Tiede 4.2011 - Toisinajattelusta valtavirtaan

[Tomreal]

Tuli bongattua uusimmasta Tiede-lehdestä kirja-arvostelu Milla Hannulan teoksesta Maassa maan tavalla: Maahanmuuttokritiikin lyhyt historia

Toisinajattelusta valtavirtaan

Vielä muutama vuosi sitten maahanmuutosta ei voinut puhua ottamatta kantaa rasismiin - ikään kuin pakolaispolitiikkaa ei olisi voinut kritisoida muuten kuin rasistiselta arvoperustalta. Kun joku osoitti sormella jotakin turvapaikkajärjestelmän ongelmakohtaa, keskustelua ei syntynyt ongelmasta vaan osoittajan oletetusta muukalaisvihasta.
    Tutkija Milla Hannulan historiikin mukaan moderni suomalainen maahanmuuttokritiikki kuitenkin ponnistaa muukalaisvihan tai rasismin sijaan aivan tavallisesta kansallismielisestä konservatiivsuudesta - tai nykyään esimerkiksi joidenkin homoaktivistien kohdalla jopa liberalismista. Miksi sitten niin moni suomalainen näkee rauhallisestikin argumentoidussa maahanmuuttokritiikissä ulkomaalaisvihaa?
    Yksi syy on epäilemättä suomalainen media. Pakolaismyönteiset vihreät ovat kansaan verrattuna yliedustettuna toimittajien keskuudessa, ja varsinkin Helsingin suurissa mediataloissa arvoliberalismia ei tarvitse sen kummemmin perustella. Hannulla kuitenkin osoittaa kirjassaan, että maahanmuuttokriittinen liike saa syyttää huonosta julkisuuskuvastaan paljolti myös itseään.
    Vielä 1980-luvulla ulkomaalaisia oli Suomessa vähän. Maahanmuuton kritiikki alkoi 1990-luvulla, kun ensimmäiset pakolaiset Somaliasta saapuivat Suomeen. Hannulan mukaan tässä vaiheessa suunsa saivat auki vain "juntit", jotka eivät pelänneet leimautumista. Varsinkin rehevästä kielenkäytöstään tunnettu SMP:n kansanedustaja ja entinen ylikomisario Sulo Aittoniemi heitti herjaa elintasopakolaisista jo 1990-luvun alussa.
    "Raflaavuudella hän sai huomiota, mutta menetti asian ajamiseen vaadittavaa uskottavuutta", Hannulla kirjoittaa. Aittoniemi kesti sivistymättömän leiman - saihan sen vastikkeeksi kansansuosiota - mutta samalla hän oli osaltaan itse vaikuttamassa maahanmuuttokritiikin leimautumiseen junttien jutuksi.
    Ja olihan Suomessa yksittäisiä uusnatsejakin. Hannulan mukaan lehdistö mainitsi maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvan liikkeen yhteydessä mielellään Pekka Siitoimen, turkulaisen avoimesti Adolf Hitleriä ihailleen okkultistin, jota lähinnä voi kuvailla kylähulluksi.
    Myöhemmin 2000-luvulla maahanmuuttokriittinen liike kehittyi ennen kaikkea internetissä, muun muassa Suomen Sisun keskustelupalstalla. Liikkelle kehittyi omintakeinen sisäpiirihuumori, joka tuskin auttoi viestimään muulle yhteiskunnalle, miltä arvoperustalta liike pakolaispolitiikkaa arvosteli. Esimerkiksi Jussi Halla-ahoa kutsuttiin keskustelupalstoilla usein ironisesti "Mestariksi", koska monet liikkeen ulkopuolella luulivat maahanmuuttokriittisten ihailevan sokeasti johtajia. Myöhemmin sivuille osuneet saattoivat ottaa Mestari-retoriikan todesta.
    Hannulan historiikki auttaa ymmärtämään tempoilevasti ja suunnittelemattomasti kehittyneen yhteiskunnallisen liikkeen historiaa. Hannula myöntää avoimesti olevansa liikkeen sympatisoija. Hän on silti uskaltanut myös arvostella maahanmuuttokriittisiä, varsinkin tarpeettoman jyrkän vastakkainasettelun luomisesta arvoliberaalin valtakulttuurin kanssa.
MARKO HAMILO

[punikkikeisari]

Onhan tämä huomattavasti myötäsukaisempi kuin Jussi Jalosen taannoinen arvio.

[MaisteriT]

Onhan tämä huomattavasti myötäsukaisempi kuin Jussi Jalosen taannoinen arvio.

Hamilo onkin mies paikallaan. Hamilo on myös perehtynyt Hommaan.

[Ajattelija2008]

Marko Hamilo on terävä ajattelija ja hänen bloginsa Skeptikon päiväkirja tiede.fi:ssä on Suomen parhaita blogeja. Ainoa asia, jossa minulla on selvästi eroava näkemys Hamilon kanssa on se, että hän ei vielä suhtaudu tarpeeksi skeptisesti ilmastotutkimukseen.

[IDA]

Asiallinen arvostelu. Toistaalta, varmaan tiedemiesluonteensa vuoksi, Hamilolta jää huomaamatta kirjaan sisältyvä säihkyvä runous  

Tuossa sanoman perille menossa on se puoli, että kyse oli täysin avoimesta verkkokeskustelusta, johon saattoi osallistua kuka vain, ja se oli se, johon sitten kiinnitettiin huomiota ja josta vedettiin johtopäätöksiä itse järjestöistä tai kansallismielisyydestä. Eli tavallaan kyse oli vapaan, avoimen keskustelun, jota ei haluttu sensuroida millään tavoin, kautta tapahtuva vaikuttaminen ja toisaalta se, mitä lausuntoja varsinaisesti annettiin julkaistavaksi kannanottoina. Jälkimmäiset eivät juuri saaneet huomiota ja näitä ei oikein osata mediassa erottaa toisistaan vieläkään. Olisi hyvä, jos osattaisiin, sillä olisi sääli, jos poliittisten päämäärien vuoksi pitäisi hillitä avointa keskustelua.