tarve verrata; tästä vertailusta voi havaita ihmisen kehityksen ja kyvyn sopeutua ympäristöön.



Presidentti Tarja Halosen  kaksi aikakautta jättävät huonot yleiskokemukset.  Hän osoittautui vaikeaksi luonteeksi johtajana läheisilleen. Hän oli omalla tavallaan armoton, vaikka ei aina näyttänyt sitä.



Kun Halonen ideologisoi valtiollista elämää ja presidentin toimintakenttää, hän etääntyi kansalaisista. Onpa kouluarvosanaksi hänelle saatu ennen toisen kauden loppumista hädin tuskin tyydyttävä kansalaismielipiteitä kysyttäessä. Se on heikko tulos. Tulos ei parane, kun sitä tarkastellaan hieman tarkemmin.



Valtioelämän suurin pannukakku oli Haloselle ns. lautaskiista. Hän halusi päästä demokraattina edustamaan Suomea kaiken maailman eurooppa-asioissa, vaikka ne eivät hänelle enää päätöksentekijänä kuuluneet. Niistä sivuun jääminen turhautti hänet. Sitä purkausta saatiin kokea monessa yhteydessä.



Ideologisointi tarkoittaa sitä, että yleisilmapiiri oli milloin julistuksellinen, milloin saarnaava ja milloin  ylen katsova hänen mielipiteistään poikkeaville. Hän ei kaihtanut asettua sosialidemokraatiksi, jos siihen tuli tarve.



Tarja Halosen jäljiltä on jäänyt jälkipolville vähän kerrottavaa  valtiollisista ansioista. Sattumia on tullut esiin, myös tulosten olemattomuus muun muassa venäläisten tilastojen osoittaessa agendan tyhjyyttä maasuhteissa.

Lautaskiista Suomen edustamisesta ja muut valtion ja valtioelinten kehittämistä koskevat aloitteet puuttuvat kokonaan. Valta on johtanut Halosta yksipuolisesti ja yksisilmäisesti.

Kotimaan politiikan ansiot ovat vähemmistöjen ja tasa-arvon korostamisessa ja esille tuonnissa. Samalla esimerkiksi Suomen vaikeimpia ihmisoikeusongelmia eli lappalaisten asutushistorian, oikeuksien ja perinteen tunnustaminen on jäänyt tekemättä, vieläpä tietoisesti. Sellainen ei ole kotoisin mistään eikä sitä voi perustella oikeusvaltiossa ja demokratiassa.

On vaikea sanoa, miten yhteiskunta olisi parempi nyt. Kansalaisten valvonta on yleistynyt, sosiaalisten etujen painoarvo kasvanut työn korostamisen sijaan, valtio on velkaantunut käsittämättömästi, hyviin toimeen tulevat nauttivat ruhtinaallisia etuja, vaikka heillä on  maksukykyä itsellään.

Tarja Halonen on kulkenut valmista latua, jonka suuntaa kansalaisten enemmistö ei tunnista eikä halua. Puhetta on ollut, mutta ei sellaisista teemoista, jotka olisivat vieneet talouden ja yhteiskunnan muutosta itsekannattavaan suuntaan.

Siinä suhteessa Tarja Halonen teki tehtävänsä. Hän voi pitää jo nyt itsenäisyyden ajan heikoimpana presidenttinä puuttuvan agendan, kapea-alaisuuden ja tietynlaisen  valtaoikeuskatkeruuden ilmentymänä. Kirjallisia tuotoksia ei ole tullut.  Sijaa uudenlaiselle ajattelulle on. Kansaa kaipaa henkilöjohtajuutta tiedostamatta oikein kunnolla, että aika ja perustuslaki ovat muuttuneet.



Voidaanko Tarja Halosen kautta pitää epäonnistuneena. Jos unohdetaan hymistely, vähän jäi käteen. Toisaalta aika moni on sitä mieltä, ettei hänen sanomastaan ole edes toivottavaa jää paljon käteen. Muutoksen odotus on suuri, kyllääntyminen on ollut ilmeistä hänen toisen kautensa aikana. Edes kulttuuri- ja vähemmistöjen edustajat eivät ole enää  jaksaneet innostua. Halonen oli heidän ja naisten presidentti, ei muuta. Koko kansan arvojohtajaksi hän ei päässyt. On tainnut sen vuoksi ilmoittaa, ettei ole sitä edes halunnut.



Kysyä voidaan, miksi sitten halusi presidentiksi ja Martti Ahtisaaren julkaiseman omaelämänkerran tietojen mukaan myös häikäilemättömästi ja tuuppien, tönien ja painostaen muita ehdokkaita puolueessaan. Aina herää tällaisessa tilanteessa kysymys, miksi on ollut tarpeen menetellä näin.



Halonen on ollut oman puolueensa presidentti. Se on taannut jonkinasteinen demarien hengissä pysymisen kaidaksi käyneellä tiellä.



Tarja Halonen halusi Suomen ensimmäiseksi naispresidentiksi ja tuli valituksi. Hän oli presidenttinä aika virkamiesmäinen ja ajatuksiltaan enintään keskinkertainen. Kaikki julkaisut, kirjoitukset ja edes herättävät puheet jäivät puuttumaan.



Sen vuoksi kuka voi jäädä häntä kaipaamaan, jos kaiken taustalla oli vain pyrkimys valtaan. Sellainen herättää harvoin suuria tuntoja tai intohimoja positiivisessa merkityksessä.



Aikakausi alkoi ajaa selvästi Halosen ohi. Hän ei kyennyt enää tajumaan hyvinvointivaltion tappiota ja eurooppalaisen velkakriisin syvyyttä. Sen suhteen hän ei esittänyt oikeastaan yhtään mitään.



Kun hän samanaikaisesti ampui ylenpalttisesti vähemmistöjen asiaa, suvaitsevaisuutta, tasa-arvoa ja sellaisia asioita, jotka eivät ole jokapäiväisiä tai keskeisiä kansalaisten arkielämässä, hän asettui tieten tahtoen eräällä tavalla kansalaisten piirin ulkopuolella. Ei siinä ajoittain rahvaanomainen tyyli enää auttanut.



Hänestä ei tullut koko kansan presidenttiä. Hänestä irtisanoutuneiden määrä on ollut suuri. Välinpitämättömien määrä on ollut sitäkin suurempi. Sitä ei ole vähiten aiheuttanut tosiasiassa suureen enemmistöön mielipiteineen kohdistunut etäisyys ja saarnaaminen. Kenenkään ei ole pakko pitää toisesta, vaikka se näyttää tulleen kielletyksi.



Seuraavat johtopäätökset voidaan vetää Tarja Halosen toimikausien keskeisinä havaintoja niitä sinänsä priorisoimatta:

-häneltä puuttui agenda ulkosuhteissa, Venäjäsuhteissa, eurooppa-asioissa, hyvinvointivaltion tulevaisuuden edellytyksissä ja niiden sijaan hän keskittyi korostuneesti omien mielipiteiden ja arvostusten kannalta keskeisiin kysymyksiin olettaen niillä olevan kansan keskeistä ja laajaa kantavuutta toisin kuin oli asianlaita

-kansalaiset eivät saaneet vaikeutuvan taloudellisen ja yhteiskunnallisen tilanteen edessä esityksiä eikä analyysejä tilanteista; puheet noudattivat samaa kaavaa ja mitään kirjallisia alustuksia ja esityksiä ei ole ollut näin ollen kansalaiskeskeisen arvojohtajuuden puuttuessa käsittämättömällä tavalla lähes kokonaan, ja

-hän sitoutui kansalaisten suurten enemmistön kannalta epäsuhteisesti ja ylenpalttisesti kansalaisille toissijaisiin ja vähemmistöjä ja populistisia aiheita korostavaan politiikkaan oli asia mikä tahansa samalla sivuuttaen todelliset ongelmat kentällä ja kansalaisten keskuudessa ja tulevaisuuden haasteet aikana, jolloin yhteiskunnan rakenteet joudutaan arvioimaan uudelleen.

Tarja Halonen arvosteli valitsemiaan puolueita inhoasteikkonsa mukaisesti. Silti hän ei halunnut olla kansan valitsema kansalaisten edustaja, keskustelija eikä arvojohtaja siinä suhteessa. Hän valitsi aina asiat ja ehdokkaat, jotka tukivat asenteita ja arvostuksia, jotka hän omasi. Siinä hän saattoi sivuuttaa pätevyyden ja oikeuksia vaativien oikeudet ja vaatimukset tylysti vain sen vuoksi, ettei se sopinut hänelle.

Halosen päällimmäiseksi rooliksi ´jäi suoriutuminen vallasta.

Tunnemmeko me Sauli Niinistön?

Sauli Niinistöä voidaan kait lyhyesti kuvata seuraavin sanoin. Hän on lakimieskoulutuksen saanut varsinaissuomalainen mies, joka on ollut pitkään ammattipoliitikko. Häntä on pidetty peruslinjaisesta poliitikosta poikkeavana mystisine, mutkikkaine ajatuksen juoksuineen. Sen ja kovien, kansansuosiosta kilpailevien ehdokkaiden puuttuessa hän on toistamiseen hakeutumassa tasavallan presidentiksi henkilövaalissa. Hän tukeutuu ehdokkuudessaan vahvasti kokoomuksen puolueena. Hän ei ole tavoittanut ehdokkuudelleen mitään monet rajat ylittävää kansalaisvaltuuskuntaa.

Sauli Niinistön tiedetään olevan henkilönä mieluummin vaikea kuin helppo. Siitä on vakuuttava näyttö valtiovarainministerinä. Vain harva virkamies sai ravata ministerin työhuoneessa. Liekö syynä perusteltu, juristimainen epäily virkamieskuntaa kohtaan vai mikä.

Tiedetään myös, että elämässään Sauli Niinistö on kokenut kovia: asioita jotka voivat luoda nöyryyttä, mutta jotka eivät sinänsä pätevöitä presidentiksi. Ne kuitenkin muodostavat osan henkilön taustaa ja kokemuksia, jotka ovat taas viisauden edellytyksiä.

Presidentin vaalikamppailua on käyty jo muutaman kuukauden ajan, ja vaalit lähestyvät tammikuussa 2012. Jotakin siis voidaan jo todeta tähänastisesta.

Seuraavassa arvioidaan  vaalikamppailuun osallistunutta ehdokas Sauli Niinistöä. Hän on asettunut toistamiseen ehdolle presidentiksi. Eroa on siinä, ettei ehdokas Niinistö ole enää eduskunnan kansanedustaja, hänellä on neljä vuotta enemmän ikää eivätkä tasavallan presidentin valtaoikeudet ole entisiä.

Kyllä presidentin tehtävä on ollut Niinistön toiveena sen jälkeen, kun ilmeni, että hän eroaa peruspoliitikoista monessa suhteessa. Se oli vakuutus hänelle itselleen, että pelissä on hyvä pysyä mukana. Taustalla on jonkinasteinen kuva ehdokkaasta ilman suuria emämunauksia politiikassa ja ainakin jonkin asteinen uskottavuus.

Mutta jos hänestä tulee  tasavallan presidentti, millainen hän voisi olla. Tämä on avainasia, kun kansalainen valitsee ehdokastaan ja varsinkin toisella kierroksella, jolle Niinistö näyttää etenevän.

Yleisögallupit näyttävät viittaavan siihen, että Niinistöllä on vähiten vastustajia, mikä on olennaista, jos etenee henkilövaalissa toiselle kierrokselle. Näistä syistä lienee vaivan arvoista hieman tutkailla henkilön ominaisuuksia poliitikkona ja henkilönä.

Istuva presidentti on loppuun saakka ja toisen kauden edetessä kietoutunut entistä selvemmin oman puolueensa, demarien kelkkaan. Tarja Haloselle kävi niin, että maineen kuihtuessa ja saavutusten uupuessa hän joutui tukeutumaan omaan puoluetaustaansa ja lähtökohtiinsa enemmän kuin on ollut  toivottavaa.

Tasavallan presidentin suora kansanvaali korostaa presidentin henkilövalintaa, valittavan sidoksia kansaan kokonaisuuteen ja tehtäviin painotuksin, jotka korostavat kansan palvelemista yhdessä johtajuuden kanssa. Tässä Tarja Halonen ei onnistunut; hänen kuvakseen jäi suoriutuminen  ja omien poliittisten ja yhteiskunnallisten näkemysten edistäminen – ei muuta.

Ylivoimaisesti alku- ja keskivaiheen ehdokas Sauli Niinistön kampanja on osoittanut, ettei tämä halua sanoa paljon juuri mistään. Kaikki edistää hyvää, ja hyvä on kansalaisten parhaaksi. Keskustelut ovat olleet tyhjänpäiväisiä, erojen esille tulemista on ehkä euroa ja eurokriisiä lukuun ottamatta  vältetty ja omaa koskemattomuutta varjeltu.

Vaikutelmaksi on jäänyt tuttujen latujen kulkeminen. Miten tästä mössöstä erottaa todelliset mielipiteet. Mitä tekemistä ehdokkaan vaimolla on presidentin tehtävien hoitamisen kanssa. Ei paljonkaan. Miksi juuri yksikään ehdokas ei kampanjoi aidosti omalla agendallaan? Ei siihen ole mitään järkisyytä.

Mitä kansalaiset kuvittelevat tekevänsä valitessaan ehdokasta? Se ei rohkaise aitoon valintaan. Valinta tehdään mielikuvilla ja suuri valtamedia suoltaa tätä soopaa.

Tuskin kukaan tekee valintaansa samalla tavalla, jos kyse on kuoleman kysymyksestä. Taikka jos pitäisi valita sellainen muutosjohtaja, joka auttaa muutoksen läpiviennissä.

Joissakin haastatteluissa on selvitetty ehdokkaita vertaamalla heidän kantojaan erilaisiin asioihin. Joitakin arvioita voidaan esittää näiden perusteella niitä sen tarkemmin yksilöimättä.

Suurimmat erot näyttävät syntyvän arvojen suhteen. Osa niistä on aika henkilökohtaisia ja osa uskontoon tai intimiteettiin liittyviä, minkä vuoksi nämä eivät osoita paljon muuta kuin vakaumusta tai joskus suvaitsevaisuutta. Nämä arvot eivät vaikuta useinkaan vallan käyttöön. Niissä Sauli Niinistö on usein melko liberaali ehdokkaiden pääosan kanssa.

Sen sijaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, vallan käyttöä ja sisäisiä asioita koskevat erot eivät poikkeava samassa määrin; näissä suhteissa eroja on ehkä eniten sen suhteen, onko presidentin valtaoikeuksia jo leikattu liikaa, tai painotuksissa sen suhteen, mitä ehdokkaat ovat esittäneet Suomen Venäjän suhdetta tai eurojärjestelmän osallistumista koskevissa arvioissa.

Sauli Niinistön kannanotot ovat kauttaaltaan varovaisia ottamatta selkeästi kantaa minkään arvostuksen osalta laitojen ääripäähän. Se kuvastanee vaalitilannetta, ehdokkaiden sijoittumista yleensä tällaisissa kyselyissä ja Niinistön omaa profiilia asioista keskusteltaessa. Hän usein tuo esiin mieluummin jonkun toisen kannan kuin on ehdottomasti sen kannalla.

Vain osalla arviointien kohteena on vaikutusta presidentin valtaoikeuksien käyttämiseen. Muutoin kansalaisia kiinnostaa yleismielipiteet samaistumista ajatellen, vaikka ne eivät ole samalla tavalla kiinnostavia konkreettisessa päätöksenteossa. Tarja Halosen jälkeen moni kuitenkin haluaa selkeämpää moraalista argumentointia siten, että se koskee koko kansaa.

Ensimmäisen kierroksen ehdokkaat ovat omalaatuisine ajatuksineen ja idealismeineen vain oman puolueensa ehdokkaita. harva näyttää edes yrittävän muuta. Hieman huvittavaa on ollut, että näitä kantoja esitetään eräällä tavalla toteuttamiskelpoisina, aitoina totuuksina. Moni pienehdokas on esittänyt yhteiskunnalliselle päätöksenteolle vieraita ajatuksia, joilla ei ole  sijaa presidentin tehtävässä. Kampanjointia näyttää vaivaavan presidentin tehtävien ja yleispolitiikan  sekalainen yhdistelmä teemojen valintoja ikään kuin perustuslain säännöksiä ei olisikaan.

Kenellekään ehdokkaista ei näytä olevan  monipuolista ja puolueista koostuvaa tukiryhmää, kaikki ovat aika selvästi vain oman puolueensa ehdokkaita. Sillä ei ole juuri merkitystä, minne popparit ja räppärit menevät; harva voi edes kuvitella heidän kannoillaan olevan muuta kuin mutu-menetelmän mukainen arvostus.

Sauli Niinistö on tullut esiin muista poiketen tietynlaisella mystisellä keskustelijan roolillaan. Se on aiempaa perua. Se on vain hänen tapansa tuumailla asioita sanomatta sitä, mitä mieltä hän tarkasti ottaen on. Suoruus ei kuulu Niinistön vahvuuksiin. Mutta onko hän rehellinen ja mitä se voisi tarkoittaa?

Sauli Niinistö ei ole filosofi tai tunnettu ajattelija. Hänellä ei ole soveltuvaa, kirjallista tuotantoa, joten kyse on vain tavasta toimia. Se lienee sidoksissa myös Niinistön ammattitaustaan ja lakimieskoulutukseen.

Niinistö on mieluummin huolissaan vaikkapa kertausharjoitusten määrästä kuin tekee siitä mitään radikaalia ehdotusta. Hän kiinnittää huomiota valtiontalouden huolestuttavaan tilaan kuin tekee radikaaleja esityksiä säästöistä tai uusista veroista tai verotuksen painopisteistä. Hänestä asiaa voisi lähestyä myös toiselta kannalta, jota kukaan ei ole osoittanut vääräksi.

Toisinaan jahkailu ja pyörittely kuvastaa sitä, ettei puhuja ole samaa mieltä kuin oma puolue tai hallitus tai poliittinen valtavirta. Samassa Niinistö kääntää asian niin, ettei oikeastaan ole eri mieltä vaan korostaa vain jotakin muuta. Yhtä kaikki esiintyminen antaa kuvan varovaisuudesta, jolle ei ole perustaa. Joskus siinä korostuu valituksen viesti. Sellaisenaan viestintä ei pääse asiantuntijuuden tasolle.

Parhaimmillaan  Niinistö on ollut, kun  hän on antanut moraalista nuhdetta tuhlaavaisuudesta tai ylikulutuksesta. Kun teema on riittävän arka, viesti menee perille jo vähästä. Sillä on kuitenkin vähän tekemistä tasavallan presidentin toimivaltuuksien kanssa. Sen sijaan se on välttämätöntä alkavalla kaudella muotoutuvan tasavallan presidentin kansan johtajan roolin kanssa. Se tulee olemaan monelle peruspoliitikolle vielä yllätys, sillä he eivät ole ymmärtäneet tätä puolta tekemiensä perustuslain muutosten yhteydessä.

Sauli Niinistön ilme- ja elekieli on hänelle ongelmallinen. Hänen tapansa ilmentää usein epäilyä, närkästystä ja ylenkatsontaa, kun hän elehtii kulmillaan ja otsalihasten liikkeillään. Sanoma jää epäselväksi, mutta viesti on selvä. Niinistön elekieli voi antaa monenlaisia viestejä. Hän eroaa siinä suhteessa muista ehdokkaista tuntuvalla tavalla. Ongelmat ovat siinä, kuinka uskottava ehdokas oikeastaan on ja voi olla.

Niinistön antamaan vaikutelmaan liittyy ainakin osittain nahkurin orsilta rääkkyvän Paavo Lipposen väitteet siitä, että Niinistö asettaa itsensä demokratian yläpuolelle. Sosialidemokratia on aina arvostanut eduskuntaa enemmän kuin presidenttiyttä, mikä lienee vaikuttanut toisen ehdokkaan arviointiin. Yhtä lailla se voi olla kyse Lipposelle vaikean johtamisen inhoamisesta.

Monista lakimieskoulutus antaa hyvän pohjan yhteiskunnalliseen toimintaan. Se on monimielinen kanta. Sauli Niinistön niin kuin saman koulutustaustan omanneen Tarja Halosen ongelma on se, etteivät he ole enää pitkään aikaan toimineet lakimiestehtävissä eikä heidän tietonsa ole sen mukaisesti ajantasainen. Kyse on enemmänkin siitä, miten lakimieskoulutus muokkaa kohdettaan.

Näyttäisi siltä, että Sauli Niinistön tapa vastata on usein lakimiesten soveltama. Vastataan sitä ja vastataan tätä, jotta kokonaiskuva tulee riittävän aukottomaksi ja jotta ei olla väärässä. Vastaaja kiemurtelee, vaikka ei ole edes välttämättä suora ja tavoitteellinen pyrkimyksessään. Se voi taas johtua tuomarin tehtävien yhdestä perisynnistä epäilystä niin, ettei kykene enää erottamaan todellisuutta ja käytäntöä.

Lakimiesvastaajan hyviä puolia parhaimmillaan on se, että vastaus vie tyhjäntoimittajilta luulot pois. Se myös antaa ohjaavia periaatteita, joiden kautta vastaajan argumentaatio voi jopa aueta.

Virkamiesmäinen tai ammattitaustainen tapa toimia ei ole aina parhaaksi.  Se voi antaa kuvitelman siitä, että on asiantuntija, vaikka aika on kiirinyt jo ohitse.

Toki kiemurtelu, jahkailu, asian kiertäminen ja sen sellainen voi olla henkilökohtainen ongelma niin kuin se oli Mauno Koivistolle, joka ei osannut aina sanoa asiaa selvästi oman logiikkansa sitomana.

Niinistö on varonut luomasta kuvaa kovasta tai suvaitsemattomasta. Silti hän ei hyväksy tuhlaavaa hallintoa, älyttömiä panostuksia muiden velkoihin eikä holtitonta valtion velkaantumista, jonka saralla hän teki päätyönsä valtiovarainministerinä. Kysymys vain kuuluu, mistä johtuu, ettei hän sano tätä suoraan ja miksi se ei ole kuitenkin osa vaaliohjelmaa? Suojeleeko hän vain  kokoomusta vai onko kyse tästä vaikeaselkoisesta varovaisuudesta? Vai eikö Niinistö halua kansan valitsemaksi johtajaksi?

Sauli Niinistön on kerta kaikkiaan vastattava selkeästi, onko hän Jyrki Kataisen johtaman hallituspolitiikan ja velkaantumisen kannalla myös presidenttinä. Hänen on vastattava, onko hänellä näissä asioissa mitään omaa mielipidettä vai viekö häntä kokoomus. Näin ilmenee, onko hän kansan puolella vai politiikan kannalla. Hänen valintansa eivät ole enää puoluevalintoja. Tämä näyttää jääneen hänelle joko epäselväksi tai sitten tietoiseksi valinnaksi. Sekin pitää tuoda esiin, ettei tule ikäviä yllätyksiä jatkossa.

Jos yrittää olla mukava, sosiaalinen ja asiallinen samaan aikaan, voi kohdata vesiperän. Kyllä jossakin pitää seistä ja johonkin nojata. Yritys luoda kuvaa ei riitä.

Jos presidentin valinnassa epäonnistutaan, saadaan hengetön yhteiskunnallinen toimija tai puoluesidonnainen vanki, jollaista nykyinen muotoutunut presidentti-instituutti ei kaipaa.

Sauli Niinistön poliittinen kuva on sekoitelma ministeriä, puhemiestä ja puoluejohtajaa. Vahvaa yksityishenkilöä sen ulkopuolelta ei löydy, vaikka hän on sitä hakenut eräillä avainpaikoilla urheilun alalta. Se ei herätä luottamusta mutta luo tarvittavaa kannatusta. Kuva ei anna vahvan johtajan kuvaa, vaikka kokemus on monipuolista. Henkilöstä heijastuu läpi lakimiestausta ongelmineen.

On totta kai selvää, että presidentin valinta on kansan valinta. Sitä saa, mitä tilaa. Jos kansa haluaa umpimielisen tyrannin tai liehuvan tyylin vaihtajan tai vaiteliaan, hitaan änkyrän, mitä sille voidaan.

Olisi toki toivottavaa, että jokainen hakisi kriteereitä, jotka osoittavat valittavan olevan tai yltävän valtiomieheksi omalla tavallaan ja harkinnallaan. Sosiaalisia lörppöjä on jo nähty.

Presidenttiehdokkaan valintaopas

Tässä kirjoituksessa ei ole vertailtu ehdokkaita. Se on sinänsä suosittua kaiken maailman vaalikoneissa. Ne kun ilmaisevat juuri sitä mitä kysytään eikä yhtään mitään muuta. Kysymykset ovat monasti aivan jostain muusta kuin mistä presidentti päättää tai asioita, joissa hän edustaa kansaa.

Jotakin voidaan esittää niistä periaatteista, joilla todella saattaa olla merkitystä valintatilanteessa. Kun kyse on henkilövaalista, jopa ensimmäisellä ja suureksi osaksi toisella kierroksella valinta tehdään muilla kuin puoluepoliittisilla syillä. Sen vuoksi puoluekentän sidonnaisuudet eivät ratkaise valintaa. Toisaalta on selvää, että ehdokkaan oma puolue on tämän takana.

Vain ehdokas Paavo Väyrysellä on ollut tässä suhteessa ongelmia vaikean ja uskottavuutensa menettäneen puoluejohdon vuoksi ja toimesta. Uskottavuutta jäytää oman puolueen tunaroinnin lisäksi vanhat, vielä joidenkin muistissa olevat tapahtumat, vaikka ehdokas on rennompi kuin aiemmin. Selkeät kannanotot tuovat kuitenkin kannatusta oletettua enemmän.

Sosialidemokraattinen puolue näyttää tehneen  Paavo Lipposen kautta ehdokasvalinnan, jota on vaikea puolustella tässä vaiheessa ja vielä vähemmän myöhemmin. Se johtuu koko kannattajakunnan ikääntymisestä ja puolueen vanhakantaisuudesta, jossa se ohittaa konservatiivisuuden suhteessa kaikkiin muihin puolueisiin nähden, kun vertaillaan puolueen linjan ajanmukaisuutta ja kiinnostavuutta. Kannatus on jäänyt ja jää vähäiseksi väsyneen ehdokkaan taaperteluksi.

Äänestäjän on kannattavinta kiinnittää huomio olennaisiin seikkoihin pitäen mielessä, mitä edellä on todettu Tarja Halosen kaltaisen presidentin aiheuttamista ongelmista, ja hänen on paneuduttava presidentin uskottavuuteen ja presidenttiyteen kansan presidenttinä, olivat valtaoikeudet mitä tahansa.

Kun valitset, vanha konsti on pohtia ainakin seuraavia asioita:

1. kenen ehdokkaan kanssa lähtisit autiolle saarelle tai kenen vetämälle safarille uskaltaisit lähteä vieraisiin oloihin, jolloin mittaat johtajuutta, ihmisen kunnioitusta ja poliitikon karismaa sekä selviytymistaitoja itsenäisen harkinnan ja riippumattomuuden kautta

2. kenelle antaisit oman, erittäin tärkeää pitämäsi asian hoidettavaksi ja kuka osaa puhua kanssasi samalta tasolta ilman kapulakielisyyttä, jonkin asian fanaattisuutta ja niin, että asiamiehesi pitää nimenomaan sinun puoltasi loppuun saakka jalat maassa ja ehdottoman rehellisesti tekemättä kauppoja selkäsi takana tai välittämättä ammatillisesta lojaliteetista

3. kenellä on sydämen sivistystä ja kenellä on monipuolisuutta avoimeen ja rehelliseen suhtautumiseen, kokemusta ja viisautta sekä riittävää riippumattomuutta etujärjestöistä ja erilaisista kuppikunnista. Kuka voi selvitä hallituksen kokoonpanosta riippumatta kansan edustajana. Tasavallan presidentin on jatkossa edustettava ensin kansaa, sitten valtiota ja vasta sen jälkeen muita yleisiä arvoja. Omat arvostuksensa hän voi pitää kernaasti taustalla ja taka-alalla.

Vai seuraatko todella ehdokkaasi omaa epistolaa ja seuraat jotakin puolue- tai muuta ohjelmaa. Mitä hyötyä on seurata johtajaa, joka vie sinut muiden mukana upotukseen, tekniseen näpertelyyn tai muutoin valehtelee tai muuntaa totuutta sen kuin ehtii.

Mikä valittua tasavallan presidenttiä odottaa kaudellaan?

Saattaa olla, että valitulta presidentiltä vaaditaan aiemman valmiin ladun hiihtämisen rinnalla myös muita taitoja. Tarja Halosen vaalikausi oli yhtä suoriutumista, valmiiden tampattujen latujen hiihtämistä. Vauhti vain yski, ladun suuntakin oli ajoittain hukassa ainakin hiihtoa seuranneilta kansalaisilta.

Valittava presidentti joutuu kovan paikan eteen.  Hänen on osattava hiihtää myös ladun vierellä, mitä varsinaisena taitona vastaa pidetäänkin. Vuosikymmen on yhtä talouspäätösten tekemistä, mikä on jo jatkunut parin vuoden ajan. Tulevaa aikaa korostaa kansallisesti kovien päätösten tekeminen.

Tarvitaan analysoijia, keskustelijoita ja kyseenalaistajia tässä kehityksessä. Tämä on erityinen haaste siinä, että Sauli Niinistön vakaimmat kannattajat ovat tulevan ensimmäisiä ja keskeisiä maksajia ja uhrautujia.

Kansakunta joutuu muotoilemaan uuden hyvinvointimallin. Se edellyttää talouden rakenteiden ja nykyisen työnteon uudelleen arviointia: nykymeno ei riitä. Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus joutuvat prosessoinnin kohteiksi.

Asian mystifiointi ei auta eikä riitä. Sen sijaan uusien haasteiden rohkea esille tuonti ja rehellinen avoimuus ovat eduksi; niitä on puuttunut juuri kokoomuksen johtamalta hallitukselta.

Siksi on mielenkiintoista, miten kokoomuslainen presidentti voisi nousta kansakunnan airueksi talouden reivaamisessa. Se ei ole presidentin ensimmäisiä tehtäviä, mutta se on kansan johtajan tehtävä ja arvioitavaa.

Miten Sauli Niinistö selviää tästä, on kysymysmerkki huomioon ottaen se, ettei hän ole kyennyt ilmeisesti vaalitaktisista syistä esittämään selkeitä kannanottoja monestakaan asiasta.  Miten se onnistuu presidenttinä?

Samanlaisen haasteen presidentti Niinistö kokisi kokoomuksen johtaessa maan hallitusta entistä selvemmin ja nojatessa kritiikittömään eurointoon ja europenisaatioon eurojärjestelmän ja unionin ylenpalttisessa korostamisessa. Miten presidentti Niinistö ajaa kansan ja valtion etua, jotka ovat ensisijaisia? Miten hän voi sovittaa yhteen keskustelijan roolin tällöin? Ei siinä auta, jos pitää palavereja hallituksen kanssa virallisesti tai epävirallisesti. Niinistön pitäisi vastata  näihin haasteisiin. Ja samalla selvittää, miten hän asettaa tavoitteissaan kansallisen edun? Onko se sama kuin hallituksen nykyinen politiikka?

Tämä tapahtuu lisäksi olosuhteissa, joissa presidentin valtaoikeuksia on entisestään kavennettu. Kykeneekö Sauli Niinistö hiihtämään ladun varressa, mitä lappilaisessa sananparressa on pidetty varsinaisena taitona latu-uralla hiihtämisen sijaan. Latu voi johtaa harhaan ja valmis latu voi olla ansoitettu.

Kuvattu vaara toteutui Tarja Haloselle, jos tämä sitä sattui havaitsemaan omilta puuhiltaan ja pyrkimyksiltään.

Sauli Niinistö on haasteen edessä myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa. Se on ainoa merkittävä tasavallan presidentillä oleva todellinen valtaoikeus perustuslain muutosten jälkeen, kun  kansan johtajuutta ja arvojohtajuutta ei oteta lukuun; olkoonkin, että nämä seikat ovat yhtä kokonaisuutta.

Tasavallan presidentti johtaa yhdessä hallituksen kanssa muotoilun  mukaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Mitä se tarkoittaa, on jäänyt epäselväksi Sauli Niinistön tähänastisessa kampanjassa.

Sauli Niinistö ei ole esittänyt selkeää agendaa seuraavien olennaisten kysymysten suhteen:

-millainen agenda hänellä on aloitteista ja tavoitteista suhteessa Venäjään ja Baltiaan

-mitä erityistä hän esittää perinteisemmin suhteessa muihin pohjoismaihin

-syleileekö hän entiseen tapaan maailmaan YK:n ja maailman muiden järjestöjen politiikassa ja sisältyykö tähän jotakin muutakin kuin  mihin on viime vuosina totuttu eli muuta kuin ihmisoikeuspolitiikkaa

-onko Suomen kehitettävä itsenäistä puolustusta vai miten Suomen puolustus on järjestettävä, kun hänen itsensä himoama Naton jäsenyys ei voi tulla kysymykseen kansan laajan vastustuksen vuoksi.

Onko Niinistön edessä sulaminen osaksi oman puolueen koneistoa ja kansan suosion varma menetys, jää vastaamatta vielä. Se on ilmeinen vaara, ellei vastauksia ala tulla ja omaa profilointia olekaan. Jos sitä ei ole nyt, ei sitä tule presidenttikauden aikana jo mainituista ja muista syistä.

Sama on vaara, jos ehdokkaan tultua valituksi eivät erityispiirteet säily tai kestä enää käytännön toiminnassa. Kansalaiset ovat herkkiä erityisesti muutosprosesseissa. Sillä ei ole merkitystä, että ehdokas on tullut valituksi kokoomuslaisena ja kokoomuksen tuella puolueelle, jolle ei ole siunaantunut presidentin valintoja vuosikymmeniin. Puolue voi käydä näin myös rasitteeksi kuten kävi Tarja Haloselle.

Sauli Niinistön ongelmana voi olla sulaminen toisella tapaa kuin Tarja Halonen, joka ryhtyi omin voimin, turhautuneena vallan käyttöön tai sitten ei, ja päätöksin harjoittamaan henkilökohtaista politiikkaa monien asioiden suhteen. Sauli Niinistö voi joutua puoluepoliittisen linjan vedossa tyytymään samaan.

Sauli Niinistön onnekkuus voi piillä, ettei varsinkaan toisella, nopeasti ensimmäistä vaalikierrosta seuraavalla vaalikierroksella monikaan äänestäjä jaksa perehtyä ehdokkaan taustaan ja todelliseen profiiliin.

Toisen kierroksen vaalikamppailu keskittyy kahden ehdokkaan vastakkainasetteluun ja populistiseen vertailuun antamatta välttämättä oikeita vastauksia kovinkaan hyvin.

Äänestäjistä presidentin vaaleissa tiedetään, että naiset arvostavat empaattisuutta ja miehet taitoja ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla. Taitavat tosin ehdokkaiden kannat sinkoilla enemmän vaalien lähestyessä muustakin kuin mainituista näkökulmista. Ehkäpä jotkut ehdokkaat osuvat myös toisten ehdokkaiden kannanottoihin hieman syvällisemmin kuin vaalikamppailun alussa.

[Mika.H]

Eikös tuo ollut NRA:n, eli siis Runo K Kurjen sivustoja.

[VirtuteEtArmis]

Eikös tuo ollut NRA:n, eli siis Runo K Kurjen sivustoja.

Mikä merkitys tuolla on sinulle?

Tuosta nyt ei käy suoraan se asia ilmi.
http://eduskunta.net/wp/

Tuolla näyttäisi olevan eri nimimerkeillä kirjoittavia henkilöitä, jotka haluavat ymmärrettävästi pysyä nimettöminä:

About Observer
Kirjoittaja on valtiotieteiden asiantuntija, joka haluaa ammatillisista yhteyksistään johtuen pysyä nimettömänä.

Tähän asti Runo K. Kurko on esiintynyt omalla nimellään ja omilla sivuistoillaan osoitteessa www.nra.fi