2009-06-18 HS ANTTI BLÅFIELD MERKINTÖJÄ: Minä kävelen nyt

[skrabb]

'MERKINTÖJÄ

Minä kävelen nyt

Suuren kaupungin katu on jännittävä tila. Se on samalla yleinen ja yksityinen.

Kaduilla kävellessään ihminen on osa julkista virtaa. Samalla katuvilinä antaa ainakin minulle tilaisuuden olla yksin, omassa maailmassani.

Katuvilinän persoonattomuus suojaa kulkijaa. Suojaus on kuitenkin helppo murtaa: tarvitaan vain vastaantulijan katse, yllättävä liike tai ääni, ja poks!, yksityisyyden kupla on puhjennut.

Helsingissä on viime vuosiin saakka voinut liikkua vapaasti juuri kenenkään häiritsemättä. Kun ei erityisesti tuijota ketään tai muutoin herätä huomiota, on saanut vaeltaa rauhassa.

Enää se ei ole mahdollista – ei ainakaan ydinkeskustassa.

Rautatieaseman ympäristössä ja Kolmen sepän patsaalla vaanivat feissarit, lukuisten järjestöjen palkatut tukijäsenten kalastajat. "Hei, onko sinulla hetki aikaa", on ystävällinen ja kohtelias kysymys, mutta ainakin minua se ärsyttää, koska näin tunkeudutaan yksityisyyteeni.

Se on keski-ikäisen miehen itsekäs reaktio, mutta ärsytyksen takana on muutakin kuin harmi yksityisyyden rajan rikkoutumisesta.

Jos pysähdyn, joudun kuuntelemaan peruskurssin jonkin järjestön hyväntekeväisyystyöstä. Sen jälkeen on moraalinen velvoitteeni maksaa muutaman kympin kannatusmaksu säännöllisin väliajoin.

Järjestöille, kuten Helsinki Missiolle, Greenpeacelle, Amnestylle, Unicefille tai Pelastakaa lapset ry:lle, feissarit ovat hyvä tapa kerätä varoja. Kasvotusten ihmiset saadaan paremmin maksamaan kuin puhelinmyynnillä tai kirjeitse.

Ammattimaiset tukijäsenten kerääjät ovat samalla eräänlainen ulkoistettu omatunto. Kiireiselle kaupunkilaiselle tarjotaan vapautusta saamattomuuden ja syntisyyden tunteesta.

Muutaman kympin maksusta voi vapautua ajatuksesta, että itse pitäisi tehdä jotain, esimerkiksi osallistua tai vaikuttaa. Tietysti voi käydä niinkin, että rahasuhde sytyttää kiinnostuksen aitoon toimintaan.

Toinen verraten uusi rahanpyytäjien ryhmä ovat itäisestä Keski-Euroopasta tulleet romanikerjäläiset.

Parin vuoden ajan Helsingissäkin on jouduttu tottumaan siihen, että vilkkaimmilla kaduilla on ihmisiä polvillaan kerjäämässä rahaa.

Heissä minua ei ärsytä se, että yksityisyyteni kehä rikkoutuu vaan se, että joku näin nöyryyttää itseään.

Kerjäläiset raivostuttavat, koska pohjoismaisen hyvinvointivaltion idea on juuri se, ettei kenenkään tarvitse olla kontallaan kadulla kerjäämässä.

Mutta samalla raivostuttaa se, että heidän todellisesta taustastaan ja tarpeistaan ei ole mitään tietoa. Ovatko he uhreja vai huijareita?

Helsingin Sanomien toimittaja Kimmo Oksanen on kaupunkitoimittajan työssään pureutunut romanikerjäläisiin, ja viime kuussa ilmestyi hänen kirjoittamansa kirja Kerjäläisten valtakunta (WSOY:n Barrikadi-sarja).

Oksanen metsästää totuutta niin Helsingin kaduilta ja siltojen alta kuin Romanian köyhistä maalaiskylistäkin.

Kirja on synkkä veijaritarina, jonka totuus on lopulta sama kuin Orson Wellesin viesti taiteesta elokuvassa V niin kuin väärennös. Kaikki on illuusiota. Muista aina, että sinua huijataan. Totuus on valhetta ja valhe on totta.

Romanit ovat yksi Euroopan kansoista, emmekä saa heitä täältä potkimalla pois. Kerjäämisen houkuttelevuuteen sen sijaan jokainen voi vaikuttaa.

Keski-ikäisen kävelijän on siis vain huokaistava, että maailma muuttuu. Suojakilpeä on vahvistettava. Tai sitten on uskallettava avata silmänsä.

ANTTI BLÅFIELD

[email protected]

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja.'

http://www.hs.fi/digilehti/paakirjoitus/artikkeli/Min%C3%A4+k%C3%A4velen+nyt/1135247003911


Tai opeteltava uimaan, kuten Arja Alho armollisesti meitä neuvoi!

[Köyhä kylddyyri]

'MERKINTÖJÄ

Minä kävelen nyt

Suuren kaupungin katu on jännittävä tila. Se on samalla yleinen ja yksityinen.

Kaduilla kävellessään ihminen on osa julkista virtaa. Samalla katuvilinä antaa ainakin minulle tilaisuuden olla yksin, omassa maailmassani.

Katuvilinän persoonattomuus suojaa kulkijaa. Suojaus on kuitenkin helppo murtaa: tarvitaan vain vastaantulijan katse, yllättävä liike tai ääni, ja poks!, yksityisyyden kupla on puhjennut.

Helsingissä on viime vuosiin saakka voinut liikkua vapaasti juuri kenenkään häiritsemättä. Kun ei erityisesti tuijota ketään tai muutoin herätä huomiota, on saanut vaeltaa rauhassa.

Enää se ei ole mahdollista – ei ainakaan ydinkeskustassa.

Rautatieaseman ympäristössä ja Kolmen sepän patsaalla vaanivat feissarit, lukuisten järjestöjen palkatut tukijäsenten kalastajat. "Hei, onko sinulla hetki aikaa", on ystävällinen ja kohtelias kysymys, mutta ainakin minua se ärsyttää, koska näin tunkeudutaan yksityisyyteeni.

Se on keski-ikäisen miehen itsekäs reaktio, mutta ärsytyksen takana on muutakin kuin harmi yksityisyyden rajan rikkoutumisesta.

Jos pysähdyn, joudun kuuntelemaan peruskurssin jonkin järjestön hyväntekeväisyystyöstä. Sen jälkeen on moraalinen velvoitteeni maksaa muutaman kympin kannatusmaksu säännöllisin väliajoin.

Järjestöille, kuten Helsinki Missiolle, Greenpeacelle, Amnestylle, Unicefille tai Pelastakaa lapset ry:lle, feissarit ovat hyvä tapa kerätä varoja. Kasvotusten ihmiset saadaan paremmin maksamaan kuin puhelinmyynnillä tai kirjeitse.

Ammattimaiset tukijäsenten kerääjät ovat samalla eräänlainen ulkoistettu omatunto. Kiireiselle kaupunkilaiselle tarjotaan vapautusta saamattomuuden ja syntisyyden tunteesta.

Muutaman kympin maksusta voi vapautua ajatuksesta, että itse pitäisi tehdä jotain, esimerkiksi osallistua tai vaikuttaa. Tietysti voi käydä niinkin, että rahasuhde sytyttää kiinnostuksen aitoon toimintaan.

Toinen verraten uusi rahanpyytäjien ryhmä ovat itäisestä Keski-Euroopasta tulleet romanikerjäläiset.

Parin vuoden ajan Helsingissäkin on jouduttu tottumaan siihen, että vilkkaimmilla kaduilla on ihmisiä polvillaan kerjäämässä rahaa.

Heissä minua ei ärsytä se, että yksityisyyteni kehä rikkoutuu vaan se, että joku näin nöyryyttää itseään.

Kerjäläiset raivostuttavat, koska pohjoismaisen hyvinvointivaltion idea on juuri se, ettei kenenkään tarvitse olla kontallaan kadulla kerjäämässä.

Mutta samalla raivostuttaa se, että heidän todellisesta taustastaan ja tarpeistaan ei ole mitään tietoa. Ovatko he uhreja vai huijareita?

Helsingin Sanomien toimittaja Kimmo Oksanen on kaupunkitoimittajan työssään pureutunut romanikerjäläisiin, ja viime kuussa ilmestyi hänen kirjoittamansa kirja Kerjäläisten valtakunta (WSOY:n Barrikadi-sarja).

Oksanen metsästää totuutta niin Helsingin kaduilta ja siltojen alta kuin Romanian köyhistä maalaiskylistäkin.

Kirja on synkkä veijaritarina, jonka totuus on lopulta sama kuin Orson Wellesin viesti taiteesta elokuvassa V niin kuin väärennös. Kaikki on illuusiota. Muista aina, että sinua huijataan. Totuus on valhetta ja valhe on totta.

Romanit ovat yksi Euroopan kansoista, emmekä saa heitä täältä potkimalla pois. Kerjäämisen houkuttelevuuteen sen sijaan jokainen voi vaikuttaa.

Keski-ikäisen kävelijän on siis vain huokaistava, että maailma muuttuu. Suojakilpeä on vahvistettava. Tai sitten on uskallettava avata silmänsä.

ANTTI BLÅFIELD

[email protected]

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja.'

http://www.hs.fi/digilehti/paakirjoitus/artikkeli/Min%C3%A4+k%C3%A4velen+nyt/1135247003911


Tai opeteltava uimaan, kuten Arja Alho armollisesti meitä neuvoi!

Primitiivinen, lähes geneerinen reaktio esim. kerjäläisiin on että äkkiä kolikoita esille, niin kiusallinen tilanne on nopeasti ohi ja ongelma poistuu. Oletteko koskaan miettineet miksi kerjäläiset eivät usko ensimmäistä Ei-tipu kommenttia ? Ei siksi että uskovat teidän todella antavat rahaa kun lisää ruinaavat, vaan siksi että teille tulee epämiellyttävä ja kiusaantunut olo, seuraavalla kerralla kun ruikuttaja tulee pyytämään, kaivatte äkkiä rahnaa että kiusallinen tilanne menisi nopeammin ohi.
Paras ohje siis - ei missään nimessä fyffeä eikä huono omaatuntoa saati kiusaantunutta oloa.

[stubing]

Romanit ovat yksi Euroopan kansoista, emmekä saa heitä täältä potkimalla pois. Kerjäämisen houkuttelevuuteen sen sijaan jokainen voi vaikuttaa.

Olisikohan sitten mahdollista saada potkittua täältä pois kansa, joka ei kuulu Euroopan kansoihin?  Kerjäläisistähän tunnetusti ei ole muuta haittaa, kuin visuaalinen harmi. Luottokorttien kopioinnista, taskuvarkauksista tai (huijari)kaupustelijoista ei puhuta mitään.

[Oko]

Kokeileppa joskus monottaa se rahakuppi nurin.
Ihan kuriositeettina.


Ei se paras ratkaisu ole, ei välttämättä edes hyvä.

[Whatsername]

Varon aina olla vilkaisematta kerjalaisiin pain. Kavelen vaan ohi, en edes silmakulmasta kato niihin pain. Tylya, mutta pakko koska en halua joutua pysaytetyksi.

Teen kylla samoin kaikkien feissareittenkin kohdalla. Arsyttaa. Jos haluan lahjoittaa esim greenpeacelle rahaa niin teen sen omalla ajallani. Kadulla pysayttaminen ei toimi minun kohdalla.

Taalla Englannissa joudun jostain kumman syysta aina kaikkien hyvantekevaisyysjarjestoja pysaytetyksi. Tosin sanon aina, etta olen juuri tanne muuttanut eika ole pankkitilia taalla, joten en voi auttaa

[reino]

Antti Blåfield siis myöntää olevansa vähän pihalla tässä nykymaailmassa.

Myöntäminen on parantumisen alku.

Minulla on tapana aina sanoa Amnestyn feissareille, että "ai oottekos te niitä kiduttajia? Miksi kidutatte ihmisiä? Ettekö tiedä, että ihmiseen sattuu kun sitä kidutetaan?" Ja vastaavasti Greenpeacelle, että "miksi haluatte nylkeä ketut elävältä?"

Sen jälkeen ne likat aina katsoo mua "kylläpäs setä yrittää olla hauska" -katseella.

[Tuplis]

Odotellessani ratikkaa pari päivää takaperin lasipalatsin edustalla tuli minua häiritsemään joku kerjäläismamma.  Mukanaan sillä oli joku valokuva jostain ilmeisesti jonkun toisen (tai sitten kuva oli vuosia vanha; mamma ei tod ollut lapsentekoiässä) kakarasta inhimillistämässä väitettyä puutetta entisestään.

Hetken päästä se ymmärsi lähteä kun vaivanpalkakseen sai vain vihaisen tuijotuksen. Jos minulla olisi ollut pikkurahaa, olisin saattanut sanoa, että viis punnerrusta tuottaa mulle riittävästi hupia että saa euron. Ilmaiseksi ei tipu mitään, eikä pelkkä avuttomuutensa naaman eteen tuonti ole minkään arvoista.

Kävelisivät edes käsillään tai jotain.

[Timo Hellman]

Jos minulla olisi ollut pikkurahaa, olisin saattanut sanoa, että viis punnerrusta tuottaa mulle riittävästi hupia että saa euron. Ilmaiseksi ei tipu mitään, eikä pelkkä avuttomuutensa naaman eteen tuonti ole minkään arvoista.

Kävelisivät edes käsillään tai jotain.

Eivät ne perkeleet opi että vaikkapa kenkiä kiillottamalla he eivät olisi puoliksikaan niin halveksittuja. Johtopäätös on vedettävissä: Ei toimivaa liikeideaa kannata vaihtaa, kerjäys on tuottavaa bisnestä.

Viime aikoina ovat kuulemma sentään alkaneet kerätä pulloja. Tosin ei ole mitenkään mukavaa kun pulloautomaatin ruuhkauttaa puoli Transilvaniaa joka palauttaa sen miljoona panttipulloa.

[LVirus]

Itse olen miettinyt, että voisi tehdä tempauksen jossa menee viisi-euronen kädessä ko. kerjäläisen luo ja vähän siinä heiluttelee sen edessä sitä ja sitten pokkana tuikkaa rahan tuleen ja toteaa että mulla on näitä varaa polttaa. Tietenkin vieressä kaveri joka kuvaa sen videon juutubeen. Olisiko 15-minutes of fame taattu?

[Ano Nyymi]

Kokeileppa joskus monottaa se rahakuppi nurin.
Ihan kuriositeettina.


Ei se paras ratkaisu ole, ei välttämättä edes hyvä.

Kävisköhän mulukun päälle jos sinne kippoon kusaisisi?

[Advancedisto]

Syyttääkö poliisi näpistyksestä, jos pöllii sen rahakipon ja lähtee juoksemaan?

[caamora]

Kaikkein ärsyttävimpiä ovat kerjäläiset jotka tulevat sisätiloissa häiritsemään, ulkona niihin on jo "tottunut" ja voi kiertää kaukaa, vaikka kyllähän se hieman syljettää kun nuoret poijjatkin polvillaan kävelykadun laidalla ruikuttavat, merkkivermeissä toki.

Mutta olinpa tuossa paikallisessa Hesessä syömässä lasten kanssa, ja tuli sitten joku muori kerjuulle pöytään asti pienen, rattaissa istuvan lapsen kanssa eikä millään meinannut lähteä jatkamaan matkaa. Se kyrsi ja pahasti. Lapsiin vetoaminen muutenkin noissa kerjuuhommissa on niin alhaista (ja ah niin ihanan yleistä). Aina on jollain tenavalla milloin mitäkin tautia ja sapuskaa ei ole ja nyyh nyyh, samalla sen tietää että taatusti sossusta tai jostain vastaavasta instanssista saisivat lääkkeet järjestettyä.