2013-05-28 YLE: Kalle Isokallio: Olemme tilanteessa, jota emme pysty korjaamaan

[ikuturso]

Ei vaan totesin vain Isokallion pälättävän muiden päälle ja keskeyttävän toisten puheita. Hän tekee sitä vähintään samoissa määrin kuin muutkin. Hauska kohta muuten oli heti alussa kun toimittaja näpäytti "kaikkitietävää" Isokalliota.

Tokihan leikkauksia tarvitaan, en siitä ole eri mieltä. Tuo Isokallion liioittelu vain on aika huvittavaa. Saahan noin huomiota ja se lienee tarkoituskin.

OK. Tartuin vain kohtaan "kuviteltua oikeassa oloaan". Papukaijatautiin auttaa vain silmien avaaminen vaikka väkisin laittamalla tulitikut luomien väliin. Sitähän Isokallio yrittää tehdä - ei tulitikuilla vaan sukkapuikoilla.

-i-

[jopelius]

Pienyrittäjänä näen tilanteen siten, että ainoa keino pois tästä syöttöporsaiden ylläpidosta on julkisen sektorin puolittaminen. Vähintään. Puolet pois ja sekään ei tule riittämään. Otamme 10 miljardia vuodessa velkaa, jotta voimme ylläpitää tätä tuhon tietä. Joko julkinen sektori puoliksi ja väki kylmästi peruspäivärahalle tai sitten vedetään Kataiset ja annetaan mennä katkeraan loppuun asti. Tällöin tuhoutuu koko maa taloudellisesti, yksityisihmiset mukaanlukien, ainoastaan rikkaimmat harvat jäävät pinnalle. Konkurssipesä raiskataan maata myöten.

Suomen taloustilanne muuttuu vasta kun päädymme Kreikan tavoin ulkopuolisten rahoittajien hallintaan. Siis sitten kun lainahanat suljetaan..

Tähän kehitykseen ei meiltä löydy poliittisia vaihtoehtoja.

Keskusta ja perussuomalaiset ovat jämähtäneet tiukasti nykyisen julkishallinnon kannalla. Siihen ei tule muutoksia vaikka seuraavissa vaaleissa tulisi kuinka suuri vaalivoitto tahansa.

Sinällään juuri nyt olisi mahdollista toteuttaa kuntauudistus Kepu:n mallin mukaan maakuntatasoisena, mutta siten että lopetettaisiin kaikki kunnat ja korvattaisiin ne 20 kpl maakuntia.
Näistä voisi päällekkäistä hallintotason henkilöstöä vähentää (eläköitymisen tahdissa) mutta jätettäisiin palveluiden suorittava taso ennalleen. Varsinkin kun vanhusten hoitoon joudutaan lähivuosina lisäämään palvelevaa henkilökuntaa.

Mitä nopeammin ryhdytään uudistuksiin sitä vähemmällä selvitään..mutta kansalaisillakaan ei ole poliittisia vaihtoehtoja muutoksen käynnistämiseksi. Joten ei voi muuta kuin odottaa..

[Leso]

Miksi mitään uudistuksia tai leikkauksia pitäisi hoitaa "eläköitymisen tahtiin"?

Jos kerran minä en aikanaan saa eläkettä, mikä on muuten fakta, myös ikäisilleni virka-ihmisille, niin piruako tuota enää kenenkään kinnaamaan asiasta?

Se on kilometritehdasta.
Sopii etsiä duunia, josta saamallaan palkalla maksaa oman elämisensä vanhana.
Sellaiseen itseni-ikäisten sinikauluksien on syytä varautua jo tänään.

Kun minä ja ikäluokkani +-10 ollaan vanhuksia, meidän on pakko pärjätä omillamme.

[Supernuiva]

Kun minä ja ikäluokkani +-10 ollaan vanhuksia, meidän on pakko pärjätä omillamme.

Poliittisesti tilanne voisi olla täysin kestämätön, tästä johtuen en oikein usko tuohon vaihtoehtoon. Jos tuo vaihtoehto menee läpi, niin silloin hyvinvointivaltiota ei enää ole, ei ole toimeentulotukea, ehkä velliä jaetaan. Ja joitain yömajoja, mutta asumistuet yms. ovat jo poistuneet paljon aiemmin.

Ylisuuria eläkkeitä pitäisi toki leikata, mutta voiko tuollainen päätös mennä poliittisen päätöksenteon läpi?

Jytky suuntautuu seuraavissa vaaleissa keskustaan, koska Soinin vetämä PS ei ole kyennyt esittämään vähäisessäkään määrin uskottavaa vaihtoehtoa. Mitä se tarkoittaa politiikassa, no ainakin sitä, että maatalouselinkeinolta ei leikata mitään.

[Leso]

Mitä ihmettä höpiset ja muka-analysoit, Supernuiva?

En ole esittänyt mitään muuta kuin sen tulevaisuudennäkymän, joka minulla on.

Turhaan sinä tähän mitään politiikkaa mukaan vedät. Se kortti on pelattu jo.

Ei kukaan järkevä enää äänestä yhtään mitään puoluetta, joten puolueilla spekulointi on diibadaabaa.

Loukkasinko tunteita?

Ottakaa nyt vaan se peili rehellisesti käteen ilman kirosanoja. Tässä ei enää hymistelyt auta.

[Supernuiva]

Mitä ihmettä höpiset ja muka-analysoit, Supernuiva?

En ole esittänyt mitään muuta kuin sen tulevaisuudennäkymän, joka minulla on.

Turhaan sinä tähän mitään politiikkaa mukaan vedät. Se kortti on pelattu jo.

Ei kukaan järkevä enää äänestä yhtään mitään puoluetta, joten puolueilla spekulointi on diibadaabaa.

Loukkasinko tunteita?

Ottakaa nyt vaan se peili rehellisesti käteen ilman kirosanoja. Tässä ei enää hymistelyt auta.

Missään tapauksessa en hymistele, ja kyllä, analysoin tulevaisuutta. Et ole loukannut tunteita. (Toinen puhuu aidasta ja toinen seipäästä?)

Nykyisessä vaalijärjestelmässä äänet jakautuvat puolueen, tai vaaliliiton, äänimäärän perusteella. Kaikki äänet ohjautuvat lopulta puolueille. Ehkä on "nykyaikaista" pohtia ehdokkaan äänestämistä, mutta silti äänet ohjautuvat aina puolueille. Länsimainen demokratia toimii puolueiden kautta. Tietysti järjestelmä voi aina muuttua, mutta antavatko puolueet sen muuttua? Puolueet päättävät demokratiassa, ellei tapahdu vallankumousta. Vallankumous olisi myös aina jonkun puolueen johtama.

Tarkoitan tällä sitä, että puoluejärjestelmästä ei voi päästä eroon.

Olen myös sitä mieltä, että julkisia menoja olisi leikattava runsaalla kädellä. Yritystuet, maataloustuet, maahanmuutto, sosiaaliturva, eikä vain juustohöyläystä. Tiettyjä tukimuotoja ei pitäisi olla ollenkaan olemassa. Kulttuuri on myös mielenkiintoinen rahareikä.

Sitten varsinaiseen asiaan:

Sinä päivänä kun eläketurvaa ei kyetä rahoittamaan verovaroista, ei nykymuotoinen yhteiskunta ole enää olemassa.

Kysymys kuuluu, että millaisissa oloissa ihmiset joutuvat silloin elämään? Väkivalta ja anarkia voivat vallita, äärikommunistien on helppoa nousta valtaan => maailma siirtyy kommunismiin? Tuollainen kehityskulku ei liene mahdollinen, tällä perusteella eläkkeet järjestetään vaikka inflaation kautta.

[Leso]

Ach!

Huomaan, että ajatuksemme ovat yhtäläiset, vaikka pilkunviilauksessa ne eroavatkin.

Joskin olen ankarasti sitä mieltä, että

... "Mikä menee sisään, tulee myös ulos."
Vrt. siittiö vaginassa, kyllä se ulos tulee tavalla tai toisella, ehkä eri muodossa, mutta ulos se tulee kuitenkin. Toisin sanoen se, minkä ihminen on luonut, on myös ihmisen purettavissa. Aina.
Puoluejärjestelmä on kärpäsen kakka universumissa. Eikä edes sitä ihmiskunnan historiassa.

... Kommunismi on kuolleena syntynyt ajatus. Kommunistit ovat ensimmäisiä kärsijöitä sitten, kun yhteiskunta, jollaiseksi me (mukaanlukien aikamme elitistiset kommunistit) sen miellämme.
Kommunistit eivät millään ilveellä saa aikaan vallankumousta. Nykykommarit tarvitsevat ja nimenomaan tukeutuvat nykyiseen hyvinvointivaltioon. He suorastaan hengittävät sitä, koska syvällä aatteensa sisimmässä Däni Tö Mänikin tajuaa, että hän olisi ilman nykyistä yhteiskuntaa täysi nolla.

Sitten kun, huomatkaa, sitten kun vasemmistolainen anarkia valtaa muunmuassa Suomen, niin siitä suosta nousee vain Jussi kuokkineen.

[Kim Evil-666]

^Däni on kyllä nolla yhteiskunnasta huolimatta

[Leso]

^Däni on kyllä nolla yhteiskunnasta huolimatta

Heiheihei! Koitapas käyttäytyä ees vähän.

Ei saa kiusata miestä, jonka yhteiskunnallinen sijainti on yhteiskunnallisen origon alapuolella. 

[guest7001]

KL:n palstalta hyvä poiminta.
http://keskustelu.kauppalehti.fi/5/i/keskustelu/thread.jspa?threadID=230268&start=45&tstart=0

Näin Uudessa Seelannissa:

When we started this process with the Department of Transportation, it had 5,600 employees. When we finished, it had 53. When we started with the Forest Service, it had 17,000 employees. When we finished, it had 17. When we applied it to the Ministry of Works, it had 28,000 employees. I used to be Minister of Works, and ended up being the only employee.

We achieved an overall reduction of 66 percent in the size of government, measured by the number of employees. The government's share of GDP dropped from 44 to 27 percent. We were now running surpluses, and we established a policy never to leave dollars on the table: We knew that if we didn't get rid of this money, some clown would spend it.

We lowered the high income tax rate from 66 to 33 percent, and set that flat rate for high-income earners. In addition, we brought the low end down from 38 to 19 percent, which became the flat rate for low-income earners. We then set a consumption tax rate of 10 percent and eliminated all other taxes—capital gains taxes, property taxes, etc. We carefully designed this system to produce exactly the same revenue as we were getting before and presented it to the public as a zero sum game. But what actually happened was that we received 20 percent more revenue than before.

For instance, we rewrote the environmental laws, transforming them into the Resource Management Act—reducing a law that was 25 inches thick to 348 pages.

Let me share with you one last story: The Department of Transportation came to us one day and said they needed to increase the fees for driver's licenses. When we asked why, they said that the cost of relicensing wasn't being fully recovered at the current fee levels. Then we asked why we should be doing this sort of thing at all. The transportation people clearly thought that was a very stupid question: Everybody needs a driver's license, they said. I then pointed out that I received mine when I was fifteen and asked them: "What is it about relicensing that in any way tests driver competency?" We gave them ten days to think this over. At one point they suggested to us that the police need driver's licenses for identification purposes. We responded that this was the purpose of an identity card, not a driver's license. Finally they admitted that they could think of no good reason for what they were doing—so we abolished the whole process! Now a driver's license is good until a person is 74 years old, after which he must get an annual medical test to ensure he is still competent to drive. So not only did we not need new fees, we abolished a whole department. That's what I mean by thinking differently.

[Nuivake]

KL:n palstalta hyvä poiminta.
http://keskustelu.kauppalehti.fi/5/i/keskustelu/thread.jspa?threadID=230268&start=45&tstart=0

Näin Uudessa Seelannissa:

When we started this process with the Department of Transportation, it had 5,600 employees. When we finished, it had 53. When we started with the Forest Service, it had 17,000 employees. When we finished, it had 17. When we applied it to the Ministry of Works, it had 28,000 employees. I used to be Minister of Works, and ended up being the only employee.

We achieved an overall reduction of 66 percent in the size of government, measured by the number of employees. The government's share of GDP dropped from 44 to 27 percent. We were now running surpluses, and we established a policy never to leave dollars on the table: We knew that if we didn't get rid of this money, some clown would spend it.

We lowered the high income tax rate from 66 to 33 percent, and set that flat rate for high-income earners. In addition, we brought the low end down from 38 to 19 percent, which became the flat rate for low-income earners. We then set a consumption tax rate of 10 percent and eliminated all other taxes—capital gains taxes, property taxes, etc. We carefully designed this system to produce exactly the same revenue as we were getting before and presented it to the public as a zero sum game. But what actually happened was that we received 20 percent more revenue than before.

For instance, we rewrote the environmental laws, transforming them into the Resource Management Act—reducing a law that was 25 inches thick to 348 pages.

Let me share with you one last story: The Department of Transportation came to us one day and said they needed to increase the fees for driver's licenses. When we asked why, they said that the cost of relicensing wasn't being fully recovered at the current fee levels. Then we asked why we should be doing this sort of thing at all. The transportation people clearly thought that was a very stupid question: Everybody needs a driver's license, they said. I then pointed out that I received mine when I was fifteen and asked them: "What is it about relicensing that in any way tests driver competency?" We gave them ten days to think this over. At one point they suggested to us that the police need driver's licenses for identification purposes. We responded that this was the purpose of an identity card, not a driver's license. Finally they admitted that they could think of no good reason for what they were doing—so we abolished the whole process! Now a driver's license is good until a person is 74 years old, after which he must get an annual medical test to ensure he is still competent to drive. So not only did we not need new fees, we abolished a whole department. That's what I mean by thinking differently.

Ei koske Suomea!
"Me emme tee muiden virheitä."

[Lalli IsoTalo]

KL:n palstalta hyvä poiminta.
http://keskustelu.kauppalehti.fi/5/i/keskustelu/thread.jspa?threadID=230268&start=45&tstart=0

Näin Uudessa Seelannissa:

We carefully designed this system to produce exactly the same revenue as we were getting before and presented it to the public as a zero sum game.

On ratkaisevan tärkeää miten asiat esitetään.

Finally they admitted that they could think of no good reason for what they were doing—so we abolished the whole process!

Ei tällaista voi tapahtua!

[guest7001]

Tässä vielä koko artikkeli tuosta NZ:n tapauksesta.

http://www.hillsdale.edu/news/imprimis/archive/issue.asp?year=2004&month=04

Rolling Back Government: Lessons from New Zealand
Maurice P. McTigue

Maurice P. McTigue is a distinguished visiting scholar at the Mercatus Center at George Mason University, where he directs the government accountability project. Previously, he was a member of the New Zealand Parliament and New Zealand's ambassador to Canada, and was closely involved in New Zealand's deregulation of labor markets, deregulation of the transportation industry, and restructuring of the fishing industry through the creation of conservation incentives. He also served as Minister of Employment, Minister of State Owned Enterprises, Minister of Railways, Minister of Works and Development, Minister of Labour and Minister of Immigration. Among his many honors, Mr. McTigue is a recipient of the Queen's Service Order, bestowed by Queen Elizabeth II in a ceremony at Buckingham Palace. In the U.S., he was recently appointed to the Office of Personnel Management Senior Review Committee, formed to make recommendations for human resources systems at the Department of Homeland Security. He also sits on the Performance Management Advisory Committee for the Commonwealth of Virginia.

The following is adapted from a lecture delivered on February 11, 2004, on the Hillsdale campus, during a five-day seminar on "The Conditions of Free-Market Capitalism," co-sponsored by the Center for Constructive Alternatives and the Ludwig von Mises Lecture Series.

If we look back through history, growth in government has been a modern phenomenon. Beginning in the 1850s and lasting until the 1920s or '30s, the government's share of GDP in most of the world's industrialized economies was about six percent. From that period onwards—and particularly since the 1950s—we've seen a massive explosion in government share of GDP, in some places as much as 35-45 percent. (In the case of Sweden, of course, it reached 65 percent, and Sweden nearly self-destructed as a result. It is now starting to dismantle some of its social programs to remain economically viable.) Can this situation be halted or even rolled back? My view, based upon personal experience, is that the answer is "yes." But it requires high levels of transparency and significant consequences for bad decisions—and these are not easy things to bring about.

What we're seeing around the world at the moment is what I would call a silent revolution, reflected in a change in how people view government accountability. The old idea of accountability simply held that government should spend money in accordance with appropriations. The new accountability is based on asking, "What did we get in public benefits as a result of the expenditure of money?" This is a question that has always been asked in business, but has not been the norm for governments. And those governments today that are struggling valiantly with this question are showing quite extraordinary results. This was certainly the basis of the successful reforms in my own country of New Zealand.

New Zealand's per capita income in the period prior to the late 1950s was right around number three in the world, behind the United States and Canada. But by 1984, its per capita income had sunk to 27th in the world, alongside Portugal and Turkey. Not only that, but our unemployment rate was 11.6 percent, we'd had 23 successive years of deficits (sometimes ranging as high as 40 percent of GDP), our debt had grown to 65 percent of GDP, and our credit ratings were continually being downgraded. Government spending was a full 44 percent of GDP, investment capital was exiting in huge quantities, and government controls and micromanagement were pervasive at every level of the economy. We had foreign exchange controls that meant I couldn't buy a subscription to The Economist magazine without the permission of the Minister of Finance. I couldn't buy shares in a foreign company without surrendering my citizenship. There were price controls on all goods and services, on all shops and on all service industries. There were wage controls and wage freezes. I couldn't pay my employees more—or pay them bonuses—if I wanted to. There were import controls on the goods that I could bring into the country. There were massive levels of subsidies on industries in order to keep them viable. Young people were leaving in droves.
Spending and Taxes

When a reform government was elected in 1984, it identified three problems: too much spending, too much taxing and too much government. The question was how to cut spending and taxes and diminish government's role in the economy. Well, the first thing you have to do in this situation is to figure out what you're getting for dollars spent. Towards this end, we implemented a new policy whereby money wouldn't simply be allocated to government agencies; instead, there would be a purchase contract with the senior executives of those agencies that clearly delineated what was expected in return for the money. Those who headed up government agencies were now chosen on the basis of a worldwide search and received term contracts—five years with a possible extension of another three years. The only ground for their removal was non-performance, so a newly-elected government couldn't simply throw them out as had happened with civil servants under the old system. And of course, with those kinds of incentives, agency heads—like CEOs in the private sector—made certain that the next tier of people had very clear objectives that they were expected to achieve as well.

The first purchase that we made from every agency was policy advice. That policy advice was meant to produce a vigorous debate between the government and the agency heads about how to achieve goals like reducing hunger and homelessness. This didn't mean, by the way, how government could feed or house more people—that's not important. What's important is the extent to which hunger and homelessness are actually reduced. In other words, we made it clear that what's important is not how many people are on welfare, but how many people get off welfare and into independent living.

As we started to work through this process, we also asked some fundamental questions of the agencies. The first question was, "What are you doing?" The second question was, "What should you be doing?" Based on the answers, we then said, "Eliminate what you shouldn't be doing"—that is, if you are doing something that clearly is not a responsibility of the government, stop doing it. Then we asked the final question: "Who should be paying—the taxpayer, the user, the consumer, or the industry?" We asked this because, in many instances, the taxpayers were subsidizing things that did not benefit them. And if you take the cost of services away from actual consumers and users, you promote overuse and devalue whatever it is that you're doing.

When we started this process with the Department of Transportation, it had 5,600 employees. When we finished, it had 53. When we started with the Forest Service, it had 17,000 employees. When we finished, it had 17. When we applied it to the Ministry of Works, it had 28,000 employees. I used to be Minister of Works, and ended up being the only employee. In the latter case, most of what the department did was construction and engineering, and there are plenty of people who can do that without government involvement. And if you say to me, "But you killed all those jobs!"—well, that's just not true. The government stopped employing people in those jobs, but the need for the jobs didn't disappear. I visited some of the forestry workers some months after they'd lost their government jobs, and they were quite happy. They told me that they were now earning about three times what they used to earn—on top of which, they were surprised to learn that they could do about 60 percent more than they used to! The same lesson applies to the other jobs I mentioned.

Some of the things that government was doing simply didn't belong in the government. So we sold off telecommunications, airlines, irrigation schemes, computing services, government printing offices, insurance companies, banks, securities, mortgages, railways, bus services, hotels, shipping lines, agricultural advisory services, etc. In the main, when we sold those things off, their productivity went up and the cost of their services went down, translating into major gains for the economy. Furthermore, we decided that other agencies should be run as profit-making and tax-paying enterprises by government. For instance, the air traffic control system was made into a stand-alone company, given instructions that it had to make an acceptable rate of return and pay taxes, and told that it couldn't get any investment capital from its owner (the government). We did that with about 35 agencies. Together, these used to cost us about one billion dollars per year; now they produced about one billion dollars per year in revenues and taxes.

We achieved an overall reduction of 66 percent in the size of government, measured by the number of employees. The government's share of GDP dropped from 44 to 27 percent. We were now running surpluses, and we established a policy never to leave dollars on the table: We knew that if we didn't get rid of this money, some clown would spend it. So we used most of the surplus to pay off debt, and debt went from 63 percent down to 17 percent of GDP. We used the remainder of the surplus each year for tax relief. We reduced income tax rates by half and eliminated incidental taxes. As a result of these policies, revenue increased by 20 percent. Yes, Ronald Reagan was right: lower tax rates do produce more revenue.
Subsidies, Education, and Competitiveness

...What about invasive government in the form of subsidies? First, we need to recognize that the main problem with subsidies is that they make people dependent; and when you make people dependent, they lose their innovation and their creativity and become even more dependent.

Let me give you an example: By 1984, New Zealand sheep farming was receiving about 44 percent of its income from government subsidies. Its major product was lamb, and lamb in the international marketplace was selling for about $12.50 (with the government providing another $12.50)per carcass. Well, we did away with all sheep farming subsidies within one year. And of course the sheep farmers were unhappy. But once they accepted the fact that the subsidies weren't coming back, they put together a team of people charged with figuring out how they could get $30 per lamb carcass. The team reported back that this would be difficult, but not impossible. It required producing an entirely different product, processing it in a different way and selling it in different markets. And within two years, by 1989, they had succeeded in converting their $12.50 product into something worth $30. By 1991, it was worth $42; by 1994 it was worth $74; and by 1999 it was worth $115. In other words, the New Zealand sheep industry went out into the marketplace and found people who would pay higher prices for its product. You can now go into the best restaurants in the U.S. and buy New Zealand lamb, and you'll be paying somewhere between $35 and $60 per pound.

Needless to say, as we took government support away from industry, it was widely predicted that there would be a massive exodus of people. But that didn't happen. To give you one example, we lost only about three-quarters of one percent of the farming enterprises—and these were people who shouldn't have been farming in the first place. In addition, some predicted a major move towards corporate as opposed to family farming. But we've seen exactly the reverse. Corporate farming moved out and family farming expanded, probably because families are prepared to work for less than corporations. In the end, it was the best thing that possibly could have happened. And it demonstrated that if you give people no choice but to be creative and innovative, they will find solutions.

New Zealand had an education system that was failing as well. It was failing about 30 percent of its children—especially those in lower socio-economic areas. We had put more and more money into education for 20 years, and achieved worse and worse results.

It cost us twice as much to get a poorer result than we did 20 years previously with much less money. So we decided to rethink what we were doing here as well. The first thing we did was to identify where the dollars were going that we were pouring into education. We hired international consultants (because we didn't trust our own departments to do it), and they reported that for every dollar we were spending on education, 70 cents was being swallowed up by administration. Once we heard this, we immediately eliminated all of the Boards of Education in the country. Every single school came under the control of a board of trustees elected by the parents of the children at that school, and by nobody else. We gave schools a block of money based on the number of students that went to them, with no strings attached. At the same time, we told the parents that they had an absolute right to choose where their children would go to school. It is absolutely obnoxious to me that anybody would tell parents that they must send their children to a bad school. We converted 4,500 schools to this new system all on the same day.

But we went even further: We made it possible for privately owned schools to be funded in exactly the same way as publicly owned schools, giving parents the ability to spend their education dollars wherever they chose. Again, everybody predicted that there would be a major exodus of students from the public to the private schools, because the private schools showed an academic advantage of 14 to 15 percent. It didn't happen, however, because the differential between schools disappeared in about 18-24 months. Why? Because all of a sudden teachers realized that if they lost their students, they would lose their funding; and if they lost their funding, they would lose their jobs. Eighty-five percent of our students went to public schools at the beginning of this process. That fell to only about 84 percent over the first year or so of our reforms. But three years later, 87 percent of the students were going to public schools. More importantly, we moved from being about 14 or 15 percent below our international peers to being about 14 or 15 percent above our international peers in terms of educational attainment.

Now consider taxation and competitiveness: What many in the public sector today fail to recognize is that the challenge of competitiveness is worldwide. Capital and labor can move so freely and rapidly from place to place that the only way to stop business from leaving is to make certain that your business climate is better than anybody else's. Along these lines, there was a very interesting circumstance in Ireland just two years ago. The European Union, led by France, was highly critical of Irish tax policy—particularly on corporations—because the Irish had reduced their tax on corporations from 48 percent to 12 percent and business was flooding into Ireland. The European Union wanted to impose a penalty on Ireland in the form of a 17 percent corporate tax hike to bring them into line with other European countries. Needless to say, the Irish didn't buy that. The European community responded by saying that what the Irish were doing was unfair and uncompetitive. The Irish Minister of Finance agreed: He pointed out that Ireland was charging corporations 12 percent, while charging its citizens only 10 percent. So Ireland reduced the tax rate to 10 percent for corporations as well. There's another one the French lost!

When we in New Zealand looked at our revenue gathering process, we found the system extremely complicated in a way that distorted business as well as private decisions. So we asked ourselves some questions: Was our tax system concerned with collecting revenue? Was it concerned with collecting revenue and also delivering social services? Or was it concerned with collecting revenue, delivering social services and changing behavior, all three? We decided that the social services and behavioral components didn't have any place in a rational system of taxation. So we resolved that we would have only two mechanisms for gathering revenue—a tax on income and a tax on consumption—and that we would simplify those mechanisms and lower the rates as much as we possibly could. We lowered the high income tax rate from 66 to 33 percent, and set that flat rate for high-income earners. In addition, we brought the low end down from 38 to 19 percent, which became the flat rate for low-income earners. We then set a consumption tax rate of 10 percent and eliminated all other taxes—capital gains taxes, property taxes, etc. We carefully designed this system to produce exactly the same revenue as we were getting before and presented it to the public as a zero sum game. But what actually happened was that we received 20 percent more revenue than before. Why? We hadn't allowed for the increase in voluntary compliance. If tax rates are low, taxpayers won't employ high priced lawyers and accountants to find loopholes. Indeed, every country that I've looked at in the world that has dramatically simplified and lowered its tax rates has ended up with more revenue, not less.

What about regulations? The regulatory power is customarily delegated to non-elected officials who then constrain the people's liberties with little or no accountability. These regulations are extremely difficult to eliminate once they are in place. But we found a way: We simply rewrote the statutes on which they were based. For instance, we rewrote the environmental laws, transforming them into the Resource Management Act—reducing a law that was 25 inches thick to 348 pages. We rewrote the tax code, all of the farm acts, and the occupational safety and health acts. To do this, we brought our brightest brains together and told them to pretend that there was no pre-existing law and that they should create for us the best possible environment for industry to thrive. We then marketed it in terms of what it would save in taxes. These new laws, in effect, repealed the old, which meant that all existing regulations died—the whole lot, every single one.
Thinking Differently About Government

What I have been discussing is really just a new way of thinking about government. Let me tell you how we solved our deer problem: Our country had no large indigenous animals until the English imported deer for hunting. These deer proceeded to escape into the wild and become obnoxious pests. We then spent 120 years trying to eliminate them, until one day someone suggested that we just let people farm them. So we told the farming community that they could catch and farm the deer, as long as they would keep them inside eight-foot high fences. And we haven't spent a dollar on deer eradication from that day onwards. Not one. And New Zealand now supplies 40 percent of the world market in venison. By applying simple common sense, we turned a liability into an asset.

Let me share with you one last story: The Department of Transportation came to us one day and said they needed to increase the fees for driver's licenses. When we asked why, they said that the cost of relicensing wasn't being fully recovered at the current fee levels. Then we asked why we should be doing this sort of thing at all. The transportation people clearly thought that was a very stupid question: Everybody needs a driver's license, they said. I then pointed out that I received mine when I was fifteen and asked them: "What is it about relicensing that in any way tests driver competency?" We gave them ten days to think this over. At one point they suggested to us that the police need driver's licenses for identification purposes. We responded that this was the purpose of an identity card, not a driver's license. Finally they admitted that they could think of no good reason for what they were doing—so we abolished the whole process! Now a driver's license is good until a person is 74 years old, after which he must get an annual medical test to ensure he is still competent to drive. So not only did we not need new fees, we abolished a whole department. That's what I mean by thinking differently.

There are some great things happening along these lines in the United States today. You might not know it, but back in 1993 Congress passed a law called the Government Performance and Results Act. This law orders government departments to identify in a strategic plan what it is that they intend to achieve, and to report each year what they actually did achieve in terms of public benefits. Following on this, two years ago President Bush brought to the table something called the President's Management Agenda, which sifts through the information in these reports and decides how to respond. These mechanisms are promising if they are used properly. Consider this: There are currently 178 federal programs designed to help people get back to work. They cost $8.4 billion, and 2.4 million people are employed as a result of them. But if we took the most effective three programs out of those 178 and put the $8.4 billion into them alone, the result would likely be that 14.7 million people would find jobs. The status quo costs America over 11 million jobs. The kind of new thinking I am talking about would build into the system a consequence for the administrator who is responsible for this failure of sound stewardship of taxpayer dollars. It is in this direction that the government needs to move.

[Uuno Nuivanen]

http://blogit.iltalehti.fi/kalle-isokallio/2013/08/20/huipulla-huijaajat/

Pälä pälä, jotta ei poisteta pelkkänä linkkinä.

[Leso]

http://blogit.iltalehti.fi/kalle-isokallio/2013/08/20/huipulla-huijaajat/]http://blogit.iltalehti.fi/kalle-isokallio/2013/08/20/huipulla-huijaajat/]http://blogit.iltalehti.fi/kalle-isokallio/2013/08/20/huipulla-huijaajat/

Suosittelen Isokalliolle tilastomatematiikan perusteiden opiskelua. Viittaukset tilastollisiin jakaumiin menivät päin honkia esimerkiksi tässä:

"Jos laitamme kaikki suomalaiset älyn mukaan Gaussin käyrälle saattaa käydä niinkin, ettei älykkäinkään meistä yllä kuin hädin tuskin maailman miljardin älykkäimmän telluksen tallaajan jälkeisille sijoille."

Kotitehtävä:

Kuulun joltain ominaisuudeltani 0.1% parhaimmistoon Suomessa. Kuinka suuri osa maailman väestöstä on tältä ominaisuudeltaan minua parempi? Montako ihmistä tämä on?

Pähkinä hommalaisille:

onko nimimerkki Eman kommentissaan esittämänsä väitteen, että kuuluu 0,1% parhaimmistoon Suomessa, perusteella ruotsinkielinen, ylimielinen, pelle vaiko liian älykäs suomalaiseksi?

Pitäisikö siis, oikeastaan oikeasta vastauksesta riippumatta, Suomen valtion löysätä nimimerkin Eman päätä koossa pitävää vannetta antamalle hänelle valtionstipendi ulkomaillle, missä hän varmasti saisi tasoistaan seuraa?
Siihen riittäis Ässä-Plussa-Bonus-alennusristeily Tallinnaan, edestakainen saattaisi hyvimmillään kustantaa jotain vajaat kaksikymppiä. Ei voi upottaa M/S Jykää tämä.
Ehkä käyttämättömästä paluumatkalipusta saa hyvitykseksi pullon Vana Tallinnaa tai Viru Valgeeta, jos oikein onnistaa.
Sen saisi tuoda verovapaasti eduskunnan saunailtamiin, koska EU:ssa ollaan.

Toki tollanen Eman-älykkö löytää tiensä Princetoniin, U.S.A., tosta noin vaan, vaikka Suomen passista ois vähän kulmaa kavennettu poliisisaksilla.

[Teaparty]

Tässä vielä koko artikkeli tuosta NZ:n tapauksesta.
http://www.hillsdale.edu/news/imprimis/archive/issue.asp?year=2004&month=04

Kiitoksia mielenkiintoisesta poiminnasta.

Ottaisin esille tätä liipaten ongelman, jota jaksaa ihmetyttää valtiontaloudessa. Valtion - siis nimenomaan ministeriöiden - menot ovat käytännössä kiinteitä kuluja, ja diskretionäärisiä menoja (anteeksi finglish) on hyvin vähän. Muissa maissa on tyypillistä, että hallitus = valtio (government = state). Eli kun hallitus kaatuu, ministeriöiden budjetteja ei enää ole.

Valtion budjetti hyväksytetään joka vuoksi erikseen eduskunnassa. Tämä ele vaikuttaa demokratioiden apinoinnilta vailla ymmärrystä, miksi näin yleensä tehdään.

Valtion virkasuhteet, lainsäädäntö, asetukset ja ne kuuluisat 'kansainväliset sopimukset' sitovat lainsäätäjää. Jos pistetään puoluepolitikointi hetkeksi sivuun, nykymallissa eduskunnan pitäisi päättää myös työlakien muutoksesta joka kerta kun se haluaa leikata budjettia. Eduskunnalla ei käytännössä ole enää mitään valtaa ministeriöiden yli, koska budjetin menopuoli perustuu vanhoihin lakeihin, joilla on säädetty julkiselle sektorille (ministeriöiden alle) kaikenlaisia tärkeältä tuntuvia tehtäviä.

Budjetille pitäisi laittaa erityisasema lainsäädännössä siten, että se ylittää kaikki muut lait paitsi perustuslain; jos budjetissa ei ole osoitettu rahaa lakisääteiselle tehtävälle, lakivelvoitteen pitää lakata. Mitään muuta keinoa menojen karsimiseksi ei ole, koska käytännössä menojen karsiminen edellyttää julkisen sektorin lakisääteisten tehtävien karsimista, ja tämän savotan tekeminen vie niin paljon aikaa että kansantalous ajaa seinään ennen kuin tulee valmista. (Siis on jo ajanut seinään ja sossuhallitus sen kuin tunkee pedaalia metalliin.)

Ministeriöt ja virastot ovat syyllisiä nykyiseen menokurimukseen, ja ne ovat karanneet täysin eduskunnan kontrollista. Vaikka itse lakikirja on Suomessa niin kevyt että lapsikin voi sen nostaa, koko lainsäädäntö käsittää 50 hyllymetriä tavaraa, josta valtaosaa ei eduskunta ole säätänyt vaan jonka on keksinyt viraston virkamies. Pelkkää pelleilyä edes teeskennellä, että edustuksellinen demokratia toimii. Virkamiehet virastoissaan päättävät itse työtehtävänsä, työehtonsa, palkkansa, rekrytoinnit ja investoinnit eikä eduskunnalla tai edes hallituksella ole siihen mitään sanomista.

Laskun maksajilta on rahat lopussa, joten eikun lainaamaan 9 miljardia vuodessa veronmaksajan perse lainan takuina.

[guest7001]

Miltä kuulostaisi "Kemiallisen aseen kieltosopimuksen instituutti"? Äärettömän tarpeelliselta julkisen sektorin instanssilta, jonka työntekijöille on aivan ehdottomasti maksettava 4-5 tuhatta Euroa palkkaa meidän verorahoistamme?

http://www.helsinki.fi/verifin/VERIFIN/suomi/verifin/hkunta.htm

[guest7001]

Isokallion uusin.
http://blogit.iltalehti.fi/kalle-isokallio/2014/03/06/eroja-on/?ref=es

Silloin tällöin tulee miettineeksi, miksi ruotsalaiset saavat asiat sujumaan ja me emme. Johtuneeko siitä, että ovat satoja vuosia saaneet hoitaa omia asioitaan ja oppineet, miten niitä kannattaa hoitaa. Meitä holhosivat vuosisatoja kuninkaat ja tsaarit ennen kuin pääsimme sata vuotta sitten kokeilemaan omia siipiämme. Ilmeisesti liian lyhyt aika.

Selvin ero on se, että ruotsalaiset pitävät kymmeniä kokouksia ja pulputtavat kaikesta mahdollisesta taivaan ja maan välillä ennen kuin tekevät päätöksen. Mutta sitten, kun ovat saaneet päätöksen tehdyksi, panevat toimeksi. Ajanhukkaa moinen pulputus, tuumii moni suomalainen, mutta onko se kuitenkin parempi malli kuin millä me asioitamme sähläämme? Suomalaisessa politiikassa tehdään nopeasti päätös, sitten alkaa urputtaminen ja lopputuloksena on se, ettei tehdä mitään, koska kaikki ovat eri mieltä siitä, mitä päätettiin.

Toinen ero on se, että Ruotsissa poliittiset päätökset tehdään analyysin perusteella ja varmistetaan etukäteen, että lopputulos on haluttu. Suomessa päätökset tehdään tunteella, iltapäivälehtien otsikoiden pohjalta, tai viime yönä saadun yksittäisen kansalaispalautteen innoittamana. Kukaan ei mieti, onko lopputuloksena se, mitä halutaan. Pääasia on, että tuntuu hyvältä ja saa naamansa puoli yhdeksän uutisiin.

Asia, joka ei koskaan onnistuisi Suomessa, tehtiin Ruotsissa vähin äänin. Ensin keskusteltiin siitä, mikä on tavoite. Se oli verotulojen kasvattaminen. Sitten mietittiin keinoja ja laskettiin, että perintöveron poisto on yksinkertainen ja nopea tapa niiden kasvattamiseen. Sitten poistettiin perintövero ja verotulot lähtivät kasvuun, kuten oli laskettu. Ei siinä yllytetty kansaa kateuteen eikä kaunaan. Järjellä menivät ja onnistuivat.

Mikä sitten kasvatti naapurissa verotuloja? Se, että tuhannet varakkaat ruotsalaiset muuttivat ulkomailta takaisin Ruotsiin. He laskivat samoin kuin valtiovarainministeri, että kannattaa maksaa palkkatuloista verot Ruotsiin, jos ei joudu maksamaan perintöveroa. Todennäköisesti perillisetkin jäävät Ruotsiin maksamaan veroja ja sijoittamaan varojaan ruotsalaisiin yrityksiin.

Suomessa niin järkevän, valtion tuloja lisäävän päätöksen tekeminen olisi mahdotonta. Olisi, koska poliitikkomme eivät uskalla tai osaa tehdä järkeviä päätöksiä. Kannattaisi joskus kuitenkin kokeilla. Sitä siis, että päätökset pohjattaisiin laskelmiin, eikä unelmahöttöön. Ja varmistettaisiin etukäteen että lopputulos on se mitä tavoitellaan.

Rehellisyyttäkin voisi joskus kokeilla. Vaikkapa niin, että hallitus toteaisi tekemiensä sopeutustoimien toteutuneen 75-prosenttisesti veronkorotuksin ja 25-prosenttisesti säästötoimin, ei fifty-sixty. Turha on myöskin urputtaa viiden miljardin säästöistä, kun budjetin loppusumma on suurempi kuin viime vuonna.

[Roope]

Isokallion uusin.
http://blogit.iltalehti.fi/kalle-isokallio/2014/03/06/eroja-on/?ref=es

Toinen ero on se, että Ruotsissa poliittiset päätökset tehdään analyysin perusteella ja varmistetaan etukäteen, että lopputulos on haluttu. Suomessa päätökset tehdään tunteella, iltapäivälehtien otsikoiden pohjalta, tai viime yönä saadun yksittäisen kansalaispalautteen innoittamana. Kukaan ei mieti, onko lopputuloksena se, mitä halutaan. Pääasia on, että tuntuu hyvältä ja saa naamansa puoli yhdeksän uutisiin.

Ei se nyt ihan noinkaan mene, kuten Ruotsin viime vuosien tempoilevasta maahanmuuttopolitiikastakin on voinut nähdä.

[JmR]

Noh, talouden kannalta ruotsalaiset tehneet hyviä päätöksiä viimeset 10 vuotta.

[Jepulis]

Jos yhdestä korttipakasta nostetaan yksi kortti, niin se on 0,25 todennäköisyydellä pata. Jos kaikki maailman pelikortit kasataan Arecibon paraboloidiin, hämmennetään ja nostetaan yksi kortti, se on edelleen 0,25 todennäköisyydellä

On sääli, että Isokallion fiksu ajatus hukkuu tähän yhteen helposti torjuttavaan ylilyöntiin. Toivoisi, että keskityttäisiin ydinsisältöön.

Isokallio tarkoittaa mm. seuraavaa. Päättäjämme nojaa kaikessa tekemisessään päidensä sisäiseen illuusioon Suomen kaikkivoipaisuudesta markkinoilla ja heidän elinkeinopolitiikkansa on siis täysin uskomusten varassa. Ajatus Suomen asemasta perustuu ilmeisestikin siihen, että poliitikot saa ulkomailla parempaa ruokaa kuin Suomessa ja uskovat sen johtuvan suomalaisten "arvostuksesta". Cleantech puheita minäkin olen kyllästymiseen asti kuullut. Yhtä ainutta läpimurtotuotetta en ole nähnyt. En edes sitä muistuttavaa. Lähimmäksi pääsee Wärtsilän nykyaikaiset dieselit ja niidenkin myymistä Rols Roycelle Britanniaan on ollut jo harkinnassa. Siinäkin sanaa "Cleantech" pitää käyttää sen laajemmassa kontekstissa.

Hän on oikeassa. Ajatus soveltuu kaikkeen politiikkaan. Viimeksi venäjäpakotekeskustelussa tämä kävi ilmi. Meidän venäjäkauppa voi olla - 10% koko BKT:sta jonain vuonna jos venäjäisille sattuu tulemaan huono päivä. 10% on enemmän kuin kuluvan laman aikana on tullut takkiin. Nyt Suomen päättäjien pitäisi edes yrittää keinotella Suomelle erikoisasema kieli keskellä suuta. Mutta mitä nämä pellet tekee? Osa huutaa pakotteita ja osa vielä käyttää pellekravattejakin, jotta yhdellä vilkaisulla näkee mikä idiootti vastapuolella on. Ei tarvitse edes avata suuta. Silti Euroopankaan mittakaavassa Suomen oma ns. vaste paketteiden vivun päässä on niin pieni, että Venäjällä on mainiosti varaa nauraa matkalla pankkiin sulkiessaan Stokkan myymälät tekosyyn nojalla. Mitä media tekee? Näyttää kymmenissä uutisissa miten Venäjälle Euroopan kauppa on ainakin 5 kertaa tärkeämpää kuin Euroopalle, eli pakotteet on ihan okei. Ei ne vaan perhana soikoon ole - ainakaan Suomelle.

[Markkanen]

 Suomessa pitäisi nyt tehdä täyskäännös. Kaikenlainen tulonsiirtojen ja lorvimisen sijaan meidän tulisi alkaa paiskimaan hommia oman isänmaamme takia. Ei Afrikan, EU:n tai Romanian takia. Ihan oman maamme takia. Olemme nyt kusessa. Kataislaiset ei sitä allekirjoita eikä vihervasemmisto. Nyt vaan pitää luopua tästä politiikasta tai emme selviä edes seuraaviin vaaleihin asti kunnolla. Vain töitä tekemällä voimme pelastua. Ei sossun maksumääräyksillä.

[guest7001]

Isokallion uusin.
http://blogit.iltalehti.fi/kalle-isokallio/2014/03/18/tieto-ei-ole-aina-totta/?ref=es

Poliitikot vetoavat propagandamielessä usein johonkin tutkimukseen tai jonkun emeritusprofessorin antamaan lausuntoon, usein jopa professorin oppialueen ulkopuolisessa asiassa. Poliitikkojen tehtävä on vääristellä totuutta ja se heille annettakoon anteeksi, mutta pelottavaa on että sähköinen media toitottaa jo tunnin kuluttua kyseistä väittämää totuutena. Seuraavana aamuna se on kissankokoisin otsikoin myös painetuissa aviiseissa. Yksikään toimittaja ei jaksa ottaa selvää tutkimuksen tilaajan motiiveista tai emerituksen kaunasta häntä vuosikymmen sitten kaltoin kohdellutta tahoa kohtaan.

Tieto on nyky-yhteiskunnassa yliarvostettua, koska se ei ole useinkaan totta. Yksittäisen tiedon poimiminen isosta tietomassasta saattaa tehdä totuudesta valheen. Koska meiltä puuttuu kriittinen journalismi, poliitikot onnistuvat kerta toisensa jälkeen käyttämään ympäristöstään irrotettuja tietoja propagandan välineenä. Älyllisessä keskustelussa tiedot ovat argumentoinnin perusta ja argumentoija odottaa, että joku esittää ne analysoituaan siihen kommentteja. Sillä tavalla alkuperäinen argumentti paranee, joka on keskustelun tavoite. Propagandaan perustuvassa keskustelussa ei analysoida argumenttia, sitä joko kannatetaan sokeasti tai se teilataan teilaajan mielestä vääränä. Ihmekös sitten että kaikki asiat Suomessa seisovat, tasapuolisesti sekä julkisella että yksityisellä puolella.

Poliitikoille sallitaan myös "asiantuntemattomuus". Kun ympäristöministeri Ville Niinistö sanoo, ettei Fennovoiman ydinvoimala kannata, yksikään toimittaja ei pyydä Niinistöltä laskelmia sen väitteen tueksi. Sellaisia hänellä ei nimittäin ole. Niinistö tietää, tai ainakin hänen tulisi ministerinä tietää, että Fennovoimaan sijoitettu pääoma antaa nykyisellä sähkön hinnalla kahdeksan prosentin riskittömän tuoton. Miksi eivät toimittajat kysy Niinistöltä edes sijoitusvihjeitä? Kannattaisi kysyä, kun ministerin mielestä kahdeksan prosentin riskitöntä tuottoa antava sijoitus on kannattamaton.

Poliitikkomme toistavat iskulauseita, jotka muuttuvat riittävästi toistettuina heille totuudeksi. Puhdas kotimainen ruoka esitetään perusteena kansalliselle maataloustuelle. Totuus on, että käytämme enemmän kemiallisia lannoitteita hehtaaria kohti kuin muissa Euroopan maissa. Ne kemikaalit siirtyvät pelloilta "puhtaaseen" kotimaiseen viljaan, maitoon ja lihaan.

Poliitikot kehuvat myös hyvinvointipalveluitamme. He jättävät kertomatta, että hyvinvointipalveluita tuotetaan Suomessa Ruotsia raskaammalla hallintokoneistolla ja siksi niitä tuotetaan velkarahalla. Hyvinvointikoneistossamme voivat hyvin vain byrokraatit.
Miksi julkinen sana ei koskaan aseta kyseenalaiseksi poliitikkojen esittämiä perättömiä väitteitä?

[foobar]

Isokallion kanssa voi olla monesta asiasta samaa mieltä, mutta hän on hakoteillä kun puhuu kemiallisten lannoitteiden runsaan käytön olevan ongelma ruoan puhtauden kannalta. Niiden käyttö aiheuttaa kyllä merkittäviä ympäristövaikutuksia, mutta se näkyy valumavesissä. Lannoitteiden ainoa funktio kasvinviljelyssä on antaa kasveille sitä mitä ne kaipaavat; jos ne eivät tällä tapaa tee itsestään hyödyllisiä kasvaneiden satojen muodossa, vain idiootti pistää niitä peltoonsa.

Sinällään "kemialliset lannoitteet" ovat vaikuttavilta osiltaan ihan sitä, mitä ne "epäkemiallisetkin"...

[Lalli IsoTalo]

Isokallion uusin.
http://blogit.iltalehti.fi/kalle-isokallio/2014/03/18/tieto-ei-ole-aina-totta/?ref=es

Miksi julkinen sana ei koskaan aseta kyseenalaiseksi poliitikkojen esittämiä perättömiä väitteitä?

Koska meiltä puuttuu kriittinen journalismi ...

Isokallio tietää (mutta ei sano ääneen), että iso raha, joka kontrolloi valtamediaa, kontrolloi myös niitä leikattuja puudeleita, jotka kontrolloivat valtion kassaa. Ei siihen kuvioon tarvita mitään neljättä valtiomahtia sotkemaan hyvää bisnestä. Joka on bisnes pyhän lehmän -- "hyvinvointivaltion" -- lypsäminen kuiviin, mieluiten jo seuraavalla kvartaalilla.

[Tykkimies Pönni]

Isokallion kanssa voi olla monesta asiasta samaa mieltä, mutta hän on hakoteillä kun puhuu kemiallisten lannoitteiden runsaan käytön olevan ongelma ruoan puhtauden kannalta. Niiden käyttö aiheuttaa kyllä merkittäviä ympäristövaikutuksia, mutta se näkyy valumavesissä. Lannoitteiden ainoa funktio kasvinviljelyssä on antaa kasveille sitä mitä ne kaipaavat; jos ne eivät tällä tapaa tee itsestään hyödyllisiä kasvaneiden satojen muodossa, vain idiootti pistää niitä peltoonsa.

Sinällään "kemialliset lannoitteet" ovat vaikuttavilta osiltaan ihan sitä, mitä ne "epäkemiallisetkin"...

OT. Olen Isokallion kanssa samaa mieltä lannoitteista. Väkilannoitteet kyllä lisäävät kasvien massaa mutta heikentävät kasvien muita ominaisuuksia ja ne muut ominaisuudet on tärkeämpiä ihmisen terveydelle kuin massa. Vähän sama kuin että sotilashenkilöä pidettäisiin sitä pätevämpänä mitä enemmän hänellä on elopainoa.

[foobar]

Isokallion kanssa voi olla monesta asiasta samaa mieltä, mutta hän on hakoteillä kun puhuu kemiallisten lannoitteiden runsaan käytön olevan ongelma ruoan puhtauden kannalta. Niiden käyttö aiheuttaa kyllä merkittäviä ympäristövaikutuksia, mutta se näkyy valumavesissä. Lannoitteiden ainoa funktio kasvinviljelyssä on antaa kasveille sitä mitä ne kaipaavat; jos ne eivät tällä tapaa tee itsestään hyödyllisiä kasvaneiden satojen muodossa, vain idiootti pistää niitä peltoonsa.

Sinällään "kemialliset lannoitteet" ovat vaikuttavilta osiltaan ihan sitä, mitä ne "epäkemiallisetkin"...

OT. Olen Isokallion kanssa samaa mieltä lannoitteista. Väkilannoitteet kyllä lisäävät kasvien massaa mutta heikentävät kasvien muita ominaisuuksia ja ne muut ominaisuudet on tärkeämpiä ihmisen terveydelle kuin massa. Vähän sama kuin että sotilashenkilöä pidettäisiin sitä pätevämpänä mitä enemmän hänellä on elopainoa.

Lisää OT: leipäviljassa maksetaan mm. sitkosta.

Joka tapauksessa, tämä teoria siitä että kemialliset lannoitteet jotenkin kertyvät kasveihin on minulle aivan uusi. Sitä en tosin kiistä, etteikö suomalaisessa (ja EU-)maatalouspolitiikassa ja sen seurauksissa olisi paljon parannettavaa. (Kannattaa ajatella esim. sitä ihmettä, että navettoja kannattaa rakentaa nimenomaan Lappiin vyöhyketukien vuoksi.) Ja niin on muuten kaikilla niillä muillakin aloilla, joilla rahaa maksetaan veronmaksajien kassasta, mutta erityisesti niillä joilla sitä maksetaan tarpeettomien, hyödyttömien tai suorastaan haitallisten asioiden ylläpitämiseksi vain, jotta oma intressiryhmä äänestäisi tulevaisuudessakin oikein.

[ekto]

^no eikös se politikko lähde juuri ajamaan interssiryhmän etuja heidän mandaatilla? Jussi ajaa meidän asioita meidän äänillä.

[Arttuvonretee]

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014032018142290_uu.shtml

Eli tuon huhun mukaan hallitus olisi NOSTAMASSA lapsilisiä ja laittaisi ne verolle.. Kukahan tuonkin älyvapaan idean on kehitelly.
Onhan se helpompi tietysti vaalien alla turuilla ja toreilla kehuskella kuinka ME hallituksessa nostimme lapsilisän määrää.

Niin ja ne säästöt...
Yh-äiti saa lapsilisää vähemmän ---> yh-äiti saa muita tukia enemmän koska käteen jäävä "tienisti" laskee.

Ajoneuvoveron nosto, ei enää edes naurata, ei vituta, ei mitään. Ei näillä paskateillä pysty ajaankaan enää ku mönkijällä.

Metsämaan verotus. Niin eihän niistä myyntipuista makseta nytkään ku 30 pinnaa + alvit ja itse jos yrität metsissäsi jotain tehdä maksat siitäkin veroa 120m3/vuosi ylimenevältä hankintatyöltä. Olen satavarma että tästä nousee iso sota jos ko vero tulee metsämaille. Siihen loppuu marjastus, metsästys ym.. Isäntien ampumia varoituslaukauksiakin tullaan jossain päin suomea kuulemaan se on varma.

Summa summarum köyhät on jälleen hallituksen eväät. Eli olemme otsikon mukaisessa tilanteessa.

[Faidros.]

^Oli taas naurussa pitelemistä, kun tuli rapian alle 2000€ kiinteistöverolaput!