2015-08-01 HS: Multikulturalismin "painajainen"

[Lalli IsoTalo]

(http://data.whicdn.com/images/110762995/original.jpg)

Tässä tämä kokonaisuudessaan. Eli siis tämä on se puuttuva osa:

"And you complain that your neighbor is an immigrant? Pull yourself together."

[Uuno Nuivanen]

Pitsaa on saanut Turussa ainakin vuodesta 1975, eli 15 vuotta ennen yhdenkään somalin saapumista.

Minäkin muistelen, että 70-80-luvun taitteesta lähtien pizzeriat löivät itsensä läpi, ja ko. lettua sai jo pikkukaupungeistakin. Multikultista ja mamuista ei ollut juuri tietoakaan tuolloin.

Pizza-argumentti = epic fail

[Heikki Luoto]

Toimittaja Kristiina Markkanen viittaa jutussaan Foreign Affairs -lehdessä ilmestyneeseen Kenan Malikin kirjoitukseen "Monikultturismin epäonnistuminen". Käänsin kirjoituksen suomeksi. Yksärillä voi lähettää ehdotuksia käännökseni parantamiseksi.

Foreign Affairs -lehden julkaisija on vaikutusvaltainen Council on Foreign Relations (CFR).
"The CFR promotes globalization, free trade, reducing financial regulations on transnational corporations, and economic consolidation into regional blocs such as NAFTA or the European Union, and develops policy recommendations that reflect these goals"
http://en.wikipedia.org/wiki/Council_on_Foreign_Relations

CFR on tavoitteidensa perusteella vastustajien puolella. Tämä jenkkitaho on selvästi valmis tukemaan tarpeetonta maahanmuuttoa Eurooppaan. Eikä Malikaan jutussaan ehdota maahanmuuton vähentämistä Eurooppaan vaan ehdottaa uusia monikulttuuristamistekniikoita edellisten epäonnistuneiden tilalle. Käärmettä tungetaan pyssyyn niin kauan kunnes Euroopan kansallisvaltiot on saatu kokonaan pirstottua.

Monikultturismin epäonnistuminen
Yhteisö versus yhteiskunta Euroopassa
Kenan Malik

Kolmekymmentä vuotta sitten monet eurooppalaiset näkivät monikultturismin, eli osallistavan ja monimuotoisen yhteiskunnan omaksumisen vastauksena Euroopan sosiaalisiin ongelmiin. Nykyisin yhä useammat näkevät monikultturismin enneminkin syynä ongelmiin. Tämä käsitys on saanut jotkut valtavirran poliitikot, kuten Britannian pääministeri David Cameronin ja Saksan liittokansleri Angela Merkelin, julkisesti tuomitsemaan monikultturismin ja varoittamaan sen vaaroista. Se on vauhdittanut äärioikeistolaisten puolueiden ja populististen poliitikoiden menestystä kaikkialla Euroopassa, Alankomaiden Vapauspuolueesta Ranskan Kansalliseen Rintamaan. Ääritapauksissa se on innoittanut hirvittäviin väkivaltaisuuksiin, kuten Anders Behring Breivikin murhanhimoiseen riehumiseen Utøyan saarella Norjassa heinäkuussa 2011.

Miten tämä muutos tapahtui? Monikultturismia kritisoineiden mukaan Eurooppa on sallinut liiallisen maahanmuuton ilman vaatimusta riittävästä integroitumista. Tämä epäsuhta on heikentänyt sosiaalista yhteenkuuluvuutta, kansallista identiteettiä ja yleistä luottamusta. Toisaalta monikultturismin kannattajat vastaväittävät, että ongelma ei ole liikaa monimuotoisuus vaan rasismi.

Mutta totuus monikulttuurismista on paljon monimutkaisempi kuin kumpikaan puoli haluaisi myöntää. Keskustelu onkin usein sortunut viisasteluksi. Monikulttuurismi on tullut edustetuksi muissa sosiaalisissa ja poliittisissa kysymyksissä: maahanmuutto, identiteetti, poliittinen turhautuminen, työväenluokan vajoaminen. Lisäksi eri maat ovat seuranneet omia polkujaan. Yhdistynyt kuningaskunta on pyrkinyt antamaan erilaisille etnisille yhteisöille yhtäläiset intressit poliittiseen järjestelmään. Myöntämällä kansalaisuuden Saksa on kannustanut maahanmuuttajia välttämään elämistä muusta yhteiskunnasta erillään. Ja Ranska on hylännyt monikulttuurisen politiikan suosiakseen assimilaatiota. Tulokset ovat vaihdelleet: Yhdistyneessä kuningaskunnassa, on ollut yhteisöllistä väkivaltaa; Saksassa turkkilaiset yhteisöt ovat ajautuneet kauemmas yhteiskunnan valtavirrasta; Ranskassa viranomaisten ja pohjoisafrikkalaisten yhteisöjen suhteet ovat tulleet latautuneiksi. Mutta kaikkialla kaikenkattavat seuraukset ovat olleet samat: pirstotuneita yhteisöjä, vieraantuneita vähemmistöjä, ja katkeria kansalaisia.

Poliittisena välineenä monikultturismi ei ole toiminut ainoastaan reaktiona monimuotoisuuteen vaan myös keinona rajoittaa monimuotoisuutta. Oivallus paljastaa paradoksin. Monikulttuuriset politiikat hyväksyvät yhteisöjen monimuotoisuuden, mutta ne implisiittisesti olettavat, että tällainen monimuotoisuus päättyy vähemmistöyhteisöjen reunoihin. Ne pyrkivät vakiinnuttamaan monimuotoisuuden laittamalla ihmisiä etnisiin ja kulttuurisiin laatikoihin – esimerkiksi yhteen homogeeniseen muslimiyhteisöön - ja määrittelevät heidän tarpeensa ja oikeutensa. Toisin sanoen tällaiset politiikat ovat juuri edistäneet sitä jakautumista, jonka hallintaan ne oli tarkoitettu.


MONIMUOTOISUUDEN MYYTTI

Monikultturismikeskustelun monien säikeiden selvittäminen edellyttää kyseisen termin ymmärtämistä. Termi "monikulttuurinen" on tullut merkitsemään erityisen monimuotoista, yleensä maahanmuuton tuottamaa yhteisöä, sekä politiikkaa jota tarvitaan tämän yhteisön hoitamiseen. Se sisältää siis kuvauksen yhteisöstä sekä ohjeet sen kanssa toimimisesta. Koetun ongelman sekä oletetun ratkaisun sekoittaminen keskenään on kiristänyt keskustelun umpisolmuksi. Solmun purkaminen edellyttää molempien huolellista arviointia.

Monikultturismin kannattajat ja arvostelijat laajalti hyväksyvät oletuksen, että massamaahanmuutto on muuttanut euroopalaisia yhteiskuntia tekemällä niistä entistä monimuotoisempia. Jossain määrin tämä näyttää itsestäänselvyydeltä. Nykyisin Saksa on maailman toiseksi suosituin maahanmuuton kohde Yhdysvaltojen jälkeen. Vuonna 2013 yli kymmenen miljoonaa ihmistä, eli hieman yli 12 prosenttia väestöstä, oli syntynyt ulkomailla. Vastaava luku Itävallassa oli 16 prosenttia; Ruotsissa 15 prosenttia; Ranskassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa noin 12 prosenttia. Kuitenkin historiallisesta näkökulmasta katsoen väite, että nämä maat ovat enemmän monimuotoisempia kuin koskaan ei olekaan niin selvää kuin se saattaisi tuntua. 1800-luvun euroopalaiset yhteiskunnat voivat näyttää homogeeninen nykyajan näkökulmasta katsoen, mutta niin eivät tuolloiset yhteiskunnat nähneet itseänsä.

Tutkitaanpa Ranskaa. Ranskan vallankumouksen vuosina esimerkiksi vain puolet väestöstä puhui ranskaa ja vain noin 12 prosenttia puhui sitä täydellisesti. Kuten historioitsija Eugen Weber osoitti, että Ranskan nykyaikaistaminen ja yhtenäistäminen vallankumouksen jälkimainingeissa vaati traumaattisen ja pitkän prosessin omaan maahan kohdistuvaa kulttuurillista, koulutuksellista, poliittista ja taloudellista valloittamista. Tämä vaiva loi modernin Ranskan valtion ja synnytti käsityksen Ranskan (ja Euroopan) paremmuudesta suhteessa ei-eurooppalaisiin kulttuureihin. Mutta se myös vahvisti käsityksen siitä, miten sosiaalisesti ja kulttuurisesti erilaisia suurin osa väestöstä edelleen oli. Pariisin lääketieteellispsykologisen yhdistykselle osoittamassaan puheessaan Pariisissa vuonna 1857 kristillissosialistinen Philippe Buchez mietti mitä voisi tapahtua "kaltaisessamme populaatiossa jossa rodut voisivat muodostaa yhden tai useampia rotuja, jotka olisivat kurjia, ala-arvosia ja sekaantuneita, että ne voitaisiin luokitella kaikkein huonompien villien rotujen alapuolelle, niin että niiden ala-arvoisuuteen ei välttämättä olisi hoitokeinoa. "Rodut", jotka aiheuttivat Buchezissa tällaista ahdistusta eivät olleet maahanmuuttajia Afrikasta tai Aasiasta vaan Ranskan maaseudun köyhiä.

Viktoriaanisella aikakaudella monet britit myös katsoivat kaupunkien työväenluokan ja maaseudun köyhät "muiksi". Lyhyt kuvaus työväenluokan elämästä Itä-Lontoon Bethnal Greenissä esiintyy aikakauden luetun liberaalilehden Saturday Reviewin vuoden 1864 painoksessa. Siinä oli tyypillinen viktoriaanisen keskiluokan asennne. Tarinan mukaan "Bethnal Greenin kurjat" olivat "erillinen kasti, rotu josta emme tiedä mitään, ja joiden elämä on aivan eri sävyltään kuin omamme, henkilöitä joihin meillä ei ole kosketuspistettä." Artikkeli oletti, että paljon samaa oli "maaseudun suurten massojen köyhiin." Vaikka orjien ja herrojen eroa pidettiin räikeämpänä kuin eroa rikkaiden ja köyhien välillä, mutta ne tarjosivat "erittäin oikeudenmukaisen rinnakkaiselon"; erot todella olivat niin syviä, että ne estivät "kaikenlaisen yhteyden tai toveruuden."

Nykyisin Bethnal Greeniä vastaa bangladeshilaisen yhteisön sydän Itä-Lontoossa. Monet valkoiset britit näkevät sen asukkaat kuin uusina Bethnal Greenin köyhinä, itsestään kulttuurisesti ja rodullisesti erillaisina. Silti vain poliittisesti äärilaidalla olevat rinnastaisivat valkoisia brittejä ja heidän bangladeshilaisia naapureita herroihin ja orjiin. Sosiaaliset ja kulttuuriset erot verrattaessa viktoriaanisen herrasmiehen tai tehtaanomistajaa renkiin tai koneistajaan olivat todellisuudessa paljon suurempia kuin valkoisen asukkaan ja bangladeshilaisperäisen asukkaan välillä nykyään. Kuinka paljon he voivat tarkastella toisiaan erilaisina, Bethnal Greenissä asuva bangladeshilaisperäinen 16-vuotias ja valkoinen 16-vuotias todennäköisesti käyttävät samanlaisia vaatteita, kuuntelevat samaa musiikkia ja kannattavat samaa jalkapalloseuraa. Ostoskeskus, urheilukenttä ja internet sitovat heidät yhteen, luoden joukon kokemuksia ja kulttuurisia käytäntöjä, jotka ovat yhteisempiä kuin kellään aikaisemmin.

Samanlainen historiallisen muistin menetys vaivaa maahanmuutokeskustelua. Monet monikulttuurisuuden kriitikot viittaavat siihen, että nykyinen maahanmuutto Eurooppaan on erilaista aikaisempiin aikohin verrattuna. Kirjassaan Reflections on the Revolution in Europe toimittaja Christopher Caldwell muistuttaa Euroopan maahanmuuttajien tulleen ennen toista maailmansotaa mantereen sisältä, joten he kotoutuivat helposti. Caldwell väittää, että "Käyttämällä sanaa maahanmuutto kuvaamaan Euroopan sisäistä maahanmuuttoa on vain hieman järkevämpää kuin kuvata new yorkilaisen olevan Kaliforniassa "maahanmuuttaja"." Caldwellin mukaan sotaa edeltävä maahanmuutto Euroopan valtioiden välillä poikkesi sodanjälkeisestä Euroopan ulkopuolelta tulleesta maahanmuutosta, koska "maahanmuutto naapurimaista ei herätä kaikkein huolestuttavimpia maahanmuuttokysymyksiä, kuten "Kuinka hyvin he sopeutuvat?", "Haluavatko he sulautua yhteiskuntaan?", ja ennen kaikkea, "Mitkä ovat heidän lojaalisuutensa kohteet?"".

Silti nämä kysymykset odottivat sotaa edeltävinä vuosina Euroopaan maahanmuuttaneita. Tutkija Max Silverman pitää "menneisyyden illuusiona" käsitystä, jonka mukaan Ranska ennen toista maailmansotaa sulautti muualta Euroopasta tulleet helposti. Paljolti sama pätee Yhdistyneeseen kuningaskuntaan. Vuonna 1903 kunikaalliselle komission "muukalaisten maahanmuutto" -raportissa ilmaistiin pelko, että Yhdistyneeseen kuningaskuntaan muuttavat olisivat taipuvaisia elämään "omien perinteidensä, tapojensa ja tottumustensa" mukaan. Oli myös huolestumista jonka toimittaja J. L. Silver ilmaisi "Euroopan heikentävästi sairaalloisia ja kieroja ominaisuuksia" saatettaisiin "siirtää englantilaiseen sukuun." Maan ensimmäinen maahanmuuttoa säätelevä ulkomaalaislaki vuodelta 1905 suunniteltiin ensisijaisesti pysäyttämään Euroopan juutalaisia. Pääministeri Arthur Balfour väitti tuolloin, että ilman tällaista lakia brittiläinen "kansakunta ei olisi entisensä, ja eikä olisi enää kansakunta jota toivoisimme perillisillemme tulevaisuudessa". Nykyajan pelkojen kaiut ovat päivänselvä.


KILPAILU HUIPULLE

Keskustelun kohteena on edelleen se onko nykyajan Eurooppa todella monimuotoisempi kuin se oli 1800-luvulla, mutta kiistatonta on eurooppalaiset kokevat sen olevan monimuotoisempi. Tämä johtuu suurelta osin muutoksina siinä miten ihmiset määrittelevät sosiaaliset erot. Puolitoista vuosisataa sitten, luokka oli paljon tärkeämpi kehys sosiaalisten vuorovaikutusten ymmärtämiseksi. Nykyisin on vaikea käsittää, että monet tuolloin näkivät rotuerot yhteiskuntaluokan ja sosiaalisen aseman eikä ihonvärin suhteen. Useimmat 1800-luvun ajattelijat eivät olleet huolissaan rajat ylittävistä muukalaisista vaan niistä, jotka asuttivat harmaita vyohykkeitä rajojen sisällä.
Yksi yleisimmistä myyteistä eurooppalaisessa politiikassa on se, että hallitukset omaksuvat monikulttuuripolitiikan, koska vähemmistöt haluavat puolustaa erillaisuuttaan.

Kuitenkin viime vuosikymmeninä Euroopassa yhteiskuntaluokan merkitys on vähentynyt sekä poliittisen ryhmäna että sosiaalisen identiteetin merkkinä. Samanaikaisesti kulttuurista on tullut entistä keskeisempi väline jonka avulla ihmiset hahmottavat sosiaalisia eroja. Muutos heijastaa laajempia trendejä. Viimeiset 200 vuotta poliittista jakoa luoneet ideologiaerot ovat väistyneet. Vasemmiston ja oikeiston väliset vanhat erot ovat vähemmän merkityksellisiä. Koska työväenluokka ovat menettänyt taloudellisen ja poliittisen vallan, ammatiyhdistykset ja kollektiiviset ideologiat ovat hiipuneet. Markkinat puolestaan ovat laajentuneet lähes joka sosiaalisen elämän nurkkaan. Perinteisesti erilaisia yksilöitä yhteen tuoneet instituutiot ammattiliittoista seurakuntiin ovat häipyneet julkisesta elämästä.

Tämän seurauksena eurooppalaiset ovat alkaneet nähdä itsensä ja sosiaalisen vakaumuksensa eri tavalla. Yhä useammin he määrittelevät yhteiskunnallisen solidaarisuuden kansallisuuden, kulttuurin tai uskonnon kautta, ei politiikan kautta. He ovat vähemmän huolissaan haluamansa yhteiskunnan luomisesta kuin oman yhteisönsä määritelmästä. Tietenkin nämä kaksi asiaa liittyvät läheisesti toisiinsa. Kaikki sosiaalisesta identiteetin tuntemukset on otettava molemmissa huomioon. Mutta ideologinen skaala on kaventunut ja muutosmekanismit ovat rapautuneet. Ideologiapolitiikka on väistänyt identiteetipolitiikan tieltä. Tämä on vastoin sitä kuinka eurooppalaiset alkaneet näkemään kotimaansa erityisen, jopa mahdottoman, monimuotoisena. - ja ovat muodostaneet reagontitapoja.


KATTOJÄRJESTÖJEN ALAISENA

Kuvattaessa nykyajan eurooppalaisia yhteiskuntia poikkeuksellisen monimuotoisiksi, monikultturismi on selvästi virheellinen. Mikä sitten on monikulttuurismin antama keino hallita tätä oletettua monimuotoisuutta? Kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana monet Euroopan valtiot ovat omaksuneet monikulttuuripolitiikan, mutta ovat toteuttaneet sitä eri tavalla. Verrattaessa vain kahden maan, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Saksan yhteisiä piirteitä, paljastuu monikultturismista itsestään paljon.

Yksi vallitsevimpia myyttejä eurooppalaisessa politiikassa on se, että hallitukset omaksuivat monikulttuuripolitiikan, koska vähemmistöt halusivat puolustaa erillaisuuttaan. Vaikka kulttuurillisen sulautumisen kysymykset ovat varmasti iskostuneet poliittiseen eliittiin, mutta vasta viime aikoina ne ovat alkaneet askarruttamaan maahanmuuttajia itseään. Kun suuri määrä maahanmuuttajia Karibialta, Intiasta ja Pakistanista saapui Yhdistyneeseen kuningaskuntaan 40-luvun lopussa ja 50-luvulla tyydyttämään työvoimapulaa, brittivirkamiehet pelkäsivät heidän heikentävän maan identiteettiä. Hallituksen raportissa varoitettiin vuonna 1953: "Suuri värillinen yhteisö sosiaalisen elämämme merkittävänä piirteenä saattaisi heikentää ... .Englannin tai Britannian käsitettä, johon brittiläistä syntyperän omaavat ovat kiinnittyneet kaikkialla Brittiläisessä kansayhteisössä."

Maahanmuuttajat toivat kotimaistaan mukanaan perinteitään ja tapojaan, joista ne olivat usein hyvin ylpeitä. Mutta he olivat harvoin miettineet kulttuurierojensa säilyttämistä, eivätkä he yleensä pitäneet kulttuuria poliittisena kysymyksenä. Se mikä heitä vaivasi ei ollut halu tulla kohdelluksi eri tavalla, vaan se, että heitä kohdeltiin eri tavalla. Rasismi ja eriarvoisuus, eikä uskonto ja etnisyys, olivat heidän keskeiset huolenaiheet. Tulevina vuosikymmeninä uuden sukupolven mustat ja aasialaiset aktivistit muodostavat ryhmiä, kuten Aasian nuorisoliike ja Rotu tänään -kollektiivi, purkamaan epäkohtia, järjestääkseen lakkoja ja mielenosoituksia vastustaakseen työpaikkasyrjintää, karkotuksia ja poliisin raakuutta. Nämä pyrkimykset saavuttivat räjähdysmäisen huippunsa sarjana mellakoita, jotka repivät kauttaaltaan Yhdistyneen kuningaskunnan kaupunkeja 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa.

Siinä vaiheessa Britannian viranomaiset tunnustivat, että ellei vähemmistöryhmille anneta poliittisia oikeuksia, jännitteet edelleen uhkaavat kaupunkien vakautta. Tätä taustaa vasten monikulttuuripolitiikka syntyi. Valtakunnallisella ja paikallisella tasolla valtio kokeili uutta strategiaa vetämällä afrikkalaiset ja aasialaiset yhteisöt osaksi valtavirran poliittista prosessia nimeämällä erityisiä organisaatioita tai yhteisöjohtajia ajamaan heidän etujaan. Tämän lähestymistavan ytimessä oli rasismin ja tasa-arvon käsitteiden uudelleenmäärittäminen. Rasismi ei enää tarkoittanut pelkästään yhtäläisten oikeuksien kieltämistä vaan tarkoitti myös erillaisena olemisen oikeuden kieltämistä. Tasa-arvo ei enää merkinnyt oikeuksia, jotka ylittivät rodun, etnisen alkuperän, kulttuurin, ja uskonnon. Päinvastoin se alkoi tarkoittamaan erilaisien oikeuksia asettamista noiden piirteiden perusteella.

Otetaan esimerkiksi Birmingham, Yhdistyneen kuningaskunnan toiseksi väkirikkain kaupunki. Vuonna 1985 Handsworthin kaupunginosan valtasivat mellakat, joiden syy oli kytenyt kauna köyhyydestä, työttömyydestä ja erityisesti poliisin ahdistelusta. Kaksi ihmistä kuoli ja kymmeniä loukkaantui väkivaltaisuuksissa. Levottomuuksien seurauksena kaupunginvaltuusto yritti osallistaa vähemmistöjä luomalla yhdeksän kattojärjestöä edustamaan vähemmistöjä kaupungin politiikassa. Nämä komiteat päätti tarpeista jokaisen yhteisön, miten ja kenelle resurssit olisi maksettu, ja miten poliittinen valta tulisi jakaa. Tosiasiassa niistä tuli korvike etnisesti määriteltyjen läänitysten vallalle.

Kaupunginvaltuusto oli toivonut vähemmistöjen sitouttamista demokraattiseen prosessiin, mutta ryhmät kamppailivatkin oman ja yhteisen vallan määrittelystä. Jotkut niistä, kuten afrikkalainen ja Karibian maiden kansanliike, edustivat etnisiä ryhmiä, kun taas toiset, kuten Mustien kirkkojen neuvosto, olivat myös uskonnollisia. Monimuotoisuus ryhmien joukossa vastasi niiden monimuotoisuutta; ei voitu olettaa kaikkien Bangladeshin islamilaisen konsultoivan hankekomitean edustamien ihmisten olevan esimerkiksi yhtä uskonnollisia. Silti tosiasiassa kaupunginvaltuuston suunnitelma asetetti jokaisen vähemmistön jäsenen johonkin erilliseen yhteisöön, määritteli kunkin ryhmän tarpeet kokonaisuutena ja asetti eri organisaatiot kilpailemaan toistensa kanssa kaupungin resursseista. Ne jotka eivät kuuluneet näihin määriteltyihin yhteisöihin olivat tosiasiallisesti kokonaan suljettu pois monikulttuurisesta prosessista.

Vuonna 2005 Birmingham Race Action Partnershipin (BRAP) johtaja Joy Warmington havaitsi ongelman Birminghamin politiikassa. Hyväntekeväisyysjärjestö BRAP pyrki vähentämään eriarvoisuutta. Havaittu ongelma "on taipumus korostaa etnisyyttä avaimena oikeuksiin. Siitä on tullut hyväksytty käytäntö kohdentaa resursseja etnisyyden tai uskonnon mukaan. Joten sen sijaan että mietittäisiin kansalaisten tarpeisiin vastaamista tai resurssien oikeudenmukaista jakelua, organisaatiot joutuvatkin miettimään etnistä jakaumaa." Seuraukset olivat katastrofaalisia. 20 vuotta Handsworth mellakoiden jälkeen, väkivalta puhkesi viereiselle Lozellsin aluelle lokakuussa 2005. Vuonna 1985 aasialaiset, mustat ja valkoiset mielenosoittajat olivat lähteneet kaduille yhdessä protestoidakseen köyhyyttä, työttömyyttä, ja poliisien ahdistelua. Vuonna 2005 väkivaltaisuudet olivat mustien ja aasialaisten välillä. Kipinänä oli toteennäyttämätön huhu, jonka mukaan ryhmä aasialaisia miehiä oli raiskannut jamaikalaisen tytön. Väkivaltaisuudet kestivät täyden viikonlopun.

Miksi kaksi rinta rinnan vuonna 1985 kamppaillutta yhteisöä kamppailivat toisiaan vastaan vuonna 2005? Vastaus piilee pitkälti Birminghamin monikulttuurisessa politiikkassa. Kuten eräs akateeminen tutkimus Birminghamin politikasta havaitsi: "sitoutumismallin toteuttaminen kattojärjestöjen kautta johti mustien ja etnisten vähemmistöjen yhteisöjen kilpailuun resursseista. Tarpeiden priorisoinnin ja yhteisöjen yhteistyön sijaan eri kattojärjestöt yleensä yrittivät maksimoida omia etujaan."

Toisin sanoen valtuuston politiikka ei vain sitonut ihmiset tiiviimmin tiettyihin identiteetteihin vaan myös johti heidät pelkäämään ja paheksumaan muita ryhmiä kilpailijoina. Yksilön identiteetti täytyi vahvistaa erottuakseen muista ryhmistä: Birminghamissa bangladeshilasuus tarkoitti myös sitä ettei ollut irlantilainen, sikhi eikä Karibian afrikkalainen. Syntynyttä seurausta ekonomisti Amartya Sen nimitti "monimuotoiseksi monokulttuuriksi" - politiikkaa jota ohjasi myytti yhteiskunnan koostumisesta toistensa ympärillä tanssivista erillisistä yhtenäiskulttuureista.Tuloksena Birminghamissa oli siinä määrin syvä juopa mustien ja aasialaisten välille, että juopa puhkesi ryhmien välisenä väkivaltana.


ERILLÄÄN JA EPÄTASA-ARVOISIA

Saksan monikultturismi erosi Yhdistyneestä kuningaskunnasta vaikka lähtökohta oli sama. Monien Länsi-Euroopan maiden tavoin Saksa kohtasi valtavan työvoimapulan toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina ja rekrytoi aktiivisesti ulkomaalaisia työntekijöitä. Toisin kuin Yhdistyneessä kuningaskunnassa, uusia työntekijöitä ei tullut entisistä siirtomaista vaan Välimeren maista: ensin Kreikasta, Italiasta ja Espanjasta, ja sitten Turkista. Hekään eivät tulleet maahanmuuttajina, vielä vähemmän potentiaalisina kansalaisina, vaan vierastyöläisinä eli ns. gastarbeitereina, joiden odotettiin palaavan lähtömaahansa kunnes Saksan talous ei enää tarvitsisi heidän palveluitaan.

Kuitenkin ajan myötä nämä vieraat, joista valtaosa oli turkkilaisia, muutuivat tilapäisestarpeesta pysyväksi läsnäoloksi. Tämä johtui osittain siitä, että Saksa jatkoi heidän työsuhteitaan ja osittain siksi maahanmuuttajat ja vielä enemmän heidän lapsensa tunsivat Saksan kodikseen. Mutta Saksan valtio jatkoi heidän kohtelemistaan ulkopuolisina kieltäen heiltä kansalaisuuden.

Saksan kansalaisuus on viime aikoihin asti perustunut jus sanguinis -periaatteeseen, jolla voi saada kansalaisuuden vain jos vanhemmat olivat kansalaisia. Periaate sulki kansalaisuudesta ulos ensimmäisen polven maahanmuuttajien lisäksi myös heidän Saksassa syntyneit lapsiaan. Vuonna 1999 uusi kansalaisuuslaki helpotti maahanmuuttajia saamaan kansalaisuuden. Silti useimmat turkkilaiset ovat edelleen ulkopuolisia. Nykyisin Saksan kolmesta miljoonasta turkkilaista alkuperää olevista ihmisistä vain noin 800000 on saanut kansalaisuuden

Maahanmuuttajien tasavertaisina vastaanottamisen sijasta saksalaiset poliitikot käsittelivät ns. turkkilaisongelmaa monikulttuuripolitiikkana. 80-luvun alussa hallitus kannusti Turkin maahanmuuttajia säilyttämään oman kulttuurinsa, kielensä ja elämäntapansa. Politiikka ei edustanut monimuotoisuuden kunnioittamista niinkään vaan oli kätevä keino välttää kysymystä siitä, miten luoda yhteinen, mukaansa ottava kulttuuri. Sen pääasiallinen seuraus oli rinnakkaisten yhteisöjen syntyminen.

Ensimmäisen polven maahanmuuttajat olivat pääasiassa maallistuneita. Uskonnollisetkin olivat harvoin kovalla linjalla uskonnonharjoittamisessaan. Nykyisin lähes kolmannes aikuisista Saksan turkkilaisista käy säännöllisesti moskeijassa. Osuus on korkeampi kuin muissa Länsi-Euroopan maissa ja jopa korkeampi kuin monissa osissa Turkkia. Ensimmäisen sukupolven turkkilaisiset naiset eivät lähes koskaan käyttäneet huiveja kuten monet heidän tyttärensä käyttävät. Monet turkkilaiset eivät vaivaudu oppimaan saksaa ilman julkiseen osallistumiseen houkuttelevia kannustimia.

Samalla kun Saksan monikulttuuripolitiikka on kannustanut välinpitämättömästi turkkilaisia lähestymään Saksan yhteiskuntaa, se on saanut saksalaiset näkemään turkkilaisen kulttuuriin yhä vihamielisempänä. Yleiset käsitykset saksalaisuudesta on alettu määritellä osittain vastakkaisista arvoista ja uskomuksista, jotka ovat vallalla syrjäytyneissä maahanmuuttajayhteisöissä. Vuoden 2011 kyselyssä ranskalainen mielipidetutkimusyritys IFOP osoitti, että 40 prosenttia saksalaisista katsoi islamilaisten yhteisöjen läsnäolon "uhaksi" kansalliselle identiteetilleem. Vuonna 2005 saksalaisen Bielefeldin yliopiston tekemän mielipidekyselyn mukaan kolme neljästä saksalaisesta katsoo, että muslimien kulttuuri ei sovi länsimaihin. Muslimikielteisten ryhmien, kuten PEGIDAn (Isänmaalliset eurooppalaiset Lännen islamisoitumista vastaan) kannatus on nousussa. Viime tammikuussa eri puolilla maata kaupungeissa järjestettiin maahanmuuton vastaisia mielenosoituksia, jotka olivat suurimpia miesmuistiin. Merkelin tavoin monet saksalaiset poliitikot ovat ottaneet voimakkaasti kantaa anti-muslimiliikkeitä vastaan. Mutta vahinko on jo ehtintyt tapahtua.


ALIHANKINTAPOLITIIKKA

Sekä Yhdistyneessä kuningaskunnan ja Saksan hallitukset ovat epäonnistuneet tunnustamaan identiteettiin sisältyvän monimutkaisuuden, venyvyyden ja jyrkän vastahakoisuuden. Henkilökohtaiset identiteetit rakentuvat verkostojen kautta. Identiteetit muodostuvat henkilökohtaisten verkostojen lisäksi myös yhteisön verkostojen kautta, jotka muuttuvat jatkuvasti.
Ryhmäidentiteetit eivät ole luonnollisia kategorioita; ne nousevat yhteisön vuorovaikutuksesta.
Otetaan esimerkiksi muslimi-identiteetti. Nykyään Euroopan maissa puhutaan paljon ns. muslimiyhteisön näkemyksistä, tarpeista ja pyrkimyksistä. Mutta tämä käsite on täysin uusi. 1980-luvun loppuun asti vain pieni osa Euroopan muslimimaahanmuuttajista katsoi kuuluvansa käsitteen piiriin. Tämä ei johtunut siitä, että heitä olisi ollut niin vähän. Esimerkiksi Ranskassa, Saksassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa oli jo vuonna 1980 suuret ja vakiintuneet eteläaasialaiset, pohjoisafrikkalaiset ja turkkilaiset maahanmuuttajayhteisöt.

Ensimmäinen sukupolvi Ranskaan muuttaneista pohjoisafrikkalaisista ja Saksaan muuttaneista turkkilaisista oli paljolti maallistunut. Sitä vastoin toisen maailmansodan jälkeen Yhdistyneeseen kuningaskuntaan muuttanut eteläaasialaisten ensimmäinen aalto oli uskonnollisempi. Mutta he ajattelivat itsensä muslimiutta ennen olevansa punjabilaisia tai bengalilaisia tai sylhetiläisiä. Hurskaudestaan huolimatta he ilmaisivat vähän uskoansa. Monet miehet joivat alkoholia. Harvat naiset käyttivät hijabia saati burqaa tai niqabia (kasvot kokonaan hunnutetut). Useimmat kävivät moskeijassa vain satunnaisesti. Islam ei ollut heidän silmissään kaikenkattava filosofia. Heidän uskonsa määritteli suhteen Jumalaan, ei pyhää julkista identiteettiä.

Toisen sukupolven muslimitaustaiset britit olivat jopa vielä epätodennäköisemmin samaistuivat uskontoonsa. Sama päti niihin joiden vanhemmat olivat hinduja tai sikhejä. Uskonnolliset järjestöt eivät juurikaan olleet näkyvissä vähemmistöyhteisöissä. Maahanmuuttajia yhdistäneet järjestöt olivat pääasiassa maallisia ja usein poliittisia; esimerkiksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa tämänkaltaisia ryhmiä olivat rasismia vastaan taisteleva aasialaisten nuorisoliike sekä työntekijöidensä oikeuksiin keskittynyt intialaisten työväenyhdistys.

Vasta 1980-luvun lopulla kysymys kulttuurieroista tuli tärkeäksi. Ironista että aiempia huomattavasti integroituneempi ja länsimaistuneempi sukupolvi osoittautui itsepintaiseksi säilyttämään oletetun erillaisuutensa. Syyt tähän muutokseen ovat monimutkaisia. Osittain syyt ovat viimeisten viiden vuosikymmenen suurissa sekavissa sosiaalisissa, poliittisissa ja taloudellisissa muutoksissa, kuten vasemmiston romahtamisessa ja identiteettipolitiikan nousussa. Osittain syyt ovat kansainvälisessä kehityksessä, kuten Iranin vuoden 1979 vallankumouksessa ja 1990-luvun alun Bosnian sodassa, jotka molemmat olivat tärkeässä roolissa edistämässä entistä syvempää tietoisuutta muslimien identiteetistä Euroopassa. Osittain syyt ovat eurooppalaisessa monikulttuuripolitiikassa.

Ryhmäidentiteetit eivät ole luonnollisia kategorioita; ne seurausta yhteisön vuorovaikutuksesta. Kulttuuristen kategorioiden saadessa virallisen hyväksynnän, tietyt identiteetit alkoivat näyttämään muuttumattomilta. Kanavoidessaan taloudelliset resurssit ja poliittisen vallan etnisten järjestöjen kautta, hallitukset tarjosivat aitoustodistusta tietyille etnisille identiteeteille mutta kieltäen ne muilta identiteeteiltä.
Monikulttuurinen politiikka pyrkii rakentamaan siltaa valtion ja vähemmistöyhteisöjen välille etsien tiettyjä kansalaisjärjestöjä ja johtajia toimimaan välittäjinä. Muslimien ja muiden vähemmistöjen kansalaisuutensa vetoamisen sijasta poliitikot yleensä olettavat vähemmistöjen todellisen uskollisuuden kohdistuvan heidän uskontoonsa tai etniseen yhteisöönsä. Käytännössä hallitukset siirtävät poliittisen vastuunsa vähemmistöyhteisöjen johtajille.

Tällaiset johtajat harvoin kuitenkaan edustavat omia yhteisöjään. Sen ei pitäisi olla yllätys: mikään yksittäinen ryhmä tai joukko johtajia ei voisi edustaa yhtä valkoistakaan yhteisöä. Jotkut valkoiset eurooppalaiset ovat konservatiivisia, monet ovat liberaaleja ja toiset ovat kommunistisia tai uusfasistisia. Ja useimmat valkoiset eivät näe etujaan nimenomaan "valkoisina". Valkoisella kristityllä luultavasti on enemmän yhteistä mustan kristityn kuin valkoisen ateistin kanssa; valkoinen sosialisti todennäköisesti ajattelee bangladeshilainen sosialistin tavalla enemmän kuin valkoisen konservatiivin tavalla; ja niin edelleen. Muslimit, sikhit ja Karibian afrikkalaiset eivät eroa; tässä on monikultturismin perustavaa laatua oleva vika.


SULAUTUKAA HETI

Ranskan assimilaatiopolitiikkaa (sulauttamispolitiikkaa) pidetään yleisesti ranskalaisten poliitikkojen ylpeästi hylkäämän monikultturismin vastakohtana. Muusta Euroopasta poiketen Ranska käsittelee jokaista yksilöä kansalaisena eikä tietyn rodullisen, etnisen tai kulttuurisen ryhmän jäsenenä. Todellisuudessa kuitenkin Ranska on sosiaalisesti jakautunut kuten Saksa tai Yhdistynyt kuningaskunta ovat. Vieläpä hämmästyttävän samanlaisella tavalla.

Kysymykset Ranskan sosiaalipolitiikan ja maan sosiaalisten erojen ympärillä tulivat äkisti polttopisteeseen Pariisissa viime tammikuussa, jolloin islamistiset pyssymiehet ampuivat kuoliaaksi 12 ihmistä pilalehti Charlie Hebdon toimituksessa ja neljä juutalaista kosher-supermarketissa. Ranskalaiset poliitikot olivat pitkään pitäneet monikulttuuripolitiikkaa vastuussa Britannian kotikutoisten jihadistien kasvattamiseen. Nyt heidän piti vastata miksi tällainen terroristit oli kasvatettu myös assimiloivassa Ranskassa.

Usein väitetään Ranskassa olevan noin viisi miljoonaa muslimia - oletettavasti suurin muslimiyhteisö Länsi-Euroopassa. Itse asiassa tähän ryhmään niputetaan pohjoisafrikkalaista alkuperää olevat, jotka eivät ole koskaan muodostaneet yhtä yhteisöä ja vielä vähemmän uskonnollista yhteisöä. Pohjoisafrikkalaiset maahanmuuttajat ovat olleet suurelta osin maallisia ja usein uskonnolle vihamielisiä. Vuonna 2006 Pew Research Centerin raportti osoitti, että 42 prosenttia Ranskan muslimeista ensisijaisesti piti itseään Ranskan kansalaisina – prosentuaalisesti enemmän kuin Saksassa, Espanjassa tai Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Yhä useammat ovat viime vuosina viehtyneet islamista. Mutta IFOR:n vuoden 2011 tutkimuksen mukaan jopa nykyisin vain 40 prosenttia tunnistaa itsensä tottelevaiseksi muslimiksi. Vain 25 prosenttia osallistuu perjantairukouksiin.

Ranskan pohjoisafrikkalaista alkuperää olevia myös usein kuvataan maahanmuuttajiksi. Itse asiassa suurin osa on toisen sukupolven Ranskan kansalaisia, syntynyt Ranskassa ja yhtä ranskalaisia kuin kuka tahansa Kansallisen Rintaman äänestäjä. Käsitteitä "muslimi" ja "maahanmuuttaja" ei liitetä vahingossa pohjoisafrikkalaista alkuperää oleviin Ranskan kansalaisiin. Se on osa prosessia, jossa valtio leimaa nämä kansalaiset muukalaisiksi – eli ei todelliseksi osaksi Ranskan kansakuntaa.

Yhdistyneessä kuningaskunnan tavoin myös Ranskassa toisen maailmansodan jälkeinen maahanmuuttajien ensimmäinen sukupolvi kohtasi huomattavaa rasismia. Toisen sukupolvi oli huomattavasti vähemmän halukkaampi hyväksymään sosiaalista syrjintää, työttömyyttä ja poliisin raakuutta. Pitkälti maallisten järjestöjen johdolla he järjestivät ja ottivat osaa protesteihin, jotka usein olivat väkivaltaisia. Syksyllä 2005 mellakat raivosivat Ranskan kaupungeissa paljastaen ranskalaisen yhteiskunnan murtumat yhtä selvästi kuin Britannian murtumat paljastuivat kaupunkimellakoissa kaksi vuosikymmentä aiemmin.

1970- ja 1980-luvun alussa Ranskan viranomaiset ottivat suhteellisen löysän kannan monikultturismiin. He yleensä sietivät kulttuurisia ja uskonnollisia eroja aikana, jolloin vähemmistöryhmien sisällä vain harva ilmaisi identiteettiään kulttuuriinsa tai uskontoonsa nojaten. Ranskan presidentti François Mitterrand jopa keksi iskulauseen le droit à la différence (oikeus erillaisuuteen). Koska jännitteet pohjoisafrikkalaisissa yhteisöissä muuttuivat avoimemmiksi ja Kansallisesta Rintamasta tuli poliittinen voima, Pariisi siirtyi tästä lähestymistavasta enemmän kovempaan linjaan. Vuoden 2005 mellakoissa ilmaistua tyytymättömyyttä ei esitetty niinkään rasisminvastaisuutena vaan ilmauksena islamin kasvavasta uhkasta Ranskalle. Periaatteessa Ranskan viranomaiset hylkäsivät Yhdistyneen kuningaskunnan lähestymistavan monikulttuurismiin. Käytännössä he kuitenkin kohtelivat pohjoisafrikkalaisia maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään "monikulttuurisella" tavalla - yhtenä yhteisönä, lähinnä muslimiyhteisönä. Huoli islamista ilmaisi suurempia pelkoja siitä arvo- ja identiteettikriisistä joka vaivaa Ranskaa nyt.

Ranskalainen tutkimusryhmä Ipsos sekä Centre de Recherches Politiques (CEVIPOF on osa Pariisin poliittisen tutkimuksen instituuttia) tekivät vuonna 2013 runsaasti keskustelua herättäneen tutkimuksen, jonka mukaan 50 prosenttia Ranskan väestöstä uskoo maansa taloudellisen ja kulttuurillisen rappeutumisen olevan "väistämätöntä". Alle kolmasosan mukaan Ranskan demokratia toimii hyvin. 62 prosenttia pitää "useimpia" poliitikkoja "korruptoituneina". Mielipidetutkijoiden raportissa kuvataan heimorajojen jakama, valtavirran politiikasta vieraantunut, kansallisiin johtajiinsa luottamaton ja muslimeihin katkeroitunut murentunut Ranska. "Pelko" on raportin mukaan tärkein ranskalaista yhteiskuntaa kuljettava tuntemus.

Yhdistyneessä kuningaskunnassa monikulttuuripolitiikka samanaikaisesti entistä murtuneemman yhteiskunnan tunnustamista ja alku seuraavalle samanlaiselle. Paradoksaalisesti Ranskan assimiloivalla politiikalla on ollut sama tulos. Kohdattuaan epäluuloisen ja vieraantuneen yleisön, poliitikot ovat yrittäneet määrittää uuden yhteisen ranskalaisen identiteetin. Pystymättä määrittelemään selkeästi käsitteitä ja arvoja, jotka luonnehtivat maata, he ovat pääasiassa kylväneet vihamielisyyttä muukalaisuuden symboleja kohtaan, esimerkkinä burkan kieltäminen vuonna 2010.

Ranskan politiikka ei ole hyväksynyt pohjoisafrikkalaisia täysivaltaisiksi kansalaisiksi ja sillä on ollut taipumus jättää huomiotta pohjoisafrikkalaisten kokema rasismi ja syrjintä. Monet Ranskassa pitävät pohjoisfrikkalaista alkuperää olevia arabeina tai muslimeina eikä ranskalaisina. Mutta toisen sukupolven pohjoisafrikkalaiset ovat usein vieraantuneet vanhempiensa kulttuurista ja tavoista sekä valtavirran islamista. He ovat osa laajempaa ranskalaista yhteiskuntaa. He eivät ole joutuneet puristuksiin kahden kulttuurin väliin vaikka usein niin väitetäänkin. Enneminkin heillä ei ole mitään kultttuuria. Tämän seurauksena jotkut heistä ovat kääntyneet islamismiin ja jotkut ovat ilmaisseet kehittymätöntä raivoaan jihadistisen väkivallan kautta.

Samaan aikaan ranskalainen assimilaatiopolitiikka on pahentanut syrjätymisen tunnetta perinteisissä työväenluokan yhteisöissä. Sosiaalimaantieteilijä Christophe Guilluy loi ilmaisun "reuna-Ranska" kuvaamaan niitä "teollisuuden alasajon ja keskiluokkaistumisen kaupunkikeskuksista pois ajamia" ihmisiä, jotka "elävät etäällä talous- ja päätöksentekokeskusista sosiaalisesti irrallisessa tilassa" tuntien itsensä syrjäytetyksi. Reuna-Ranska on syntynyt johtuen lähinnä taloudellisesta ja poliittisesta kehityksestä. Mutta kuten maan pohjoisafrikkalaisten yhteisöjen monissa osissa, syrjäytyminen on nähty kulttuurisella ja etnisellä identiteetillä varustettujen simälasien läpi. Vuoden 2013 Ipsos-CEVIPOF:n kyselyn mukaan seitsemän kymmenestä ihmiset katsoo "Ranskassa olevan liian paljon ulkomaalaisia" ja 74 prosenttia katsoi islamin olevan ristiriidassa ranskalaisen yhteiskunnan kanssa. Islamin esittäminen uhkana ranskalaisille arvoille on vahvistanut kulttuurin poliittista roolia ja lisäksi myös jyrkentänyt yleisön kyllästymisestä valtavirran politiikkaan.

Menneisyydessä joko pohjoisafrikkalaisten tai valkoisen työväenluokan yhteisöjen sisäinen tyytymättömyys olisi johtanut suoraan poliittiseen toimintaan. Tänään kuitenkin molemmat ryhmät ilmaisevat epäkohtia identiteettipolitiikan kautta. Rasistinen populismi ja radikaali islamismi ovat omalla tavallaan kumpikin samantyyppisiä ilmaisuja sosiaalisesta eristäytymisestä identiteettipolitiikan aikakaudella.


VAIHTOEHTOINEN TIE

Monikulttuurismi ja assimilationismi ovat erilaisia poliittisia ratkaisuja samaan rakoilevan yhteiskunnan ongelmaan. Ja kuitenkin molemmat ovat onnistuneet vain pahentamaan tilannetta. On aika siirtyä eteenpäin hedelmätömästä keskustelusta näiden kahden lähestymistavan välillä. Tämä vaatii tekemään kolmenlaisia erotteluja.

Ensinnäkin Euroopan tulisi erottaa toisistaan eletty kokemus monimuotoisuudesta ja monikulttuurismi poliittisena prosessina. Massamaahanmuuton monimuotoistamassa yhteiskunnassa elämiseen kokemuksena tulisi suhtauduttava myönteisesti. Olisi vastutettava kulttuurierojen muodollisen tunnustamisen avulla tehtyjä monimuotoisuuden vakiinnuttamisyrityksiä.

Toiseksi Euroopan olisi erotettava värisokeus rasismisokeudesta.Assimilationistinen ratkaisu kohdella kaikkia tasavertaisina kansalaisina, eikä tietyn rodun tai kulttuurihistorian lähettiläinä, on arvokas. Mutta se ei tarkoita, että valtio pitäisi jättää huomiotta tiettyihin ryhmiin kohdistuva syrjintä. Kansalaisuudella ei ole merkitystä, jos eri luokkien kansalaisia kohdellaan eri tavalla, joko monikultturismipolitiikan tai rasismin vuoksi.

Lopuksi, Euroopan pitäisi erottaa toisistaan ihmiset ja arvot. Monikultturistin mielestä yhteiskunnallinen monimuotoisuus heikentää mahdollisuuksia yhteisiin arvoihin. Samoin assimilationistit viittaavat siihen, että nämä arvot ovat mahdollisia ainoastaan kulttuurisesti ja jossain määrin etnisesti homogeenisessa yhteiskunnassa. Molemmat pitävät vähemmistöyhteisöjä homogeenisina kokonaisuuksina, jotka ovat kiinnittyneet modernin demokratian perustuksia enemmän tiettyyn joukkoon kulttuurisia piirteitä, uskontoja, uskomuksia ja arvoja.

Todellinen keskustelu ei pitäisi käydä monikulttuurismin ja assimilationismin välillä vaan kahden aiemman mallin ja kahden myöhemmän mallin välillä. Ihanteellinen politiikka vihkisi monikultturismin tosiallisen monimuotoisuuden syleilyyn, eikä sen taipumukseen vakiinnuttaa eroja. Ihanteellisessa politiikassa olisi assimilationismin päättäväisyyttä kohdella kaikkia kansalaisina, eikä sen taipumusta rakentaa kansallista identiteettiä kuvaamalla tietyt ryhmät kansakunnalle vieraiksi. Käytännössä Euroopan maat ovat tehneet päinvastoin. He ovat toteuttaneet joko monikulttuuripolitiikkaa sulkemalla yhteisöt rajoittaviin laatikoihin tai assimilationistisesti etäännyttäneet vähemmistöjä valtavirrasta.

Mennäkseen eteenpäin Euroopan on eri tavoin löydettävä uudelleen edistyksellinen tunne universaaleista arvoista, joista maanosan liberaalit ovat pitkälti luopuneet. Toisaalta osa vasemmistosta on yhdistellyt relativismia ja monikultturismia väittäen universaalisten arvojen käsitteen olevan jossain mielessä rasistinen. Toisaalta on filosofi Bernard-Henri Lévyn kaltaisia ranskalaisia assimilationisteja, jotka vaativat ylläpitämään perinteisiä valistuksen arvoja, mutta jotka tekevät sen heimojen tavalla mikä olettaa sivilisaatioiden yhteentörmäystä.

Kaikkialla Euroopassa on ollut ohjaava olettamus että maahanmuutto ja kotouttaminen on hoidettava valtion politiikalla ja instituutioilla. Silti maahanmuuttajien ja kotoperäisten ryhmien todellinen integrointi onnistuu harvoin valtion toimin. Se on muotoutunut ensisijaisesti kansalaisyhteiskunnan, ihmisten solmimien yksityisten suhteiden sekä poliittisten ja sosiaalisten intressiensä ajamiseksi perustamiensa järjestöjen kautta. Tällaisten suhteiden ja instituutioiden eroosio on todistettu niin ongelmalliseksi. Tämä yhdistää assimilaatiopolitiikan epäonnistumiset monikultturipolitiikan epäonnistumisiin ja selittää miksi sosiaalinen syrjäytyminen ei ole ollut pelkästään maahanmuuttajayhteisöjen ongelma vaan koko yhteiskunnan ongelma myös. Syrjäytymisen aiheuttamien vahinkojen korjaamiseksi ja edistyksellisen universalismi elvyttämiseksi Eurooppa ei niinkään tarvitse uutta valtion politiikkaa vaan kansalaisyhteiskunnan uudistamista.

[Nikolas]

Mielestäni monikultturismin ongelman on syvällisesti ja osuvasti esittänyt R. A. McConnell:

To say that a stone-age culture has the same value as the culture of Beethoven, Shakespeare, Michelangelo, and Einstein is to say that civilization has no value at all and, by implication, that the sole purpose in life is individual self-satisfaction.

Lähde: McConnell, R. A.: Joyride to Infinity, s. 77. Washington, D.C.: Scott-Townsend, 2000. ISBN 1-878465-35-X.

Suomennos:

Se, että sanoo kivikauden kulttuuria samanarvoiseksi Beethovenin, Shakespearen, Michelangelon ja Einsteinin kanssa, on samaa kuin sanoisi että sivilisaatiolla ei ole arvoa lainkaan. Johtopäätöksenä edellisestä olisi, että perimmäinen elämän tarkoitus onkin henkilökohtainen itsensä miellyttäminen.

Sama asia omin sanoin: Jos pitää totena väitettä, että kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia, se väistämättä tarkoittaa, että kulttuurilla ei ole arvoa lainkaan. Ei edellytä ihmiseltä kummoistakaan mielikuvitusta määritellä kulttuuri, jonka arvo on nolla. Jopa negatiivisen puolellekin olisi mahdollista mennä. Jos kulttuurilla ei ole arvoa, miksi esi-isämme edes laskeutuivat puista?

Edellisen perusteella johtopäätökseksi pitäisi tulla, että kulttuurit eivät ole samanarvoisia, tai jos kaksi samanarvoista kulttuuria on, se on vain erikoinen ja epätodennäköinen sattuma. Pääasiassa kulttuurit ovat kuitenkin eriarvoisia. Lisäksi vielä eri kulttuureissa on osa-alueita ja komponentteja, jotka nostavat niiden arvoa ja toisia, jotka laskevat. Periaatteessa arvoltaan ylivertaisen kulttuurin voisi koota eri kulttuurien parhaista osista. Muuten voimme tyytyä siihen, että panemme eri kulttuurit arvojärjestykseen ja pidämme sen, jonka parhaaksi näemme ja arvokkaimmaksi koemme. Joku muu voi löytää ja varmasti löytääkin jonkin muun järjestyksen, mutta se taas ei rajoita muita. Oleellista on nähdä arvojen erilaisuus ja valita viisaasti niiden perusteella. Jos joku muu ei näe sitä minkä sinä näet, se ei tarkoita että juuri sinun näköaistissäsi olisi vikaa.

Kaupan vihannestiskilläkin ihmiset valikoivat. Miksi valikointi unohtuisi kulttuurien kohdalla?

[foobar]

Tässä tämä kokonaisuudessaan. Eli siis tämä on se puuttuva osa:

"And you complain that your neighbor is an immigrant? Pull yourself together."

Onneksi olkiukkoon on sorruttava jutun lopussa. Eikö mitään vähemmän valheellista loppukaneettia tullut intellektuellille mieleen?

[Saturoitunut]

Kuva

Tässä tämä kokonaisuudessaan. Eli siis tämä on se puuttuva osa:

"And you complain that your neighbor is an immigrant? Pull yourself together."

Tuo on ihan puhdas non sequitur. Hyödykkeiden ostaminen muilta ei tarkoita sitä, että ne pitäisi ottaa naapuriin asumaan.

[Nikolas]

Tässä on luettavaa:

Auster, Lawrence: The Path to National Suicide (PDF) 2010-06-07. Monterey. Virginia: The American Immigration Control Foundation.

Erityisesti sivuilla 27–63 monikultturismista.
Sivuilla 82–84 ideoita politiikan parantamiseksi.

[Eino P. Keravalta]

Kulttuurit ovat kuin banaanit: jos ne alkavat olla liian ruskeita, ne kannattaa jättää väliin.

[Uuno Nuivanen]

Kuva

Tässä tämä kokonaisuudessaan. Eli siis tämä on se puuttuva osa:

"And you complain that your neighbor is an immigrant? Pull yourself together."

Tuo on ihan puhdas non sequitur. Hyödykkeiden ostaminen muilta ei tarkoita sitä, että ne pitäisi ottaa naapuriin asumaan.

Ja vielä maksaa se asuminen ja muu eläminen.

[CaptainNuiva]

(http://data.whicdn.com/images/110762995/original.jpg)

Tässä tämä kokonaisuudessaan. Eli siis tämä on se puuttuva osa:

"And you complain that your neighbor is an immigrant? Pull yourself together."

Yhteistä noille on että kaikista joutuu maksamaan tavalla tai toisella ja saat ne omaksesi paitsi viimeisestä, siitä joudut maksamaan mutta et saa sitä omaksesi.

Mahtaako tämän tekijä tällä yrittää monikulttia mainostaa koska tuskin juuri ketään suuremmin kiinnostaa naapurina asuva maahanmuuttaja joka sulautuu porukkaan.

[Pakkanen]

Your beers is mine.

Mietti somppu K-Marketissa

[TheVanishedTerrorist]

(http://data.whicdn.com/images/110762995/original.jpg)

Tässä tämä kokonaisuudessaan. Eli siis tämä on se puuttuva osa:
"And you complain that your neighbor is an immigrant? Pull yourself together."

Yhteistä noille on että kaikista joutuu maksamaan tavalla tai toisella ja saat ne omaksesi paitsi viimeisestä, siitä joudut maksamaan mutta et saa sitä omaksesi.

Mahtaako tämän tekijä tällä yrittää monikulttia mainostaa koska tuskin juuri ketään suuremmin kiinnostaa naapurina asuva maahanmuuttaja joka sulautuu porukkaan.

Yksikään noista ei myöskään raiskaa tai pahoinpitele.

[Veturinainen]

Viimeksi vuonna 2013 silloinen kulttuuri ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki (vas) myönsi kulttuurirahaa monikulttuurisuuden tukemiseen, mutta en muista, että multikulturalismia olisi meillä koskaan omaksuttu politiikan välineeksi.

Finlexiin hakutermi "monikultt*", johan alkaa löytymään faktaa. Esimerkkinä kaikkien tuntemat Yleisradiolaki ja SPR:n toimintaa koskeva asetus, sekä mm. valtiovarainministeriön asetus Monikulttuurisuus-juhlarahasta.

[Mehud]

Arvostan monikulttuurisuutta niin paljon, että tiedän sen, että kukaan meistä ei ole sen arvoinen.

[Skeptikko]

Aivan kaikkiin edistyksellisiin ei näytä puhe monikulttuurisuuden tai ainakin islamin autuudesta purevan, kuten tähän pitkän linjan ateistiseen demariin, Erkki Hartikaiseen (https://fi.wikipedia.org/wiki/Erkki_Hartikainen), joka on innostunut kirjoittamaan nyt mm. seuraavaa:

Islam on ihmiskunnan pahin uhka
http://etkirja.pp.fi/Jumalaton111.html#mozTocId980597

ISIS ylitti aiemmat julmuutensa – räjäytti lapsen yleisön edessä
http://etkirja.pp.fi/Jumalaton111.html#mozTocId992003

Samaahan on ollut nähtävissä myös Dawkinsissa. Kummallakin on pitkä historia kristinuskon kritisoinnissa, mutta he eivät epäröi silti sen suhteen, että kumpi on suurempi uhka - nykyinen kristinusko vaiko islam.

[Micke90]

Pitsaa on saanut Turussa ainakin vuodesta 1975, eli 15 vuotta ennen yhdenkään somalin saapumista.

Sitä paitsi pitsaa osaavat suomalaisetkin paistaa.

[Veikko]

Aivan kaikkiin edistyksellisiin ei näytä puhe monikulttuurisuuden tai ainakin islamin autuudesta purevan, kuten tähän pitkän linjan ateistiseen demariin, Erkki Hartikaiseen (https://fi.wikipedia.org/wiki/Erkki_Hartikainen), joka on innostunut kirjoittamaan nyt mm. seuraavaa:

Islam on ihmiskunnan pahin uhka
http://etkirja.pp.fi/Jumalaton111.html#mozTocId980597

ISIS ylitti aiemmat julmuutensa – räjäytti lapsen yleisön edessä
http://etkirja.pp.fi/Jumalaton111.html#mozTocId992003

Samaahan on ollut nähtävissä myös Dawkinsissa. Kummallakin on pitkä historia kristinuskon kritisoinnissa, mutta he eivät epäröi silti sen suhteen, että kumpi on suurempi uhka - nykyinen kristinusko vaiko islam.

Jos kritisoi kristinuskoa - tai uskonnon eri ilmenemismuotoja yleensä, kuten Dawkins - niin ainakaan lähtökohtaisesti sen ei pitäisi aiheuttaa suhteellisuudentajun menetystä. Ei Kari Enqvistinkään uskonnonkritiikissä, vaikka hän pääosin kritisoi oman kulttuurimme uskonnon muotoja, näy mitään epäröintiä siitä, mikä uskonto on ollut ja on kaikkein vihamielisin sivistykselle.

[tutkimus]

Viimeksi vuonna 2013 silloinen kulttuuri ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki (vas) myönsi kulttuurirahaa monikulttuurisuuden tukemiseen, mutta en muista, että multikulturalismia olisi meillä koskaan omaksuttu politiikan välineeksi.

Finlexiin hakutermi "monikultt*", johan alkaa löytymään faktaa. Esimerkkinä kaikkien tuntemat Yleisradiolaki ja SPR:n toimintaa koskeva asetus, sekä mm. valtiovarainministeriön asetus Monikulttuurisuus-juhlarahasta.

Kulttuuriraha monikulttuurisuuden tukemiseen on nimenomaan monikultturismia/multikulturalismia.

Myös YLE:n monikulttuurisuuden hyväksi toimiminen jota YLE tulkitsee niin että lähettää monikulttuurisuus hehkutusta on monikultturismia/multikulturalismia.

[Lemmy]

ISIS ylitti aiemmat julmuutensa – räjäytti lapsen yleisön edessä

Toi oli kyllä etovinta aikoihin, mut en ole nähnyt tästä mitään Suomen lehdistössä saatika Pia Jardia tai Ananas Huijaria irtisanoutumassa tästä. "Islamofobia" on ihan osoitus että kansa on tervejärkistä.

http://www.dailymail.co.uk/news/article-3159638/ISIS-blow-booby-trapped-BABY-teaching-militants-use-explosives-says-head-Iraqi-security-committee.html

Siinä on Husu Husseinille jihadia. Hyi saamari. Toi ei ole edes vastapuolen propagandaa vaan niiden omaa !!! 

[Mehud]

Monikulttuurisuus on painajainen, koska kyseessä on kemiallisesti pakotettu nukahtaminen tosiasioiden edessä. Jos nukut huumattuna, niin et tiedä monikulttuurisuuden raiskaavan sinua peräreikään. Herätessäsi huomaat peräreikääsi aristavan ja viereisellä sängyllä monikulttuurisuuden raiskaavan lastasi peräreikään. Heräät, menet keittiöön ja keität kahvit, samalla kun kuulet lastenhuoneesta armotonta ryskettä ja lapsesi itkua. Juot kahvisi ja menet äänestyspaikalle kirjoittamaan taas saman numero, joka salli tämän kaiken. Kotimatkalla huomaat, että nasta on lennähtänyt edessä olevan auton renkaasta ja tehnyt särön ikkunaan. Kirjoitat siitä tekstiviestin lehden "Näppis"-palstalle.

[Pyöräilijä]

Näitä jaetaan ympäri nettiä lukuisin muunnelmin:
Your car is German.
Your vodka is Russian.
Your pizza is Italian.
jne....

Vapaaehtoisuus ja pakko ovat kaksi eri asiaa.

Auton ostava asiakas voi käyttää palkkarahansa saadakseen saksalaisen auton, mutta hän voi hankkia myös italialaisen, japanilaisen tai amerikkalaisen kulkupelin. Kukaan ei markkinataloudessa pakota asiakasta ostamaan saksalaista autoa - tai ylipäätään haluamaan autoa, jos ei katso sitä tarvitsevansa.

Sama koskee kahvia, asusteita, elintarvikkeita, raakaöljyä ja elektroniikkaa.

Monikulttuurinen ideologia on tämän vapauden vastakohta. Suomalaiset eivät voi vaihtaa somaleita saksalaisiin eikä irakilaisia italialaisiin, jos haluavat. Suomalaiset eivät voi edes vapaasti valita, mistä ja kuinka paljon heidän on tätä monikulttuuria hankittava.

Valtio kun harjoittaa monikulttuuria pakkokeinoin eikä vapaaehtoiselta pohjalta.

Useimmille riittäisi monikulttuurista pelkkä eksoottinen ruokaresepti, viinipullo tai puuvillapaita, mutta se ei käy, vaan reseptin, pullon ja paidan mukana on otettava Suomeen sadat ja tuhannet arabit ja afrikkalaiset. Monikulttuuri ei tule Suomeen kulttuurina vaan biomassana, joka maksaa 30.000 euroa vuodessa yhtä yksikköä kohden. Sillä summalla saisi 3.000 - 6.000 pizzaa, joten kauppa ei ole kovin edullinen. 

On selvää, että jokainen asiakas hylkäisi sellaiset elintarvikkeet, asusteet tai elektroniikat, joka hän ei halua ja jonka valtio pakottaisi hänet väkivalloin ostamaan. Monikulttuuri on juuri tällainen komentohanke, jota poliittinen eliitti syöttää pakkokeinoin kansalaisille.

Vapaaehtoisena siirtolaisuutena monikulttuurilla olisi mahdollisuutensa - aivan kuten vaate- tai autokaupalla. Pakkokeinoin syötetty monikulttuuri repii yhteiskunnan ja talloo työtätekevän luokan kun kansalaisilta loppuu monikulttuuriin kiskottavissa oleva raha ennemmin tai myöhemmin.

(https://encrypted-tbn3.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcSS-GMld9pOxiEx6KgxMzHG21Tui0otlCyakzJDQpqkPd3hKrro6Q)

Me muutamme teidän naapureiksi

[-PPT-]

Pitsaa on saanut Turussa ainakin vuodesta 1975, eli 15 vuotta ennen yhdenkään somalin saapumista.

Sitä paitsi pitsaa osaavat suomalaisetkin paistaa.

Pizzan ja muun pöperön kanssa riittää kun tietää reseptin; ei kokkia tarvitse pöperön kotimaasta raahata.

[Eino P. Keravalta]

Pitsaa on saanut Turussa ainakin vuodesta 1975, eli 15 vuotta ennen yhdenkään somalin saapumista.

Sitä paitsi pitsaa osaavat suomalaisetkin paistaa.

Pizzan ja muun pöperön kanssa riittää kun tietää reseptin; ei kokkia tarvitse pöperön kotimaasta raahata.

Nyt taidat huijata: kyllä kokki pitää ottaa elätiksi ja sitten tulee vielä perheenyhdistäminen kaupan päälle, jokunen kymmenen ihmistä ja jos rikoksia tekevät tai raiskaavat, niin onhan se pizza kuitenkin aika hyvää.. ja rahathan meiltä eivät lopu!

[ISO]

Nyt taidat huijata: kyllä kokki pitää ottaa elätiksi ja sitten tulee vielä perheenyhdistäminen kaupan päälle, jokunen kymmenen ihmistä ja jos rikoksia tekevät tai raiskaavat, niin onhan se pizza kuitenkin aika hyvää.. ja rahathan meiltä eivät lopu!

Riittää kun lähettävät tänne pitsan ankkuriksi, kyllä Suomalaiset mamuttajat haalii tänne sen ensin sen pitsan tekijän ja sen jälkeen vielä koko suvunkin elätettäviksi.

[[email protected]]

ISIS ylitti aiemmat julmuutensa – räjäytti lapsen yleisön edessä

Toi oli kyllä etovinta aikoihin, mut en ole nähnyt tästä mitään Suomen lehdistössä saatika Pia Jardia tai Ananas Huijaria irtisanoutumassa tästä. "Islamofobia" on ihan osoitus että kansa on tervejärkistä.

http://www.dailymail.co.uk/news/article-3159638/ISIS-blow-booby-trapped-BABY-teaching-militants-use-explosives-says-head-Iraqi-security-committee.html

Siinä on Husu Husseinille jihadia. Hyi saamari. Toi ei ole edes vastapuolen propagandaa vaan niiden omaa !!! 

Siis Husu "Jihadi" Husseinille. Pitää pitää mielessä kirkkaana, että tuo keskustalainen somali määritteli itsensä jihaditaistelijaksi, ja siitä ei viher-vasemmistolainen media pukahtanut.

[Roope]

Maahanmuuttajamyyttien murskaaja paljastaa, että valtamedian ainoa edes jotenkin monikulttuurisuuden käsitteitä selventävä Kristiina Markkasen kirjoitus Multikulturalismin "painajainen" onkin itse asiassa Painobaarin kaljapieruissa rykäisty.

Kysyt Helsingin Sanomien kolumnissasi 1.8.2015: "kun itseään avoimen ja multikulttuurisen yhteiskunnan kannattajina pitävät kokoontuvat torille, tietävätkö he mitä oikeastaan kannattavat?"

Olin torilla ja tiedän tasan tarkkaan mitä minä kannatan. Olen kirjoittanut aiheesta vuosia ja olen tehnyt ammatillista työtä aiheen parissa vuosia, kuten myös lukuisat kollegani.

Se, että et tosiasiallisesti ole kiinnostunut pätkääkään siitä, mitä ajattelemme, ja mitä käytännön työssämme (sosiaalityöntekijöinä, opettajina, psykiatrisina sairaanhoitajina, tutkijoina, opiskelijoina, ohjaajina) olemme vuosikausien ajan kohdanneet ja mitä käytännön toimenpiteitä olemme vuosien ajan ehdottaneet, on vain ja ainoastaan sinun ongelmasi.

Tai se ei oikeastaan ole ole vain sinun ongelmasi. Se on myös Helsingin Sanomien ongelma. Se, että pääset ihmisiin tutustumatta ja heidän tekemäänsä työhön perehtymättä haukkumaan heitä ties miksi "relativisteiksi" osoittaa, että Helsingin Sanomilla ei ole journalistista osaamista ja laadun arviointikykyä.

[...]

Ilmoitat kyllästyneesi oikeassaolemiseen, mutta samalla latelet kankeita kökkötyhjistelyjä tyyliin "integraatio onnistuu parhaiten vahvan kansalaisyhteiskunnan sisällä" ikään kuin tämä olisi meille kansalaisyhteiskunnan toimijoille suurikin galakseja räjäyttelevä havainto.

Jakelet naurettavia ohjeita, joissa ei oikeasti sanota tuon taivaallista. Mitä ihmettä oikein tarkoitat lauseella "monikulttuurista yhteiskuntaa kannattavien täytyy vihdoin opiskella asiaa ja ryhtyä sanoista tekoihin"?

Sanoisitko jonkin konkreettisen asian, jota minun pitäisi vielä opiskella? Mitä minun pitäisi vielä ammatillisen päivätyöni lisäksi tehdä? Miksi se työ, jota teemme joka päivä, ei ole konkreettinen teko? Miksi konkreettiset toimenpiteet, joita suositusten pohjalta toteutetaan, eivät ole tekoja? Miksi konkreettiset, selkeät mielenosoituksessa pidetyt puheet eivät olisi myös tekoja? Luuletko oikeasti, että mielenosoituksessa puheita pitäneet ihmiset eivät toimisi muissakin ympäristöissä varsin aktiivisesti, tietäen varsin hyvin mitä he kannattavat ja mitä eivät?

Helsingin Sanomien toimituksessa on oikeasti mahdollista kirjoittaa "essee" valtakunnan päälehden paraatipaikalle suomalaisesta multikulturalismista ja yli 15 000 ihmisen ajatusmaailmasta tekemättä yhtäkään haastattelua ja sivuuttamalla kaikki suomalainen alan tutkimus ja rajaamalla taustamateriaali pariin ulkomaiseen, verkosta ilmaiseksi löytyvään juttuun.

[...]

Kysyt: "Onko suomalaisilla intellektuelleilla ja poliitikoilla jokin näkemys siitä, millaista monikulttuurisuutta haluamme, ja kuinka se tehdään?" Se, että et ole jaksanut perehtyä helppolukuisiin, selkeisiin ja helposti suomen kielellä saataviin monimuotoisuuspoliittisiin näkemyksiin, ei tarkoita ettei niitä olisi olemassa, lukuisilla eri kentillä, paljon, paljon, niin laajemmasta, valtiosääntöoikeuteen keskittyvästä makronäkökulmasta kuin erityiskysymyksistäkin.

Oikea kysymys olisi:"miksi en tänä hektisenä Internet-aikana jaksa pirauttaa mihinkään enkä evääni väräyttää hakukoneen kanssa etsiessäni tausta-aineistoa esseeseeni, vaan tyydyn löysiin Painobaarissa kaljapieruissa keksimiini muturykäisyihin?"

Maahanmuuttomyyttien murskaaja: Avoin kirje Kristiina Markkaselle 2.8.2015 

Maahanmuuttomyyttien murskaaja: Monikulttuurisuus on perustuslaissa eikä se syrji ketään 29.7.2015

Vastaavia itsekritiikkiin ja muiden kritiikin vastaanottamiseen kykenemättömiä omaa tonttiaan henkeen ja vereen puolustavia "monikulttuurisuusasiantuntijoita" on julkisella sektorilla satoja ja kohta tuhansia.