2012-02-14 HS Matti Apunen kolumni: Elämän valttikortit

[skrabb]

Elämän valttikortit
Kolumni: Sosiaalidemokraateista on tullut julkisen sektorin puolue, joka puolustaa myyttistä hyvinvointivaltiota hinnalla millä hyvänsä.
Matti Apunen

Suomen vasemmisto pelaa kuin Tampereen Ilves. En tiedä, mihin Ilves pyrkii, mutta ei ainakaan jääkiekon Suomen mestaruuteen. Sille riittää näppärä suoritus silloin tällöin.
Presidentinvaaleissa vasemmisto ei pystynyt luomaan omaa asialistaa vaan liittyi vihreiden kulkueeseen. "Suvaitsevaisuus, juu", vasemmisto sanoi ja meni vaikean näköiseksi aina, kun puhuttiin talouden valinnoista.

TV2:n Ajankohtaisen kakkosen Suomi-illassa (7. 2.) keskusteltiin presidentinvaaleista ja etsittiin synkeästi syitä vaalitulokseen. Studiossa istuivat muiden muassa vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson, demarinuorten varapuheenjohtaja Sanna Marin ja perussuomalaisten strategi, "työmieheksi" itseään tituleeraava Matti Putkonen.
Nuoret vasemmistojohtajat puhuivat mutkittelevasti ja pingottuneesti rakenteista. Jokin oli vialla, mutta he eivät itsekään tuntuneet tietävän, mikä. Ja silloin kun ei tiedetä tarkkaan, sanotaan yleensä "epäoikeudenmukaisuus". Matti Putkonen oli ainoa, joka pystyi antamaan selkeän, realistisen selityksen Sauli Niinistön voittoon. Selityksen nimi on talouskasvu.

Talouskysymyksissä Niinistön vastaehdokas Pekka Haavisto alkoi huojua. Oli vaikea saada selville, oliko hän viime kädessä talouskasvun puolesta vai sitä vastaan. Duunarit seurasivat asiaa tarkasti, koska paperin ja metallin miehille tämä kysymys ei ole vähääkään epäselvä. He tietävät, että heidän hyvinvointinsa ja kasvun välillä on suora yhteys.
Niinistöä äänestettiin pienissä taajamissa ja teollisuuspaikkakunnilla, joista monet käyvät hidasta ja kuluttavaa taistelua olemassaolostaan. Näillä paikkakunnilla Haavisto ei pystynyt vakuuttamaan äänestäjiä. Huolimatta monien pienten ja keskisuurten taajamien ikiaikaisesta vasemmistolaisesta yleisvireestä valtaosa äänestäjistä valitsi porvarin, talousmies Niinistön.
Ensimmäisen työnantajani kunniaksi kutsun tätä Myllykoski-ilmiöksi. Se on isompi ilmiö kuin taiteilijoiden äkillinen poliittinen kiihko.

Vasemmisto puhuu paljon vähäosaisista mutta näyttää mystisesti unohtaneen näiden taajamien todellisuuden. Lapasyöttö Putkoselle, joka lämäsi Suomi-illassa voimalla: "Taistelkaa te [demarit ja vasemmistoliitto] keskenänne vasemmistosta, me perussuomalaiset hoidamme työväestön."

Uudessa Foreign Affairs -lehdessä politologi Francis Fukuyama kirjoittaa vasemmiston anemiasta artikkelissaan The Future of History, joka on yksi tämän vuosikymmenen kiinnostavimmista poliittisista analyyseista.
Akateeminen vasemmisto on Fukuyaman mukaan korvannut talousteorian "postmodernismilla, monikulttuurisuudella, feminismillä ja joukolla muita sirpaleisia, älyllisiä virtauksia, joissa on enemmän kysymys kulttuurista kuin taloudesta".
Kulttuurikysymyksiin on suomalaisenkin uusvasemmiston helppo tarttua. Suvaitsevaisuus on tietenkin tärkeää, mutta samalla se on teema, jossa hyvä ja paha on helppo erottaa. Toisin kuin talous, se ei edellytä kiusallisia valintoja kahden huonon vaihtoehdon välillä.
Fukuyaman kuvaaman kehityksen tuloksena on yhteiskunnallinen paraati lähes kaikissa maailman väreissä. Siinä kulkueessa voi liputtaa melkein mitä tahansa, mutta mikään idea ei kasva keskiluokkaa liikuttavan ideologian mittoihin.
"Monikulttuurisuus vahvistaa jokaisen ulkopuolisen ryhmän uhriuden. Niin kirjavan koalition varaan on mahdotonta rakentaa edistyksellistä joukkoliikettä", Fukuyama kirjoittaa.

Keskiluokka on ymmällään. Sen on vaikea löytää tästä kulkueesta itseään, ja siinä on toinen syy, miksi se äänesti Niinistöä.
Ajankohtaisen kakkosen keskustelijoista tapahtuneen tiivisti hyvin professori Alf Rehn. Hänen ajatuksensa mukaan vasemmisto "omisti" vuosikymmeniä talouspolitiikan mutta hukkasi sen johonkin.

Sosiaalidemokraateista on tullut julkisen sektorin puolue, joka puolustaa omaa Liiton arkkiaan – myyttistä arkkua, jossa ovat pyhät laintaulut ja taivaasta satanut manna. Liiton arkki on hyvinvointivaltio, jonka koosta – vaikkapa eläkeiän alarajasta – ei voi keskustella, vaikka hyvinvointivaltio olisi kasvamassa taloudellisesti musertavan raskaaksi.
Vasemmistolla ei ole uutta, innostavaa asialistaa, joka saisi keskiluokan liikkeelle. Hämmentyneet äänestäjät menevät sinne, missä näyttäisi olevan eniten elämää. Presidentinvaalien tapauksessa se paikka oli ilmiselvästi Pekka Haaviston kampanja. Sen rinnalla vasemmiston oma kotipesä oli kulahtanut baari, jossa möristiin laahaavalla nuotilla Elämän valttikortteja.

Kysytäänpä vielä Francis Fukyamalta, mitä hän tarjoaa ideologiseksi korjaussarjaksi. Miten rakennetaan jämäkkä 21. vuosisadan liberaali demokratia ja sen takeeksi vauras keskiluokka?
Fukuyaman mukaan tämä uusi ideologia ei voi lähteä kapitalismin kieltämisestä, ikään kuin sosialismi tai jokin sen mutantti olisi vielä varteenotettava vaihtoehto.
Uuden ideologian olisi muotoiltava julkinen sektori uudelleen ja "vapautettava se riippuvuussuhteesta nykyisiin osakkaisiinsa", joilla hän tarkoittaa ammattiyhdistyksiä. Sen olisi löydettävä uusia, teknologiaan perustuvia ratkaisuja palvelutuotantoon.
Eikä globalisaatiota tule pitää surkeana kohtalona vaan haasteena ja mahdollisuutena, jota politiikan tulee kontrolloida.
Suomeksi: tarvitsemme vakuuttavan kasvuohjelman.
Tohtori Fukuyaman lääkettä saa ilman reseptiä. Toivottavasti jokin sen rinnakkaisvalmiste löytyy myös Hakaniemen apteekista.

[email protected] | Kirjoittaja on Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja.

http://www.hs.fi/verkkolehti/paakirjoitus/artikkeli/El%C3%A4m%C3%A4n+valttikortit/1329103434007