2011-06-17 HS VIERASKYNÄ: Säätytalon rautaesirippu halventaa demokratiaa

[skrabb]

VIERASKYNÄ

Säätytalon rautaesirippu halventaa demokratiaa
Yksi demokratian tukipilareista on vaarassa, kun hallitusneuvotteluita käydään tiedotusvälineiltä piilossa.

17.6.2011 3:00 | Kommentit
A A Risto Uimonen

Suomen demokratian vahvuuksiin kuuluu avoin tiedonkulku, joka perustuu päättäjien ja journalistien suoriin ja mutkattomiin kontakteihin. Suomi on sijoittunut viime vuosina laadituissa demokratian toimivuutta ja median vapautta kuvaavissa kansainvälisissä indekseissä maailman parhaiden valtioiden joukkoon.

Tiedotusvälineet ovat pystyneet kertomaan ilman sanottavia esteitä, mitä Suomessa tapahtuu. Euroopan suurten maiden journalistit ovat ihastelleet Suomessa käydessään sitä avoimuutta, jota pienen maan huippupoliitikot ovat osoittaneet mediasuhteissaan.

Jos jotain tärkeää on jäänyt raportoimatta, journalisteilla on ollut aihetta katsoa peiliin. Hyvä esimerkki oman tontin huonosta hoidosta on vaalirahaskandaali. Se olisi mennyt median silmien ohi ilman keskustan eduskuntaryhmän johtajan Timo Kallin paljastusta Ylen tv-haastattelussa toukokuussa 2008.

Nyt avoin tiedonkulku, demokratian yksi tukipilari, on vakavasti uhattuna. Hallituksen muodostajaksi valitun Jyrki Kataisen vetämä johtoryhmä nimittäin pystytti rautaesiripun Säätytalon ja muun yhteiskunnan väliin, vaikka uuden hallituksen muodostaminen on vaalien jälkeisen poliittisen prosessin kaikkein tärkein tapahtuma.

Suomessa ei ole nähty vuosikymmeniin yhtä puistattavaa yritystä estää vapaa tiedonkulku koko yhteiskuntaa kiinnostavasta tapahtumasta. Säätytalon neuvotteluihin osallistui 13 ensimmäisen päivän aikana noin 250 ihmistä. Johtoryhmä tukki mahtikäskyllään heidän kaikkien suut.

Vaientaminen johti naurettaviin raportteihin ja kuviin tiedotusvälineissä. Poliitikkojen jäätelötötteröt, joogaus sekä tulemiset ja menemiset saivat mediassa osakseen enemmän huomiota kuin varsinainen asia, kun sitä ei ollut. Eri alojen asiantuntijatkin joutuivat kommentoimaan julkisuudessa Säätalon tapahtumia kertomalla, etteivät he tiedä juuri mitään.

Jyrki Kataisen kasvot olivat päivän paras tietolähde. Ne kertoivat tv-kameroiden edessä enemmän kuin latteudet, joita tuleva pääministeri lausui tyhjänpäiväisissä tiedotustilaisuuksissaan. Säätytalon hallitustunnusteluista jää historian lehdille ja median arkistoihin Kataisen optimismia huokuneiden kommenttien lisäksi avoimuuden apostolina kunnostautuneen Alexander Stubbin lennokas bullshit-lausunto.

Kun televisio toistaa Stubbin tokaisua jutuissaan vuosikausia, se syöpyy ihmisten aivoihin samalla tavoin kuin pääministeri Harri Holkerin kommentti "minä juon nyt kahvia". Kataisen ja Stubbin lausuntojen toisto takaa sen, ettei osoitettu ylimielisyys vapaata tiedonkulkua kohtaan unohdu.

Johtoryhmältä taisi jäädä huomaamatta, etteivät Säätytalolla päivystäneet journalistit yrittäneet hankkia tietoa itseään varten. He olivat lukijoiden, katselijoiden ja kuuntelijoiden asialla. Tiedon panttauksen todellinen kohde olivat äänestäjät. Media tavoittaa heistä lähes jokaisen.

Johtoryhmän logiikka rautaesiripun pystyttämisessä perustui tietovuotojen pelkoon. Niiden ei haluttu vaarantavan hallitustunnusteluja. Sitä voisi jotenkin yrittää ymmärtää kansallisen edun nimissä, jos tunnustelut olisivat johtaneet odotettuun lopputulokseen. Lähes kahden viikon tiedotusboikotti ei kuitenkaan estänyt kuutta puoluetta epäonnistumasta tunnusteluissaan.

Poliitikot eivät voi syyttää vesiperän vetämisestä journalisteja. He sotkeutuivat omaan näppäryyteensä rautaesiripun takana. Epäonnistuminen yllätti kaikki, jopa tasavallan presidentin. Vielä keskiviikkona 1. 6. uskottiin Kataisen lausuntojen ja Säätytalon uumenista tihkuneiden tuntemusten perusteella kuuden puolueen hallituksen syntyyn. Jo samana iltana kaikki oli toisin. Vasemmiston ulosmarssi yllätti suomalaiset kuten tieto presidentti Urho Kekkosen sairauslomasta syyskuussa 1981.

Epäonnistuneiden tunnustelujen lopputulos on avoimen tiedonvälityksen näkökulmasta pelottava. Hallituksen muodostaja oli johtanut kaikkia harhaan. Presidentti Tarja Halonen vaikutti yhtä yllättyneeltä kuin journalistit ja muut, jotka olivat luottaneet Kataisen lausuntoihin. Johtiko Katainen tietoisesti kansaa uskomaan satuihin? Siltä ainakin näyttää jälkikäteen.

Säätytalon hallitustunnusteluissa noudatettu tiedotuspolitiikka on nostanut journalistien lisäksi muidenkin demokratian tilasta huolta kantavien hiukset pystyyn. Pääministeri on nykyisen perustuslain mukaan maan tärkein vallankäyttäjä.

Säätytalon toisen kierroksen aikana tieto kulki jo paljon vapaammin, mutta silloinkin huomiota herätti tulevan pääministerin henkinen etäisyys kameroista ja journalisteista.

Matti Vanhanen aloitti pääministerinä uuden käytännön vaatimalla, etteivät valtioneuvoston jäsenet saa kommentoida keskeneräisiä asioita julkisuudessa. Hän asetti hallituksen yhtenäisyyden vapaan tiedonkulun edelle ja piti periaatteesta sinnikkäästi kiinni seitsemän vuotta, vaikka häntä kritisoitiin jatkuvasti demokratian keskeisen periaatteen ylenkatsomisesta.

Säätytalon tiedotuskäytäntö meni paljon pitemmälle. Ennakoiko se, mitä tapahtuu uuden hallituksen aikana?

Länsimaisia arvoja tunnustavat kokoomuspoliitikot ovat olleet yleensä avoimia kanssakäymisessään median kanssa. Suomi on saamassa mediayhteiskunnan aikana ensimmäisen kokoomuslaisen pääministerin, joka nousee hallituksen johtoon vaalituloksen perusteella. Olisi yllättävää, jos Katainen ensi töikseen palauttaisi pysyvästi rautaesiripun ajan Suomen politiikkaan.

Kirjoittaja on Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja.

http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/S%C3%A4%C3%A4tytalon+rautaesirippu+halventaa+demokratiaa/1135266967436/?cmp=tm_etu_paakirjoitus

[Alkuasukas]

Minusta asiallinen kirjoitus. Hieman ihmettelen hyökkääviä kommentteja kommenttiosastolla, ilmeisesti vaalikarja luottaa sokeasti valitsemiinsa päättäjiin? Minä en luottaisi...

[ikuturso]

Tuli mieleen tuosta kosmopoliitta Cai-Göranin kommentista "bullshit".

Suomeksi tuo kait kääntyy "hevon paskaa" tai tuossa kommentissa: "en kommentoi enkä varsinkaan bullshittiä" se kääntyisi "paskapuhetta".

No eipä Halla-ahon shitlistiäkään taidettu lähteä kääntämään.

Minkälaiseen kielenkäyttöön englanninkieliset "sivistyssanat" tarjoaakaan mahdollisuuden tämän päivän poliitikoille? Onko hevonpaskaa englanniksi kauniimmin sanottu kuin neekeriukko suomeksi?

-i-

[Artisan]

Vastaavanlainen kirjoitus äänestämältäni Patomäeltä, joskus aikaisemmin kirjoitettu. Löytyy Patomäki.fi sivulta.

Miksi hallitusneuvottelujen pitäisi olla salaisia?

Vain yksi johtopäätös on mielestäni mahdollinen: myös hallitusneuvotteluiden tulisi olla julkisia. Vaikka tv-kameroita tai journalisteja ei haluttaisikaan itse neuvotteluhuoneisiin, pohjapapereiden pitäisi olla julkisia ja kaikilla osallistujilla pitäisi olla oikeus kommentoida julkisesti neuvottelujen kulkua. Kun kaikki on julkista, ei vuotajillekaan ole mitään roolia.

"Niukka tiedotuslinja jatkuu", on ollut tuttu uutinen hallitusneuvotteluiden aikana. Osapuolet ovat sopineet, että mitään ei kerrota julkisuuteen ennen kuin paketti on valmis – jos siitä valmista tulee. Olen ollut mukana neuvotteluissa vasemmiston asiantuntijana. Heti alussa meitä kaikkia ohjeistettiin, että medialle ei kerrota neuvottelujen kulusta mitään, ja että myöskään sosiaaliseen mediaan – tai muualle internetiin – ei laiteta kommentteja neuvotteluiden kulusta. Kaikki pohjapaperit ovat salaisia.

Media on pyörinyt säätytalon ympärillä siinä toivossa, että joku paljastaisi neuvottelujen kulusta jotakin. Pienestäkin vihjeestä voi tulla suuri uutinen. Tieto leviää väistämättä kun taustaryhmiä konsultoidaan. Aika ajoin tapahtuu väistämätön: vuoto. Reaktiona vuotoon ainakin osa ryhmäpuheenjohtajista on rangaissut työryhmäänsä vetämällä taustapaperin pois ja heittäytymällä tyhjäkäynnille esimerkiksi 36 tunniksi.

Salailua ei kuitenkaan ole perusteltu millään, ei vaikka useimmat neuvottelijat ottavat sen annettuna. Miten salailun puolesta ylipäänsä voisi argumentoida? Eikö kansalaisten muka kuulu saada tietää mitä ja miten seuraavan neljän vuoden linjauksista päätetään? Olen itse sitoutunut olemaan vaitonainen  neuvottelun alla olevista asioista 'pacta sunt servanda' – eli 'sopimuksia täytyy noudattaa' – periaatteen mukaisesti, mutta mikä oikeastaan on tällaisen salailun oikeutus? Miksi hallitusneuvottelut eivät voisi olla julkisia?

Olen aiemmin puolustanut monessa yhteydessä maksimaalista julkisuus-periaatteen tulkintaa. Pääargumentti menee näin:

    * Demokraattisilla kansalaisilla on oikeus kokoontua sekä ilmaista ja julkaista mielipiteensä kaikista niistä asioista, joilla on yleistä merkitystä. Valtiollisten elinten toiminnalla on aina yleistä merkitystä.  Sananvapauden ja demokraattisen julkisuuden toteutumisen ehto on, että kansalaiset tietävät, mitä heidän edustajansa ja valtiolliset elimet tekevät ja miksi. Siksi julkista merkitystä omaavien asiakirjojen täytyy olla julkisia.

* On mahdollista perustella joitakin poikkeuksia yleiseen julkisuusperiaatteeseen, mutta salailun mahdolliset perustelut täytyy ymmärtää mahdollisimman kapeasti ja rajatusti. Salailu pitää perustella tavalla, joka on kansalaisten tai ainakin heidän edustajiensa riitautettavissa milloin tahansa. Niiden, jotka luokittelevat teon salaiseksi, täytyy myös olla vastuussa luokittelustaan. Väärin perustein tehty salailu on vastoin demokraattisen julkisuuden normeja ja siten mahdollisesti rangaistava teko.

    * Demokratian yleisten periaatteiden kannalta ainoa järkevä tulkinta on, että asiakirjat voivat olla salaisia vain, jos niin erikseen osoitetaan hyvin tarkkaan määriteltyjen ehtojen puitteissa. Todistamisen taakka on aina salailijoilla, samoin kuin moraalinen ja laillinen vastuu salailusta. Demokraattisen median tehtävänä on tuoda julkisuuteen kaikki se mikä on asiattomasti salattu – ja samalla saattaa salailijat vastuuseen.

Vaikka hallitusneuvottelupaperit eivät olekaan virallisia valtiollisia asiakirjoja vaan vasta aikomuksia sellaisiksi, niin miksi ne eivät voisi olla julkisia täsmälleen saman periaatteen mukaan? Puolueiden linjaukset ja kannat heijastavat tarkasti niiden julkisuudessa esittämiä kantoja oli kyse sitten veropolitiikasta tai Nato-jäsenyydestä, eikä minun mielestäni ainakaan vasemmisto ole tehnyt tai tekemässä mitään sellaista, mitä olisi millään muotoa syytä salailla. Asia alkoi askarruttaa minua niin paljon, että aloin konsultoida kollegoitani politiikan tutkimuksen kentällä. Löytyykö mitään uskottavaa argumenttia hallitusneuvottelujen salailun puolesta?

Olen itse aiemmin esittänyt, että kun kysymys on turvallisuudesta väkivallan uhan mielessä, myös salailu vaikuttaa joskus oikeutetulta. Jos tehtävänä on esimerkiksi kerätä tietoja mahdollisista turvallisuusuhkista kansalaisille ja valtiolle, täytyy tietojen alkuperä pitää salassa lähteiden suojaamiseksi. Kun pyritään etsimään ratkaisuja väkivaltaiseen konfliktiin, on eri osapuolten keskustelujen hyvä olla luottamuksellisia, jotta osapuolet voisivat vapautua julkisista sitoumuksistaan ja kokeilla myös sellaisia ratkaisumalleja, joiden avulla koko konfliktin luonne voitaisiin muuttaa.

Voi olla myös tilanteita, jossa omien aikomusten ennenaikainen paljastaminen voi olla taloudellisesti vahingollista. Tämäkään ei välttämättä oikeuta salailua. Ainoastaan jos kollektiiviset intressit ovat legitiimeja ja niin merkittäviä, että niiden perusteella voidaan demokratia-normeja rikkoa, voi salailu tulla kyseeseen. Legitiimisyys edellyttää kuitenkin julkisuutta. Kansalaisten täytyy tietää mitä eri toimijat tekevät ja miksi. Jos asioita salataan, niin kansalaisten täytyy tietää miksi. Voivatko he hyväksyä salaamisen oikeutuksen julkiset perusteet? Jos eivät, salailulla ei ole oikeutusta. Salailu voi siksi koskea vain yhtä politiikkamuuttujaa muuten avoimessa kentässä (silloinkin institutionaalisilla muutoksilla voidaan usein poistaa tämä tarve).

Salailun perustelut täytyy kaikissa olosuhteissa ymmärtää mahdollisimman kapeasti ja rajatusti. Turvallisuusuhkien täytyy olla välittömiä ja akuutteja. Osallistuminen konfliktien välittämiseen tai ratkaisemiseen pitää olla välitöntä ja olennaista tuon konfliktin ratkaisemismahdollisuuksien kannalta. Hallitusneuvotteluiden salaisuus voi olla perusteltua yhteiskunnassa, jossa vallitsee väkivaltaisia jännitteitä eri ryhmien välillä. Julkisuuden aiheuttamat mahdolliset taloudelliset menetykset täytyy huolellisesti yksilöidä. Muissa tapauksissa julkisuusperiaatetta täytyy soveltaa täysimittaisesti.

Kollegoideni avulla löysin kuitenkin lopulta myös sellaista kirjallisuutta, joka joiltakin osin tukee salailun käytäntöjä. Esimerkiksi Daniel Naurinin kirja Deliberation Behind Closed Doors (2007) yrittää puolustaa kulissien takaista lobbaamista EU:ssa. Naurininkin argumentti on heikko. Jos julkisuusperiaate ymmärretään kansalaisten perustavana liberaalina tai demokraattisena oikeutena, jää seurausargumenteille rooli vain sen määrittämisessä miten pitkälle julkisuus-periaate pitäisi viedä.

Naurin joka tapauksessa argumentoi, että julkisuusperiaatteen seuraukset ovat vain joskus yhtä sivilisoivia kuin mitä monet liberalismin ja demokratian teoreetikot ovat esittäneet. Kun kansalaisten edustajat puhuvat julkisuudessa, vetoavat he usein vain omien kannattajiensa tulkintoihin ja tunteisiin – pikemminkin kun abstraktin, yleistettävyyden periaatteen mukaiseen yleisöön. Usein ryhmäpaine pikemminkin politisoi kuin sivilisoi ja tekee keskusteluista vaikeampia. On myös empiiristä todistusaineistoa sen puolesta, että ihmisten kyky harkitsevaan, yleistettävissä olevaan argumentaatioon on joissakin tilanteissa parempaa takahuoneissa kuin julkisilla kentillä.

Toisaalta Naurin argumentoi, että EU-lobbaritkin turvautuvat sivistyneisiin, yleistettävyyden periaatteen mukaisiin argumentteihin – he eivät suinkaan sano vain ajavansa omaa ja rahoittajiensa erityisetua. "Itse demokraattinen politiikka pakottaa sivistyneet vaatteet myös markkina-lobbareiden ylle." Naurin tuo lisäksi esille monia tilanteita, jossa julkisuus-periaate on toiminut ja toimii juuri tarkoitetulla tavalla.

Toden totta, on selvää, että avoimissa yhteiskunnallisissa järjestelmissä millä tahansa periaatteella voi olla kontekstista riippuen monia erilaisia vaikutuksia. Tiedämme myös, että yleistettävien argumenttien esittäminen edellyttää pitkällistä oppimisprosessia, joka on monella tasolla yhteiskunnallisesti ehdollistettua. Myös omaa tiedollista tasoa "alempi" argumentaatio ja taannehtiva oppiminen ovat enemmän kuin mahdollisia. Olennainen eettis-poliittinen valinta on siinä, että painotetaanko mahdollisia huonoja vaikutuksia vai yleistettävissä olevia oikeuksia, periaatteita ja kehitysmahdollisuuksia?

Perimmiltään vain jälkimmäinen tapa ajatella on yhteensopiva sen lähtökohdan kanssa, että julkisuusperiaate nähdään perustavana demokraattisena oikeutena ja että samalla uskotaan oppimisen mahdollisuuteen, sekä yksilöiden tasolla että kollektiivisesti. Myös Naurin lähtee siitä, että julkisuusperiaate on demokraattisten kansalaisten oikeus, eikä myöskään hän kiellä oppimisen mahdollisuutta.

Tästä näkökulmasta vain yksi johtopäätös on mielestäni mahdollinen: myös hallitusneuvotteluiden tulisi olla julkisia. Vaikka tv-kameroita tai journalisteja ei haluttaisikaan itse neuvotteluhuoneisiin, pohjapapereiden pitäisi olla julkisia ja kaikilla osallistujilla pitäisi olla oikeus kommentoida julkisesti neuvottelujen kulkua. Kun kaikki on julkista, ei vuotajillekaan ole mitään roolia.

[Uljanov]

Täyttä asiaa. Jos puolueiden todelliset agendat selviää vain tietovuotojen kautta, niin demokratia on todella pahassa kriisissä. Ei voida juuri demokratiasta puhua, jos kansalta kielletään pääsy politiikan sisältöön. Mihin äänestyspäätökset pitää silloin perustaa? Kravatin väriin? Hallitusneuvotteluissa kuitenkin päätetään enemmän kuin muun vallikauden aikana yhteensä.

[saint]

Suomen demokratian vahvuuksiin kuuluu avoin tiedonkulku, joka perustuu päättäjien ja journalistien suoriin ja mutkattomiin kontakteihin.

No juu, mutta on tuossa omat ongelmansakin: kansalaiset saavat asioista journalistien suodattamaa tietoa, joka "voitelun" asteesta riippuen joko miellyttää tai sitten ei miellytä päättäjää.

[Soromnoo]

Periaatteessa samaa mieltä mutta tässä kyllä logiikka menee metsään

Johtoryhmän logiikka rautaesiripun pystyttämisessä perustui tietovuotojen pelkoon. Niiden ei haluttu vaarantavan hallitustunnusteluja. Sitä voisi jotenkin yrittää ymmärtää kansallisen edun nimissä, jos tunnustelut olisivat johtaneet odotettuun lopputulokseen. Lähes kahden viikon tiedotusboikotti ei kuitenkaan estänyt kuutta puoluetta epäonnistumasta tunnusteluissaan.

Joko tietojen pimitys on oikein tai ei ole oikein, ei sitä lopputuloksen perusteella voi sanoa tässä tapauksessa.