Mitä mieltä Suomessa saa olla

[Jouko Piho]

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 1)

Sain vasta tänään käsiini jo viime vuonna ilmestyneen esseekokoelman "Mitä mieltä Suomessa saa olla" alaotsikkona "Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit". Kirjan ovat toimittaneet professori Timo Vihavainen, tiedetoimittaja Marko Hamilo ja kirjailija Joonas Konstig. Muut kirjoittajat ovat kirjailija Timo Hännikäinen, kauppapolitiikan ja kansainvälistymisen asiantuntija Heidi Marttila, matemaatikko Jukka Aakula ja sosiologi Erkki Lampén.

Luettuani 338-sivuisesta kirjasta 40 sivua päätin tehdä teoksesta moniosaisen arvion ja selostuksen, millaista en ole ennen laatinutkaan, koska teksti vaikuttaa niin hyvältä ja mielenkiintoiselta, että sitä tekee mieli referoida enemmänkin ja pikku paloissa, jotta keskustelussa voidaan keskittyä johonkin rajattuun näkökulmaan.

Haluan jo tässä vaiheessa suositella kirjaa kaikille ismeistä, aatteista ja ideologioista kiinnostuneille ihmisille.

Aihehan eli arvoliberaalien ja arvokonservatiivien yhteentörmäys on mitä ajankohtaisin maailmassa ja myös Suomessa.

Teen niin, että kommentoin kirjan antia alusta lähtien sitä mukaa kuin luen sitä.

Ensimmäisenä on Timo Vihavaisen kirjoitus "Uskalla käyttää järkeäsi!" Seuraavassa on katkelmia Vihavaisen terävästä tekstistä.

"Vapautta joskus puolustanut poliittinen radikalismi, erityisesti marxilaisessa muodossaan, on muuttunut itsensä irvikuvaksi. Nyt kulttuurimarxilaisuuden perilliset ja Amerikassa jopa liberaalien perilliset ovat muuttuneet vapauden vastaiseksi voimaksi, joka ylläpitää sensuuria, pyrkii sääntelemään ihmisten yksityiselämää ja yrittää kahlehtia vapaata ajattelua vaatimalla ja käyttämällä "poliittisen korrektiuden" irvokasta orwellilaista uuspuhetta.

Älymystö, joka sen klassisen tutkijan Karl Mannheimin mukaan oli ihannemuodossaan "vapaasti liikkuvaa" (freischwebend) on suurelta osin luutunut vanhentuneita mantrojaan jankkaavaksi hyvän- ja pahantahtoisten hölmöjen, hyödyllisten ja hyödyttömien idioottien laumaksi.

Vastavaikutus on jo tapahtunut. Kaikissa merkittävimmissä Euroopan maissa on syntynyt intellektuaalisia ja poliittisia liikkeitä, jotka ovat haastaneet juoksuhautoihinsa jääneen vasemmistoälymystön. Uuden voiman tunnukset ovat usein olleet konservatiivisia, joskus populistisia ja joskus oikeistolaisia.

Vasemmistolaisuus, joka kerran tarjosi vaihtoehdon sorrolle ja tyrannialle, ei tänään tarjoa sitä enää missään eikä millekään. Ajattelun tasolla, hengen valtakunnassa, se on vetäytynyt vatvomaan marginaalisia asioita. Politiikassa se on maho ja yrittää turvata asemiaan sensuurin ja demagogian keinoin. Tämä on yhtä kuin taantumuksen tie ja merkitsee oman moraalisen tappion tunnustamista.

Marxilaista perua oleva vasemmistolaisuus näyttää nyt, luojan kiitos, olevan auringonlaskun aate, jolta kukaan ei enää odota poliittisia aloitteita, saati pidä sitä poliittisena vaarana. Tämä tosiasia on paljonpuhuva. Poliittiseksi vaaraksi saattaa sen sijaan muodostua se hallitsematon ja naiivi oikeistolaisuus ja populismi, jota vastuuton vasemmistolainen politiikka ruokkii keskiryhmien ja älyllisesti kahlitun älymystön tukemana." Lainaukset loppu.

Mitä ajatuksia Vihavaisen teksti tuo mieleen? Allekirjoitan itse kaiken mitä hän tuo esille.

Suomessa on 1970-luvun taistolaiskommunistien ajoista lähtien ollut ja on edelleen se tilanne, että selvä enemmistö toimittajista on vihervasemmistolaisia, mikä vaikuttaa heidän kirjoitustensa painotuksiin ja näkökulmiin.

Mutta vastavaikutus on jo tosiaan alkanut ja siitä lankeaa suuri ansio vapaalle internetille, jossa ainakin vielä voi tuoda julki valtamediasta poikkeavia näkemyksiä.

Kirjan arviointi jatkuu huomenna ja sen jälkeen päivittäin niin kauan kuin on tarpeen. Pysykää kanavalla.

[Jouko Piho]

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 2)

Tiedetoimittaja ja tietokirjailija Marko Hamilo aloittaa oman kirjoituksensa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" viittaamalla vuoden 2011 eduskuntavaalien jytkyyn eli Perussuomalaisten vaalivoittoon. Kannatus on tosin sen jälkeen laskenut, mutta Hamilon mukaan voidaan pitää yllätyksensä, ettei se ole kuitenkaan painunut alle kymmenen prosentin.

Hamilo näkee Suomessa myös muita arvokonservatiivisuuden merkkejä: "Perussuomalaisten gallupkannatus ei ole ainoa arvokonservatismin mittari. Jotain voi päätellä siitäkin, että Keskusta tuplasi kannatuksensa, kun se vaihtoi liberaalin Mari Kiviniemen arvokonservatiivina pidettyyn Juha Sipilään. Tai siitä, että kokoomus sai kannatuksensa syöksyyn valittuaan puheenjohtajaksi Alexander Stubbin, joka vielä muutama vuosi sitten korosti oman liberaalin oikeistolaisuutensa olevan ihan erilaista kuin perinteinen kotiin, uskontoon ja isänmaahan kiinnittynyt kokoomuslaisuus."

Hamilo mainitsee myös muutamia esimerkkejä Euroopasta: "Aave kummittelee muuallakin Euroopassa, tuo isänmaallinen aave. Skotlanti oli irtautua Englannista 300 vuoden pituisen liiton jälkeen, ja myös Katalonia olisi halunnut äänestää itsenäisyydestään, vaan Madrid esti. Belgia on jo käytännössä hajonnut Valloniaan ja Flanderiin."

Hamilo kirjoitti v. 2015 julkaistussa kirjassa oikeaan osuen, että Britannian ero koko unionista on mahdollinen, minkä me olemme nähneet toteutuvan tämän vuoden kansanäänestyksessä.

Hamilo käsittelee esseessään myös suvaitsevaiston maahanmuuttopolitiikkaa, jota hän suomii varsin terävästi: "Jos muslimiväestö ei tee mitään, on se todiste siitä, että "islamofobit" ovat väärässä, eikä maahanmuuttopolitiikan tarkistamiseen ole syytä. Kun islamistit sitten tekevät juuri sitä, mistä on varoitettu, se ei olekaan suvaitsevaistolle todiste, vaan nyt heidän suurin huolenaiheensa on, että joku voi saada tästä kimmokkeen maahanmuuttopolitiikan tarkistamiseen."

Sitten Hamilo pohtii yhteiskunnallista paradigmanmuutosta kysyen, "mikä aikakausi siis on päättynyt, ja mihin aikakauteen olemme siirtymässä?" Hamilo toteaa, että kylmän sodan päättymisen jälkeiselle 25 vuodelle ei ole oikein keksitty hyvää nimeä, mutta "paremman puuttuessa tuota aikaa voidaan kutsua kylmän sodan jälkeiseksi ajaksi".

"Vielä vaikeampi on nimetä nyt alkanutta aikakautta", puntaroi Hamilo eikä hän ehdotakaan mitään nimeä. Voisin heittää tähän väliin, että käytän itse tästä ajasta raamatullista nimitystä lopunaika.

Laitan tähän vielä lopuksi yhden lainauksen Hamilon tekstistä: "Historian ironia on siinä, että nyt juuri arvoliberaalit näyttävät jääneen menneiden ajatusmalliensa vangeiksi. Konservatiivit, jotka ovat koko ajan suhtautuneet epäilevästi sellaisiin utooppisiin hankkeisiin kuin eurofederalismi, monikulttuurisuus ja yksipuolinen aseistariisunta, ovat nyt älyllisesti niskan päällä."

Arvoliberaalit eivät tietenkään hyväksy Hamilon väitettä arvokonservatiivien älyllisestä niskan päällä olosta, koska heillä on tällä hetkellä turvattu asema lähes kaikissa puolueissa ja ennen kaikkea valtamediassa, mutta Hamilo on silti oikeassa: arvokonservatiivisuus on älyllisesti ja moraalisesti korkeammalla kuin kaiken, siis myös pahuuden, hyväksyvä arvoliberalismi, minkä takia arvokonservatiivisuus tulee lopulta voittamaan.

Suomessa tämä muutos kohti perinteisiä ja pysyviä arvoja tulee olemaan hyvin voimakas ja näkyvä, jopa siinä määrin, että ilmiötä tullaan hämmästelemään kaikkialla maailmassa.

Kirjoitussarja jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa kirjan kolmannen kirjoittajan Joonas Konstigin aloitustekstin referointi. Joten pysykää kanavalla.

[törö]

Roomalaisilla oli meidän joulunaikamme tilalla sellainen viehättävä perinne kuin Saturnaalit. Yhteisön johtoon valittiin joku kansan mies ja sitten kokeiltiin elää tarkalleen tasavallan ihanteiden mukaan. Käytännössä valta oli orjilla, joilla oli eniten ääniä.

Kuukauden päästä sen kansan miehen kurkku viillettiin auki Saturnuksen altarilla ja muut palasivat normaaliin päiväjärjestykseen, koska ihanteet eivät koskaan toimineet käytännössä.

Orjiakaan ei tiettävästi paennut joukoittain, vaikka kuukaudessa olisi ehtynyt kauas.

[Jouko Piho]

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 3)

Käsittelen tässä 3. osassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" –kirjan kolmannen tekijän kirjailija Joonas Konstigin ensimmäistä tekstiä "Mitä konservatismi on".

Alkuun Konstig toteaa, että Suomessa tunnetaan konservatiivista ajattelua haitallisen huonosti.

Sitten Konstig sulkee kaksi asiaa pois: "Konservatismi ei siis tarkoita vain tunteellista muutosvastarintaa. Vielä vähemmän minua tässä kiinnostaa puoluepolitiikka, vaikka Englannissa sana viittaa Conservative Partyyn ja Yhdysvalloissa sanaa käytetään republikaaneista. Näille osuvampi nimitys olisi nähdäkseni oikeistolainen kuin konservatiivinen."

Konstig jatkaa: "Konservatiivi ei myöskään tarkoita estynyttä ja sisältä kuollutta porvaria, "tyhjää pukua", joka ei osaa ottaa iloa irti elämästä."

Konstig huomauttaa, että konservatismi ei myöskään oikein sovi akselille oikeisto-vasemmisto, koska rakentavaa konservatismia voi olla myös vasemmistossa, ainakin maltillisessa sosiaalidemokratiassa. Tuhoava marxilaisuus on sitten asia erikseen, koska se perustuu lähinnä luokkavihaan.

Konstig päätyykin lopputulokseen, että "konservatismin puhdas luontainen vastapooli on radikalismi". Tosin tietty radikalismi on hyväksikin, varsinkin nuorempana, mutta koko ikää ei kannata olla partaradikaaali. Konstig lainaa Churchillin mainiota kiteytystä: "Jos et ole nuorena radikaali, sinulla ei ole sydäntä, ja jos et ole vanhana konservatiivi, sinulla ei ole aivoja."

Kun Konstig on sanonut, mitä konservatiivisuus ei ole, hän esittää hyviä määritelmiä siitä, mitä konservatiivisuus on. Seuraavassa muutamia.

"Pohjimmiltaan konservatismia voi pitää varovaisuusperiaatteena: parempi tuttu paha kuin tuntematon paha."

"Konservatismi on usein tasapainottelua ja kompromissien tekemistä ääripäiden välillä."

"Konservatiiville ihminen on liitossa myös tulevien sukupolvien kanssa. Tuleva sukupolvi ei voi olla onnellinen, jos sen juuret on katkaistu ja yhteys edellisten kanssa viety."

"Konservatiivi kannattaa usein klassisen liberaalin tavoin mahdollisuuksien tasa-arvoa, ei lopputuloksen tasa-arvoa. On hyvä tarjota ihmisille mahdollisuus käyttää lahjojaan lähtökohdista huolimatta, mutta jos ihmisten halutaan päätyvän samalle viivalle, se vaatii jo pakottamista, jossa valtio puuttuu ihmisten oikeuksiin. Täydellinen sosialistinen tasa-arvo leikkaa elämästä tasamittaista, köyhää ja harmaata. Elämän rikkaus on siinä, että ihmiset ja heidän elinpiirinsä ovat erilaisia, eikä vauraus ole tässä poikkeus. Mutta konservatiivi ei myöskään kannata sitä, että ihmisten välisten erojen annetaan kasvaa niin suuriksi ja ratkaiseviksi, että ihmiset kadottavat yhteyden toisiinsa, kuten äärimmäinen liberalismi voi tehdä."

Konstigin kirjoitus on monipuolinen esitys konservatismista. Tässä lyhyessä referoinnissani olen voinut ottaa esille vain muutamia makupaloja. Mutta toivottavasti nämäkin katkelmat ovat voineet herättää joissakin kiinnostusta tutustua koko kirjaan.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa selostukseni Marko Hamilon kirjoituksesta "Kuinka arvoliberalismista tuli autoritaarista relativismia". Pysykää kanavalla.

[Jouko Piho]

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 4)

Tänään on vuorossa kirjasta Mitä mieltä Suomessa saa olla Marko Hamilon kirjoitus "Kuinka arvoliberalismista tuli autoritaarista relativismia".

Aluksi Hamilo muistuttaa, että "vielä 1990-luvun alussa kukaan ei halunnut olla liberaali", mutta "joskus vuosituhannen vaihteessa tapahtui kielellinen käänne", kun "punavihreät alkoivat puhua itsestään arvoliberaaleina erotukseksi arvokonservatiiveista, ja vähitellen sana liberaali alkoi tarkoittaa arvoliberaalia".

Klassinen arvoliberalismi ja punavihreä arvoliberalismi eroavat kuitenkin toisistaan. Hamilo toteaa, että "klassinen arvoliberaali vain uskoo siihen, että vapaassa kilpailussa huonot karsiutuvat ja parhaat jäävät jäljelle", kun taas punavihreän arvoliberalismin "ytimessä on pikemminkin relativismi eli ajatus siitä, että jollakin perustavalla tasolla paitsi kaikki yksilöt, myös kaikki kulttuurit, tavat, uskomukset ja käytännöt ovat samanarvoisia".

Arvokonservatiivi, kuten minä, ajattelee täysin toisin. Esimerkiksi kristinusko on ainutlaatuisena ilmoitus- ja pelastususkontona ylivertainen muihin uskontoihin verrattuna, ei suinkaan samalla viivalla. Samoin homoseksuaalisuutta ei voi puolustella tasa-arvolla, kuten arvoliberaalit tekevät, koska synti ja luonnonvastaisuus eivät ole tasa-arvokysymyksiä vaan kartettavia asioita.

Arvoliberalismia eli kaiken hyväksymistä ja tasapäistämistä tuputetaan kuitenkin nykyään joka paikassa, ja jos joku on eri mieltä, voi joutua erilaisiin vaikeuksiin, kuten esim. työstä erottamiseen. Hamilo kirjoittaakin terävästi: "Kun joku nykyään kutsuu itseään arvoliberaaliksi, minä suomennan sen välittömästi päässäni autoritaariseksi relativismiksi, jossa kulttuurimarxismia pakkosyötetään valtiovallan myötävaikutuksella."

Tuota se juuri on, pakkosyöttöä, johon osallistuu valtiovallan lisäksi myös valtamedia, oikeuslaitos, osittain kirkko sekä melkein kaikki puolueet, muutkin kuin punavihreät.

Kirjoitin 23.10.2016 tekstin, jonka otsikkona oli "Maailma päälaellaan". Marko Hamilo lopettaa kirjoituksensa sanoihin "Kaikki on todella päälaellaan".

Kirjoitussarja jatkuu. Pysykää kanavalla.

[guest11919]

Pysytään. Tämä on aikakapseliainesta.

[Jouko Piho]

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 5)

Referoin tässä osassa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa Timo Vihavaisen kirjoitusta "Paheiden varaan rakennettu maailma".

Alussa Vihavainen tuo esille Ranskan vallankumouksen aikaista pohdiskelua hyveen ja paheen välisestä taistelusta eli miten ihmeessä paheita voidaan kitkeä, kun ihmiset ovat niin järjettömiä.

Ja miten edes löytää kansan todellinen mielipide, kun "käytännössä ihmisillä oli kaikenkarvaisia haluja ja pyrkimyksiä, jotka olivat keskenään ristiriitaisia"?

Seuraava Vihavaisen teksti on lainaamisen arvoinen kokonaisuudessaan:

"Tiedettiin, että kansa oli jalo, mutta käytännössä toiset rakastivat hyvettä enemmän kuin toiset. Jotkut olivat jääneet pysyvän lapsuuden tilaan ja kaipasivat kuria ja opastusta. Monia turmeli erityisesti ahneus ja ne monet järjettömät intohimot, joista jo Raamattu oli varoittanut, nimittäin lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus. Kristinuskon mukaan ne eivät olleet Isästä, vaan tämän maailman ruhtinaalta, mutta myös luonnollinen uskonto todisti niiden turmiollisuuden. Kun itsekkäät intohimot syrjäyttivät järjen, tunki ihminen toisen yläpuolelle, riisti häntä ja varasti hänen osuutensa yhteisestä hyvästä. Intohimojen vallassa olevat lurjukset olivat yhteisen onnen tiellä."

Robespierre, yksi Ranskan vallankumouksen johtomiehistä, tarjosi ratkaisuksi ehdotusta, että "Ranskan kansalaisten yhteistä tasavaltaa johtamaan voitiin kelpuuttaa vain kaikkein hyveellisimmät".

Tässähän tulee vain se ongelma, että kaikkein hyveellisimmät ja viisaimmat eivät yleensä halua poliittisiin johtotehtäviin.

Eikä homma eli hyveen valta onnistunut Ranskassakaan, mikä johti intellektuaaliseen krapulaan ja hirmuvaltaan, kun "järjellisen menon toteuttaminen vaati käytännössä tuhansien päiden pudottamista".

Sitten Vihavainen kuvaa Englannissa 1700-luvulla syntynyttä uutta moraalifilosofiaa, utilitarismia, "joka nosti ihmisen nautinnon, hänen mielihyvänsä, kaiken moraalin ytimeksi".

Vihavainen toteaa, että "utilitarismi on ollut läntisen maailman voittoisa moraalifilosofia pian parisataa vuotta". Olen samaa mieltä. Tämän päivän ihmistä ohjaa kaikkein eniten nautinnonhalu. Kaikki on hyväksyttyä, mikä tuntuu hyvältä.

Seuraavaksi Vihavainen pääsee otsikkonsa aiheeseen eli paheiden valtaan. Näin Vihavainen: "Hyveen saarnaamisen sijasta muotiin on tullut se jo Bernard de Mandevillen 1700-luvulla esittämä ajatus, jonka mukaan yhteiskunnan vankaksi perustaksi sopii paremminkin pahe."

Asia on juuri näin. Tämän päivän maailma on pahuuden vallassa, jopa siinä määrin, että huonosta on tullut hyvää, rumasta kaunista, hävettävästä kunnioitettua, siis todellakin mustasta valkeaa.

Jos tämän arkijärjen huomion tuo esille, saa helposti syytöksen moralismista ja ahdasmielisyydestä, ja sitähän nykyinen älymystö pelkää kaikkein eniten. Vihavainen toteaakin, että älymystölle "moraalisten arvojen esittäminen yksilöistä kuuluu kaikkein sopimattomimpien asioiden piiriin".

Vihavainen puntaroi lopuksi: "On kuitenkin kiintoisaa nähdä, miten pitkälle tässä paheen kumartelussa voidaan päästä." Minulla on tähän vastaus. Pisimmälle paheen kumartelussa mennään silloin, kun tulevaa maailman diktaattoria eli Antikristusta tullaan kumartamaan jumalana, vaikka hän on Saatanalta voimansa saava hirviö. Se tilanne tulee olemaan ihmiskunnan lankeemuksen syvin kuoppa.

Paheet eivät siis toimi. Vihavainen tiivistää hyvin: "Yhteiskunta tarvitsee toimiakseen rehellisyyttä ja luottamusta, yhteistyökykyä ja kansalaisaktiivisuutta."

Näinhän se on. Uskon, että Suomi on kaikista puutteistaan huolimatta yksi maailman parhaimmista ja onnistuneimmista valtioista ja yhteiskunnista juuri siksi, että Suomessa on ollut pyrkimystä luottamuksen ja yhteistyön rakentamiseen yli kaikkien erottavien muurien. Suomessa on myös erittäin paljon kansalaisaktivismia erilaisten yhdistysten ja järjestöjen vapaaehtoistyön muodossa.

Lopuksi Vihavainen muistuttaa siitä, että ei pidä penätä vain oikeuksia itselleen. "Mikäli samalla unohdetaan kansalaisen velvollisuudet, ei hyvää yhteiskuntaa synny."

Mitä tähän voi muuta sanoa kuin aamen.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Joonas Konstigin kirjoitus "Salaliitto nimeltä kulttuurimarxismi". Pysykää kanavalla.

[Jouko Piho]

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 6)

Käsittelen tässä osassa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa Joonas Konstigin kirjoitusta "Salaliitto nimeltä kulttuurimarxismi". Kirjoitus on aika pitkä, 43 sivua, mutta yritän poimia siitä oleellisimmat kohdat.

Konstig toteaa alussa: "Kun kulttuurimarxismin käsite viime vuonna (2014) nousi suomalaiseen poliittiseen keskusteluun, sille naurettiin salaliittoteoriana. Voi kai sitä sellaisenakin pitää, mutta käytännössä kyseessä on vain ideologinen jatkumo." Konstig tietää, mistä puhuu, koska hän oli itse opiskeluvuosinaan jyrkimpien punavihreiden ja punkkarikapinallisten joukossa tutustuen yliopistossa Antonio Gramscin, Herbert Marcusen ja Theodor Adornon kaltaisiin radikaaleihin teoreetikoihin. Konstig tuo esille näistä filosofeista eniten Marcusen ajatuksia, jonka vaikutus on edelleen varsin suuri.

Konstig antaa esimerkin: "Jos esimerkiksi sanakolmikko "koti, uskonto ja isänmaa" saa sinut naurahtamaan halveksivasti, olet oppinut reaktiosi marxilaisesta jatkumosta. Nuo arvot – yksityisomistus, perhe, isänmaallisuus ja näitä edistävät ideologiat –ovat jo Kommunistisessa manifestissa (1848) ilmilausuttuja vihollisia."

Vaikka Neuvostoliitto hajosi v. 1991 ja kommunismi kärsi sen myötä kovia takaiskuja, opetetaan Suomen yliopistoissa vieläkin marxismia, kuten Konstig todistaa: "Yliopistolla minulle esitettiin, että marxilaisella teorialla on vieläkin opetettavaa talouden ja yhteiskunnan toiminnasta ja siinä toimimisesta, vaikka marxismin päämäärää, kommunismia, ei enää juuri tarjoiltukaan. En tajunnut silloin, mutta tajuan nyt, että marxismin perinteessä kaikki tähtää vallankumoukseen. Kun reaalisosialismi kaatui, tästä lopputuloksesta vähin äänin vaiettiin, mutta vallankumous ja kaikki siihen tähtäävä jäi yhä elämään osana teoriaa."

Juuri tästä on kyse kulttuurimarxismissa: "se on marxilainen aatemaailma ilman pyrkimystä kommunismiin". Nyt tilanne on se, että kaikki länsimaat ovat hävinneet sodan marxismille, koska sen aatteet on hyväksytty kaikkialla. Myös Suomessa useimmat puolueet ovat omaksuneet kulttuurimarxilaisen ajattelutavan.

Yksi kulttuurimarxismin muoto on monikulttuurisuus, jossa "yritetään tuhota koko valtion käsite kieltämällä kansallisen sisäryhmän sisäinen solidaarisuus, kaatamalla rajat ja sekoittamalla kansat". "Samalla se heikentää myös "uskontoa", koska se esittää, ettei kristinusko muka olisi meille mitenkään tärkeämpi kuin muutkaan uskonnot, jotka esitetään poikkeuksetta kritiikittömässä valossa."

Kulttuurimarxismi selittää sen, miksi varsinkin vihervasemmisto hyväksyy massamaahanmuuton eikä arvostele islamia, vaikka aihetta olisi paljonkin. Kaikki kritiikki säästetään kristinuskon arvosteluun ja niiden syyllistämiseen ja rasisteiksi haukkumiseen, jotka tuovat esiin asiallista ja todenperäistä kritiikkiä islamista ja muslimien käyttäytymisestä. Heitä moititaan myös vihapuhujiksi, vaikka nimenomaan kulttuurimarxismia ohjaa vihapuhe, kuten Konstig huomauttaa: "Rakkaus kommunismiin on unohtunut, mutta viha porvarillista yhteiskuntaa ja arvoja vastaan on yhä voimissaan."

On siis syytä todeta, että kaikkialla lännessä ja myös Suomessa on käynnissä kulttuurisota marxismin perillisten ja kristillis-sosiaalis-konservatiivis-isänmaallisten ihmisten välillä. Harmi vain, että moni ennen isänmaallinen puolue on luiskahtanut monissa kysymyksissä kulttuurimarksistien leiriin monesti sitä itse tietämättään.

Mutta vastavaikutus on jo alkanut ja se voimistuu kaiken aikaa. Lopulta perinteiset ja kristilliset arvot tulevat murskaamaan jumalattoman marxismin, aikamme aatteellisen lohikäärmeen.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Poliittinen korrektius ja sen lieveilmiöt - esimerkkinä suomettuminen". Pysykää kanavalla.

[Supernuiva]

Aluksi Hamilo muistuttaa, että "vielä 1990-luvun alussa kukaan ei halunnut olla liberaali", mutta "joskus vuosituhannen vaihteessa tapahtui kielellinen käänne", kun "punavihreät alkoivat puhua itsestään arvoliberaaleina erotukseksi arvokonservatiiveista, ja vähitellen sana liberaali alkoi tarkoittaa arvoliberaalia".

Minusta liberaalisuuden esiinmarssi alkoi jo 1980-luvun loppupuolella. Kari Suomalainen piirsi jo tuolloin aiheesta hyviä pilakuvia. Esimerkiksi Keskustapuolue liittyi tuolloin liberaalien internationaaliin, tai ainakin jotain tuon tapaista.

Liberaalisuuteen liittyy myös seksuaalivähemmistöjen aseman hyväksyminen ja korostaminen, vaikka tuolloin HIV oli vielä tappava tauti, jota sairastettiin varsin runsaasti homojen keskuudessa. Muistini mukaan jotkut homot jopa halusivat olla yhdynnässä HIV-positiiviseksi tiedyn kanssa ilman suojausta. En muista nähneeni julkisuudessa yhtään läpipäässyttä kirjoitusta, jossa tuollainen toiminta olisi tuomittu.

Joten ajan henki oli jo 1980-luvun lopulla siirtymässä kohti arvoliberalismia. Sodan kokenut - ja siitä jotain oppinut - sukupolvi alkoi väistyä päättävistä asemista 1980-luvun aikana, minkä jälkeen valta siirtyi arvoliberaaleille.

[Lalli IsoTalo]

Jotain voi päätellä siitäkin, että Keskusta tuplasi kannatuksensa, kun se vaihtoi liberaalin Mari Kiviniemen arvokonservatiivina pidettyyn Juha Sipilään.

Arvokonservatiivi ei päästä maahan 32 000 epämääräisiä taustan omaavaa kehitysmaamuslimia. Sellainen isänmaapetturuus on perinteisesti kuulunut lähinnä sosialistien ja anarkistien repertuaariin.

[Supernuiva]

Arvokonservatiivi ei päästä maahan 32 000 epämääräisiä taustan omaavaa kehitysmaamuslimia.

Nuivan sanoman kannalta on pidettävä hyvä huoli siitä, että tulijoiden lukumäärää ei vähätellä alaspäin. Minulla on käsitys, että Sipilän hallituskauden aikana tulijamäärä tulee olemaan paljon suurempi kuin 32 000, joka oli "vain" vuoden 2015 määrä. Lisäksi tuo luku ei käsitykseni mukaan sisällä lainkaan kiintiöpakolaisia ja perheenyhdistämisiä.

Pahinta tässä on se, että eräs tätä invaasiota vaalikampanjassa vastustanut puolue on hallituksessa käytännössä hyväksymässä kaikkien tulemisen.

[Lalli IsoTalo]

Hyvin sinä vedät tässä ketjussa, Jouko Piho! Jatka samaan malliin!

[Jouko Piho]

Jotain voi päätellä siitäkin, että Keskusta tuplasi kannatuksensa, kun se vaihtoi liberaalin Mari Kiviniemen arvokonservatiivina pidettyyn Juha Sipilään.

Arvokonservatiivi ei päästä maahan 32 000 epämääräisiä taustan omaavaa kehitysmaamuslimia. Sellainen isänmaapetturuus on perinteisesti kuulunut lähinnä sosialistien ja anarkistien repertuaariin.

Aivan. Siinä lukikin että "arvokonservatiivina pidettyyn Juha Sipilään. Sipilä ei sitten ollutkaan arvokonservatiivi, vaan aito kulttuurimarxisti.

[Jouko Piho]

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 7)

Käsittelen tänään kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa Timo Vihavaisen kirjoitusta "Poliittinen korrektius ja sen lieveilmiöt – esimerkkinä suomettuminen".

Vihavainen toteaa aluksi, että "korrektius eli moitteettomuus on lähtökohtaisesti myönteinen asia".

Poliittinen korrektius onkin sitten jo monimutkaisempi asia. Vihavaisen mukaan kyse on siitä, että "asiat ovat moitteettomasti tietyn poliittisen päämäärän kannalta" eli "poliittinen korrektius on moitteetonta vain suhteessa johonkin eli jonkin asian kannalta hyödyllistä". Sen sijaan poliittisesta korrektiudesta ei löydy totuutta eikä hyvyyttä absoluuttisessa mielessä.

Poliittinen korrektius on siis vallanpitäjien käsikassara, mutta se ei tarkoita, että poliittinen korrektius olisi aina pahaa: jossain määrin se voi olla joskus myös myönteinen asia.

Seuraavaksi Vihavainen käsittelee suomettumista, joka oli tyypillistä poliittista korrektiutta. Suomen oli heittäydyttävä rähmälleen itään päin, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Tällöin suomettuminen voidaan nähdä kaksijakoisena eli suomettuminen oli sekä reaalipolitiikan menestystarina että myös typerää likinäköisyyttä ja alhaista opportunismia.

Suurin osa ihmisistä kuitenkin tiesi, mikä on totuus Neuvostoliitosta, mutta osa kansasta uskoi propagandan tosissaan, ennen muuta osa älymystöä, jossa on jatkuvasti hämmästyttävän paljon hyödyllisiä idiootteja.

Vihavainen kirjoittaa: "Niin sanottu suomettuminen poliittisena kulttuurina syntyikin siinä vaiheessa, kun poliittisesti epäkorrektit mielipiteenilmaisut voitiin siirtää marginaaliin ja demonisoida. Itäinen naapuri, joka Suomen yleisessä mielipiteessä oli toiminut sielunvihollisen agenttina maan päällä, muuttui ihmisten mielissä melkeinpä vastakohdakseen, ja sen propagandaa voitiin levittää täysin salonkikelpoisesti ja varmana aplodeista. Hyvin harva oli oikeasti vakuuttunut siitä, että se oli totta, mutta sen nimenomainen kritisointi ei olisi ainoastaan osoittanut huonoa makua, vaan myös ollut varma tapa hankkia julkitaantumuksellisen rettelöitsijän maine."

Näinhän se oli. Nykyään ei ole enää suomettumista idän suuntaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, mutta sen tilalle on tullut uutta suomettumista lännen, EU:n ja islamin suuntaan. Vihavainen toteaakin, että "nykyisen poliittisen korrektiuden voi nähdä suomettumisen analogiana" eli vastaavana ilmiönä.

Varsinkaan islamista ei saisi sanoa tosiasioitakaan, tai jos sanoo, joutuu äkkiä paitsioon tai jopa oikeuteen. Elämme todella hirmuista aikaa, kun totuuden sanomisesta on tullut moraalitonta ja rikollista.

On kuitenkin parempi olla totuuden puolella, vaikka siitä olisikin ehkä haittaa itselle. Vihavainen sanookin hyvin: "Sillä, että vältetään sanomasta ja ajattelemasta sellaisia totuuksia, jotka jostakin syystä ovat epämukavia, ei voida saavuttaa mitään pysyvää."

Lopuksi Vihavainen täräyttää suoraan: "Itse asiassa poliittinen korrektius on eräs aikaansa sidottu hulluuden muoto, joka saattaa jopa suorastaan estää joidenkin asioiden tutkimisen eli totuuden etsimisen, koska ajatellaan, etteivät tulokset olisi "poliittisesti korrekteja".

Tutkimuksen estäminen oli maan tapa Neuvostoliitossa. On ikävää, että oikeiden tulosten välttäminen on yleistä myös Suomessa, jossa totuus ei ole totuus, vaan se, minkä halutaan olevan totuus.

Olen kuitenkin varma siitä, että asiat tulevat vielä muuttumaan ja aito totuuden kunnioitus pääsee valtaan, kun kulttuurimarxilainen poliittisen korrektiuden käärme surmataan.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Värisokeuden unohtuminen ja sodan logiikka", joten pysykää kanavalla.

[Kulttuurirealisti]

Hyviä kiteytyksiä Piholta! Pitääpä etsiä tätä eeposta ensin kirjastosta.

[Jouko Piho]

Mitä mieltä Suomessa saa olla ( osa 8 )

Referoin tässä osassa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa Timo Vihavaisen kirjoitusta "Värisokeuden unohtaminen ja sodan logiikka".

Vihavainen kuvaa kirjoituksessaan sitä ikävää kehitystä, että me "olemme menossa yhä syvemmälle taistelevaan ryhmäyhteiskuntaan, jossa jokaisen ensisijainen viiteryhmä on hänen syntyperänsä, uskontonsa, kielensä ja sukupuolisuuntauksensa". "Näyttää siltä, että kaikki vähemmistöt ajatellaan teoistaan enemmän tai vähemmän rajoitetusti vastuullisiksi."

Tästä säännöstä on vain yksi poikkeus eli valkoiset lihaa syövät heteromiehet, joita kaikki syyttävät kaikesta, vaikka "heidän asemansa on sikäli ylevä, että heitä lähtökohtaisesti pidetään vapaina ja teoistaan vastuullisina kansalaisina". Näillä yhteiskunnan tukipylväillä on vielä sekin taakka, että muiden mielestä vain he voivat syyllistyä viharikoksiin. Muuthan ajavat vain oikeuksiaan. Kun valkoinen mies toimii omien oikeuksiensa puolesta, se onkin vihapuhetta.

Näiden eri ryhmien rajat ovat tulossa yhä korkeammiksi, mistä "maniaksi yltynyt loukkaantumisepidemia on yksi osoitus".

"Käytännössä ryhmien oikeudet toteutuvat niiden saavuttamina ryhmäetuina", joihin pyritään millä keinolla tahansa, koska tarkoitus pyhittää keinot. Oikeusistuimissa ja tiedonvälityksessä ei totuudella ole paljoakaan käyttöä, joskin sitä tarvitaan hiukan siteeksi edes jonkinlaisen uskottavuuden luomiseksi.

Tämä menetelmä johtaa kyllä suohon. Vihavainen sanookin: "Valhe rämettää moraalin ja sitä mukaa käsityksen oikeuden arvosta. Jos lähdetään siitä, että on vain etuja eikä oikeutta, avataan samalla ovat barbarialle."

Vihavaisen loppulauseet ovat profeetalliset: "Valhe on yhä valhetta, vaikka se olisi nokkelaa ja palvelisi hyvää asiaa. Se, etteivät vallanpitäjät ja heidän hännystelijänsä mittaa asioita totuuden ja oikeuden mukaan, ei merkitse sitä, ettei heitä itseään tultaisi vielä niillä mitoilla mittaamaan."

Näin totisesti tapahtuu. Jokainen saa tekojensa mukaan.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa tiivistys Timo Hännikäisen kirjoituksesta "Traditionalismi ja vastavalistuksen perinne". Kannattaa pysyä kanavalla.

[Jouko Piho]

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 9)

Referoin tässä osassa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa kirjailija Timo Hännikäisen kirjoitusta "Traditionalismi ja vastavalistuksen perinne".

Hännikäinen aloittaa kirjoituksensa vertailemalla modernin ajan kolmea suurta aatetta, liberalismia, konservatismia ja sosialismia, jotka määriteltiin Ranskan vallankumouksessa, jonka aikaisessa parlamentissa sosialistit istuivat vasemmalla, konservatiivit oikealla ja liberaalit keskellä.

Tässä ajattelussa liberaalit määräävät poliittisen suunnan, jota konservatiivit yrittävät hidastaa ja sosialistit taasen arvostelevat liberalismia nopeuden ja perinpohjaisuuden puutteesta sekä erityisesti siitä, ettei liberalismi kyennyt toteuttamaan lupauksiaan tasa-arvoisuudesta.

Vasemmiston kritiikki liberalismia kohtaan on ollut tehokasta ja 1900-luvulla liberalismi vasemmistolaistui huomattavasti, koska monet ihmiset omaksuivat käsityksen, että tasa-arvo on hyvää aina ja kaikkialla. Hännikäinen huomauttaakin: "Monet liberaaleiksi itseään kutsuvat hyväksyvät nykyään sukupuolikiintiöitä ja muita tasa-arvoon pakottavia valtiollisia toimenpiteitä, joita heidän 1800-luvun edeltäjänsä olisivat kauhistuneet."

Tähän voisin lisätä, että nykyään tasa-arvohömpötys on levinnyt kaikkialle, myös oikeistoon ja kirkkoon. Tasa-arvosta on tullut kuin mantra tai pyhä lehmä, jota palvotaan kaikkialla, sielläkin missä ei pitäisi.

Seuraavaksi Hännikäinen käsittelee arvosuuntausta, joka haastaa koko liberaalin arvomaailman. Kyse ei ole kuitenkaan konservatiivisuudesta vaan traditionalismista, joka on dynaamista, ei paikalleen jämähtänyttä, konservatismia, aktiivista, uutta luovaa ja tulevaisuuteen katsovaa perinteiden kunnioittamista.

"Traditionalismin maailmankuvallinen pohja on monipuolinen sekavuuteen saakka: aatesuunnan kannattajista löytyy kristittyjä, uuspakanoita ja ateisteja, demokraatteja ja antidemokraatteja, vahvan valtion puolustajia ja valtiovallan kategorisia epäilijöitä, elitistejä ja populisteja."

Ryhmittymiä on sen tähden monenlaisia, kuten "Konservatiivinen vallankumous", "Europeismi", "Uusi oikeisto", "Identitaarinen liike" Ja "Distributismi".

Traditionalismin eri haarojen ajattelijoina mainitaan Joseph de Maistre, Julius Evola, Arthur Moeller van den Bruck, Oswald Spengler, Werner Sombart, Calr Schmitt, Hans Freyer, Edgar Julius Jung, Ernst Junger, Alain de Benoist, Hilaire Belloc ja G.K. Chesterton.

Suomessa traditionalistinen ajattelutapa on alkanut elää vasta viime vuosina pääkanavanaan syksyllä 2012 toimintansa aloittanut verkkolehti Sarastus (https://sarastuslehti.com/), jonka päätoimittaja Timo Hännikäinen on. Hännikäinen tiivistää: "Sarastuksen kirjavaa aatemaailmaa voi luonnehtia traditionalistiseksi, koska sen aatteelliset juuret ovat selvästi Ranskan vallankumouksen jälkeisen ajan oikeistolaisessa vasta-ajattelussa."

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Kohti ankkapuheen aikakautta". Pysykää siis kanavalla.

[Jouko Piho]

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 10)

Tänään on kirjoitussarjassani vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Timo Vihavaisen kirjoitus "Kohti ankkapuheen aikakautta".

Sanonta "ankkapuhe" viittaa virallisen propagandan suoltamiseen suustaan ilman aivojen apua, jolloin ihminen puhuu voimakkaan tunneperäisesti, mutta ajattelu puuttuu kokonaan.

Alussa Vihavainen viittaa George Orwellin klassikkokirjaan " Vuosi 1984", joka "kuvaa ideologista valtiota, jossa kansalaiset on kokonaan alistettu valtion valvontaan".

Mikä pahinta, "kontrolli ulottuu aina ajattelun tasolle saakka", jonka mukaisesti "on olemassa ajatusrikoksia, poliittisia rikoksia, joiden likvidoinnin hoitaa Rakkauden ministeriö". Kuulostaako tutulta?

Seuraavakin Orwellin teksti on oikeastaan aika hyytävää, koska se ei ole enää vain romaania, vaan meidän arkipäiväämme: "Ajatusrikoksen vastakohta on hyvinajattelu, johon ihmistä ohjaa myös tähän tarkoitukseen kehitetty uuspuhe", josta "on poistettu kaikki sellaiset sanat, joihin liittyy menneen maailman rasitteita".

Tosin oikea puhe ei välttämättä takaa vielä toivottua lopputulosta, jos ihminen reagoi ilmeillään väärin asioihin, jolloin hän tekee kasvorikoksen, mikä kavaltaa syyllisen, vaikka hän olisi hiljaa.

Suomessakin ollaan jo aika pitkällä uuspuheen kehittämisessä ja käytössä, kun tiettyjä sanoja ja käsitteitä poistetaan ja kielletään. Uuspuheeseen kuuluu myös sellaisten merkitysten laittaminen sanoihin, jotka eivät kuulu niihin sanoihin. Vihavainen mainitsee esimerkkinä sanan "maahanmuuttokriittinen", johon ylimielinen suvaitsevaisto laittaa sanaan kuulumattoman ankkapuhemerkityksen "rasisti", "fasisti" tai jopa "joukkomurhaamisen kannattaja" viimeisten sanojen viitatessa Oslon joukkomurhaajaan.

Vihavainen toteaakin: "Ihmiskunnan viisaus ei ole periytyvää. Nykyisellä nuorisolla ei useinkaan näytä olevan käsitystä siitä, miten lähellä tämä ajattelu on totalitarismin kovaa ydintä."

Suvaitsevaisto voi kokea tunteenomaista mielihyvää ja moraalista ylemmyyttä sanoutuessaan irti vihapuheesta, mutta on samalla menossa täyttä vauhtia kohti diktatuuria ja kontrolliyhteiskuntaa, joka johtaa lopulta koko maailman kattavan poliisivaltion valvontaan.

George Orwellin v. 1949 julkaistu profeetallinen kirja on jo pitkälle toteutunut ja loppu tullaan näkemään pian meidän silmiemme edessä.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Joonas Konstigin kirjoitus "Kulttuurisodan anatomia eli miten suvaitsevaisuus aiheuttaa suvaitsemattomuutta". Pysykää kanavalla.

[Jouko Piho]

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 11)

Selostan tässä osassa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa Joonas Konstigin kirjoitusta "Kulttuurisodan anatomia eli miten suvaitsevaisuus aiheuttaa suvaitsemattomuutta".

Alussa Konstig kirjoittaa kirjoittaa siitä, mikä on vallitseva eli suvaitsevaiston käsitys suvaitsemattomuudesta. "Suvaitsemattomat ihmiset elävät pimeiden harhaluulojen keskellä, ja heidät voidaan opettaa niistä pois antamalla näiden kohdata erilaisuutta. Erilaisuuden kohtaaminen todistaa ennakkoluulot vääriksi. Monimuotoisuudessa eläminen ja valistus kehittävät suvaitsematonta mieltä, ja näin heistä kasvaa kunnollisia, suvaitsevia ihmisiä."

Tämä käsitys on ns. kohtaamisteoria, joka on kaunis tarina, mutta kehäpäätelmä, joka rakentuu ruusuiselle ihmiskäsitykselle, joka "lähtee siitä, että ennakkoluulot ovat aina pahoja ja ihmiset hyviä".

Näinhän ei ole, koska arkikokemus osoittaa, että ihmisissä on paljon pahuutta ja että ennakkoluulot eivät ole aina pahoja, vaan valitettavasti totta.

Suvaitsemattomuuden tutkija Karen Stenner on todennut, että suvaitsemattomuutta ei voida koskaan poistaa ihmisistä kokonaan, mutta sitä voidaan vähentää, mutta aivan eri keinoilla kuin yleensä yritetään tehdä. Konstig tiivistää: "Erilaisuuden kasvattaminen ja korostaminen lisäävät suvaitsemattomuutta, päinvastainen vähentää sitä."

Ihmiset ovat erilaisia. Osa ihmisistä on autoritaarisia ryhmäihmisiä, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että he korostavat yhteyttä ja samanlaisuutta ja minimoivat ihmisten, uskomusten ja käyttäytymisen erilaisuutta, kun taas osa ihmisistä on libertaareja, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä erilaisuuden ihannoimista ja puolustamista.

Nämä kaksi näkökantaa ovat väistämättä sodassa keskenään. Kun erilaisuus ja varsinkin siihen liittyvät lieveilmiöt lisääntyvät, kokevat tuttua ja samankaltaisuutta korostavat henkilöt uhkaa esim. homotuksesta ja mokutuksesta. "Kun autoritaariset mielipiteet heräävät, havahtuvat myös libertaarit puolustamaan omia arvojaan."

Näin kulttuurisota lisää vain kierroksiaan. Konstig kutsuu ilmiötä autoritaariseksi dynamiikaksi, joka toimii seuraavasti: "Suvaitsevaisuuslipun heilutus aktivoi suvaitsemattomuutta, koska se muodostaa uhkan sille kansanosalle, joka haluaa pitää kansakuntaa kasassa ja yhtenäisenä ja samanlaisena." Tässä yhteydessä sana "suvaitsematon" on siis hyvä asia, koska kaikkea ei pidä suvaita, koska ne ovat pahoja asioita.

Kulttuurisota on vielä melko lievää, kun siinä taistellaan vain sanoilla, mutta monissa vähemmän kestävissä yhteiskunnissa vastakkainasettelu voi johtaa äkkiä sisällissotaan ja jopa kansanmurhiin.

Olisi sen tähden parempaa unohtaa koko monikulttuurisuus ja varsinkin sen ylistäminen ja hehkuttaminen. Olisi sen sijaan parempi, että suvaitsevaisto, etenkin punavihreät, osoittaisivat enemmän tukea tavallisille väestölle ja suomalaisen yhtenäisyyden symboleille, Suomen lipulle, arvoille ja kantasuomalaisille.

"Suomalaisten haukkuminen sen sijaan vähentää suvaitsevaisuutta. Eniten rasismia maassamme saattoi lisätä Umayya Abu-Hanna, joka punavihreänä maahanmuuttajana kävi täällä haukkumassa suomalaiset. Päinvastainen esimerkki voi olla Arman Alizad, joka on lisännyt suvaitsevaisuutta maahanmuuttajia kohtaan puolustamalla Suomea ja kannattamalla suomalaisia arvoja."

Kaikesta kulttuurisodasta huolimatta on totta, mitä Konstig kirjoittaa Suomesta: "Asioita ja uhkakuvia ei tulisi myöskään liioitella: Suomi on yhä poikkeuksellisen turvallinen maa."

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Jukka Aakulan kirjoitus "Luottamus, hyvän yhteiskunnan perusta", joten kannattaa pysyä kanavalla.

[Brandis]

Yritetään pitää tätä ketjua ylhäällä.

Kiitos Joukolle, kun referoit näin keskeistä kirjaa ylös tänne. Toivon mukaan mahdollisimman moni lukee 'nostosi' kirjasta ja innostuu lukemaan näiden myötä koko opuksen.

Valtamedia ei tule tästä ääntä pitämään, keskeisenä tiedonvälityskanavana toimikoon siis Homma.

[ämpee]

Suomessa saa olla vaikka mitä mieltä, kunhan ei sano sitä ääneen.
Demlan käsitys sananvapaudesta, mutta Demla onkin kansandemokraattisten lakimiesten yhdistys, eräänlainen pakkopaita.

[Jouko Piho]

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 12)

Tässä osassa on vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva matemaatikko ja IT-asiantuntija Jukka Aakulan kirjoitus "Luottamus, hyvän yhteiskunnan perusta".

Jukka Aakula aloittaa kirjoituksensa pohtimalla koheesiota eli kykyä toimia yhteisten päämäärien hyväksi, joka oli Suomessa korkeimmillaan sodan aikana ilmeten talvisodan henkenä ja sodan jälkeen asevelisosialismina.

On jotenkin kuvaavaa, että äärivasemmisto ja kulttuuriradikaalit eivät pitäneet tällaisesta yhteistyöstä, jossa pyrittiin luokkaristiriitojen alentamiseen, koska heille oli tärkeää, että luokkien väliset vastakkaisuudet säilyvät, jotta vallankumous voitaisiin toteuttaa.

Mutta myös oikealla on horjuttu. Aakula toteaa: "Koheesion teema väistyi myös oikeistopuolueiden ohjelmista ja käytännön politiikasta, ja oikeistopuolueista tuli markkinaliberalistisia." Eli raha ratkaisee kaiken.

Aakula näkee kuitenkin merkkejä muutoksesta: "Nyt koheesion ja luottamuksen teemat ovat kuitenkin voimakkaasti palaamassa yhteiskuntatieteen ja käytännön politiikan keskiöön." Toisaalta Aakula lopettaa kirjoituksensa melko pessimistiseen arvioon todetessaan, että "uudistusten läpivienti esimerkiksi hallituksessa tuntuu takkuilevan tästä huolimatta hyvin voimakkaasti – yhteen hiileen puhaltaminen näyttää tällä hetkellä hyvin heikolta".

Aakula viittaa sosiologian professori Robert Putnamin ydinhavaintoon, että "tehokkaan yhteiskunnan selittäjänä toimii pitkälti yksi tekijä: kansalaisten välinen luottamus ja siihen liittyvä sosiaalinen pääoma".

Putnam tutki varsin paljon erityisesti Italian oloja ja sen kansalaisyhteiskunnan tehokkuutta. Tutkimuksen tilasi Italian valtio, joka halusi tietää, miksi Pohjois-Italian hallinto onnistui tuottamaan tietyllä rahasummalla sata terveyskeskusta, kun taas Etelä-Italian hallinto pystyi perustamaan samalla rahalla vain pari keskusta. Syyksi paljastui luottamus tai sen puute. Pohjois-Italian verkostoituneessa kansalaisyhteiskunnassa vallitsi luottamus ihmisten ja hallinnon välillä, kun taas Etelä-Italiaa leimasi epäluottamuksen kulttuuri, jossa "luottamus ja yhteistoiminta rajoittuivat ydinperheen sisään". Lisäksi eteläitalialaisten "suhde vallanpitäjiin on klientistinen: kansalainen tekee palveluksia yksittäisille poliitikoille tai mafialle ja saa palkaksi esimerkiksi työpaikan kunnan palveluksessa".

Aakula jatkaa: "Myös yritystoiminta on tehokkaampaa korkean luottamuksen yhteiskunnissa. Vaikka Etelä-Italiaan syntyi teollisuutta valtion aluetuella, yritykset kuihtuivat klientismiin ja epäluottamukseen". Lisäisin tähän vielä sen, että käsittääkseni suurin osa kaikenlaisista tukirahoista valui ja valuu edelleen mafiapomojen taskuun. On käsittämätöntä, että sivistysvaltio Italia ei saa mafiarikollisuutta kuriin. No, sama tilanne on valitettavasti totta kyllä monessa muussakin maassa.

Putnam on tutkinut myös amerikkalaisen yhteiskunnan sosiaalista pääomaa ja havaitsi siinä laskevan trendin 1950-luvulta alkaen. Toisaalta Putman on nähnyt 2000-luvulle tultaessa merkkejä kansalaisyhteiskunnan vahvistumisesta USA:ssa, mitä kuitenkin heikentää amerikkalaisen yhteiskunnan voimakas polarisoituminen ja kulttuurisota liberaalien ja konservatiivien välillä.

Putnam tutki myös luottamuksen ja etnisen monimuotoisuuden yhteyttä ja sai tulokseksi, että paikallisyhteisön monimuotoisuus alensi luottamusta kautta linjan sekä etnisten ryhmien välillä että ryhmien sisällä. Myös kunnan virkamiehiin ja poliitikoihin luotetaan vähemmän. Sen sijaan käy niin, että "etnisesti monimuotoisilla alueilla ihmiset alkavat kyyristellä ja kyhjöttää".

Tähän ei voi sanoa muuta kuin että oppikoulun ruotsin tunnilla oppimani sanonta "lika barn leka bäst" eli "samanlaiset lapset leikkivät parhaiten" pitää edelleen paikkansa. Liian erilaisten ihmisten väkisin yhteen sullominen ei onnistu, koska se ei lisää luottamusta vaan alentaa sitä.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio". Pysykää siis kanavalla.

[Lalli IsoTalo]

"Suomalaisten haukkuminen sen sijaan vähentää suvaitsevaisuutta. Eniten rasismia maassamme saattoi lisätä Umayya Abu-Hanna, joka punavihreänä maahanmuuttajana kävi täällä haukkumassa suomalaiset. Päinvastainen esimerkki voi olla Arman Alizad, joka on lisännyt suvaitsevaisuutta maahanmuuttajia kohtaan puolustamalla Suomea ja kannattamalla suomalaisia arvoja."

Arman Alizad oli tällainen vielä muutama vuosi sitten, mutta ei ole enää.

[Brandis]

"Suomalaisten haukkuminen sen sijaan vähentää suvaitsevaisuutta. Eniten rasismia maassamme saattoi lisätä Umayya Abu-Hanna, joka punavihreänä maahanmuuttajana kävi täällä haukkumassa suomalaiset. Päinvastainen esimerkki voi olla Arman Alizad, joka on lisännyt suvaitsevaisuutta maahanmuuttajia kohtaan puolustamalla Suomea ja kannattamalla suomalaisia arvoja."

Arman Alizad oli tällainen vielä muutama vuosi sitten, mutta ei ole enää.

Niinpä, luultavasti se myötävaikutti suuresti mielipidemuutokseen, kun väläytettiin mahdollisuutta saada laajempaa julkisuutta ja rahakkaita työmahdollisuuksia tv:n parissa. Silloin tunnetusti mielipiteidenkin tulee Suomessa olla tietynlaisia. Suomessa saa olla vain yhtä mieltä asioista.

[Lalli IsoTalo]

Aakula viittaa sosiologian professori Robert Putnamin ydinhavaintoon, että "tehokkaan yhteiskunnan selittäjänä toimii pitkälti yksi tekijä: kansalaisten välinen luottamus ja siihen liittyvä sosiaalinen pääoma".

Sosiaalinen pääoma on yksi haittamaahanmuuttokeskustelun tärkeinpiä käsitteitä, koska sen avulla voidaan suoralta kädeltä tyrmätä monikulttuurisuuden ihanne.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sosiaalinen_p%C3%A4%C3%A4oma

[Brandis]

Aakula viittaa sosiologian professori Robert Putnamin ydinhavaintoon, että "tehokkaan yhteiskunnan selittäjänä toimii pitkälti yksi tekijä: kansalaisten välinen luottamus ja siihen liittyvä sosiaalinen pääoma".

Sosiaalinen pääoma on yksi haittamaahanmuuttokeskustelun tärkeinpiä käsitteitä, koska sen avulla voidaan suoralta kädeltä tyrmätä monikulttuurisuuden ihanne.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sosiaalinen_p%C3%A4%C3%A4oma

Juuri näin; siksi siitä ei juuri koskaan kuule puhuttavan valtamediassa tai maahanmuuttomyönteisissä piireissä, se on totta ja se kumoaa tehokkaasti 'Unelman'.

[Lalli IsoTalo]

Tähän ei voi sanoa muuta kuin että oppikoulun ruotsin tunnilla oppimani sanonta "lika barn leka bäst" eli "samanlaiset lapset leikkivät parhaiten" pitää edelleen paikkansa. Liian erilaisten ihmisten väkisin yhteen sullominen ei onnistu, koska se ei lisää luottamusta vaan alentaa sitä.

Birds of a feather flock together
Peeps with similar likes, appearance, or behavior hang together, as in a clique.

[hattiwatti]

^ https://vaestotiede.wordpress.com/2016/01/22/heimoveljet-hakeutuvat-liki-toisiaan-helsingissa/

Pätee erityisesti uusheimoihin.

[Jouko Piho]

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 13)

Referoin tässä osassa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa Timo Vihavaisen kirjoitusta "Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio".

Alussa Vihavainen selostaa 1900-luvun alkupuoliskolla vaikuttanutta C.E.M. Joadia, jonka mielestä kulttuurin rappion ydin on "kohteen hukkaamisessa". "Kaiken pahan alku ja juuri on ajatus, ettei objektiivista eli siis omista elämyksistämme riippumatonta totuutta olisi olemassa. Tämä koskee tietenkin myös hyvyyttä ja kauneutta, jotka yhtä lailla ovat nykyisyydessä sellaisinaan saavuttamattomia ideoita."

"Rappeutumaton yhteisö on Joadin mielestä tietoinen olevaisen spirituaalisesta puolesta, erityisesti siitä, miten se ilmenee arvoissa. Hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen liittyvät uskonto ja moraali, tiede ja oppineisuus ja samoin myös filosofia ja taide."

Sen sijaan rappeutuneessa yhteisössä "älymystö alkaa askarrella henkilökohtaisen kokemuksen parissa ja yrittää johtaa taiteen ja moraalin arvot siitä". Kuinka totta tämä onkaan. Ihmisestä on tullut kaiken mitta, kun Jumala ja tuonpuoleiset todellisuudet on hylätty.

Ei ole sen tähden ihme, että esim. taiteesta häviää ylevyyden kunnioitus ja taide alkaakin kiinnostua kaikesta toisarvoisesta, kiihottavasta ja epänormaalista, jossa rumasta tehdään kaunista ja taiteellista.

Myös sanataiteessa ja elokuvissa ilmiö näkyy hyvin, kun kuvauksen kohteina ovat kaikenlaiset perversiot, päihtymykset, lapsellisuudet ja idiotismit. Sama on radion puolella, jossa ohjelmatarjonta on pitkälti teini-ikäisten hölötystä rääkyvän tai jumputtavan musiikin välissä.

Voidaan sanoa tiivistäen, että "rappiokulttuuri keskittyy materiaaliseen, on tunteeton kauneudelle, tietämätön historiasta ja välinpitämätön uskonnosta". Vihavainen tykittää lisää: "Välitön tarpeidentyydytys syrjäyttää ponnistelun, halu voittaa tahdon ja lapsellinen pidäkkeettömyys korvaa itsekurin."

Rappio tarkoittaa putoamista korkeammalta idealistiselta tasolta matalammalle luonnon tasolle, toisinaan lähes eläinten vertaiseksi. Rappeutuneet eivät tietenkään pidä sanasta rappio, ja he ovatkin omasta mielestään oikean kulttuurin etunenässä.

Kirjoituksensa lopussa Vihavainen tuo esille vielä amerikkalaisen Richard Weaverin ajatuksia, joka on Joadin kanssa samaa mieltä siitä, että "universaalit arvot ovat kulttuurin edellytys, kun taas keskittyminen ajalliseen ja haihtuvaan on rappiota". Weaver jatkaa: "Kulttuuriin kuuluu tärkeänä osana myös pieteetti (kunnioitus perinteitä kohtaan) ja historian arvostaminen. Nykyisyyden palvonta, presentismi, on siten itsessään syvästi barbaarista. Egalitarismi (tasa-arvoisuuden vaatimus), sentimentalismi (tunteilevuus) ja hedonismi (nautinnonhalu) ovat ne "pehmeät" arvot, joita Hollywood-humpuuki levittää kaikkialle. Niiden lähteenä on järjen sijasta tunne."

Pehmeys on ollut muodikas arvo jo pitkään, mutta jos pinnallinen ja ylitunteellinen pehmeys on kaikkea hallitseva arvo, "se ei voi tuottaa muuta kuin rappiota ja alaspäin menoa".

Ei olekaan sattumaa, että 1960-luvulta lähtien "pehmeys" on kulkenut käsi kädessä toisen muotiarvon eli "tasa-arvon" kanssa.

Siksi myös Suomessa arvot ja moraali ovat menneet alaspäin kuin lehmän häntä. Odotan kuitenkin vastavaikutusta, paluuta siihen, mikä on aidosti totta, hyvää, kaunista ja pyhää.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Joonas Konstigin kirjoitus "Jonathan Haidt ja moraalin perustat". Pysykää kanavalla.

[Jouko Piho]

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 14)

Tänään on vuorossa tiivistelmä kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevasta Joonas Konstigin kirjoituksesta "Jonathan Haidt ja moraalin perustat".

Kirjoituksensa alussa Konstig viittaa vanhaan kiteytykseen: "Liberaalin mielestä konservatiivi on paha ihminen, mutta konservatiivin mielestä liberaali on hyvä ihminen, jolla on huonoja mielipiteitä." Kirjoituksensa loppulauseessa Konstig vielä tiivistää ajatuksen näin: "On nimittäin niin, että maailmankuva, jossa toisin ajattelevat nähdään manikealaisesti pahoina ihmisinä, ei ole erityisen edistynyt."

Sitten Konstig kertoo yhdysvaltalaisesta moraalipsykologi Jonathan Haidtista ja hänen kirjastaan "The Righteous Mind: Why Good People Are Divided by Politics and Religion", joka on Haidtin katsaus ihmisen moraaliseen ajatteluun.

"Haidt näkee tapamme tehdä moraalisia tuomioita vaistomaisena. Kun kohtaamme väitteen, joka asettaa meille moraalisen ongelman, reagoimme siihen intuitiivisesti hyvänä tai pahana. Vasta sitten analyyttinen järkemme käy töihin rationalisoidakseen tuntemuksemme."

"Haidtin kirjan pääsisältö on "moral foundationsa theory", teoria moraalin perustoista. Moraalin perustat ovat ihmismielen universaaleja moduuleja (itseisarvoja)", joita on kuusi: hoiva/haitta, reiluus/huijaus, vapaus/sorto, lojaalisuus/petturuus, auktoriteetti/kapina ja pyhyys/saasta.

On mielenkiintoista, että Haidtin mukaan "konservatiivista moraaliajattelua puhuttelevat kaikki nämä perustat, kun taas liberaalia moraaliajattelua puhuttelee usein vain kaksi. Esimerkkinä Haidt mainitsee, että "esimerkiksi pyhyyden moraalinen perusta on moderneilla liberaaleilla melko vähässä käytössä". Myöskään lojaalisuus ja auktoriteetti eivät suuremmin kiinnosta liberaaleja.

Sen sijaan "nykyliberaali ajattelu korostaa äärimmäisen vahvasti hoiva/haitta –perustaa: se näkee maailman täynnä vähemmistöjä, jotka ovat pelastamista kaipaavia uhreja riippumatta siitä, tietävätkö nämä itse olevansa uhreja".

Lopuksi Konstig toteaa, että Haidtin kirja "on avuksi kaikille, jotka haluavat ymmärtää progressiivisten ja perinteisten maailmankatsomusten eroja ja kummankin puolen argumentteja".

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Jukka Aakulan kirjoitus "Identiteetti, signalointi ja yhteiskunnan polarisaatio". Pysykää siis kanavalla.