Tukistamisesta yhtenä kasvatusmenetelmänä

[Mulli]

Joskus sitä huomaa toki sortuvansa siihen itsekin. Sanojen vääntelyyn. Yhdenkin sanan merkitystä hiukkasen muokkaamalla voi hädän hetkellä muuttaa kokonaisen romaanin sisällön tarkoituksen toiseksi.

Darvi. Minä en "tule sortuneeksi" ruumiillisiin rangaistuksiin (enää siihen ei toki ole tarvettakaan, koska seuraava etappi nuoremmallekin tekeleelleni on asepalvelus). Minä, aivan häikäilemättömästi ja suunnitellen käytän sitä osana kasvatusta. En välitä kaunistella, teeskennellä enkä esiintyä itseäni parempana tässä asiassa.

Koska lapsi ei tiedä tästä maailmanmenosta yhtään mitään, täytyy minun tietää hänen puolestaan. Minulla täytyy siis olla viimeinen sana.

Koska lapsi voi kokemattomuuttaan mennä liian pitkälle, minun täytyy olla valmis menemään vielä askelta pidemmälle.

Tämä siis rangaistuksista. Menee sanailuksi, jos pohtii rangaistuksen psykologiaa. Syy - seuraus yhteys on joka asialla. Käyttää siitä mitä nimitystä tahansa.

Koska aiheena oli tukistaminen, en omalta osaltani tullut tuupanneeksi mukaan positiivista esimerkkiä. Pidin yksinkertaisuudessani itsestään selvänä, että juuri sen tulee muodostaa kasvatuksen runko.

Olen sataprosenttisen varma, että lapsi ei saa traumoja (koko sanahirviön käyttö pitäisi kieltää) kasvatuksesta. Eläin (aivan oikein. Huolimatta aivojemme kehityksestä aina sille asteelle, että tuhlaamme täällä tonnikaupalla ihan käyttökelpoisia fontteja änkkäämiseen, olemme osa eläinkuntaa) toimii samalla tavalla kuin tietokone, noin pääpiirteissään. Jokainen asia on joko nolla tai yksi; ei tai kyllä.

Huikeat filosofian periaatteet eivät toimi ihmiskunnassa. Ihminen tekee pääsääntöisesti sen perusvirheen joka helvetin kerran, että arvioi kaikkien maailman ihmisten jakavan juuri saman elämänkokemuksen, samat arvot, samanlaisen älykkyystason ja jopa samanlaisen maailmankatsomuksen, kuin arvioija itse. Huolimatta siitä, kuinka vanha, älykäs, viisas (nuo kaksi edellistä eivät tarkoita todellakaan samaa asiaa), tunteellinen, tai vaiikkapa terve toinen on. Puhumattakaan tämän toisen syntymämaasta ja kulttuuriympäristöstä.

Lapsi ei pienenä kykene rationaaliseen keskusteluun. Vaikka se olisi humanistien kannalta kuinkakin hienoa, että lapsi syntyy elämänkokemusta pullollaan ja kaikki hienot ihanteet jo valmiiksi DNAhan koodattuna, näin ei nyt vain käytännössä ole.

Eipä silti. Eivät siihen (rationaaliseen keskusteluun) kykene kaikki aikuisetkaan. Ymmärryksen ja tilannetajun taso vaihtelee (ennekuin joku ehtii, lausun itse että minullakin menee joskus pieleen ja pahasti).

Miten me oppisimme?

Nin että oppisimme mitä?

Sen, että nämä nettikeskustelut eivät joka saatanan kerran kääntyisi varsinaisesta aiheesta siihen, että kuka debatin voittaa. Miten?

[Brandöt]

Miten me oppisimme?

Nin että oppisimme mitä?

Sen, että nämä nettikeskustelut eivät joka saatanan kerran kääntyisi varsinaisesta aiheesta siihen, että kuka debatin voittaa. Miten?

Mulli; tulit sanoneeksi monta hienoa, pitkälle pohdittua asiaa tässä viimeisimmässä viestissäsi - päädyin lainaamaan siitä tämän loppuosan ja nämä viimeiset pohdintasi.

Uskon ja luulen, että itse "matkalla oleminen" ja prosessi ovat tärkeämpiä kuin lopputulos ja päämäärä - sikäli mikäli minkäänlaiseen kollektiiviseen lopputulokseen näissä nettidebateissa koskaan päästään. Se, että näitä ilmiöitä ja asioita yhteisesti pohditaan, ja joku / jotkut on / ovat eri mieltä on elämän suola.

Oppia tarttuu takkiin mukaan puolin ja toisin matkan varrelta.     

[Mulli]

Elämä on jatkuvaa oppimista (ja vaikka se voi joskus olla vaikeata uskoa, minäkin opin).

EDIT: Vaan sillä me emme opi mitään, että väännämme myös keskustelukumppanin mielipiteen tarvittaessa tarkoittamaan ihan muuta kuin se alunperin oli.

[JR]

Heh, asia, mikä saa minut kerta toisensa jälkeen raivon valtaan, mutta millä osaan kyllä myös kiusata kanssaihmisiä.

[Topi Junkkari]

Eläimen ja ihmisen koulutuksella on kyllä eroa 

Koiria ja sotilaita koulutetaan. Kaikki muu on opetusta.

[Tommi Korhonen]

Läheltä kolmen lapsen kasvatuksessa nähneenä: lapselle voi puhua järkevästi vaikka tilanne ei olekaan 'neuvottelu'. Eli vähänkään järkevä ihminen ymmärtää ja hyväksyy säännöt paljon paremmin jos ymmärtää niihin liittyvät syyt. Eli tietynlaine puhuttelu myös suht pienelle lapselle voi olla hyödyllistä vaikka siinä rajat annetaankin. Niiden sääntöjen uskottavuutta voi korostaa valtavasti antamalla niille lapsen tasolla tajuttavat perusteet.

Asumiskumppanini on tehnyt tässä ihan valtavan hienoa työtä. Lapsensa (nyt siis myös yhdessä elämme) ovat ihan mahtavia. Enkä tiedä mikä muu taika siinä on kuin että kurin pidossa on sopivalla tasolla myös nojattu pienenkin lapsen käsityskykyyn. En tiedä varhaista historiaa, mutta käsitykseni mukaan varsinaista kipua ei ole koskaan tarvittu.

Eikä kyse ole neuvottelusta, vaan rajojen asettamisesta. Joskus harvoin se perustelu kai voi olla että koska aikuinen käskee. En kyllä tiedä onko tuota koskaan tarvittu käyttää, mutta varmaankin on asioita joita ei voi liian pienelle lapselle selittää.

[Brandöt]

Joskus harvoin se perustelu kai voi olla että koska aikuinen käskee. En kyllä tiedä onko tuota koskaan tarvittu käyttää, mutta varmaankin on asioita joita ei voi liian pienelle lapselle selittää.

Otsikko on siinä mielessä harhaan johtava, että se jättää varjoonsa ne ensisijaiset kasvatusmenetelmät, mitkä ovat (tietenkin - tai ainakin itselleni asia on "tietenkin") positiivisen käytöksen vahvistaminen (kehu, oikeaan suuntaan neuvominen), yhdessä olo (vanhemman malli), puhuminen, perustelu ja tarvittaessa se arestituoli - hiuksista kiinni ottamiseen tilanne menee varmasti monessa suomalaisperheessä vain aniharvoin.

Kyse on itselläni tässä enemmänkin periaatteesta. Siitä, että vanhempiin ei Suomessa riittävästi luoteta, jotta annettaisiin päätösvalta ja vastuu tälläisistä asioista kasvatuksen suhteen heille. Mielestäni siinä on menty metsään, että vanhemmilta on lain nojalla otettu pois keinot kasvattaa ja asettaa tarvittaessa niitä rajoja tälläkin keinolla, jos ei mikään muu auta. (Sitten, jos ja kun ylilyöntejä tapahtuu, niitä puidaan erikseen ja sitä varten on lastensuojelu, joka niitä poikkeustilanteita selvittää - ne ovat varmasti (onneksi) hyvin harvinaisia nykypäivän Suomessa).

Ja arvostan perussuomalaisia siinä, että he uskaltavat (näin vaalienkin alla) sanoa sen ääneen, mitä suuri osa suomalaisista (kasvattajista ja pienten lasten vanhemmista) ei uskalla ääneen sanoa.