2013-04-21 HS: Suomen pyhä sota

[Ajattelija2008]

Risto Ryti sanoi puheessaan Suomen hallitukselle kesäkuussa 1941: "Neuvostoliitto varustautuu niin nopeasti, että pian eivät Saksankaan voimat riitä Neuvostoliittoa vastaan". Oletan Rytin puheen heijastaneen Saksan johdon kantaa, eli siis syy Saksan hyökkäykseen itään kesäkuussa 1941 oli se, että he pelkäsivät Neuvostoliittoa. Käytännössä jo syksyllä 1941 tuli ilmi, että Neuvostoliitto oli liian vahva Saksalle lyötäväksi. Saksan kenraalit halusivat vetää joukot takaisin puolustamaan Saksaa. Kun Hitler tuli Suomeen kesällä 1942, niin Hitler kauhisteli Neuvostoliiton valtavaa panssarimäärää. Korkeajännitys-lehdet ym. viihdelukemistot ovat maalanneet natsi-Saksasta sotilaallisesti hirmu vahvan maan. Mutta todellisuudessa Saksa oli alakynnessä sekä länsirintamalla että itärintamalla melkein koko ajan.

[requiem]

Risto Ryti sanoi puheessaan Suomen hallitukselle kesäkuussa 1941: "Neuvostoliitto varustautuu niin nopeasti, että pian eivät Saksankaan voimat riitä Neuvostoliittoa vastaan". Oletan Rytin puheen heijastaneen Saksan johdon kantaa, eli siis syy Saksan hyökkäykseen itään kesäkuussa 1941 oli se, että he pelkäsivät Neuvostoliittoa. Käytännössä jo syksyllä 1941 tuli ilmi, että Neuvostoliitto oli liian vahva Saksalle lyötäväksi. Saksan kenraalit halusivat vetää joukot takaisin puolustamaan Saksaa. Kun Hitler tuli Suomeen kesällä 1942, niin Hitler kauhisteli Neuvostoliiton valtavaa panssarimäärää. Korkeajännitys-lehdet ym. viihdelukemistot ovat maalanneet natsi-Saksasta sotilaallisesti hirmu vahvan maan. Mutta todellisuudessa Saksa oli alakynnessä sekä länsirintamalla että itärintamalla melkein koko ajan.

Kokonaistuotannossa, jos tätä bruttokansantuotteella mitataan, Saksa ja Neuvostoliitto pyörivät sodan ajan samalla tasolla. Erona tässä on tietenkin se, että Neuvostoliiton tuotanto oli eri tavoin orientoitu ja priorisoitu, Neuvostoliitolla oli käytettävissään aivan eri tavalla raaka-ainevarantoja ja tämän lisäksi sillä oli aivan erilainen kyky sietää mies- ja maa-aluetappioita.

Saksan joukkojen vyöry kesällä -41 oli tästä huolimatta hyvin lähellä katkaista Neuvostoliiton selkärangan. Kaukoidän armeijan rahtaaminen Moskovan rintamalle, muiden liittoutuneiden lend-lease -apu, talvi ja neuvostoliittolaisten yksinkertainen jääräpäisyys leikkasi terän lopulta offensiivilta muuttaen itärintaman taistelut saksalaisten kannalta epäedulliseksi kulutustaisteluksi.

Tämä ei kuitenkaan lopullisesti leikannut aloitetta saksalaisilta ja heidän sotakoneistoltaan, kuten seuraavana kesänä nähtiin. -42 kesäoffensiivi menestyi aluksi, mutta sekin tyrehtyi lopulta vastaaviin syihin kuin tuo vuoden -41 hyökkäys. Tämän pidemmälle saksalaiset eivät sitten onnistuneetkaan edetä Neuvostoliittoon. -42 kesäoffensiivin todellinen katastrofi saksalaisten kohdalta kuitenkin toteutui kuitenkin vasta talvella 42-43, kun kuudes armeijakunta jäi Stalingradiin mottiin ja koki tuhonsa. Neuvostoliitto yritti kääntää kyseisen rintamalohkon tilanteen kokonaan itselleen operaatiolla Pieni Saturnus, mutta tämän saksalaiset pysäyttivät ja heittivät neuvostoliittolaiset melkein takaisin lähtöasetelmiinsa.

Mutta tämäkään takaisku ei vielä lopullisesti katkaissut saksalaisen sotakoneiston selkärankaa. Kurskin panssaritaistelu vuonna -43 oli saksalaisten viimeinen yritys ottaa itärintaman aloite itselleen massiiivisella panssarioffensiivilla, mutta se kilpistyi jälleen tuttuihin syihin. Miestä, rautaa ja jääräpäisyyttä oli yksinkertaisesti liikaa vastassa. Lopullisesti saksalaisten rintama murrettiin vasta vuonna -44 operaatio Bagrationissa, kun Neuvostoliitto toteutti oman Barbarossansa.

Saksan sotakoneiston selkäranka katkaistiin eittämättä itärintaman taisteluissa, tätä ei kukaan kiistä. Neljästä ja puolesta miljoonasta kaatuneesta saksalaisesta kolme ja puoli miljoonaa kaatui itärintamalla. Kiitos tästä kuulu neuvstoliittolaisille, jotka saivat tämän aikaan uhraamalla valtavan määrän omaa vertaan. Mutta tämä on vain yksi osa reseptiä.

Kaksi puuttuvaa palasta ovat Iso-Britannia ja Yhdysvallat. Iso-Britannian jääräpäisyys piti toisen rintaman mahdollisuutena, osti aikaa muille liittoutuneille ja varmisti anglo-amerikkalaisen yhteistyön alkamisen, toisin sanoen Yhdysvaltojen tulon Euroopan sotanäyttämöille. Yhdysvallat oli sitten se liittoutuneiden varuste- ja asetehdas, Arsenal of Democracy, kuten maan presidenttikin sen aikanaan totesi.

Sodan loppuun mennessä Yhdysvallat oli tuottanut lentokoneita enemmän kuin melkein koko maailma yhteensä. Vaunutuotanto oli samaa luokkaa Neuvostoliiton kanssa, tykistöpuolella taas ero oli selvä Neuvostoliiton eduksi. Merkittävin sotilasapu Yhdysvalloista Neuvostoliittoon tapahtui kenties rekkojen ja veturien muodossa. Rekkoja Yhdysvallat valmistikin sodan aikana kymmenkertaisen määrän Neuvostoliittoon nähden. Laivastosta puhumattakaan.

[Ajattelija2008]

Saksan tappioiden sarjasta voi mainita vielä häviön sukellusvenesodassa keväällä 1943 sekä Hampurin pommituksen heinä-elokuussa 1943. Hampurissa arvellaan kuolleen 40 000 ihmistä. Saksan suurista voitoista tulee mieleen Ranskan valloitus 5 viikossa kesällä 1940 sekä alkuvaiheen nopea eteneminen Neuvostoliittoon kesällä 1941. Mutta yleisilme on se, että valtaosan kuumasta sodasta 1940 - 45 Saksa oli alakynnessä. Saksalla oli vastassa USA, NL ja Britannia, joiden tuotantokyky ylitti Saksan monin verroin.

[saint]

[...]

Suomen 3½-miljoonainen kansa taisteli 180-miljoonaista goljattia vastaan. Siinä mikä tahansa lisämotivaatiota antava keino oli tarpeen. Jos ja kun kristinusko ajoi siinä asiansa, oli sen hyödyntäminen yksinkertaisesti fiksua ja ymmärrettävää. Mikään jälkiviisasteleva väitöskirja ei sitä ratkaisua saa vedetyksi lokaan.

Ilmeisesti tämä väitöskirja keskittyy ihan oikeasti tutkimaan, mitä kenttäpastorit sota-aikana saarnasivat, ja analysoi sitä valtio-opin ja retoriikan tutkimuksen keinoin. Jihad-vertaukset ja muu on toimittajan lisämaustetta.
[...]

Kyllä kyllä, pastorien saarnat ovat ihan hyvä väitöskirjan aihe. Tässä ketjussa repostellaakin pääasiassa tuota toimittajan ärsyttävää lisämaustetta.

ed: [/quote] lisätty

[sologdin]

Helsingin Sanomat on viikonvaihteessa uhrannut useita sivuja väittääkseen, että suomalaisten pappien toiminta 1939-1944 oli vertailukelpoisia nykyisten muslimiterroristien jihadin kanssa.

Päälähteenä, jonka varaan artikkeli rakentuu on Olavi Paavolaisen romaani "Synkkä yksinpuhelu".  Sen ovat lukuisat aikalaistodistajat vakuuttavasti todistaneet jälkeenpäin väsätyksi väärennökseksi.  Eräs heistä toteaa:"Paavolainen oli sodan aikana hurmioitunut suursuomalainen".  Toinen todistaa tulleensa paikalle ja tavanneensa Paavolaisen itse teossa väärentämässä "päiväkirjaansa".

Paavolainen oli opportunisti ja dandy, joka yritti pysyä pinnalla yhteiskunnan kaikissa käännöksissä. - Ei hän toki enää viimeisinä gininhuuruisina vuosinaan ollut dandy.

Hesarin artikkeli on taas erinomainen esimerkki mielikuvapropagandan luomisesta ja käytöstä.  Rehellisyyden ja isänmaallisuuden kannalta se on iljettävää roskaa; kuten enin osa Hesarin sisällöstä muutenkin.

[Veikko]

--- Olavi Paavolaisen romaani "Synkkä yksinpuhelu".  Sen ovat lukuisat aikalaistodistajat vakuuttavasti todistaneet jälkeenpäin väsätyksi väärennökseksi.  Eräs heistä toteaa:"Paavolainen oli sodan aikana hurmioitunut suursuomalainen".  Toinen todistaa tulleensa paikalle ja tavanneensa Paavolaisen itse teossa väärentämässä "päiväkirjaansa".
---

Itse en katso, että Synkkä yksinpuhelu olisi varsinainen väärennös - tai väärennys ollenkaan lajityypissään. Kaunisteltu se luultavasti jossain määrin on - monistakin syistä ja kukapa ei kaunistelisi joitakin asioita. Tyyliltään ja arviointiperusteiltaan se kuitenkin on muistaakseni hyvin samantapainen kuin Kolmannen valtakunnan vieraana (1936), jota ei ainakaan voi väittää jälkikäteen muokatuksi väärennykseksi. Oli miten tahansa - suosittelen molempien kirjojen lukemista, niin itse kukin voi vetää omat arvionsa. Synkkää yksinpuhelua saa ainakin pehmeäkantisena laitoksena suoraan kirjakaupasta.

[Kimmo Pirkkala]

En sanonutkaan että Virolla olisi ollut muita mahdollisuuksia. Mutta Suomella oli. Myötäilemällä Suomi olisi menettänyt paljon enemmän, ei vain sodan aikana, vaan näihin päiviin asti. Vielä tänäkin päivänä meillä menisi huonommin jos 1939 olisivat päättäjämme laskeneet housut alas. Kuten Baltiasta nähtiin, eivät vaatimukset olisi jääneet muutamaan tukikohtaan ja pieniin rajaoikaisuihin, vaan yksiin vaatimuksiin suostuminen olisi johtanut lisääntyviin vaatimuksiin. Ei sille periksiantamiselle olisi loppua näkynyt ja lähtökohdat pistää kampoihin olisivat olleet joka osa-antautumisen jälkeen heikommat. Jos sie perääntyä haluat, niin hää tuloo kyl peräs.

Ja on harhaluulo kuvitella, että sodan tuhot olisivat Suomea väistäneet antautumalla. Saksa miehitti Norjan ja Saksalle elintärkeät Ruotsin kaivokset olivat melko lähellä Suomen Lappia. Jos Suomi olisi antautunut, olisi 100% varmaa, että Saksa olisi Operaatio Barbarossaan sisällyttänyt myös Suomeen hyökkäyksen niin Norjasta käsin kuin etelästäkin, pyrkinyt "vapauttamaan" Suomen. Ei Saksa olisi antanut Neuvostoliiton alusmaan olla rauhassa missään tapauksessa. Ja se olisi tarkoittanut rintaman rullaamista parikin kertaa Suomen yli, kuten kävi Baltian maille. Toteutuneen historian aikana varsinaisia rintamataisteluja käytiin nyky-Suomen alueella oikeastaan vain Lapin sodassa. Vaihtoehtohistoria olisi tuonut myös ne tänne kaikkine kauhuineen ja kahden vallan miehityksineen, joista toinen olisi eliminoinut kansakunnasta porvarit ja oikeistoälymystön, toinen sosialistit ja vasemmistoälymystön + juutalaiset. Kaikki se kauhu, joka koettiin Baltiassa olisi tullut myös meille.

Mistä lähtee ajatus, että olisi mahdotonta myöntyä johonkin vaatimukseen ja kieltäytyä seuraavista vaatimuksista?

Ei minulla sellaista ajatusta ole, mutta olennaista on, että vaatimuksiin myöntyminen olisi tehnyt Suomen puolustamisesta melko epätoivoisen tehtävän, kun Neuvostoliitto olisi pelkästään neuvottelupöydässä ilman tappioita edennyt 2/3 matkasta Viipuriin ja saanut Hangosta sillanpääaseman selustaan. Jos katsotaan historian kulkua eteenpäin, niin sodan alkamisen viivästyminen keväälle 1940 ei olisi parantanut Suomen asemia, sillä talvihan se punakoneen myös osaltaan hyydytti. Ja toisaalta osasyy sille, että NL teki rauhan oli länsirintaman rauhallisuus ja Stalinin pelko länsivaltojen avusta Suomelle. Kevätkesällä -40 sellaista pelkoa ei olisi ollut, sillä silloin länsirintama ei enää ollut rauhallinen. Silloin Neuvostoliitto olisi saanut askarrella Suomen ongelman kanssa kaikessa rauhassa ilman pelkoa ulkopuolisten puuttumisesta asiaan ja lämpimässä säässä. Suksilla tottuneesti metsässä liikkuvien suomalaisten talvista etulyöntiasemaa ei silloin olisi ollut.

Voidaan tietysti spekuloida että Stalin olisi tyytynyt sitten siihen tilanteeseen, minkä neuvotteluissa saavutti, mutta minusta se ei kuulosta lainkaan uskottavalta ottaen huomioon, mitä Baltiassa tapahtui ja ottaen huomioon, että kommunistien aatteellinen ideologia tähtäsi kommunistisen järjestyksen levittämisen koko maailmaan. Se kattaa Suomenkin.

Mitä ihmeen järkeä olisi hankkia ensin neuvottelupöydässä huomattavasti heikommat lähtökohdat sotaan, jos sota on väistämätön? Tai eihän se väistämätöntä ole, jos pudottaa housut kinttuun. Lainaan taas tähän suuresti kunnioittamaani avatarin poliitikkoa:

Alexander Hamilton said, "A nation which can prefer disgrace to danger is prepared for a master, and deserves one." Let's set the record straight. There is no argument over the choice between peace and war, but there is only one guaranteed way you can have peace — and you can have it in the next second — surrender.

[punikkikeisari]

Mistä lähtee ajatus, että olisi mahdotonta myöntyä johonkin vaatimukseen ja kieltäytyä seuraavista vaatimuksista?

Ei minulla sellaista ajatusta ole, mutta olennaista on, että vaatimuksiin myöntyminen olisi tehnyt Suomen puolustamisesta melko epätoivoisen tehtävän, kun Neuvostoliitto olisi pelkästään neuvottelupöydässä ilman tappioita edennyt 2/3 matkasta Viipuriin ja saanut Hangosta sillanpääaseman selustaan.

Tietysti suomalaiset perääntyivät Kannaksella Mannerheim-linjalle (joka oli likimain Neuvostoliiton vaatimusten rajana) sodan ensimmäisen viikon aikana, mutta kuinka tärkeäksi tämän viikon katsoo sotilaallisesti, onkin vaikeampi kysymys. Tietysti kesäkuussa 1944 puna-armeija jyräsi jälleen viikossa Kannaksella Viipuri-Kuparsaari-Taipale-linjalle. Mitä sotilaallisia mahdollisuuksia ja toisaalta riskejä Neuvostoliiton vuoden 1939 lopulla tavoittelemien alueiden hallussapito sitten tarjosi, sitä en yritä arvioida.

Jos katsotaan historian kulkua eteenpäin, niin sodan alkamisen viivästyminen keväälle 1940 ei olisi parantanut Suomen asemia, sillä talvihan se punakoneen myös osaltaan hyydytti. Ja toisaalta osasyy sille, että NL teki rauhan oli länsirintaman rauhallisuus ja Stalinin pelko länsivaltojen avusta Suomelle. Kevätkesällä -40 sellaista pelkoa ei olisi ollut, sillä silloin länsirintama ei enää ollut rauhallinen. Silloin Neuvostoliitto olisi saanut askarrella Suomen ongelman kanssa kaikessa rauhassa ilman pelkoa ulkopuolisten puuttumisesta asiaan ja lämpimässä säässä. Suksilla tottuneesti metsässä liikkuvien suomalaisten talvista etulyöntiasemaa ei silloin olisi ollut.

Talvi sellaisena kuin mitä siitä tuli oli ilmeisesti etu suomalaisille. Kuitenkaan sodan ja rauhan kysymyksistä päättäneet poliitikot eivät voineet tietää ennalta sääolosuhteita. Talvi tarjoaa hyökkääjälle Suomen oloissa myös mahdollisuuksia, kuten vesistöjen jäätymisen. Miten talvisota olisi sujunut toisenlaisena talvena, sitä emme voi tietää. Mitä taas tulee kevään ja kesän 1940 mahdolliseen tilanteeseen Suomen ja Neuvostoliiton välillä, voimme pohtia asiaa Neuvostoliiton intressien näkökulmasta. Toteutuneessa historiassa talvisota varoitti puna-armeijaa omasta alemmuudentilastaan ja oli omiaan innostamaan Saksan armeijaa hyökkäyssotaan niin lännessä kuin myöhemmin idässäkin. Ehkä "talvisodattomassa maailmanhistoriassa" Stalin olisi ottanut ohjat käsiinsä kansallissosialismin ja kommunismin kamppailussa liikuttamalla valtaosan puna-armeijasta länteen valmiina iskemään Saksan itärintaman kimppuun sopivan tilaisuuden ilmaantuessa? Tämä taas olisi puolestaan vaikuttanut Saksan laskelmiin. Mutta kaiken kaikkiaan Suomen asema lienee ollut Neuvostoliiton kokonaissuunnitelmissa sivuseikka, ja ainoastaan Suomen poliittisen johdon itsepäisyys pakotti Stalinin takomaan tsuhnien päähän järkeä moukarilla.

Voidaan tietysti spekuloida että Stalin olisi tyytynyt sitten siihen tilanteeseen, minkä neuvotteluissa saavutti, mutta minusta se ei kuulosta lainkaan uskottavalta ottaen huomioon, mitä Baltiassa tapahtui ja ottaen huomioon, että kommunistien aatteellinen ideologia tähtäsi kommunistisen järjestyksen levittämisen koko maailmaan. Se kattaa Suomenkin.

Varmasti Neuvostoliiton virallinen ideologia oli juuri tällainen eikä Stalin olisi kieltäytynyt Suomesta, jos olisi sen ilmaiseksi saanut. Poliittinen painostus Suomea kohtaan olisi taatusti jatkunut ensimmäisten alueluovutusten jälkeen. Mutta miten paljon sotilaallisia ja poliittisia resursseja Stalin oli halukas lopulta sijoittamaan Suomeen, se on toinen juttu.

Mitä ihmeen järkeä olisi hankkia ensin neuvottelupöydässä huomattavasti heikommat lähtökohdat sotaan, jos sota on väistämätön? Tai eihän se väistämätöntä ole, jos pudottaa housut kinttuun. Lainaan taas tähän suuresti kunnioittamaani avatarin poliitikkoa:

Alexander Hamilton said, "A nation which can prefer disgrace to danger is prepared for a master, and deserves one." Let's set the record straight. There is no argument over the choice between peace and war, but there is only one guaranteed way you can have peace — and you can have it in the next second — surrender.

Ydinkysymykset ovat siis: 1) oliko sota väistämätön ja jos oli, millaisella aikataululla ja 2) olisiko Neuvostoliitto vai Suomi hyötynyt enemmän sodanuhan siirtymisestä loppuvuonna 1939. Kaiken kaikkiaan, millaisiksi sodan riskit arvioitiin valtionjohdossa?

Jonkunlainen konsensus vallitsee varmasti siitä, ettei kannata taistella jos ei voi voittaa, mutta millaisilla todennäköisyyksillä taisteluun on sitten mielekästä lähteä? Onko koko omaisuuden lyöminen rulettiin ollut viisas ratkaisu, jos lopuksi huomataan panoksen asetetun oikealle numerolle?

[Kimmo Pirkkala]

Tietysti suomalaiset perääntyivät Kannaksella Mannerheim-linjalle (joka oli likimain Neuvostoliiton vaatimusten rajana) sodan ensimmäisen viikon aikana, mutta kuinka tärkeäksi tämän viikon katsoo sotilaallisesti, onkin vaikeampi kysymys.

Olennaistahan on se, että puolustuksella on syvyyttä. Perääntyminen oli viivytystaistelua ja toteutuneessa historiassa Suomella oli varaa perääntyä talvisodan aluksi useampi kymmenen kilometriä. Jos olisi ensin annettu Neuvostoliitolle se mitä vaadittiin ja peräännytty sen jälkeen, olisi Viipuri jo menetetty. Olisiko se psykologisesti tarkoittanut jo tappiota? Emme voi tietää.

Ja Hangon sillanpääaseman merkitystä ei tule vähätellä. Suomen voimia olisi sidottu kahteen suuntaan, ja jos sota olisi alkanut keväällä, olisi Neuvostoliitolla ollut jäätön huoltoyhteys Hankoon. Peli olisi kyllä käytännössä ollut silloin menetetty. Hanko on vielä olennaisempi seikka minusta kuin kannaksen raja.

Varmasti Neuvostoliiton virallinen ideologia oli juuri tällainen eikä Stalin olisi kieltäytynyt Suomesta, jos olisi sen ilmaiseksi saanut. Poliittinen painostus Suomea kohtaan olisi taatusti jatkunut ensimmäisten alueluovutusten jälkeen. Mutta miten paljon sotilaallisia ja poliittisia resursseja Stalin oli halukas lopulta sijoittamaan Suomeen, se on toinen juttu.

Toteutunut historiahan meille on näyttänyt, kuinka paljon sotilaallisia ja poliittisia resursseja Stalin tänne laittoi. Väitän että riittävästi, jotta vähänkin heikommista sotilasmaantieteellisistä (Hanko ja kannas), suurvaltapoliittisista lähtökohdista (Saksan jä länsivaltojen voimat keskinäisessä ottelussa) ja ilman talvea Suomelta olisi itsenäisyys mennyt.

Ydinkysymykset ovat siis: 1) oliko sota väistämätön

Ei tietenkään ollut. Antautumalla se olisi vältetty. Mutta kuten olen aiemmin todennut, Suomi olisi kärsinyt valtavan paljon enemmän antautumalla kuin taistelemalla. Suomi menetti toisessa maailmansodassa 2,5% väestöstään, Viro 25%.

Asiaan liittyen muuten hyvä tositapahtumiin perustuva leffa, jonka hiljattain katsoin ja joka teki vaikutuksen oli puolalainen "Katyn". Puolalaiset upseerit päätettiin teloittaa, jotta tehtiin tilaa suomalaisille älymystön, upseeriston, sivistyneistön jäsenille Neuvostoliiton vankileireillä. Toki Katynin teloitusten aikaan Talvisota oli jo ohi, mutta päätös niistä oli syntynyt silloin, kun Stalin vielä oletti Suomesta tulevan massiivisen vangittujen virran. Jos olit osaava ihminen Suomessa ja poliittisesti oikealle asemoitunut, olisi elinajanodotteesi Suomen antautuessa ollut kovin lyhyt. Suomalaisten tulevaisuus olisi ollut karmaiseva. Kun tämän kokonaiskuvan tajuaa, on Katynin tapahtumiin syventyminen raskasta myös suomalaisesta näkökulmasta. Miehet, jotka viime vuosisadan hirvittävimmän ihmiselämälle vihamielisen kokeilun tuloksena syntynyt voimakas ja säälimätön hirmuvalta teurasti teollisen suunnitelmalliseen tapaan olivat puolalaisen yhteiskunnan parasta osaa. Sama olisi ollut edessä suomalaisilla.

Neuvostoliiton puhdasta pahuutta ei tule väheksyä. Se oli Natsi-Saksaakin kammottavampi yhteiskunta, jossa ihmiselämän arvo oli itse Stalinia lukuunottamatta jokaisen yksilön kohdalla olematon. Natsi-Saksassa sentään edes osaa ihmiselämästä arvostettiin, Neuvostoliitossa ei ketään.

Jonkunlainen konsensus vallitsee varmasti siitä, ettei kannata taistella jos ei voi voittaa, mutta millaisilla todennäköisyyksillä taisteluun on sitten mielekästä lähteä? Onko koko omaisuuden lyöminen rulettiin ollut viisas ratkaisu, jos lopuksi huomataan panoksen asetetun oikealle numerolle?

Minulla ei ole epäilystäkään, että suomalaisten panos oli oikein asetettu ja olen kiitollinen menneiden sukupolvien antamalle panokselle. Tämä vakuuttuneisuus ei kumpua mistään ihanteellisista haavekuvista vaan historian faktoista ja tapahtumista. Talvisodan ajan suomalaiset olivat sankareita, vaikka he eivät sen sankaruuden suuruutta omana aikanaan tajunneet. He eivät taistelleet voittoa vain itselleen, vaan myös lapsilleen, lapsenlapsilleen ja lapsenlapsenlapsilleen. Heidän hyvinvoinnilleen ja suoranaiselle olemassaololleen. Monille sukupolville tulevaisuuteen.

[L. Brander]

Itse en katso, että Synkkä yksinpuhelu olisi varsinainen väärennös - tai väärennys ollenkaan lajityypissään. Kaunisteltu se luultavasti jossain määrin on - monistakin syistä ja kukapa ei kaunistelisi joitakin asioita. Tyyliltään ja arviointiperusteiltaan se kuitenkin on muistaakseni hyvin samantapainen kuin Kolmannen valtakunnan vieraana (1936), jota ei ainakaan voi väittää jälkikäteen muokatuksi väärennykseksi. Oli miten tahansa - suosittelen molempien kirjojen lukemista, niin itse kukin voi vetää omat arvionsa. Synkkää yksinpuhelua saa ainakin pehmeäkantisena laitoksena suoraan kirjakaupasta.

Menee rankasti OT osastolle.

Minäkin suosittelen lämpimästi Synkkää yksinpuhelua. Eikä kaikkia kirjoja tarvitse arvioida niiden "totuusarvon pohjalta".  Paavolainen avautuu monista asioista kirjassa. Minulle tuli fiilis, että kurkistin lähinnä Paavolaisen sielunmaisemaan, en niinkään sotaan.

Jos kirjaa pidetään/pidettiin kielteisenä Suomen "sotaponnistusten" arviointina, niin löytyypä sieltä myös terävää kritiikkiä NL:n jopa suurvallan mittakaavassa poikkeuksellisesta ylimielisyydestä ja röyhkeydestä.

Kirja kannattaa ehdottomasti lukea ja vähän varttuneempana. Olemme kaikki tietysti yksilöitä, mutta en usko yläasteikäisen saavan kirjasta niin paljon kuin nyt vaikka yli kaksikymppisen. Oikeastaan kirja kannattaa lukea siinä vaiheessa, kun ei enää pörrää joka viikonloppu ravintolassa hitusvinkulan perässä.