Kultit psykologisesta näkökulmasta (ja Islam kulttina)

[Atte Saarela]

Lueskelin tässä Irvin Yalomin kirjaa "Existential psychotherapy". Kirjaa voi suositella kaikille psykologiasta kiinnostuneille.

Kirja käsittelee eksistentialistisia aiheita ja minkälaisia ongelmia ihmisille aiheutuu siitä jos he eivät tule toimeen kuolemanpelon, yksilönvapauden aiheuttaman ahdistuksen, elämän merkityksettömyyden tai yksinäisyyden kanssa.

Islam ja muut kultit ovat kätevä ratkaisu kaikkiin yllämainittuihin kysymyksiin.

Oikeasti elämän perimmäiset kysymykset ovat aika vaikeita, ja varmaankin on ihan totta, että muslimeille voi tuottaa suurta ahdistusta jos he tuntevat joutuvansa luopumaan helpoista vastauksista näihin kysymyksiin.

Ehkä juuri tässä onkin yksi ongelmista, monien mielestä emme voi vaatia maahanmuuttajia sopeutumaan länsimaisiin tapoihin, koska se tuntuu heistä pahalta. Maahanmuuttajat myös tuovat sen varmasti julki.

Missä määrin esimerkiksi Uskontojen Uhrien Tuki ry:n menetelmiä voisi käyttää maahanmuuttajien kotouttamisessa?

[domokun]

Missä määrin esimerkiksi Uskontojen Uhrien Tuki ry:n menetelmiä voisi käyttää maahanmuuttajien kotouttamisessa?

Islam osana MaMujen omaa kulttuuria nauttii suojelua, vaikka se olisikin haitallista. Sen riistäminen heiltä olisi rassismia.

[Tommi Korhonen]

Koskee mielestäni ihan yhtälailla han-suomalaisia kuin etnisiäkin: joitakin asioita on vain pakko hyväksyä jos haluaa osallistua toimivaan yhteiskuntaan. Yksi näistä on jonkinlainen kansalaisvelvollisuuden käsite (verot, yhteiskuntajärjestys tms) ja toinen on lähes sekulaarinen yhteiskunta.
Näiden eksistentialismi-ongelmien ratkaiseminen on myös vapaamieliselle lännelle iso ongelma, ja itsekin uskon että vapaamielisyyden tuoma liian avoin maaimankuva lienee yksi pääsyitä miksi muslimit eivät halua integroitua edes useamman sukupolven ylitse. Mutta ei se helppa ole han-kantiksillekaan noiden asioiden kanssa pyöriskely. Vaan silti se jotenkin onnistuu, ja mielestäni yhteiskunnan asia on pakottaa tietyt käsitteet jos se ei muuten onnistu. Ei pelkästään yksilön itsensä vuoksi, vaan myös koko yhteiskuntarakenteen. Uskon tosin että henkilökohtaisen vastuun pakottaminen tuo myös yksilölle oikeasti etuja.

[Anti-Utopisti]

Irvin Yalomin kirja vaikuttaa mainiolta löydöltä ja auttanee tosiaankin ymmärtämään uskonnollisuuden ja kulttien roolia niiden ihmisten maailmankuvan kulmakivenä, jotka etsivät sitä kautta puuttuvaa merkitystä elämälleen.

Lisäksi Yalomin kirjasta voi olla paljon hyötyä myös politiikan ymmärtämisessä. Itse olen jo pitkään yrittänyt hahmotella 1960-luvun poliittis-yhteiskunnallisen heräämiskauden etenemistä, mutta ennen tätä kirjalöytöä minulla oli ratkaisematta eräitä perustavanlaatuisia avoimia kysymyksiä.

Tarkemmin sanoen olin jakanut heräämiskausien tyypillisen etenemisen Neil Howen ja William Straussin tapaan äärirealismin (4T-kriisikauden eli yhteiskunnan kokonaisvaltaisten mullistusten), jälleenrakennuksen kauden introvertin utopismin (1T) sekä poliittis-yhteiskunnallisen heräämiskauden ekstrovertin utopismin (2T) vaiheisiin seuraavan kaavion tapaan:

(http://img141.imageshack.us/img141/5764/monikulttuurisuussv0.jpg)

En kuitenkaan osannut selittää kunnolla teoreettisesti, miksi 1940-luvun lopun äärirealismin kausi vaihtui 1950-luvun aikana introvertin utopismin kauteen. Yalomin kirja auttaa selittämään tämän muutoksen. 1950-luvullahan useimmat varakkaat nuoret, joilla oli liikaa vapaa-aikaa käytössään, eivät vielä kapinoineet kovin näkyvästi vanhemman sukupolven maailmankuvaa vastaan (ainakaan Elviksen ja Marlon Brandon uskaliaisuutta enempää) eivätkä perustaneet uusia joukkoliikkeitä, vaan keskittyivät etsimään elämälleen sisältöä omien kaveriporukoidensa seikkailuista sekä yksilötason elämänvalintojen pohdiskelusta (mistä heille nimitys Silent Generation). Heitä edellinen sukupolvi oli joutunut samassa iässä mukaan toiseen maailmansotaan (4T), joten kyseisellä The Greatest Generation -sukupolvella ei ollut 1950-luvun sukupolven kaltaisia vaikeuksia elämän tarkoituksen löytämisessä, vaan hengissä säilyminen ja perinteinen kotielämä riittivät heille sotakokemusten jälkeen varsin hyvin.

Yhdysvalloissa tunnetuin esimerkki 1950-luvun introvertista utopismista, jossa haettiin elämälle syvällisempää merkitystä, olivat beatnikit, joiden pääasiallisena kiinnostuksen kohteena vaikutti olevan kokemusten etsiminen yhteiskunnan marginaalin mielikuvituksellisista visioista kuten käy ilmi esimerkiksi Jack Kerouacin kirjasta On The Road. Tämäntyyppinen vapaudenkaipuu muistutti kai paljolti 1800-luvun alun amerikkalaisten transsendentalistien lähtötilannetta.

Silent Generation oli kuitenkin maailmankuvaltaan lähempänä The Greatest Generation -sukupolvea kuin 1960-luvun kapinallista Boomer-sukupolvea. Tästä on todisteena esimerkiksi se, että vaikka Jack Kerouac oli tyylipuhdas 1950-luvun kapinallinen, niin Vietnamin sodan polarisoidessa 1960-luvulla USA:n väestön hän ei hieman yllättäen halunnut asettua patriotismia vastaan (toisin kuin ehkä radikaalein beatnik Allen Ginsberg), koska hänen sukupolvensa (Silent Generation) ymmärsi vielä enimmäkseen oman kulttuuriperinnön arvon, vaikka Silent Generationin kapinalliset yksilöt eivät suostuneetkaan ottamaan sitä paketissa täysin valmiina vanhemmiltaan.

USA:n eliittiyliopistoissa kuten Berkeleyssä ei ollut niissäkään vielä kriittistä massaa amerikkalaisen kulttuuriperinnön hylkäämiseksi, vaan oranssin meemin sosialidemokraattihenkinen C. Wright Mills kelpasi vielä 1950- ja 1960-luvun vaihteessa periamerikkalaisen oikeudenmukaisuuden etsinnän guruksi vasemmistolaisille opiskelijoille. Ei siis oltu vielä ehditty 1960-luvun lopun täydelliseen sukupolvikuiluun, joka kiteytyi Jerry Rubinin sanoilla "Don't trust anyone over thirty". Mannermainen eksistentialistinen filosofia alkoi kuitenkin kiinnostaa 1950-luvun edetessä kaikkein radikaaleimpia opiskelijoita. Tämä soveltui Silent Generationin pehmeään olemukseen, sillä sotaa edeltävät yliopistoradikaalit olivat lukeneet paljon rankempaa filosofiaa eli uskoivat puhdasoppisiin Marxin teorioihin. Mutta vaikka Sartre ja Camus voivat ensi silmäyksellä vaikuttaa vähemmän antiamerikkalaisilta kuin Marx, niin asia saattaa olla päin vastoin. Marx edusti nimittäin 1900-luvun fordistisen amerikkalaisen unelman tavoin oranssin meemin rationaalisuutta, kun taas eksistentialistisen filosofian myötä mytologiapohjainen ajattelu alkoi vallata amerikkalaisissa yliopistoissa rationaalisuuden paikkaa. Esimerkiksi Allan Bloom on kirjoittanut tästä yliopistoradikaalien ajattelutavan muutoksesta kattavasti teoksessaan The Closing of the American Mind.

Ranskassa taas merkityksen etsiminen elämälle oli ehkäpä jo luonnostaan beatnikkien perusamerikkalaista ("Go west, young man") eli San Franciscosta matkansa määränpään löytänyttä utopismia älyllisempää tekemisen kustannuksella, joten ei ole ihme, että Ranskassa nimen omaan nojatuolifilosofointi sekä erityisesti Sartre, Camus ja eksistentialistinen filosofia muodostuivat älykkönuorison suosikkilukemistoksi, kun tarkoitus oli löytää oma Eden esoteeristen kirjojen sivuilta kahviloissa istuessa eikä amerikkalaisen mallin mukaisesti matkalla olemisen romantiikasta.

Tosin pinnallisemmille ranskalaisille seikkailijaluonteille, joita kirjat eivät kiinnostaneet, oli tietysti olemassa hedonistisempia vaihtoehtoja. Usein merkitys löytyi heille joko kaupunkien jazzklubeilta tai tekemällä löytöretkiä Rivieran vähemmän tunnetuille alueille. Ehkäpä Cannes oli Silent Generation -eliitille sitä, mitä Woodstock oli Boomer-massoille, mikä selittäisi sen, että Ranskassa Boomer-sukupolvikapinalliset hyökkäsivät vuoden 1968 melskeissä muiden taantumuksellisten kohteiden ohella myös Silent Generationin symbolia eli Cannesin elokuvafestivaalia vastaan:

"The 1968 festival was halted on 19 May 1968. Some directors, such as Carlos Saura and Milos Forman, had withdrawn their films from the competition. On 18 May, filmmaker Louis Malle along with a group of directors took over the large room of the Palais and interrupted the projections in solidarity with students and labour on strike throughout France, and in protest to the eviction of the then President of the Cinémathèque Française. The filmmakers achieved the reinstatement of the President, and they founded the Film Directors' Society (SRF) that same year. In 1969 the SRF, led by Pierre-Henri Deleau created the Directors' Fortnight, a new non-competitive section that programs a selection of films from around the world, distinguished by the independent judgment displayed in the choice of films."

lähde: http://en.wikipedia.org/wiki/Cannes_Film_Festival

"Things quickly deteriorated from there. On May 18, Godard, Truffaut, Roman Polanski and a number of other directors held a press conference in a festival screening room that soon mirrored the political turbulence of the world outside. 'We must show solidarity with the student movement in France,' Godard demanded. 'The best way to do that is to stop all projections.' When a pro-festival spectator challenged him, the Swiss-born director shouted, 'I'm talking to you about solidarity with the students and workers, and you're talking to me about tracking shots and close-ups.' When projectionists tried to show the scheduled film, Godard, Truffaut and other protesters clung to the curtain to prevent it from opening, and the screening was called off. The film was Saura's Peppermint Frappe. A near-brawl then erupted on stage. The next day the festival was cancelled."

lähde: Cannes film festival gingerly rekindles spirit of May '68

http://www.monstersandcritics.com/movies/features/article_1403750.php

Introvertin ja ekstrovertin utopismin välinen sukupolviero lienee helpompi hahmottaa kuvina. Seuraavassa kuvassa on Silent Generationin ruumiillistuma Alain Delon vuonna 1958:

(http://4.bp.blogspot.com/_zqFoq3qej2c/Sg89X3tTcOI/AAAAAAAAsBc/bsCmlpQtczQ/s400/alaindelon.png)

Seuraavassa kuvassa taas on Silent Generationin naisihanne Brigitte Bardot aikakaudelle ominaisen eleganttina vuonna 1956 (sittemmin Boomer-sukupolvi teki vakiotemppunsa eli häpäisi Bardotin oikeudessa vanhoilla päivillään muka rasismiin syyllisenä):

(http://2.bp.blogspot.com/_zqFoq3qej2c/Sg89240R6nI/AAAAAAAAsBs/a4i2jBC9MLw/s400/Bardot_arriving.png)

Kuvien alkuperäinen lähde: http://ifitshipitshere.blogspot.com/2009/05/cannes-film-festival-classic-cannes.html

1960-luvun henki hiustyyliä myöten oli varsin erilainen sodanjälkeiseen konformismiin verrattuna, kuten huomaamme seuraavasta Michelangelo Antonionin ohjaaman Blow-Up-elokuvan (1966) kohtauksesta, jossa David Hemmingsin esittämä valokuvaaja törmää aivan pilvessä olevaan Verushkaan Lontoossa:

http://www.youtube.com/watch?v=22AK98m-ju4

- "I thought you were supposed to be in Paris?" - "I am in Paris." - "Here, have a drag." (Merkitys elämälle on selvästikin löytynyt mod-piireistä ja marijuana-matkailusta.)

1960-luvulle tultaessa elämän merkityksen etsimisen muoto muuttui nuorison parissa, kun utopismi muuttui henkilökohtaisesta (introvertista) kollektiiviseksi eli sukupolvikapinallisiksi joukkoliikkeiksi (ekstrovertti suuntautuminen).

Jotta joukkoliikkeiden syntymisen syyn 1960-luvulla voisi ymmärtää kunnolla, kannattaa miettiä 18-vuotiaan ensimmäisen vuoden opiskelijan tilannetta Yhdysvalloissa:

- kaukana kotoa ja lapsuudenkavereista eristettynä kampukselle

- ensimmäistä kertaa itse vastuussa valinnoistaan

- toisaalta elämä koostuu kampuksella tylsistä rutiineista opetellessa merkityksetöntä nippelitietoa

- tulevaisuudessa häämöttää ainoastaan äärikonformistinen oravanpyörä ja pinnallisen materialistinen amerikkalainen unelma

- sitä ennen saattaa jopa joutua lähtemään Vietnamiin itseä monin verroin taitavampien vihollissotilaiden maalitauluksi

Jos tällaisessa tilanteessa aikoo viettää normaalin ihmisen sosiaalista elämää, niin tämä on mahdollista oikeastaan vain kuulumalla johonkin opiskelijajärjestöön. Ja mikäli ei tyydy vähään, niin jännitystä ja yhteenkuuluvuudentunnetta löytää parhaiten radikaaleista poliittisista opiskelijajärjestöistä, jotka harrastavat parikymppiseen nuoreen vetoavalla tavalla salaliittolaisromantiikkaa suunnitellessaan vallankumousta. Näin merkitys omalle elämälle löytyy radikaalipiireistä Yalomin mainitsemalla tavalla eli kuvittelemalla olevansa jotenkin erikoislaatuinen eliittiyksilö, joka on löytänyt uuden ennennäkemättömän kaavan paremman maailman toteuttamiseksi.

1960-luvulle tultaessa radikaalipiirien maailmanparannuskaava oli vihdoin saatu riittävän vetävään muotoon (esimerkkinä The Port Huron Statement) sekä toisaalta kriittinen massa radikaalienkin opiskelijajärjestöjen jäsenkunnalle oli muodostunut entistä suurempien ikäluokkien tultua yliopistoon ja sodasta oli myös ehtinyt kulua riittävän kauan, että kriisin ja jälleenrakennuksen ankeus ei masentanut yliopistonuorison utopismia.

Elämän tarkoituksen ohella radikaali kaveripiiri täytti myös kaikki elämän käytännöllisemmät tarpeet eli ystäviä, seksiä, päihteitä, bileitä, yllätyksiä arjen piristykseksi, oman identiteetin mukaista lukemista, verukkeita lusmuilla asepalveluksesta sekä vieläpä varsin selkeä kuva yliopiston jälkeisestä tuttavapiiristä ja uravalinnasta, mitkä lisäsivät entisestään opiskelijan riippuvuutta tästä uudesta perheestään.

Tähän voidaan vielä lisätä kulttiin addiktoivaa pyhää vihaa lisäävinä vetovoimatekijöinä radikaalijärjestoissä muodostuneet viholliskuvat ja mytologia: kaikki eurooppalaiset päätettiin katsoa syyllisiksi kehitysmaalaisten sortoon Marxin aikanaan ehdottaman yläluokan sijasta (tämä arvatenkin opiskelijaliikkeen piirissä syntynyt virhekäsitys kodifioitiin viimeistään Herbert Marcusen teoksessa An Essay on Liberation vuonna 1969: "While it is true that the white man is guilty, it is equally true that white men are rebels and radicals. However, the fact is that monopolistic imperialism validates the racist thesis: it subjects ever more nonwhite populations to the  brutal power of its bombs, poisons, and moneys; thus making even the exploited white population in the metropoles partners and beneficiaries of the global crime."), joten joko tuhoamalla valkoiset (ehkäpä Malcolm X:n rankimmista puheista muokattu haave) tai kostamalla valkoisille (Frantz Fanon) päästäisiin ihmisarvoiseen paratiisiin (mytologiahan edellyttää usein eskatologiaa siitä, kuinka siirtyminen syntisestä maailmasta paratiisiin tapahtuu).

Näin 1960-lukulaisessa vasemmistoradikalismissa yhdistyivät molemmat Yalomin mainitsemat tavat tuntea oma elämä merkitykselliseksi: 1) tunne omasta erikoislaatuisuudesta sekä 2) usko elämän korkeampaan merkitykseen eli tässä tapauksessa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden universaaleihin arvoihin pilkulleen sellaisina (poliittinen korrektisuus), kuin opiskelijajärjestön gurut ne määrittelivät rivijäsenille.

Kun muistamme vieläpä, että 1) 1960-luvun radikaalivasemmistolaisten viholliskuvissa kuvitellut vastustajat olivat aina "kyttäsikoja" (pigs), "rasisteja", "natseja" tai "fasisteja", 2) että antikolonialististen radikaalien gurun Frantz Fanonin mukaan ainoastaan kehitysmaalaisten väkivaltainen tilien tasaaminen pahan VHM:n kanssa auttaisi sorrettuja kehitysmaalaisia emansipoitumaan aidosti luomalla itsensä uudelleen (= 1960-lukulaisen mytologian eskatologiaosuus) ja 3) että oranssin meemin teollinen yhteiskuntakoneisto oli VHM:n ohella kaiken pahan alku ja juuri ja pitäisi tuhota ensi tilassa Paremman Maailman tieltä ...

... niin ei ole ihme, että 1960-lukulaiset kulttiuskovaiset pitäessään tiukasti kiinni alkuperäisistä opinkappaleistaan projisoivat nykyään nämä mytologiset elementit 2000-luvun olosuhteisiin siten, että 1) kaikki vasemmistoradikaalien maailmanparannusprojektien vastustajat ovat heidän silmissään edelleenkin aina "kyttäsikoja", "rasisteja", "natseja" tai "fasisteja" riippumatta vastustajien tosiasiallisista poliittisista kannoista tai vastustuksen syistä, 2) että kun "varsinainen maahanmuuttaja" saadaan EU:n maaperälle ja hän alkaa purkaa aggressioitaan alkuperäisväestöön, niin tämä ehkäpä edistää fanonilaisen eskatologian mukaan universaalia emansipaatiota, jolloin VHM:n hyvinvoinnin ja ihmisoikeuksien on väistyttävä sitä arvollisemman tavoitteen eli universaalin emansipaation tieltä ja 3) että ydinvoimalat ja teollisuus täytyy korvata tuulimyllyillä, aurinkovoimalla ja ei-teollisilla hyödykkeillä sillä ne ovat rikos itse pyhää Gaia-luontoäitiä vastaan, joka aikoo kostaa ihmisille apokalyptisellä ilmastonmuutoksella merenpinnan nousuineen (täsmälleen sama arkkityyppinen Jumalan kosto -myytti kuin Raamatun tarinassa Nooan arkista).

Eli jos me maahanmuuttokriitikot kyseenalaistamme EU:n vihreän meemin arvot yleensä tai sen maahanmuuttopolitiikan erityisesti, niin yllä olevan selostuksen pohjalta selvästikin järkytämme suvaitsevaisten maailmankuvaa enemmän kuin arvaammekaan. Mitäpä muuta silloin voimme odottaakaan, kuin raivokasta tunnepitoista vastareaktiota. Yalomin kirja auttaa selittämään suvaitsevaisten järkytyksen perussyyn psykologisesti uskottavalla tavalla. Nähtäväksi jää, onko yllä esitetty kuvaus jo täydellinen selitys 1960-lukulaisen yltiösuvaitsevaisuuden synnylle ja kehitykselle vai puuttuuko siitä vielä oleellisia osatekijöitä.


[email protected]

[saint]

Missä määrin esimerkiksi Uskontojen Uhrien Tuki ry:n menetelmiä voisi käyttää maahanmuuttajien kotouttamisessa?

Islam osana MaMujen omaa kulttuuria nauttii suojelua, vaikka se olisikin haitallista. Sen riistäminen heiltä olisi rassismia.

Jos kotoutuminen edellyttää oikeauskoiselta laskeutumista jalustalta vääräuskoisten tasolle, niin liekö siihen kovin paljon halua ja intoa? Voi olla, että ainoa vaihtoehto onkin muuttaa ympäristö heille kotoisaksi, siis positiivinen erityiskohtelu.