Eeli Nguyen: Suomi - selviätkö suvaitsevaisuuden sävyistä? (gradu)

[Kemolitor]

Suomi - selviätkö suvaitsevaisuuden sävyistä?
Tutkielma suomalaisten poliitikkojen suvaitsevaisuutta ja yhteiskuntaa koskevista arkiteorioista
Nguyen, Linh Phi Eelis
Helsingin yliopisto
Valtiotieteellinen tiedekunta
Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos
Yleinen valtio-oppi (politiikan tutkimuksen linja)
Pro gradu -tutkielma
Tammikuu 2014


Aihe vaikutti kiinnostavalta, mutta myös huolestuttavalta. Ei kai tässä öyhötetä suvaitsevaisuuden puolesta rasisteja, fasisteja ynnä muita maahanmuuttovastaisia vastaan.

Alkuepäilyni oli turha, jotain kertoo ehkä jo sekin, ettei sanaa rasismi/rasisti eri muodoissaan löydy gradusta kertaakaan. Vesa Puurosta tai Anna Rastasta ei lähdeluettelosta löydy.

Osa I gradusta (luvut 2-4) käsittelee suvaitsevaisuutta eri tasoilla, mitä tuolla hyvin epämääräisellä käsitteellä voidaan tarkoittaa. Kirjoittaja yrittää aika hyvin löytää määritelmää suvaitsevaisuudelle ja onnistuukin siinä minusta aika hyvin.

Osa II (luvut 5-8) analysoi sitten eri puolueiden edustajien näkemyksiä osittain suvaitsevaisuudesta, mutta enemmänkin politiikan, eduskunnan ja puolueiden tilasta. Kaikista eduskuntapuolueista on haastateltu yhtä kansanedustajaa, haastateltujen nimiä ei kerrota, ainoastaan sukupuoli ja puolue.


Tiivistelmä:

Suvaitsevaisuudesta on tullut suosittu käsite monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa. Suvaitsevaisuuskäsitettä käytetään arjessa kuvastamaan puhujan ideaaleja ja näkemyksiä hyvästä yhteiskunnasta. Politiikassa suvaitsevaisuutta käytetään usein retorisena keinona, jonka avulla voidaan kyseenalaistaa toisten toimijoiden toimintaa. Löytyykö suvaitsevaisuudelle yhtä yhteistä määritelmää? Mitä suvaitsevaisuus oikeastaan on?

Kolmen erillisen tutkimuskysymyksen avulla on tarkoitus ymmärtää paremmin sekä suvaitsevaisuuden käsitettä että suomalaisen yhteiskunnan nykytilaa: i) Mitä on suvaitsevaisuus ja miten se määritellään? ii) Mitä suvaitsevaisuus tarkoittaa poliitikoille? iii) Mitä poliitikoiden käyttämät arkiteoriat kertovat poliittisesta kulttuuristamme? Tutkimuksen filosofisessa osuudessa problematisoidaan suvaitsevaisuuden käsitettä ja osoitetaan, ettei suvaitsevaisuuden määritteleminen ole yhtä yksiselitteistä kuin mitä arkiajattelussa uskotaan. Empiirisessä osuudessa tarkastellaan poliitikoiden käyttämiä arkiteorioita – käytännön järkeen perustuvia selitysmalleja – yhteiskunnan tapahtumista ja kuvataan niiden avulla poliitikoiden tapaa määritellä suvaitsevaisuus. Poliitikoiden arkiteorioiden avulla hahmotellaan myös kokonaiskuva Suomen poliittisesta kulttuurista sekä selitetään sen tämänhetkistä muutostilaa.

Aineisto koostuu kahdeksasta teemahaastattelusta, jonka vastaajina ovat olleet yksi kansanedustaja jokaisesta eduskuntapuolueesta. Aineistoa lähestytään laadullisen, yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen näkökulmasta ja analyysissa on tiivistetty, tulkittu ja verrattu keskenään poliitikoiden arkiteorioita. Aineistosta esiin nousevien teemojen perusteella on tehty päätelmiä poliitikoiden ajattelutavasta ja selitetty arkiteorioiden muodostumislogiikkaa. Poliitikoiden arkiteorioiden tutkiminen mahdollistaa myös poliittisten ilmiöiden kartoittamisen, minkä avulla yhteiskunnan nykytilasta voidaan piirtää karkea hahmotelma.

Tutkimus osoittaa, että suvaitsevaisuuden käsite on poliitikoille haastava ja että he antavat sille arkisia määritelmiä, jotka poikkeavat formaalin lähestymistavan näkökulmasta. Omassa arjessaan poliitikoille suvaitsevaisuus on jotain ylevää ja tavoittelemisen arvoista, mutta eduskunnassa se pelkistyy helposti retoriseksi välineeksi. Ennen kaikkea suvaitsevaisuuden rajojen määrittelemisen yhteydessä poliitikoiden välille syntyy vahvoja erimielisyyksiä ja vastakkaisia näkökulmia.

Poliittisen kulttuurin nykytilasta erotellaan kolme eri elementtiä: poliittiset toimijat, yhteiskunnallinen konteksti ja puolueiden toiminta. Suvaitsevaisuuskysymyksien kohdalla poliittiset toimijat voidaan jakaa selkeästi kahteen eri lähestymistapaan. Tutkimus osoittaa kuitenkin sen, että poliitikoilla on yhteneväisempi käsitys suomalaisen yhteiskunnan murrostilasta ja sen aiheuttamista syistä. Poliittiset puolueet etsivät uutta rooliaan ja joutuvat muuttamaan toimintatapojaan vastatakseen paremmin poliittisen kulttuurin muutokseen. "Identiteettikriisi" voi olla jatkossa positiivinen asia suomalaiselle politiikalle, mutta, jos halutaan löytää uusi suunta ilman että yhteiskunnallinen koheesio kärsii, on lähestyttävä politiikkaa periaatteellisemmasta näkökulmasta. Suvaitsevaisuuskäsitteen avaaminen tuo ongelmat aiempaa selvemmin eteemme, mutta se ei itsessään niitä vielä ratko.

Olen yrittänyt eri kappaleista löytää tärkeimpiä kohtia, mutta koko gradu on lukemisen arvoinen, jos vain sopiva hetki löytyy. Kielikin on kirjoittajalla erittäin hyvää ja selkeätä.


Luku 1. Johdanto s. 1 - 15

s. 1: Väitän, että suomalainen yhteiskunta etsii uutta identiteettiään. Ajatus "täydellisestä kansallisvaltiosta" on tekemässä pikku hiljaa tilaa uusille tavoille nähdä Suomi ja suomalaisuus. Tämä kaikki ei voi olla vaikuttamatta eduskunnan työskentelyyn ja laajemmin maamme poliittiseen kulttuuriin. Poliittisen prosessin vaikutuskanavat ovat kuitenkin kaksisuuntaisia. On totta, että kansalaiset ohjaavat poliitikkojen toimintaa, mutta asetelma pitää paikkansa myös toisinpäin.

s. 2: Suvaitsevaisuus (varsinkaan tällaisena abstraktina ajatuksena) onnistuu harvoin nousemaan talouden ja terveydenhuollon tai muiden vastaavien kysymyksien varjoista poliittisen agendalistan ykköskohdaksi. Tästä huolimatta se on mielenkiintoinen tutkimuskohde, sillä vahvan yhteiskuntateorian tai näkymättömän diskurssin tavoin se ohjaa poliittista keskustelua ja osittain määrittelee, mitkä kysymykset nähdään poliittisesti relevantteina.

Suvaitsevaisuuden käsite on kuin jäävuori. Se, joka lähtee tutkimaan asiaa pintaa syvemmältä, löytää itsensä monien, toinen toistaan suurempien, kysymysten edestä.

s. 3: Tutkielman ensimmäisessä osassa esittelen aiempien poliittisten ajattelijoiden näkemyksiä ja teorioita sekä problematisoin suvaitsevaisuuden käsitettä. Jopa lyhyt kirjallisuuskatsaus osoittaisi, että suvaitsevaisuus on todellisuudessa paljon monimutkaisempi ilmiö kuin millaisena se arkikielessä ymmärretään. Tässä osassa kohtelen suvaitsevaisuutta päämääränä itsessään - sen ymmärtäminen ja problematisoiminen on arvokasta jo pelkästään siksi, että pystyisimme muodostamaan yhdenmukaisemman käsityksen suvaitsevaisuudesta ja olisimme askeleen lähempänä sitä, että suvaitsevaisuudesta puhuttaisiin "samalla kielellä".

Tutkielmani toisessa osassa kartoitan poliitikkojen tapaa ajatella ja argumentoida suvaitsevaisuudesta. Kun teoreettinen pohja on valettu, on helpompi laittaa kontekstiin haastateltavien näkemykset aiheen ympäriltä. Tarkoituksena on kuvailla ja analysoida, mitä ajatuksia poliitikoissa herää, kun he puhuvat suvaitsevaisuudesta.

s. 4: Yllätyin kuitenkin siitä, että poliitikoilla näytti olevan vaikeuksia selittää yksityiskohtaisesti heidän omat suvaitsevaisuuskäsityksensä. Määritelmät lähtivät liikkeelle hyvin yleiseltä tasolta (esim. "suvaitsevaisuus on toisten ihmisten kunnioittamista") ja poliittisesti sävyttyneet esimerkit astuivat mukaan vasta keskustelun edetessä.

s. 6: Miksi on tärkeää tietää, millä tavalla poliitikot ajattelevat suvaitsevaisuudesta? Lyhyt ja ytimekäs vastaus on: siksi, että poliittista prosessia ja sen avaintoimijoita ymmärrettäisiin paremmin kokonaisuutena. Ensinnäkin, ymmärtämällä, mitä poliitikkojen pään sisällä liikkuu, voidaan ymmärtää paremmin myös heidän toimintaansa. Toiseksi, pääsemällä kiinni heidän ajattelu- ja argumentointitapaansa on mahdollista tehdä myös yleisempiä päätelmiä poliittisen prosessin ulottuvuuksista. Näin saamme tarkemman kuvan poliittisesta ilmapiiristä ja osaamme paremmin laittaa aikamme poliittiset ilmiöt (esim. Euroopassa lisääntyneen maahanmuutto- ja EU-kriittisyyden) kontekstiinsa.

s. 7: Toisin kuin helposti ajatellaan, suvaitsevaisuus ei ole "tuntemattomien asioiden hyväksymistä" tai muuta vastaavaa. Suvaitsevaisuus on toimintaa, jossa vapaaehtoisesti ja tietoisesti jättäydytään toiminnasta sellaisessa tilanteessa, jossa yksilöllä on negatiivinen arvio/mielipide suvaitsemastaan asiasta.

Lähestyn poliitikkojen määritelmiä kontekstuaalisesti, eli uskon suvaitsevaisuuden olevan olemassa filosofisessa mielessä muuttumattomana, mutta eri poliitikot tulkitsevat sitä erilailla ja antavat sille erilaisia ulottuvuuksia.

s. 9: Suvaitsevaisuus ei ole uusi tutkimuskohde. Aiheen systemaattinen, filosofinen käsittely alkoi jo 1600-luvulla John Locken ja Pierre Baylen myötä.

s. 10: Suomessa on tehty aiemmin suvaitsevaisuuteen liittyvää tutkimusta, mutta pääsääntöisesti sellaista tutkimusta, jossa aihetta lähestytään kasvatustieteellisestä ja pedagogisesta näkökulmasta. Tutkimuksissa on kuvailtu ja pohdittu koulun arjen, opetuskäytäntöjen ja suvaitsevaisuuden välisiä yhteyksiä. Ne ovat olleet käyttöopasmaisia tutkimuksia, jotka pyrkivät tukemaan opettajia siinä, miten he voisivat paremmin kohdata monikulttuurisuuden työssään ja kasvattaa oppilaistaan suvaitsevaisempia.

s. 14: Suvaitsevaisuus on aina kiinnostanut minua, mutta erityisesti nyt opintojeni loppupuolella. Laajasta suosiosta huolimatta, se on mielestäni hyvin paradoksaalinen käsite. Suvaitsevaisuutta käsitteenä, arvona ja ilmiönä pitäisi problematisoida enemmän. Mitä suvaitsevaisuus oikein merkitsee? Mitä asioita ajavat ne poliitikot, jotka liputtavat suvaitsevaisuuden puolesta? Onko kaikki suvaitsevaisuus samanlaista? Ovatko suvaitsevaisuuden positiiviset seuraukset itsestään selviä?

Nopeasti tarkasteltuna suvaitsevaisuus vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta. Meillä on monikulttuurinen yhteiskunta, jossa on monenlaisia ihmisiä. Tahdomme, että ihmiset voivat vapaasti elää haluamaansa elämää, kunhan vain yhteiskunnallinen järjestys säilyy. Koska on tuhansia tapoja elää elämää, tarvitaan suvaitsevaisuutta. Näin kaikki kukat saavat kukkia. Ja kaikki tämä vaikuttaa loistavalta, kunnes pysähdymme pohtimaan asiaa hieman tarkemmin. Kriittisempi ajattelija huomaa heti, ettei ole mahdollista, että aivan kaikkea suvaittaisiin. Myös ajatus valtion neutraalisuudesta tuntuu olevan kaikkea muuta paitsi helposti saavutettavissa.

Luku 2. Suvaitsevaisuuden lyhyt historia s. 16 - 22

s. 16: Kristinuskon historia on täynnä esimerkkejä suvaitsemattomuudesta ja uskontojen välisistä kiistoista. Euroopassa elettiin monien satojen vuosien ajan sellaisessa yhtenäiskulttuurissa, jonka suhtautumistapa muihin uskontoihin oli epäilevä ja vihamielinen.

s. 17: Suvaitsevaisuusajattelun siemenet istutettiin siinä vaiheessa, kun kirkon asema ei ollut enää niin vahva Euroopassa. Tähän liittyi luonnollisesti skepsismin, rationalismin ja liberalismin nousu tiedettä ja yhteiskuntaa ohjaaviksi arvoiksi.

s. 18: On kenties yllättävää huomata, että vaikka kristinuskon historia on täynnä esimerkkejä suvaitsemattomuudesta,suvaitsevaisuusajattelun ensimmäiset selkeät askeleet olivat kuitenkin kristillisen ajattelijan viitoittamia. Locken teos oli vahva viesti kansoille ja vaikka hän kirjoitti sen latinaksi, se käännettiin nopeasti myös ranskaksi, hollanniksi ja englanniksi.

s. 20: Rawls ei teoksissaan käsittele suvaitsevaisuutta yhtä suoraan kuin esimerkiksi Locke, vaan hieman Milliä myötäillen hän pyrkii pikemminkin tarkastelemaan liberalismin rajoja. Suvaitsevaisuus on kuitenkin vahvasti sidoksissa liberalismiin, joten hänen teoksistaan löytyy myös paljon sanottavaa suvaitsevaisuuden rajoista.

Luku 3. Suvaitsevaisuuden perusteet s. 23 - 35

Koko luku on hyvää tekstiä siitä, mitä suvaitsevaisuus-termi oikeastaan tarkoittaa tai voi tarkoittaa ja toisaalta myös suvaitsemattomuus.

s. 23: Yksi motiiveistani suvaitsevaisuuden tutkimiselle suomalaisessa kontekstissa on juuri se, että se on vaikea käsite, joka usein kuitenkin mielletään yksinkertaiseksi.

Arkikielessä suvaitsevaisuuteen helposti sekoittuu sellaisia elementtejä, jotka eivät puhtaassa filosofisessa mielessä kuulu siihen. Esimerkiksi välinpitämättömyyttä ei saisi sekoittaa suvaitsevaisuuteen. Jotta yksilöä voidaan kutsua suvaitsevaiseksi, pitää hänellä olla ensinnäkin selkeä mielipide arvioitavasta asiasta ja toiseksi tämän mielipiteen tulisi olla negatiivisesti sävyttynyt. Jos jokin asia on hänelle samantekevää, niin hän ei voi pitää itseään suvaitsevaisena. Useat filosofit korostavatkin, että suvaitsevaisuuteen kuuluu olennaisena osana vastustus, inho ja/tai muut negatiiviset arviot jostakin tietystä asiasta (esim. ihmisestä, ryhmästä, yksittäisestä teosta). Tätä ei voi mielestäni tarpeeksi korostaa, sillä usein monet väärinkäsitykset alkavat juuri siitä, että sanaa "suvaitsevaisuus" käytetään yhteydessä, jossa yksilö suhtautuminen johonkin asiaan onkin todellisuudessa joko täysin välinpitämätöntä tai jopa positiivista.

Suvaitsevaisuus ei myöskään ole kyvyttömyyttä toimia. Jos yksilö ei pysty vaikuttamaan häntä ärsyttävään asiaan, niin silloin hän joutuu sietämään sitä. Tässä tapauksessa yksilö toimii pakon sanelemana. Suvaitsevaisuudesta on kyse vasta silloin, kun yksilö voi vaikuttaa häntä ärsyttävään asiaan, mutta hän päättää olla tekemättä niin.

s. 24: Yksilön toimimatta jättäytyminen voi kuitenkin johtua monista eri syistä. Esimerkiksi laiskuus, pelko tai kyynisyys eivät ole riittäviä perusteluja sille, että toimimatta jättäytymistä voitaisiin kutsua suvaitsevaisuudeksi (King 1976, 22–24). Toimimatta jättäytyminen voi myös johtua tietämättömyydestä (esimerkiksi esimies, joka ei tiedä työntekijänsä varasteluista), mutta tässäkään tapauksessa harvalle tulisi mieleen puhua suvaitsevaisuudesta (Cohen 2004, 79). Toimimattomuuden syiden täytyy aina perustua yksilön tietoiseen päätökseen ja haluun, koska viime kädessä suvaitsevaisuus perustuu vapaaehtoiseen valintaan (ibid., 72–73). Yksilö käyttäytyy suvaitsevaisesti, jos hän on tietoinen omasta toimimattomuudestaan ja jos hän myös pitää sitä positiivisena asiana.

s. 25: Suvaitsevaisuutta aiemmin pohtineet lukijat ovat varmasti etsineet vastausta siihen, miksi olla puuttumatta johonkin, jos se on omasta mielestä pahaa tai haitallista. Mitä hyvää voi olla siinä, että antaa jonkun pahan olla olemassa?

Jos suvaitsevaisuutta perustellaan subjektiivisten arvojen näkökulmasta, voidaan kysyä, miksi suvaitsevaisuus olisi arvona parempi kuin suvaitsemattomuus.

s. 26: Warnock (1987) on tehnyt erottelun vahvan ja heikon suvaitsevaisuuden väliltä. Heikolla suvaitsevaisuudella hän viittaa tapauksiin, joissa suvaitsija ei puutu häntä epämiellyttäviin ja ärsyttäviin asioihin. Vahvasta suvaitsevaisuudesta on kyse silloin kun suvaitsija ei puutu moraalittomina pidettyihin asioihin.

s. 30: Velvollisuusetiikka perustuu ihmisen rationaalisuuden korostamiseen. Ihminen on järkevä olento, joka ymmärtää suvaita muita. Hän tiedostaa vähintään sen, että yhteiskunnallinen rauha vaatii erilaisuuden hyväksymistä. Tästä johdetaan hänen velvollisuutensa kunnioittaa muita.

Harrisonin (1992, 20–26) mielestä velvollisuusetiikan avulla on hyvin vaikea määritellä, mitkä teot ovat rangaistavia yhteiskunnassa. Jos väkivaltaa ei tarvitse suvaita, niin tarvitseeko väkivaltaan johtavia provokaatioita? Jos tiedetään, että naudanlihan syöminen loukkaa joitakin, niin pitäisikö sekin kieltää lailla? Harrison toteaa, että velvollisuuseettinen lähestymistapa johtaa usein joko liian ankariin tai liian löysiin toimintatapoihin.

Jos yhteiskunnan päämäärät olisivat yksiselitteisiä, velvollisuusetiikka olisi oiva keino saavuttaa ne. Mutta voiko jollain olla (subjektiivinen) oikeus siihen, ettei häntä loukata? Entä jos tämä ihminen vain sattuu olemaan yliherkkä vitseille? Onko ihmisillä oltava yleinen oikeus saada arvostusta omalle kulttuurilleen? Entä jos tämä vaatisi kaikkien eläinkunnan tuotteiden poistamista kaupoista? Pohjimmiltaan jännite piilee siinä, kuka saa oikeutetusti vaatia, että hänen elämäntapaansa kunnioitetaan

s. 32: Utilitarismin ja velvollisuusetiikan väliset näkemyserot voidaan myös hahmottaa puhumalla negatiivisesta ja positiivisesta suvaitsevaisuudesta. Negatiivinen tapa nähdä suvaitsevaisuus tarkoittaa sitä, että vältetään erilaisuuteen puuttumisesta koituvaa harmia (utilitarismi). Positiivisessa tavassa pyritään aktiivisesti poistamaan erilaisuudesta johtuvia epätasa-arvoja. Toisin sanoin, negatiivisessa suvaitsevaisuudessa tyydytään takaamaan ainoastaan vähemmistöryhmän selviytyminen, kun taas positiivisessa ei pysähdytä kunnes vähemmistöryhmän "kukoistaminen" on saavutettu (Scarman 1987). Tässä on olennainen näkemysero, jota ei aina arkikeskusteluissa huomata. Joku poliitikko saattaa (oikeutetusti) uskoa olevansa suvaitsevainen "elä ja anna elää" asenteellaan, kun taas toinen poliitikko pitää tällaista asennetta lähinnä etnosentrisenä alistusideologiana.

s. 33: Kun suvaitsevaisuutta yritetään ymmärtää, huomataan heti, että se on laaja käsite. Onko kaikki suvaitsevaisuus samanlaista? Moni ajattelija on sitä mieltä, että suvaitsevaisuudella on erilaisia tasoja, niin kutsuttuja sävyjä. Tässä on yksi syy, miksi suvaitsevaisuudesta puhuttaessa ajaudutaan helposti ongelmiin. Suvaitsevaisuus nähdään dikotomisena, joko-tai-kysymyksenä, vaikka todellisuudessa se ei sitä ole. Koska suvaitsevaisuussa on aste-eroja, on harhaanjohtavaa lokeroida ihmisten tekoja ja ajatuksia joko-tai-periaatteella.

s. 35: Koska suvaitsemattomuus on käsitteenä normatiivisesti hyvin latautunut, rakentavan keskustelun kannalta on tärkeää varmistua, että jokin toiminta todellakin täyttää kaikki suvaitsemattomuuden kriteerit. Pitkälle päästään, jos muistetaan, että kaikki ei-suvaitseminen ei tarkoita automaattisesti suvaitsemattomuutta ja kaikki suvaitseminen ei tarkoita automaattisesti erilaisuuden todellista arvostamista.

[Kemolitor]

Luku 4. Suvaitsevaisuuden ratkaisemattomat haasteet s. 36 - 45

s. 40: Monet suvaitsevaisuudesta kirjoittaneet tutkijat ovat joutuneet käsittelemään tavalla tai toisella suvaitsevaisuuden rajoja. Liberalismin kuuluisa periaate pyrkii piirtämään suvaitsevaisuuden rajat yksiselitteisesti – valtion tulisi suvaita yksilöltä kaikenlainen toiminta paitsi sellainen, jossa hän vahingoittaa muita kansalaisia ja/tai yhteiskuntaa. Tämä milliläisen ajattelun pääperiaate vaikuttaa selkeältä ja helposti hyväksyttävältä, mutta monet tutkijat ovat kuitenkin paljastaneet sen sisäiset haasteet.

s. 42: Huomaamme siis, että haitallisen toiminnan selkeä määrittely on keskiössä, jos haluamme onnistua oikeudenmukaisella tavalla lokeroimaan toisten ihmisten toiminnan suvaitsevaiseksi tai suvaitsemattomaksi (politiikan kielellä: legitiimiksi tai ei-legitiimiksi).

s. 45: Neutraalisuuden vaatimus monikulttuurisessa yhteiskunnassa on enemmän kuin ymmärrettävää. Arkiteorioissa ihmiset kuitenkin sekoittavat liian usein varsinaisen teon ja siitä seuraavan rangaistuksen keskenään. Tämä on tärkeä huomio, sillä on eri asia pohtia, onko jokin teko ylipäätään hyväksyttävää vai ei, kuin pohtia sitä, millä tavalla tätä ei-hyväksyttävää tekoa pitäisi rangaista. Voihan olla, että jokin teko saa negatiivisen tuomion yhteiskunnalta ilman että siitä seuraa mitään merkittävää rangaistusta (esim. pyörällä ajaminen ilman kypärää). Oikeudenmukainen valtio ei pelkäisi sanoa ääneen, mikä on hyvää ja mikä on pahaa, mutta koska se kunnioittaisi suvaitsevaisuuden periaatetta, rankaisemisen ja palkitsemisen hetkellä se välttäisi eri ryhmien kohtuutonta suosimista.

Luku 5. Aineisto esittely ja muutama sana menetelmästä s. 46 - 50

Kuten johdantoluvusta on käynyt selväksi, tutkielmassani analysoin poliitikkojen suvaitsevaisuuteen ja yhteiskuntaan liittyviä arkiteorioita. Aineistoni olen kerännyt haastattelemalla kahdeksaa kansanedustajaa talvella 2013. Haastattelut suoritettiin tammi-maaliskuun aikana joko pikkuparlamentissa tai eduskunnassa ja ne olivat pituudeltaan vaihtelevia (45–90min).

Tärkein kriteeri haastateltavien otannassa oli saada yksi edustaja jokaisesta eduskuntapuolueesta.

Eri puoluetaustojen lisäksi halusin saada haastateltaviksi tasapuolisesti molempien sukupuolten edustajia. Otantavaiheessa kiinnitin myös huomiota edustajien ikään, asuinpaikkaan ja perhetaustaan yrittäen saada mahdollisimman erilaisista taustoista tulevia kansanedustajia.

s. 49: Jos menetelmää ei ole, mitä olen tehnyt aineistolle? Ensin olen perehtynyt siihen syvällisesti lukemalla ja tekemällä muistiinpanoja, minkä jälkeen olen voinut miettiä sen sisältöä. Seuraava työvaihe on ollut tiivistää tämä monenkirjava sisältö (poliitikkojen ajatukset eri aiheista) tiettyihin keskeisiin kohtiin. Tiivistäminen ei ole kuitenkaan ollut mekaanista lyhentämistä, vaan samassa yhteydessä olen joutunut tulkitsemaan ja selventämään aineistosta esiin nousseita teemoja. Tämän jälkeisessä raportointivaiheessa on ollut myös tärkeää arvioida, mistä syystä jokin voi johtua tai miten ylipäätään eri asiat liittyvät toinen toisiinsa. Jos joku siis haluaa tyhjentävän määritelmän sille, mitä sana "analyysi" työssäni tarkoittaa, sanoisin sen tarkoittavan tiivistämistä, tulkitsemista, aineiston peilaamista taustateorioihin ja haastateltavien mielipiteiden keskinäisten suhteiden arvioimista.

Luku 6. Poliitikkojen ajatuksia suvaitsevaisuudesta s. 51 - 61

s. 51: Poliitikkojen antamat määritelmät suvaitsevaisuudelle eivät poikenneet pintapuolisesti tarkasteltuna paljoakaan toisistaan. Monet heistä antoivat suvaitsevaisuudesta hyvin yleistajuisia määritelmiä, jotka ovat varmasti arkikäytössä muutenkin tavanomaisia. Muutamalle haastateltavalle keskeiseksi asiaksi nousi "erilaisuuden hyväksyminen". Tällä tarkoitettiin käytännössä sitä, että annetaan yhtäläinen arvokkuus kaikille ihmisille heidän ulkonäöstään, sukupuolestaan ja uskonnostaan riippumatta. Avoimuus uusia asioita kohtaan nähtiin myös suvaitsevaisuuteen liittyvänä asiana. Avoimuus ja hyväksyminen eivät kuitenkaan automaattisesti merkitse vieraan asian ymmärtämistä, niin kuin yksi haastateltavista selvensi. Kaksi mainitsi suvaitsevaisuuden olevan toisten ihmisten kunnioittamista ja toinen heistä korosti sen olevan erityisesti kykyä kuunnella muita. Loput haastateltavista käyttivät pragmaattisia ilmaisuja kuten "rauhaisa yhdessäolo" tai "kaikenlaisten ihmisten kanssa pitää tulla toimeen" suvaitsevaisuuden määritelmissään.

s. 52: Poliitikkojen ensimmäiset ajatukset suvaitsevaisuudesta synnyttivät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ilmaisut kuten "avoimuus muita kohtaan", "ihmisen arvokkuus" ja "erilaisuuden hyväksyminen" ovat etenkin suvaitsevaisuuden yhteydessä epäselviä ja vaativat määrittelyä.

Haastateltavien ylevä tapa puhua suvaitsevaisuudesta antoi automaattisesti sellaisen kuvan, että se on heille jalo ja tavoittelemisen arvoinen asia.

s. 53: Pyysin haastateltavia erittelemään tekijöitä, jotka olivat vaikuttaneet heidän suvaitsevaisuuskäsityksensä kehittymiseen. Sana, joka toistui käytännössä kaikissa haastatteluissa, oli "elämänkokemus". Enemmistö luokitteli elämänkokemuksen alle sellaiset vaikutteet kuten kotikasvatus ja perhetausta. Tämän lisäksi monet pitivät altistumista vieraille kulttuureille myös tärkeänä. Työ, koulutus ja jopa asuinpaikka nähtiin positiivisina tekijöinä, jotka olivat mahdollistaneet tutustumisen monenkirjaviin ihmisiin. Niiden merkitys ei ollut kuitenkaan yhtä ratkaiseva kuin kotoa saatu hyvä kasvatus. Vain yksi haastateltavista mainitsi kotikasvatuksen yhteydessä kristinuskon ja sen, että sillä oli ollut olennainen vaikutus hänen tapaansa ymmärtää suvaitsevaisuus. Elämistä erilaisten kulttuurien keskuudessa pidettiin myös suurena horisontin avaajana, kun taas toisille hyvä itsetunto oli tärkeämpää.

s. 54: Kysyessäni määritelmää suvaitsevaisuudelle (mitä suvaitsevaisuus on) sain usein vastaukseksi suvaitsevaisuuteen yhdistetyn ihanteen (mitä sen pitäisi olla). Joka tapauksessa suvaitsevaisuus on poliitikoille selkeästi i) jotain tärkeää ja tavoittelemisen arvoista, vaikkei ii) sen varsinaista sisältöä olekaan niin helppoa eritellä. Sekavaa on ennen kaikkea se, että samalla ihmisellä voi olla mielipiteissään sekä formaalin määritelmän kanssa yhteensopivia että yhteensopimattomia piirteitä.

s. 57: Äärimmäisellä suvaitsevaisuudella on kuitenkin omat huonot puolensa, aivan kuten äärimmäisellä paternalismillakin (ks. alaluku 4.3). Jos lähtökohdaksi otetaan näkemys, jonka mukaan kansanedustajan kuuluu ajaa oman kannattajaryhmänsä etuja, loputon yritys "tunnistaa asioiden sävyjä" muuttuu paradoksaaliseksi siksi, että poliitikoilla on varmaan taipumusta tunnistaa juuri ne sävyt, jotka heitä itseään hyödyttävät. Toisaalta, jos lähtökohdaksi otetaan näkemys, jonka mukaan kansanedustajan tehtävänä on ajatella koko maan etua, ainoaksi tunnistettavaksi sävyksi jää se, mikä hyödyttää kansan enemmistöä eniten.

s. 59: Tuskin on yllättävää, ettei eduskunnassa ole vallalla yksi yhteisesti jaettu suvaitsevaisuuskäsitys. Erään haastateltavan mukaan eduskunnassa on "haku päällä" eriävien suvaitsevaisuuskäsityksien suhteen. Eroavia mielipiteitä on sekä puolueiden välillä että niiden sisällä. Isot puolueet saattavat vaikuttaa ulospäin maltillisemmilta kuin pienemmät, mutta todellisuudessa juuri isojen puolueiden sisällä on eniten hajontaa näkemyksissä. Pienemmillä puolueille taas on tapana profiloitua tietyissä suvaitsevaisuuskysymyksissä selkeämmin joko puolesta tai vastaan.

Luku 7. Arkiteorioista poliittisiin ilmiöihin - poliittisen kulttuurin nykytila s. 62 - 88

Tämä on kokonaisuudessaan oikein hyvä luku, pohdintaa politiikan ja eduskunnan tilasta, keitä edustajat oikeastaan edustavat ja millaiset arvot ohjaavat heidän päätöksiään. Tietysti tässä pitää muistaa, että on haastateltu yksittäisiä kansanedustajia, joiden valta ei välttämättä kovin suuri ole.

s. 63: Jos arvioimme poliitikkojen suvaitsevaisuuskäsityksiä muutaman avainkysymyksen perusteella, voimme jaotella heidät kahteen eri kategoriaan. Tässä jaottelussa keskeisimmäksi kysymykseksi nousee, minkä vuoksi haastateltava piti suvaitsevaisuutta tärkeänä. Ideologisen käsityksen omaava poliitikko pitää suvaitsevaisuutta useimmiten itseisarvona, kun taas pragmaattisen käsityksen omaava ei ole asiasta aivan yhtä varma. Alaluvussa 3.3 mainitut perustelutavat ovat tässä kohtaa myös hyödyllisiä. Pragmaattiselle käsitykselle kuuluvat perustelutavat kuten suvaitsevaisuus on "käytännön viisautta" ja "rationaalista", kun taas ideologiseen käsitykseen liittyy ajatus suvaitsevaisuudesta "moraalisena oikeutena ja velvollisuutena".

s. 67: Arkiteorioiden yleisyyden lisäksi tärkeä teema on kuitenkin se, että suvaitsevaisuuskeskustelun taustalla on läsnä todella iso vedenjakaja, jota tuskin kovin moni edes huomaa. Poliitikot voidaan jakaa heidän asenteidensa perusteella joko pragmaatikkoihin tai idealisteihin. Moni lukijoista haluaisi kenties laittaa nämä asenteet paremmuusjärjestykseen, mutta on kuitenkin muistettava se, mitä kirjoitin I osassa – suvaitsevaisuuden paradoksia ei voida ratkaista ilman yhteisymmärrystä oikeasta ja väärästä. Niin kauan kuin eduskunnasta puuttuu yhteisymmärrys paremmista ja huonoimmista päämääristä, niin kauan ei ole olemassa parempaa tai huonompaa suvaitsevaisuuskäsitystäkään.

Suomalaisen yhteiskunnan muutos oli (ja on edelleen) aiheena sen verran ajankohtainen, että haastateltavat käyttivät sen kommentoimiseen huomattavan paljon aikaa. Siksi tämän alaluvun aineiston määrä on melko suuri. Lukijan tehtävän helpottamiseksi olen jaotellut tämän alaluvun edelleen kahteen eri alalukuun. Ensimmäisessä tarkastellaan poliitikkojen kommentteja yhteiskuntaan liittyen ja toisessa käsitellään selkeämmin perussuomalaisten nousua valtakunnalliseen politiikkaan.

s. 68: Kun tein haastatteluita talvella 2013, julkisessa keskustelussa ajankohtaisia teemoja olivat muun muassa "Jyväskylän kirjastopuukotus" ja "Abu-Hannan kirjoituskohu". Suurin osa haastateltavista ilmaisi selkeästi olevansa huolestunut suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Edellä mainitut tapaukset nähtiin jäävuoren huippuina, eli pelättiin sitä, että poliittinen tilanne eskaloituisi entisestään. Vihapuheen uskottiin lisääntyneen aiempaan verrattuna ja ennen kaikkea pelättiin sitä, että verbaalinen vihamielisyys muuttuisi fyysiseksi vihamielisyydeksi.

s. 70: Haastateltavien kommentit aiheesta ovat harvinaisen yksiselitteisiä – konsensushakuisuus politiikassa on vähentynyt aiempaan verrattuna. Tämä näkyy laajemmin myös kansalaisyhteiskunnassa, jossa lukuiset eri ryhmittymät tuntuisivat olevan etsimässä yhteenottoa koheesion sijasta. Silti monet pitivät maahanmuuttokriittisyyttä ja äärimmäisiä mielipiteitä seurauksina eikä syinä yhteiskunnalliselle murrokselle.

Monet näkivät ydinongelmana kansakunnan erilleen ajautumisen. "Massan ja eliitin" välinen kuilu on kasvanut niin isoksi, että sen oireet ovat alkaneet näkyä selvästi yhteiskunnassa. Eräs selitti kuilua sillä, että Suomi on menettänyt "yhteisen rakentamisen hengen". Toinen selitti kuilun kasvua aiempien poliittisten päätöksien huonoudella ja sillä, että "yrittäjän eetoksesta" on tullut liian hallitseva. Kolmannen mukaan tilanne kulminoituu kansalaisten kahtiajakautuneessa suhtautumisessa Euroopan unioniin. Neljännen mukaan yleinen ilmapiiri ja ihmisten arvot ovat johtaneet tähän tilanteeseen ja kansa on saanut sen, mitä se on halunnut. Vaikka poliitikkojen antamat selitykset erosivat toisistaan, johtopäätös oli aina sama – Suomi ei ole enää entisellään.

s. 74: Edellisen alaluvun aiheet herättivät haastateltavissa luonnollisesti myös keskustelua perussuomalaisten noususta valtakunnalliseen politiikkaan. Asioiden nähtiin olevan vahvassa yhteydessä toisiinsa – perussuomalaisten nousu kertoo omalta osaltaan yhteiskunnan murroksesta ja politiikan uusista jakolinjoista, mutta toisaalta perussuomalaisten nousun katsottiin kärjistävän tilannetta joiltain osin vielä entisestään. Haastateltavien mielipiteet olivat asiallisia ja monet löysivät niin hyviä kuin huonojakin puolia perussuomalaisten mukaantulosta politiikan näyttämölle.

Perussuomalaisten nousun positiivisena puolena pidettiin sitä, että kansan riveissä olevat "nukkuvat äänestäjät" on saatu liikkeelle. Perussuomalaiset ovat elävöittäneet demokraattista prosessia ja "politiikasta on tullut enemmän politiikkaa". Perussuomalaisten nousu on pakottanut muutkin puolueet terävöittämään sanomaansa ja tekemään töitä ennakkoluulottomasti haluamansa politiikan eteen. Tilanne nähtiin siten myös muiden puolueiden mahdollisuutena kasvaa ja kehittyä.

Useiden haastateltavien mukaan perussuomalaiset ovat "tuoneet uuden poliittisen kulttuurin eduskuntaan", jossa "ruma, rasistinen ja syrjivä kielenkäyttö on tullut hyväksyttäväksi istuntosalista lähtien". Nämä kommentit kielivät negatiivisemmasta suhtautumisesta perussuomalaisia kohtaan ja syvempi katsaus heidän arkiteorioihin tuokin esiin sen, että perussuomalaisten nousua valtakunnan politiikkaan yritetään monessa kohtaa delegitimoida. Toisaalta he uskovat siihen, että kansakunnan riveissä on ollut tarvetta uudelle edunajajalle, mutta he haluavat korostaa, että perussuomalaisten toiminta "ei ole edunajamista, vaan se on väylän antamista tämmöselle pettymykselle ja sille semmoselle katkeruudelle". Huomioni delegitimoinnista perustuu monien haastateltavien kommentteihin siitä, että yleisesti ottaen kaikki puolueet olivat aistineet yhteiskunnan riveissä eliittiin kohdistuvan tyytymättömyyden ja myös maahanmuuttokriittisyyden kasvun, mutta harva puolue päätti lähteä hyödyntämään sitä systemaattisella tavalla. Perussuomalaisten saama kannatus oli siis muidenkin puolueiden otettavissa, mutta ideologisista syistä muut puolueet eivät lähteneet tätä tekemään.

s. 76: Haastateltavat halusivat antaa omasta puolueestaan sellaisen kuvan, että se toimii johdonmukaisella ja periaatteellisella tavalla. Strateginen poliittinen käyttäytyminen, jonka tarkoituksena on ainoastaan ylläpitää ja kasvattaa kannatusta, nähtiin huonona poliittisena toimintana.

s. 77: Arvokas toiminta eduskunnassa tuntuisi tällä hetkellä perustuvan jonkinlaiseen konventioon, mutta jos yhteiskunnan kulttuuri muuttuu perusteellisesti, voivatko eduskunnan konventiot säilyä muuttumattomina? Yhteiskunnan nykytilaa voidaan myös peilata tähän tilanteeseen. Kiistakysymys, johon eri toimijat eri lähtökohdista yrittävät vastata, on, kuinka radikaalia muutosta tarvitsemme, jotta voisimme päivittää yhteiskunnalliset rakenteemme ilman, että menetämme oman identiteettimme.

s. 78: Nyt kun puhumme suuresta poliittisesta murroksesta, emme voi olla törmäämättä uusiin toimintatapoihin ja uusiin tapoihin ymmärtää "hyvä yhteiskunta". Tämä kaikki palautuu suvaitsevaisuuteen ja sen paradokseihin siitä, että monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa suvaitsevaisuuden rajoista sopiminen on yhtä aikaa sekä tärkeämpää että vaikeampaa (ks. alaluku 3.2). Arkiteorioissa päädytään helposti pohtimaan, kenen toiminta on legitiimiä ja kenen vähemmän legitiimiä, mutta formaalin lähestymistavan kautta huomataan, että tärkeämpää on pohtia, mikä on kansanedustajan yhteiskunnallinen rooli ylipäätään. Tätä kysymystä ei voida ratkaista ilman (normatiivista) keskustelua niin yhteiskunnan kuin kansanedustajankin ylimmästä päämäärästä.

s. 79: Kun haastatteluissa rupesimme puhumaan puolueiden toiminnasta, monien haastateltavien kommenteista aisti sen, etteivät he olleet tyytyväisiä poliittisten puolueiden nykyisiin toimintamalleihin. Osa oli kriittisiä jopa omaa puoluettaan kohtaan. Olinkin muistuttanut jokaiselle haastateltavalle haastattelujen alussa, että he esiintyvät tutkimuksessani omana itsenään eivätkä niinkään tietyn puolueen edustajana. Tämä antoi heille ehkä lisää perspektiiviä ja monista saattoi aistia tietynlaisen turhautumisen järjestelmää kohtaan. Aivan kuin he olisivat pidemmän aikaa tienneet jotain, mitä "puoluekoneisto" ei ollut vielä ehtinyt implementoimaan.

s. 81: Miten puolueiden "värittömyys", vahvojen johtajien kaipuu ja identiteettikriisi ovat vaikuttaneet poliittiseen järjestelmäämme? Moni haastateltavista kokee järjestelmän olevan jonkinlaisessa käymistilassa. Menossa on tietynlainen välivaihe, jossa poliittiset toimijat hakevat omaa rooliaan.

s. 85: Kirchheimerin yleispuolueteorian taustalla on kuitenkin laajempi poliittinen ajattelu, jossa ollaan yleispuolue-kehityksen lisäksi huolestuneita myös koko parlamentaarisen demokratian toimivuudesta. Kun politiikka muuttuu tekniseksi asioiden sopimiseksi, poliittisen opposition rooli heikentyy ja politiikan tarjoamat muutosvaihtoehdot sumenevat. Krouwelin (2003, 31) sanoin "demokraattinen hallintotapa ei enää pyri integroimaan kansalaisiaan yhtenäiseksi osaksi poliittista järjestelmää vaan sen sijaan se kohtelee heitä "poliittisten hyödykkeiden" epäkriittisinä kuluttajina". Tämän seurauksena voi olla tavallisten kansalaisten täydellinen vieraantuminen politiikasta. Tästä ilmiöstä kielii usein puolueiden laskevat jäsenmäärät, puoluelehtien marginalisoituminen ja virkamiesten kasvava valta.

Luku 8. Yhteenveto s. 89 - 92

s. 89: Poliitikot ymmärtävät suvaitsevaisuuden käsitteen hyvin eri tavoin. Analysoimalla heidän arkiteorioitaan huomaamme, että he joutuvat lähestymään vaikeampia aiheita tilannekohtaisesti ja käyttämään omia subjektiivisia kokemuksiaan ajattelunsa lähtökohtana. Suvaitsevaisuudesta ei oltu yksimielisiä, mikä tuskin on yllättävää. Huomionarvoista on kuitenkin kaikkien haastateltavien positiivinen suhtautuminen käsitteeseen.

Tietenkin poliitikot joutuvat arvioimaan puhetilanteiden kontekstia useammin kuin "tavalliset ihmiset", joten siinä mielessä ympäripyöreiden määritelmien käyttäminen voi heidän kohdallaan jatkua ja muuttua harkituksi, strategiseksi käyttäytymiseksi.

Suvaitsevaisuuskäsitteen retorinen käyttö tuskin koskaan tulee loppumaan. Haastateltavien kommenteista huomaa sen, että eduskunta on työympäristönä hyvin erityislaatuinen. Vaikka poliitikko ajattelisikin tietyllä tavalla suvaitsevaisuudesta arjessaan, eduskunnassa hänen on pidettävä omia puoliaan ja vastattava muiden retoriikkaan omin retorisin keinoin. Uskon kuitenkin siihen, että erilaisten suvaitsevaisuuskäsitteiden taustalla olevien lähtökohtien tunnistaminen on hyödyllistä poliitikoille.

s. 91: Toivon tutkielmani vakuuttavan lukijani siitä, että suvaitsevaisuus ei ole yksinkertainen käsite. Suvaitsevaisuuden tematiikan ympärillä olevat aiheet eivät myöskään ole yksinkertaisia ja poliittinen kulttuurikin näyttäisi olevan hyvin monimutkainen kokonaisuus.

Olen todennut teoriaosuudessani, että ainoa keino ratkaista suvaitsevaisuuden rajanvetoon liittyvät ongelmat on määrittelemällä ensin yhteiskunnan tavoite. Minkälainen on tavoittelemisen arvoinen yhteiskunta?

s. 92: Tiedämme suvaitsevaisuuden paradoksaalisuudesta sen, että mitä enemmän erilaisia matkustajia on kyydissä, sen tärkeämpää ja vaikeampaa on sopia lopullisesta määränpäästä. Vaikkei yhteisestä suunnasta sopiminen ole helppoa, on se siitä huolimatta (tai juuri sen takia) erittäin tärkeää. Siksi ainoa keino selviytyä suvaitsevaisuuden tuhansista eri sävyistä on luomalla sellaisia rakenteita, että niin kansalaiset kuin poliitikot voisivat avoimesti keskustella Suomen tulevasta suunnasta ja pohtia Suomen tulevia identiteettejä. Kirjoitan sanan "identiteetti" monikossa, koska uskon, että tulevaisuudessa on oltava tilaa erilaisille tavoille nähdä Suomi ja suomalaisuus. Tämä ei kuitenkaan voi tarkoittaa sitä, ettei kyytiin nouseville matkustajille asetettaisi tiettyjä minimikriteerejä. Täydellisessä maailmassa minimikriteerien – suvaitsevaisuuden rajojen – määritteleminen on mahdollista. Vähemmän täydellisessä maailmassa niiden määritteleminen on vähemmän mahdollista. Periaatteessa toimintamalli on kuitenkin sama: suvaitsevaisuuden sävyistä selviydytään keskustelemalla yhteiskunnan ylimmästä päämäärästä.

Hyvä ja ajatuksia herättävä gradu, kannattaa lukea.

[Kemolitor]

Yksi kohta gradusta jäi vielä mietityttämään:

s. 75: Toisaalta he uskovat siihen, että kansakunnan riveissä on ollut tarvetta uudelle edunajajalle, mutta he haluavat korostaa, että perussuomalaisten toiminta "ei ole edunajamista, vaan se on väylän antamista tämmöselle pettymykselle ja sille semmoselle katkeruudelle". Huomioni delegitimoinnista perustuu monien haastateltavien kommentteihin siitä, että yleisesti ottaen kaikki puolueet olivat aistineet yhteiskunnan riveissä eliittiin kohdistuvan tyytymättömyyden ja myös maahanmuuttokriittisyyden kasvun, mutta harva puolue päätti lähteä hyödyntämään sitä systemaattisella tavalla. Perussuomalaisten saama kannatus oli siis muidenkin puolueiden otettavissa, mutta ideologisista syistä muut puolueet eivät lähteneet tätä tekemään.

"Keskustassa kyllä huomattiin, että tällanen maahanmuuttokriittinen trendi on tulossa Suomeen ja huomattiin sekin että sillä tällasta tiettyä poliittista potentiaalia voisi ollakin. Että sillä ikään kuin voisi kannatusta nostaa.. että lähtee kalastelemaan niille vesille, mutta kyllä me oikeestaan aika tiukastikin linjattiin että me ei nyt kuitenkaan siihen lähdetä. vaan tota, lähdetää siitä että ihmisarvo on yhteinen (...) voi olla että siellä jotain kannatusta vähän menetettiinkin ja perussuomalaisille syntyi tilaa siellä, mutta toisaalta meillä kyllä keskustassa arvopohjaan liittyy tietty ihmisyyden arvostaminen ja siinä mielessä sitten sen kannatuksen menetyksen uhallakin haluttiin välttää sitä" (KeskM1)

Tuohon samaan väitteeseen olen aiemmin jossakin törmännyt, siis että muutkin puolueet olisivat voineet nostaa maahanmuuton teemaksi (ilmeisesti) vuoden 2011 eduskuntavaaleihin, mutta eivät halunneet sitä tehdä. Perussuomalaiset sitten vääryydellä ja viekkaudella näin tekivät ja sillä konstilla nappasivat kovasti ääniä muilta puolueilta.

Minusta asia ei ole ollenkaan noin yksinkertainen. Ensinnäkin kaikissa muissa puolueissa vallitsi tuolloin (ja taitaa vallita vieläkin) aika vahva yhteinen näkemys siitä, että maahanmutto on hyvä asia, monikulttuurisuus on hyvä asia jne. Nämä asiat ovat ns. kiveenhakattuja faktoja, joista ei keskustella, koska niistä ei tarvitse keskustella. Jos sitten joku jossakin puolueessa olisi tuonut esille, että hän nyt haluaisi näistä asioista keskusteltavan eikä hän jaa näitä yleisesti hyväksyttyjä näkemyksiä, niin olisiko hän edes päässyt ehdolle vaaleissa? En usko, että olisi.

Toisaalta sitten jos joissakin puolueissa olisi päässyt maahanmuuttokriittisiä ihmisiä ehdolle, niin mitä heille olisi tapahtunut. Lehdistö ja YLE olisivat erittäin tehokkaasti leimanneet heidät rasistifasistinatsipersuiksi, heidän puolueensa muilta ehdokkailta ja puolueen johdolta olisi joka lehti vuoron perään kysellyt, että ovatko muutkin samaa mieltä tämän tyypin kanssa.

Eduskuntavaaleissa oli kyllä paljon ääniä tarjolla tarjolla maahanmuuttokriittisille ehdokkaille, mutta en oikein usko, että muista puolueista olisi ollut niiden äänien ottajiksi.

Parin vuoden takaisessa Image-lehden 9/2011 Malmöa käsittelevässä artikkelissa Maailmojen sota todetaan mm. näin:

Edes Ruotsissa, jossa aina keskustellaan kaikesta, ei keskustella maahanmuutosta.
http://www.image.fi/artikkelit/maailmojen-sota

Sama tilanne on Suomessakin ollut jo aika pitkään. Rasisti-fasisti-persu-kortti vedetään välittömästi esille, jos maahanmuutosta haluaisi keskustella. Ei sellaisessa ilmapiirissä voi sanoa, että perussuomalaisten saamat äänet olisivat olleet muidenkin puolueiden otettavissa.