Puheenaihe: Turvallisuus pyhittää keinot?

[Fiftari]

Puheenaihe: Turvallisuus pyhittää keinot?

Joidenkin mielestä turvallisuutta ei ole koskaan tarpeeksi. Näkökulmasta riippuen viranomaisten valtuuksia tulee lisätä tai leikata. Toisilla turvallisuutta on enemmän kuin toisilla.

Keskustelu turvallisuudesta, tiedustelusta sekä valtion ja kansalaisen oikeuksista käy vilkkaana – ja ristiriitaisena.

Puhe uhkakuvista ja turvallisuudesta synnyttää turvattomuudentunnetta, ja vaatimukset turvallisuuden lisäämisestä kasvavat. Aina, kun uudet uhkakuvat nostavat päätään, turvallisuusympäristömme muuttuu. Turvallisuuden määritelmä monimutkaistuu, ennakoinnin ja yhteistyön tarve lisääntyvät.

Täydellinen turvallisuus on kuitenkin saavuttamaton illuusio.

Turvallisuus on kaikki kaikessa sekä valtiolle että yksilölle. Se tarkoittaa vapautta uhkista, mutta myös kykyä ja vapautta toimia.

Valtion turvallisuuden kova ydin on perinteisesti pidetty tiukasti poliittisessa kontrollissa. Kansalainen puolestaan solmii sopimuksen valtion kanssa: minä käyttäydyn sovitusti, ja valtio tuottaa minulle turvaa.

Valtion ja kansalaisen näkemyksissä turvallisuudesta on yhtäläisyyksiä ja eroja, sillä ne rakentuvat eri tekijöistä. Valtion intressi voi olla uhrata joukko kansalaisia, rajoittaa heidän turvallisuuttaan tai urkkia tietoja.

Kansalaisen näkökulmasta tilanne on toinen. Valtio ylläpitää turvallisuuttaan ja toimintakykyään. Sitä varten sillä on poliisi, armeija ja joukko erilaisia turvallisuusviranomaisia. Niiden tehtävä on ylläpitää turvallisuutta ja tuottaa välineitä mahdollisen "ankaran päivän" varalta, kuten J. V. Snellman asian muotoilisi.

Keinot turvallisuuden ylläpitämiseksi ovat moninaisia ja ristiriitaisia. Tuskin yhdenkään valtion omatunto on puhdas.

Keskustelu kyberturvallisuudesta on avannut uusia näköaloja ja uhkia. Tähän keskusteluun liittyvät maantieteellinen riippumattomuus, teknologiset ominaisuudet ja uusien toimijoiden esiinmarssi. Kyberturvallisuus on tuonut merkittäviä haasteita niin kansalaisille kuin viranomaisillekin.

Toisaalta perusasetelma ei muutu: kysymys on aina siitä, kenen turvallisuudesta puhutaan, kuinka turvallisuus määritellään, ja millaisin keinoin turvallisuuteen pyritään.

Historiaaan peilattuna Edward Snowdenin paljastukset eivät ole iso yllätys. Jo kylmän sodan päättyessä CIA totesi, että heitä kiinnostavat entistä enemmän talouskysymykset, ja siten myös liittolaiset.

Tiedonhankinta ja vakoilu ovat aina olleet valtion keskeisiä intressejä ja tehtäviä. Se, ovatko kansainvälinen politiikka ja valtioiden toimintatavat oikeudenmukaisia, on toinen asia.

Snowden-jupakassa on kritisoitu kaiken alistamista turvallisuusideologian alle. Huoli on aiheellinen, sillä kansallisen turvallisuuden nimissä tehdään milloin mitäkin. Turvallisuus myy erinomaisesti niin politiikkaa kuin tuotteitakin.

Keskustelu voidaan nähdä toisinkin: demokratisoitumisen ja tasa-arvoistumisen näkökulmasta.

Turvallisuuskysymyksistä on tullut entistä arkipäiväisempiä. Turvallisuus koskettaa yhä useammin yhä useampaa ihmistä. Siitä puhutaan entistä enemmän, salaisuuksien piilottaminen on entistä vaikeampaa, ja avointen lähteiden merkitys korostuu jopa tiedustelutoiminnassa.

Kuten presidentti J. K. Paasikivi aikoinaan totesi: suurvallat ovat tasaveroisempia kuin toiset. Silti muutos koskettaa myös suurvaltoja. Ne ovat julkisen suurennuslasin alla ja yhä enemmän riippuvaisia esimerkiksi yrityksistä.

Tämä on arkipäivää Suomessakin. On nähtävissä, kuinka turvallisuuskysymykset ja uudet uhkakuvat eivät suostu noudattamaan historiallisia hallintorajoja tai perinteistä turvallisuusajattelua. Sen vuoksi yhä useampi hallinnonala käsittelee turvallisuuskysymyksiä. Teknologian kehityksen myötä yksittäisen ihmisen panos hyvässä tai pahassa on entistä merkittävämpi.

Turvallisuuden muuttuva maailma ja uudistuvat pelisäännöt pakottavat miettimään uusia toimintatapoja ja turvallisuusajattelua.

Nähtäväksi jää, millaisia turvallisuusviranomaisia, -muotoja ja -käytäntöjä tulevaisuudessa on. Ainakin paineet demokraattisempaan ja tasa-arvoisempaan turvallisuuteen kasvavat.

Kirjoittaja on Poliisiammattikorkeakoulun erikoistutkija

AL

Lähinnä näissä huolettaa aina se että koska lähtee lapasesta ja joutuu vaikka ajatusrikollisena syyniin.