Tukistamisesta yhtenä kasvatusmenetelmänä

[Finka]

Olen melko lailla Darvin linjoilla. On huomattava, että on muitakin vaihtoehtoja kuin kurittomuus ja ruumiillinen kuritus.

Mielestäni on kaikkein tärkeintä, että lapsi saa postiivista palautetta, kun hän toimii toivotulla tavalla. Kokemukseni mukaan lapsi tarvitsee niin paljon huomiota, että hankii ennemmin selkäsaunan kuin jää täysin huomiotta. Tästä johtuen on tärkeää, että lapsi saa "ihmisiksi käyttäytessään" olla mukana ja kuulua joukkoon. Hyviä muistoja voi näin muodostua vaikka yhdessä siivoamisesta. Ilman miellyttäviä kokemuksia lapsi tekee mitä tahansa saadakseen edes jonkinlaista huomiota. Vaikka sitten särkee järjestelmällisesti talon kaikki astiat saadakseen tukistuksen.

Kuri tällöin tulee siitä, että mikään määrä negatiivista käytöstä ei taivuta aikuista antamaan samaa määrää huomiota kuin hyvä käytös. Karkkirahankin voi myös evätä.

Edellinen postaukseni taisi nostaa usealta tukistajalta hiukset pystyyn. Kyseessähän on erikoistapaus, kun syystä tai toisesta lasta ei voi pistää eteiseen tai muuhun nurkaan rauhoittumaan.

Tuijasta. Kuten aina, liian jyrkkä toisten arvostelu ei käännä ihmisten päitä vaan ajaa heidät tiehensä.

[Brandöt]

Minulla on hypoteesi. Ruumiillista kuritusta saaneet ja sitä kannattavat ovat pääosin jääräpäitä, jotka eivät rationaalisilla argumenteillaan mieltään muuta. Se selittää sekä sen, miksi heitä on alunperin kuritettu ruumiillisesti, kun vanhemmilta on kärsivällisyys loppunut ja sen, miksi he näissä keskusteluissa jatkuvasti tuovat esille väärän vastakkainasettelun: ruumiillinen kuritus tai kurittomuus.

Muistan saaneeni lapsena tukkapöllyä vain 2 yksittäistä kertaa (ja nekin mielestäni aika epäreilusti siten, ettei pelkkää puhetta ja kunnollista perustelua ensin edes koitettu). Olin lapsena kiltti ja omissa haavemaailmoissani oleva.

Lapsissa todellakin on eroja. Meidän esikoisemme (7½-vuotias) on helppo kuin kävely puistossa; auttavainen, kiltti, herkkä, diplomaattinen, tunnollinen. Keskimmäinen (6-vuotias) on aivan toista maata; temperamenttinen, kiivas, sitkeä, oikeudenmukainen, ovela, rohkea. Kuopus on vasta 1-vuotias taapero, mutta kova luonne alkaa jo olla näkyvissä (on poika).

Jos jotakin ei-sallittua tapahtuu heistä kummankaan kanssa ihan ensiksi keskustellaan asiasta, mahdollisesti tulee varoitus tai, jos varoitus on tullut jo ennalta ennen ko. tapahtumaa, joutuu arestituolille miettimään tekosiaan. Arestituolilla istumisen jälkeen jälleen keskustellaan - tarvittaessa jatketaan arestituolilla istumista, jos ei sillä ole ollut mainittavaa vaikutusta ja siellä istumisen aikana ei ole tapahtunut tarvittavia oivalluksia.

Jos lapsen ilme ja asenne edelleen tämän kaiken jälkeen kielii siitä, että A) asiaa ei olla sisäistetty B) vanhempaa ei kunnioiteta ja C) ennalta tapahtunut tulee kohtien A ja B ansiosta todennäköisesti toistumaan, sitten saatan asiani tehostamiseksi ottaa hiuksista kiinni siten, että en revi enkä riuhdo; käteni on aivan paikallaan. Samanaikaisesti minulla on katsekontakti lapseen ja tiukka puhuttelulinja jatkuu. Kunnes asia on aikuisten oikeasti ymmärryksessä. Kun saan lapsen jakamattoman huomion osakseni, voin irroittaa otteeni - olen saanut välitettyä lapseen ajatuksen siitä, että olen aivan tosissani.

Hiuksiin minun on tarvinnut koskea (tämän kaavan mukaisesti) ainoastaan keskimmäisen kohdalla 2 yksittäistä kertaa viimeisen parin vuoden kuluessa.

Miltä tämä kuulostaa? Kuulostaako ihan hirveän brutaalilta kasvatusmenetelmältä? Siltä, että minulla on traumoja, joita siirrän lapsilleni? Väkivaltaa? Edelleen pidän kiinni siitä, että minusta lapsen ottaminen holding-otteeseen on paljon, paljon brutaalimpaa, pitkäkestoisempaa ja traumaattisempaa.

[Brandöt]

Tuijan tilanteesta heräsi ajatuksia täälläkin, joista ajattelin kirjoittaa Homma kritiikki -ketjuun; siihen liittyi mielestäni sellaisia piirteitä, joista olisi hyvä jutella täällä enemmänkin (ja itse kunkin miettiä).

[normi]

Minulla on hypoteesi. Ruumiillista kuritusta saaneet ja sitä kannattavat ovat pääosin jääräpäitä, jotka eivät rationaalisilla argumenteillaan mieltään muuta. Se selittää sekä sen, miksi heitä on alunperin kuritettu ruumiillisesti, kun vanhemmilta on kärsivällisyys loppunut ja sen, miksi he näissä keskusteluissa jatkuvasti tuovat esille väärän vastakkainasettelun: ruumiillinen kuritus tai kurittomuus.

Päinvastoin vaikuttaa siltä, että juuri sinä olet jääräpää ja kieltäydyt näkemästä muuta kuin ääripäät. Että sinänsä hedelmätöntä. Toki on helppo ja selkeä ajatus että ei saa ikinä... helppo mielipide siis. Tavllaan myös vastuun pakoilua. Kaikki lapset eivät tarvitse koskaan tukistusta tms. ja muilla keinoilla pärjää, mutta lapset (ja vanhemmat, kaikilla ei luontaista auktoriteettia yhtä paljon) ovat erilaisia luonteeltaan. Joku voi tarvita tukkapöllyn eikä ole siitä sitten moksiskaan eikä mene rikki. Joku herkkä voi tietysti saada trauman, mutta silloin on muutenkin jo kasvatuksessa oltava jotain hysteeristä ja yliherkkää.

Vapaata kasvatusta on ollut jo 60-luvulta lähtien enenevästi ja kuri on esimerkiksi kouluissa höltynyt naurettavalle tasolle. Jostain syystä samaan aikaan huonokäytöksisiä ja masentuneita ja ielenterveysongelmaisia lapsia on entistä enemmän. Väitän, että syy on lasten ylisuojelussa ja esimerkiksi kaikki kipu on aina väärin ja muu nössöpulla ajattelu. (anteeksi provokatiivinen sävy, mutta se selventänee tarkoitusta)

Luulisi, että suuret ikäluokat jotka ovat kokeneet koveman kurin fyysistä kuria myöten olisivat umpihulluja, häiriintyneitä, pelokkaita, jne. mutta taitavat olla enempi järjissään kuin nuori kasvava polvi.

"Joka vitsaa säästää se lastansa vihaa." en kirjaimellisesti allekirjoita tätä vanhaa viisautta mutta minusta siinä on hieman perää.

Ja edelleen, tukistaminen ei ole pahoinpitelyä, jos tehdään aiheesta ja sopivalla volyymilla. Mutta siis se viimeinen keino.

Otsikko on muuten minusta hieman väärä, sillä ei tukistaminen ole mikään kasvatusmenetelmä, vaan kurinpito ja rajanvetokeino. Korkeintaan siis yksi pieni osa kasvatusfilosofiassa.

[JR]

Olen sitäkin mieltä, että kapinoidessaan lapsi etsii niitä rajoja ja tiedostamattaan toivoo, että aikuinen sen rajan laittaa. Rajaan törmättyään lapsi saattaa olla selvästikin tyytyväinen.
Itse olen koittanut välttää häpeällä kasvattamista ja pitkäkestoisia rangaistuksia. Tukkapölly kestää vain hetken ja on yleensä lapsen oma valinta.

[EwithAllinPoe]

On aina viihdyttävää katsoa, kun vanhemmat kasvattavat lapsiaan   se voittaa kyllä aina jonkun tiukan urheilumatsin. Sivusta seuraajana on tosin joskus aika nolo olo. Pikku kunkut ja rinsessat pyörittävät vanhempiaan monesti 6-0.

Juu, on aika tyhjänpäiväistä väitellä pikkuruisista tukkapöllyistä, kun maailmalla joka hetki pahoinpidellään (hakataan) raiskataan, kidutetaan, silvotaan ja laiminlyödään lapsia. Tuohan se tietysti itselle jonkinlaisen henkisen tyydytyksen, kun voi ylpeillä sillä, ettei koskaan ole antanut lapselleen väkivaltaista luunappia  

Pahasti selkäänsä saaneista lapsistakin voi kasvaa tasapainoisia, menestyviä aikuisia, jotka eivät hakkaa lapsiaan. Ja niistä kilteistä, kuuliaisista pikku rinsessoista, joita kukaan ei ole koskaan nipistänyt, saattaa hyvinkin kasvaa aikuisia, jotka nautiskelevat pienestä kurinpalautuksesta  

Tietenkin voi miettiä, mitä tämä kaikki merkitsee tässä meidän jo niin monikulttuurisessa yhteiskunnassamme.

[Brandöt]

Otsikko on muuten minusta hieman väärä, sillä ei tukistaminen ole mikään kasvatusmenetelmä, vaan kurinpito ja rajanvetokeino. Korkeintaan siis yksi pieni osa kasvatusfilosofiassa.

Normi; olet ihan oikeassa - pitkään mietin sitä, miten otsikon muotoilisin; mutta en sillä hetkellä keksinyt mitään parempaa, lyhyttä ja ytimekästä otsikkoa, josta kuitenkin selvästi kävisi ilmi mistä on kysymys. 

[Mulli]

Tuijan tilanteesta heräsi ajatuksia täälläkin, joista ajattelin kirjoittaa Homma kritiikki -ketjuun; siihen liittyi mielestäni sellaisia piirteitä, joista olisi hyvä jutella täällä enemmänkin (ja itse kunkin miettiä).

Hmm... Se ei siis ollut uskonnon tuputtamista, vaan naisia vastaan (sellaisestahan viimeinen viestisi kritiikki-ketjussa meitä valaisee), tuo minun purkaukseni?

Enpä usko.

Minä itseasiassa elänkin yhden sellaisen (naisen siis) kanssa. Olemme, alistuneesti huokaillen, todenneet jo aikoja sitten, että miehen ja naisen on käytännössä mahdotonta ymmärtää toisiaan perusteellisesti. Siitä huolimatta olemme jättäneet toistaiseksi määräämättä yhteisen elomme päättymispäivän.

Tulin tutkineeksi Tuijan tekstejä laajemmin, koska tästä episodista jäi kieltämättä suuhuni melkoinen paskan maku. Kyseinen nimimerkki on käyttänyt kyllä tilaisutta hyväkseen saarna-aiheessa erinomaisen ahkerasti. Näyttäisi kuitenkin siltä, että Tuijalla on kaikenlaisia muitakin murheita elämässään ja tässä nimenomaisessa tapauksessa olen tullut tölväiseeksi itseäni melkoisesti heikompaa ihmistä. En ole tästä mitenkään erityisen ylpeä.

Foorumeille kirjoiteltaessa pääsee helposti käymään niin, että seikka, jota voisi kutsua vaikka nimellä "yleinen taso" pääsee helposti lipsahtamaan koskemaan kaikkia. Esimerkiksi suosikkiviholliseni Veli huutaisi vielä kolmannen haulikonlaukauksen jälkeenkin, että "...tanan huonosti ammuttu ...leen ituhippi".

Mutta silti. Uskonnon tuputtaminen joka toiseen viestiin ei kerta kaikkiaan ole mielestäni mitään muuta, kuin helvetin ärsyttävää. En usko, että tulevaisuudessakaan onnistun täydellisesti näppieni pitämisessä kurissa sellaista havaitessani.

Ja lopultakin viesti, josta Tuija ilmeisesti päätti loikata, on muokkaamattomana kaikkien nähtävillä. Onko tuo nyt mahdottoman julmasti sanottu?

Passaako palata alkuperäiseen aiheeseen, jossa oli huomattavasti enemmän tolkkua, kuin tässä sivujuonteessa?

[Topi Junkkari]

Ja lopultakin viesti, josta Tuija ilmeisesti päätti loikata, on muokkaamattomana kaikkien nähtävillä. Onko tuo nyt mahdottoman julmasti sanottu?

Laitatko linkin? En ole nähnyt viestiä, "josta Tuija ilmeisesti päätti loikata". Hän on jonkinasteinen kaverini, ja hänen Hommasta eroamisensa kiinnostaa tietenkin.

[Kareliana-55]

Omakohtainen kokemus: mitä enemmän kokemusta kasvattajana, ja iänkin samalla tietysti kertyessä, yhä vähemmän on ollut tarvetta lähteä tukistamis-linjalle. Painotus on ollut pikemminkin ehkäistä ennaltakäsin noita tilanteita kärjistymästä, samoin myös paremmasta ymmärryksestä omasta reagoinnista, sen hallinnasta ja sen syistä.
Voi mun esikois-ressua...<3

[dothefake]

Toivottavasti Tuija ei lähtenyt minun takia. Kysyin näet häneltä,
onko hän huomannut spagettivapaan suljetuksi, kun en oikein muistanut
oikeasti, oliko se jo kiinni, kun Tuija jäi lomalle. En tarkoittanut mitään vihjata,
vaikka nyt jälkikäteen mietttien sen voisi niinkin tulkita, mutta se ei ollut
kyllä tarkoitus. Päinvastoin, olin iloinen, kun sai taas lukea Tuijaa, tyyli on
verraton ja mukaansatempaiseva. Paluuta toivoen. Kaikkea hyvää toivottaen.

[PaulR]

Huomennna tulee kylään 1 ja 2 ystävät.
>Sitten jutellaan. Jos jutututaa.

[Koskela Suomesta]

Minulla on hypoteesi. Ruumiillista kuritusta saaneet ja sitä kannattavat ovat pääosin jääräpäitä, jotka eivät rationaalisilla argumenteillaan mieltään muuta. Se selittää sekä sen, miksi heitä on alunperin kuritettu ruumiillisesti, kun vanhemmilta on kärsivällisyys loppunut ja sen, miksi he näissä keskusteluissa jatkuvasti tuovat esille väärän vastakkainasettelun: ruumiillinen kuritus tai kurittomuus.

Jahas, johan me melkoinen kyökkipsykologi tänne saatiinkin 

Minkäslainen alan koulutus sitä Darvilla onkaan ja mihin teorioihin ja tutkimuksiin tämä Darvin hypoteesi perustuukaan? vai ihan mutullako tämän peruskoulupohjalta vetäisit?

[Finka]

Positiivista, että tästäkin aiheesta keskustellaan. Monet tuntuvat tekevät kasvatusta ilman minkään laista pohdintaa parhaasta toimintamallista. Harmi, että toisin ajattelevat tuomitaan hetipitäen.

En väitä ajatusteni olevan parhaita mahdollisia. Saatan olla täysin väärässäkin. (Voi lapsiraukkoja). Yritän vain tarkkailemalla ja kokeilemalla saada aikaan pitkällä aikavälillä toivomani vasteen. En ole hätäpäin tuomitsemassa fyysistä rangaistusta mutta kritisoin vaikuttimia. Eräät ovat tässä ketjussa puolustaneet tukistamista, koska se on nopea rankaisu. Nopeita ratkaisujako tässä haetaan?

[Brandöt]

Se mikä pisti kolmannella lukemalla silmääni tekstissäsi oli, että käytät tukkapöllyä jos ei ole sisäistetty eikä kunnioitettu. Uskotko siis, että lapsi ymmärtää paremmin kivun kanssa? Vai uskotko, että saat kunnioitusta satuttamalla?

Darvi; joskus käy niin, että arestipenkillä vietetyn pohdinta-ajan ja perusteellisen keskustelemisen jälkeen, lapsella yhä vaan on päällä sellainen asenne, että "sanon nyt mitä vaaditaan, jotta pääsen nopsaan tilanteesta pois" - silloin huomaa selvästi sen, ettei lapsi ole saanut mitään opetuksellista arestikokemuksestaan irti ja pelaa yhä vanhempaa 6-0. (Meidän lapsille ainakaan arestituoli ei aina ole mikään rangaistus siinä merkityksessä, miten rangaistus yleensä mielletään).

Ja kyllä tässä tilanteessa em. toimepide auttaa - se viestittää lapselle, että aikuinen on asiansa kanssa tosissaan ja valmis viemään loppuun asti sen, minkä aloittaa -> kasvattamisen.

Pienen uhmaikäisen kanssa (ja ylipäätään uhmaamistilanteissa) toimiikin sitten aivan eri lainalaisuudet; en ole tukahduttamassa pois lasteni tunteita (uhmaamiskohtaukset ovat täysin sallittuja!), vaan ja ainoastaan opettamassa lapselle eron oikean ja väärän välillä. Lapselle ei saa jäädä mielikuvaa siitä, että ihan kaikki maailmassa on sallittua, rajoja ei ole ja ketään ei tarvitse kunnioittaa.

[JR]

Se on kyllä turha toivo, että kiukutteleva mukula saadaan jotain oppimaan, tai ymmärtämään mitään millään muulla, kuin väkivallan uhalla. Minä en ole viitsinyt paljon neuvotella mukuloitteni kanssa= Tottele, tai itket ja tottelet ja sillä hyvä. Neuvottelemaan kun ryhdyt, niin siinähän neuvottelet, yleensä jäät toiseksi, vaikket edes huomaa. Pointti on siinä, että kun mukula tietää roikkuvansa kohta tukkansa varassa, niin 99% pelkkä uhka riittää. Pari kertaa vuodessa tukistat, tai joka päivä neuvottelet.

[Brandöt]

Darvi:

Jos sitä lähtee yrittämään tukistamalla, niin miten se muuttaa tilannetta, että lapsi edelleen sanoo vain mitä uskoo vanhemman haluavan kuulla? Tukistamisen jälkeen lapsi vain sanoo saman kivun kanssa suuremman tunnekuohun vallassa.

Lapsi ei todellakaan sano sen jälkeen enää "vain" sitä mitä ajattelee vanhemman haluavan kuulla, vaan viimeistään siinä vaiheessa lähtee toden teolla ajattelemaan ja prosessoimaan asiaa. Ja nyt täytyy vielä kysyä, että minkä kivun? Kivusta ei voida tässä yhteydessä todellakaan puhua; ennemminkin pysäytyksestä. Se on ikäänkuin sellainen näpäytys lapselle, että "hei, nyt on hyvä alkaa kuunnella".

Onko sinulla, Darvi, itselläsi lapsia? Onko enemmän kuin yksi? Nimittäin näitä asioita on toki helppo pyöritellä edes takaisin ja spekuloida suuntaan ja toiseen loputtomasti; teoriassa ruumiillinen kurittamattomuus on kaunis ajatus, mutta se ajatus ei kestä käytäntöä, jos se automaattisesti tarkoittaa sitä paljon parjattua rajattomuutta.

Miten sinä toimisit, jos puhuttelun ja arestituolin jälkeen lapsi vielä keskustelee kanssasi asiasta virne kasvoillaan (opit lukemaan omaa lastasi; tietäisit, että oppi ei ole mennyt perille)? Karkkipäivän pois ottaminen ei auta? Lelujen takavarikointi ei tepsi? (Eivät kaikki lapset ole yhtä kiintyneitä leluihinsa). Onko ylipäätään mitään järkeä asettaa rangaistuksia, joiden toteuttamiseen kuluu verrattain pitkän aikaa esimerkiksi alakouluikäiselle, tai alle alakouluikäiselle; tyyliin maanantaina sanoa, että "et saa karkkia sitten perjantaina"? Meille käytäntö on opettanut ettei sellainen toimi.

Darvi:

Tukistaminen viestittää lapselle sen, että vanhempi on valmis satuttamaan tätä adakseen haluamansa vastauksen. Tosissaan voi olla niin monella muullakin tavalla. Onko se tukistaminen sitten se loppu? Entäs jos lapsi edelleen sanoo vain mitä uskoo vanhemman haluavan kuulla. Tukistetaanko lisää ja kovempaa? Kuinka pitkälle satuttamisessa olet valmis menemään.

Nyt ylidramatisoit tätä asiaa; sanoinhan jo, että tämä on meille se viimeinen keino, eikä sen "rajumpiin" timenpiteisiin ole mitään syytä lähteä - lapset kyllä uskovat usein jo ennen tätä viimeistä keinoa, viimeistään sitten tämän keinon kanssa.

Darvi:

Tämä keskustelu ei ole siitä, että pitää olla rajoja vai ei. Kaikki ovat samaa mieltä, että kuri pitää olla.

Aivan oikein - eli vastuullista vanhemmuutta on pitää huolta rajoista, ja kasvattaa yhteiskuntakelpoisia, hyvin käyttäytyviä kansalaisia. Tämä nykyinen lainsäädäntö on ollut siitä pulmallinen, että vanhemmat ovat alkaneet varoa kasvattamasta omia lapsiaan - monet vanhemmat ovat todella hukassa vanhemmuutensa kanssa, ja yhä enenevissä määrin lasten kasvatus ulkoistetaan ammattikasvattajille päiväkoteihin ja kouluihin. Kouluissa taas vastaavasti ollaan pulassa rajattomien lasten kanssa, jotka eivät kunnioita opettajia ja joille on mahdotonta asettaa rajoja ja säädöksiä.

Darvi:

Kyse on vain siitä, että millä tavalla sitä kuria ylläpidetään. Kipu ei auta niinkään oppimaan, vaan pelkäämään ja varomaan tunteenomaisesti. Oppiminen vaatii ymmärrystä ja käsitteellistä ajattelua.

Entä jos ei siihen mielen tilaan päästä, jossa riittävä kunnioitus on saavutettu, jotta mieli on avoin ymmärrykselle ja käsitteelliselle ajattelulle? Konkreettisia neuvoja; miten toimitaan?

[Mulli]

Darvi.

Lähdetkö sinä nyt sellaisesta perusajatuksesta, että kaikki lapset ovat synnyttyään täsmälleen samanlaisia?

[Mulli]

Kyllähän totuus on tokin niin, että kasvatuksessa pitää pyrkiä väkivallattomuuteen. En silti näe ristiriitaa siinä, että samalla itse olen ilmoittautunut "väkivaltaiseksi vanhemmaksi".

Keskustelu siitä, onko rajanveto lopulta jonkinlainen syliote, luunappi, tukistaminen tahi joku muu kekseliäämpi tapa käyttää voimaa ei liene olellista aihessa. Pääasia on se, että kukaan ei anna tuon terveellisen ojennuksen muuttua oikeaksi pahoinpitelyksi.

Nuorempi poikani on saanut kaiketi kolmisen kappaletta napsautuksia lanttuunsa. Runtelu tapahtui tuon viattoman lapsukaisen ollessa siinä viiden korvilla. Olen myös pitänyt pahaa meteliä, vaan harvakseltaan.

Olen päässyt vähällä. Kyseinen itikka ei ole ollut koskaan kovin vaikea tapaus.

Mitä tulee tuohon vanhempaan, ei hänen poisjäämisensä aiemmasta johdu mistään hohdokkaasta. Muutin pois äitinsä luota kun ipana oli vielä niin pieni, että äskenmainitsemani kaltainen hillitön pieksäntä ei ollut ajankohtaista.

Pääasiassa olen pyrkinyt olemaan niitä perkeleitä nokkelampi. Olen myös tavannut käyttää hirmuisia uhkauksia ja niillä saanut nulikat lopettamaan hölmöilynsä.

Vinkki vanhemmille. Jos tenava on oikeansorttinen, voit huoletta luvata repiä häneltä jalan irti ja huitoa sillä ympäri korvia, luvata ottaa nilkoista kiinni ja hakata nulikalla matot, tai jopa uhata heittää koko tenava paskakaivoon. Nulikat ovat (pääsääntöisesti) nokkelampia, kuin haluavat näyttää ja eivät usko sanaakaan noista höpinöistä. Kuitenkin hiukan kulmahammasta on näytetty ja mokomille hirmuteoille nauramisella on päästy yli mahdollisesta vänkäämisvaiheesta.

Tämäkään ei tietenkään toimi kaikille.

Kipu, jota tässä nyt kovasti on analysoitu, ei ole sinällään kasvatusta. Kipu toimii rangaistuksena. Rangaistus on kasvatusta. Syy (tehty konnantyö)-> Seuraus (pääluussa napsahtaa). Vinttikamarin laskukone raksuttaa-->näin ei kannata tehdä.

En usko että kivun tunteminen on pahasta. Aivan samalla tavalla illiäinen oppii, kun juoksee pää edellä seinään. Kops-->Ei näin.

Tällä iällä (olen siis jo niin vanha, että jos haluan jalkojeni välissä esiintyvän jotakin kovaa ja voimakasta, taskussani pitää olla ko kapineen rekisteriote) ei enää tiedä kaikkea, niinkuin nuorempana. Siksipä sitä tulee menneeksi monesti helpoimman tien kautta.

Lapsen kasvattaminen ei ole helppoa. Helpommaksi se tulee, jos kasvattajalla on ohjakset käsissään alusta alkaen. Ja ajoissa toimitetut pari tepsivää napsahdusta pääluuhun voivat ne ohjakset kasvattajalle antaa. Onnellinen se, joka ilman pärjää.

[Finka]

Se on kyllä turha toivo, että kiukutteleva mukula saadaan jotain oppimaan, tai ymmärtämään mitään millään muulla, kuin väkivallan uhalla. Minä en ole viitsinyt paljon neuvotella mukuloitteni kanssa= Tottele, tai itket ja tottelet ja sillä hyvä. Neuvottelemaan kun ryhdyt, niin siinähän neuvottelet, yleensä jäät toiseksi, vaikket edes huomaa. Pointti on siinä, että kun mukula tietää roikkuvansa kohta tukkansa varassa, niin 99% pelkkä uhka riittää. Pari kertaa vuodessa tukistat, tai joka päivä neuvottelet.

Lihavoidun lauseen osalta osalta olen täysin samaa mieltä. Pieni lapsi ei ole neuvotteluosapuoli, sillä häneltä ei voi olettaa kykyä toimia oman etunsa mukaisesti. Se miten ristiriitatilanne hoidetaan, on minusta muitakin vaihtoehtoja kuin kipua tuottavat rangaistukset.

Jos koira vetää hihnassa, pysähdyn ja odotan. Matkaa jatketaan vain haluamallani tavalla. Onko tämä toimintatapa:
a) Neuvottelu
b) Kipua tuottava rangaistus
c) Jotain muuta?

[VeePee]

Ymmärrän, että joudut turvautumaan väkivaltaan kurinpidossa, kun kerran jäät lapsille yleensä toiseksi neuvotteluissa, vaikka neuvotteluasemasi on ylivertainen ja kokemusta neuvotteluista pitäisi olla paljon enemmän.

Pieni lapsi ei ole kypsä neuvottelemaan asioista ja lapsen ja aikuisen välinen "neuvottelu" on oikeasti sitä, että aikuinen taivuttaa lapsen hyväksymään aikuisen näkemyksen. Minusta on väärin asettaa lapsi jotenkin neuvottelukumppaniksi. Se aiheuttaa vain turvattoman olon lapselle. Parempi on, että aikuinen asettaa rajat ja valvoo niitä jolloin lapsella on turvallinen olo rajojen sisällä eikä hänen tarvitse yrittää ottaa asioista neuvotteluvastuuta, koska hän ei siihen vielä kykene.

Tietysti iän karttuessa neuvottelu tulee mukaan kuvaan, mutta jos nyt puhutaan tukistusikäisestä lapsesta, niin hän ei ole neuvottelukypsä. Oikea vanhempi kantaa vastuun päättämisestä eikä yritä sysätä sitä pienelle lapselle.

[JR]

Kasvatusmenetelmä riippuu tietysti myös mukuloitten lukumäärästä. Meillä, kun on kolme mukulaan aika pienellä ikäerolla, niin karavaanin järjestyksenpidossa ei ollut oikein mahdollisuuksia kovin aikaavievään kurinpitoon. Sillä aikaa, kun yhden kanssa neuvottelet, toinen kaataa puurolautasen päällensä.
Olen sitä mieltä, että kahden lapsen kanssa pärjää, mutta kolme on se raja, minkä jälkeen ei pärjää, loppuu kädet.
Joskus olen kyllä joutunut miettimään sitä, että meidän mukulat eivät oikein osaa kieroilla, eivätkäkä vedättää, koska olen pyrkinyt opettamaan suoruuteen ja rehellisyyteen. Varsinkin naisten maailmassa kaikenlainen kieroilu tuntuu kuitenkin olevan pääasiallinen selviytymiskeino.

[Topi Junkkari]

Tässä ketjussa pähkäiltiin Tuijan äkkilähtöä, joten postaanpa tännekin:

Tuijasta huolestuneille: uusi postaus Peräkammarin Missä on Tuija -ketjuun.

[Brandöt]

Darvi; ihan oikeasti - meidän kannattaa ehkä odottaa sitä aikaa, jolloin sinä olet itsekin äiti (vähintään kahdelle, jotta myös opit, etteivät lapset ole samanlaisia - eivät ne omatkaan lapset). Vanhemmuus ja kasvattaminen on osittain sen verran primitiivistä toimintaa (ja niin sen monella tasolla kuuluisi ollakin), että sitä ei voi kokonaan ulkoistaa älyllisen toiminnan tasolle. Nyt ihmettelet, että miksi ei. Odota siihen saakka, kunnes sinulla on omia lapsia ja olet kasvattanut heitä (ainakin) alakouluikäisiksi; huomaat varmasti, etteivät kaikki kauniit teoriat kestä käytäntöä kaikkien lasten kohdalla ja kaikissa tilanteissa.

Millä perusteella lapsen rationaalinen ajatustoiminta lähtee kunnolla käyntiin, kun lasta tukistetaan?

Sanoin, että se on lapselle pysähtymisen paikka; jos hyvin käy, mieli nöyrtyy sen verran, että asiasta keskusteleminen menee paremmin perille. Muut kysymyksesi tässä yhteydessä olivat lähinnä rivien täytettä - älä viitsi aliarvioida keskustelukumppaniesi älykkyyttä; se on huono pohja keskustelulle (vrt. viittaukset matematiikan oppimiseen jne.)

Sen kivun, jonka ajattelit pysäyttävän lapsen. Sen kivun jota ajattelit tuottaa tukistamalla. Jos et tuota kipua, niin miksi se lapsi pysähtyy? Toimiiko pelkkä hiusten silittäminen myös, kun se ei ainakaan tuota kipua? Pysäyttääkö se lapsen myös?

edelleen palataan asiaan sitten, kun sinulla itselläsi on lapsia. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sinulle, jos pystyt aina ja joka tilanteessa pitämään kiinni näistä hienoista periaatteistasi. Tarvitseeko lapsi pään silitystä mielestäsi tilanteessa, jossa häntä nuhdellaan? Silläkö hän oppii? Sanomattakin on varmasti selvää, että nuhtelutilanteessa täytyy välittyä kuva siitä, että aikuinen on tosissaan asiansa kanssa; puhuttelutyyli on napakka, kehon asento on napakka ja ote on napakka - jotta se pysäyttää, ei siksi, että tarkoitus on tuottaa kipua.

Ei ole omia lapsia.

Tämä on ihan oleellinen asia; sinulla ei ole omakohtaista kokemusta siitä millaista on olla vanhempi omalle lapselle; et tiedä millainen mielen myllerrys vanhemmuuteen liittyy, miten se haastaa ihmistä, miten syntyy jatkuva huoli ja syyllisyys - et ole enää vastuussa vain itsestäsi, vaan sinulla on nyt kontollasi myös toinen ihmiselämä; elämä, jota olet valmis puolustamaan tarvittaessa omalla hengelläsi.

Se muuttaa aivan kaiken.

Ruumiillinen kurittamattomuus ei ole ainoastaan teoriassa kaunis, vaan nimenomaan käytännössä. Kummasti alan ammattilaiset eivät käytä ruumiillista kuria. Miten heiltä voi onnistua kymmenien vieraiden lasten hallinta ilman sitä. Eivätkö he eläkään käytännön maailmassa? Ja rajattomuus ei edelleenkään liity.

Alan ammattilaisten ahdinkoa sivusin hieman jo aiemmissa viesteissäni (siihenkin teemaan pitäisi puuttua tarkemmin); mistä käsitys, että kasvatusalanammattilaiset (esimerkiksi opettajat alakoulussa), pärjäävät lasten kanssa aina hienosti?

http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1303853/jepjep_uupumus_uhkaa_opettajia

(Vastaavanlaisia tekstejä on netti pullollaan!)

http://portti.iltalehti.fi/keskustelu/showthread.php?t=289401

Miten sinä toimisit, jos puhuttelun ja arestituolin jälkeen lapsi vielä keskustelee kanssasi asiasta virne kasvoillaan (opit lukemaan omaa lastasi; tietäisit, että oppi ei ole mennyt perille)? Karkkipäivän pois ottaminen ei auta? Lelujen takavarikointi ei tepsi? (Eivät kaikki lapset ole yhtä kiintyneitä leluihinsa)

En minä virneen perusteella ensinnäkään päättele, että onko lapsi ymmärtänyt, miksi toimi väärin ja miksi sellaiset säännöt ovat olemassa. Voin päätellä sen hetkisen asenteen, mutta se voi olla vielä jäännettä aiemmasta uhmasta, joka laantuu myöhemmin.

Mistä sinä ajattelet, että uhman laannuttua myöhemmin, lapsi on todella oppinut jotain? Tai, että ylipäätään uhma on laantunut? Päällimmäinen tunnereaktio varmasti laantuu jossain vaiheessa, mutta onko lapsi ollenkaan niin vakuuttunut tuossa vaiheessa siitä, ettei tavalla X tule enää menetellä, en olisi lainkaan niin varma.

Todellakin kuinka monta kertaa annat lapsen kokeilla katolta hyppäämistä, ennen kuin puutut siihen sellaisella tavalla, jonka lapsi muistaa? Ja mikä tämä tapa kohdallasi olisi? Lisää puhuttelua? Pleikkarikielto? Entäs, jos kumpikaan näistä keinoista ei tehoa? Ensiapuhuoneeseenko vain sitten yhdessä lapsen kanssa, joka on juuri murtanut molemmat jalkansa?

Tärkeintä on, että lapsi ymmärtää mitkä ovat säännöt ja miksi ne ovat sellasia ja ettei niiden rikkomista suvaita, vaan rangaistus seuraa vääjäämättä. En odota, että lapsi oppii yhdestä rangaistuksesta, joten minun ei tarvitse jatkaa rankaisemista yhden kerran jälkeen vain jotta saavuttaisin varmuuden asiasta. Lapsi tulee rikkomaan sääntöä myöhemmin ja minä tulen rankaisemaan uudestaan. Ajan myötä lapsi oppii, ettei se ole kannattavaa. Oppii etten minä tule antamaan periksi. Oppii, että on valinnut häviävän taktiikan.

Joo, tuota - odotetaanko sitä, että sinulla on itselläsi niitä lapsia. Itsepäisiä lapsia. Lapsia, joilla on kestävyyskykyä koetella sinua joka kantilta. Lapsia, jotka tietävät juuri prikulleen heikot kohtasi ja osaavat koetella sinua näitä kohtiasi käyttäen. Jotka ajavat omaa agendaansa läpi väsymättä, ja joiden kanssa jaat kotisi ja perhe-elämäsi seuraavat 20+ vuotta. (Äläkä ymmärrä minua nyt väärin; lapset ovat rakkaita ja todellakin teet mitä vain heidän vuokseen, mutta vanhemmuus ei ole mitään helppoa puuhaa, vaan se tulee haastamaan sinua tavoilla, joita et osaa edes kuvitella tässä elämäntilanteessasi).

Mistä tiedät, että tukistaminen toimii viimeisenä keinona?

Ainakin omalla kohdallani tämä toimii näin. Muiden puolesta en voi tietenkään puhua.

Entä jos ei siihen mielen tilaan päästä, jossa riittävä kunnioitus on saavutettu, jotta mieli on avoin ymmärrykselle ja käsitteelliselle ajattelulle? Konkreettisia neuvoja; miten toimitaan?

Enhän minä voi antaa konkreettisia neuvoja, jos sinä et anna konkreettista tilannetta.

Mikä tahansa kasvatustilanne, jossa riittävää oppimista ei ole tapahtunut / ei pääse tapahtumaan, koska lapsi ei ole nöyrtynyt kuuntelemaan ja sisäistämään ohjeitasi.

Sen voin sanoa, että vanhemmalla on biologiasta johtuen luontainen auktoriteetti lapsiinsa.

Tämä sinun ideaalimaailmasi on kyllä ihana; olet suorastaan hellyyttävä  . Oletko kuullut mitään siitä (tai tullut ajatelleeksi), että myös lapset osaavat olla vieraskoreita? Samalla tavalla kuin aikuiset. Toisesta aikuisesta he eivät vielä tarkalleen ottaen tiedä, kuka tai mikä hän on miehiään / naisiaan ja mihin hän tarvittaessa pystyy - parempi on olla kiltisti (ainakin aluksi ennen kuin paremmin tutustutaan).

Siinä missä vieraille ollaan vieraskoreita, omia vanhempia koetellaan. Heidän rakkauttaan ja kestokykyään koetellaan. Oletko kuullut mitään siitä, että vasta silloin, kun lapsi kokee olevansa turvansa, hän uskaltaa uhmata ja osoittaa mieltään? Eli siis mitä "luontaista auktoriteettia"? Paremminkin asia on niin päin, että ulkopuolisilla on sitä luontaista auktoriteettia lapseen siihen saakka, kunnes toisin todistetaan (eli kun tarpeeksi tutuiksi tullaan).

Jos oma kasvatutapa hukkaa sen auktoriteetin eikä onnistu rakentamaan kunnioitusta, niin sitten sitä omaa kasvatustapaa on syytä tarkastella uudestaan.

Edelleen odotamme, että saat ensiksi niitä omia lapsia ja palaamme asiaan sitten.  

Voiko todellakin olla niin, että miljoonat ihmiset maailmassa ovat väärässä ja kaikki on selitettävissä väkivallalla? Miljoonat ja taas miljoonat vanhemmat ovat menettäneet "luontaisen auktoriteettinsa" ja lapsen kunnioituksen ja sortuneet väkivaltaan (kuitenkin esimerkiksi Ranskassa, missä käsite corporal punishment elää ja voi hyvin niin kouluissa kuin kodeissakin, on todella hyvin käyttäytyvät lapset ja nuoriso).

Eläinmaailmassa emot ovat yksiselitteisesti vain väkivaltaisia, kun ojentavat poikasiaan näykkäisyllä (sen jälkeen, kun uhkaukset eivät ole auttaneet)? Ihminen on vain älykäs apina, jos evoluutiobiologiaan on uskomista.

Ei ihmekään, että ihmiskunta on niin sekaisin ja meillä on major ongelmia lastemme ja nuorisomme kanssa; yritämme älyllisesti selittää pois itsestämme jotakin hyvin luonnollista.

[EwithAllinPoe]

Eläimen ja ihmisen koulutuksella on kyllä eroa 

Kivusta voisin sanoa pari sanaa. Tukistaminen on hyvin pieni kipu ja saattaa olla, että se luunappikin menee ohi. Silti ilmaluunappi aiheuttaa hirvittävän porun. On selvää, että väkivallan pelko ja uhka aiheuttaa paljon suuremman trauman kuin itse väkivalta. Vanhempien lapsilleen aiheuttamat henkiset traumat aiheuttavat paljon pahemman jäljen kuin pikkuruinen tukistaminen.

Eläimen kiputuntemuksista emme tiedä. Koettu kipu voi tehdä eläimen araksi ja pelokkaaksi, mutta onko ihmisen kohdalla näin? Ihminen kun pystyy aivoillaan säätelemään tunteitaan. Voi oppia hallitsemaan pelkojaan ja halujaan toisin kuin eläimet.

Kipu on myös kasvattavaa. Sen ovat jo muinaiset ihmiset tienneet ja siksi sitä käyttäneet. On aivan eri asia piiskata suuttumuksen ja raivon vallassa kuin koulutuksessa. Miksi muuten hevoselle annetaan merkki raipalla? Juu, kyllä jotkut hakkaavat raivon vallassa myös eläimiään. Mutta jos katsot tarkemmin luontoa, varmasti myös koirat näykkivät tottelemattomia ja riehuvia pentujaan.

Ihminen voi myös oppia nauttimaan kivusta tai olemaan välittämättä siitä. Silloin kipu yleensä tekee ihmisestä vahvan, tai hillitsemään tunteitaan. Kipu voi antaa myös voimaa, esimerkkinä tästä vaikkapa synnytys. Se täytyy kestää, jotta sillä saavuttaa jotain ihanaa - sen oman lapsen. Tukistettaessa kyyneleet aiheuttaa varmasti enemmän paha mieli kuin varsinainen kipu.

Tukistaminen on  merkki eikä sen tarkoitus ole aiheuttaa kipua tai satuttaa lasta.

[JR]

Loppujen lopuksi en ajattele tukistamista rangaistuksena, vaan se on lähinnä typerän toiminnan pysäyttämistä. Näin ajatellen en ehkä ole rankaissut mukuloitani ollenkaan, koska en ole edes päästänyt asioita siihen pisteeseen.
Toinen puoli kasvatuksessa on tietysti myönteinen palaute, milloin lapsi on toiminut oikein. Myönteisellä palautteella ohjataan lasta oikeaan suuntaan ja sen olisi syytä olla se pääasiallinen kasvatuskeino.
En minä ihan huonosti ole mukuloitteni kanssa onnistunut, palaute on aina ollut 100% positiivista, sekä koulusta, että muualta.

[Brandöt]

Toinen puoli kasvatuksessa on tietysti myönteinen palaute, milloin lapsi on toiminut oikein. Myönteisellä palautteella ohjataan lasta oikeaan suuntaan ja sen olisi syytä olla se pääasiallinen kasvatuskeino

Juuri näin. Suurin osa kasvatustyöstä on tätä myönteisen toiminnan vahvistamista; kehuja, hyvää palautetta, leppoisaa yhdessäoloa, iloitsemista yhdessä perheen kanssa - positiivisen huomion saaminen omalta vanhemmalta on lapselle äärettömän tärkeä asia. 

[risto]

Toinen puoli kasvatuksessa on tietysti myönteinen palaute, milloin lapsi on toiminut oikein. Myönteisellä palautteella ohjataan lasta oikeaan suuntaan ja sen olisi syytä olla se pääasiallinen kasvatuskeino

Juuri näin. Suurin osa kasvatustyöstä on tätä myönteisen toiminnan vahvistamista; kehuja, hyvää palautetta, leppoisaa yhdessäoloa, iloitsemista yhdessä perheen kanssa - positiivisen huomion saaminen omalta vanhemmalta on lapselle äärettömän tärkeä asia. 

Korostin tuosta hyvin tärkeän ja olennaisen asian. Lasten kanssa "laatuaika" vaikkapa Särkänniemessä ei ole kovinkaan tärkeää, mutta leppoisa yhdessäolo, rauhallinen arki on.

Jos vanhemmat ovat koko ajan väsyneitä ja ainoastaan tiuskivat toisilleen ja lapsilleen, mitään turvallista perusarkea ei oikein pääse muotoutumaan. Lasten kannalta parasta olisi suorastaan tylsä perustilanne, jossa isän ja äidin roolia hoitaisi alusta loppuun saakka samat ihmiset, joilla olisi lisäksi vielä yhdessäoloaikaa lastensa kanssa. Tällainen luo lapsille perusturvallisuutta.

[Lasse]

Toinen puoli kasvatuksessa on tietysti myönteinen palaute, milloin lapsi on toiminut oikein. Myönteisellä palautteella ohjataan lasta oikeaan suuntaan ja sen olisi syytä olla se pääasiallinen kasvatuskeino

Juuri näin. Suurin osa kasvatustyöstä on tätä myönteisen toiminnan vahvistamista; kehuja, hyvää palautetta, leppoisaa yhdessäoloa, iloitsemista yhdessä perheen kanssa - positiivisen huomion saaminen omalta vanhemmalta on lapselle äärettömän tärkeä asia. 

Myönteinen palaute on erittäin tärkeää, oikein hyviä kommentteja.
Lapsen/lasten kasvatus on yksi elämänalueista, jossa teoria ja käytännöt eivät helpolla aina kohtaa.

Intissä naureskelin kouluttajien oveen teipatulle lapulle, jossa oli listattu lasten kasvatuksen neljä peruspilaria:
1. Uhkailu
2. Kiristys
3. Lahjonta
4. Katteettomat lupaukset

Paljon on vettä virrannut Vantaassa sen jälkeen, olen vähän vetänyt muksujen ohjattua toimintaa ja oma eka mukula on kolmevuotias, ei naurata enää...
Ei sillä että pyrkisin noita käyttämään, vaan ikävästi sitä huomaa usein noihin sortuvansa.

Muistan kyllä senkin, kun sanoin vaimolle, että meillä ei sitten katsota yhtä paljon telkkaria, kuin siskon lapset tekevät. En jaksa enää edes laskea dvd- ja blueray-levyjen määrää, sen päälle lastenkanava kaapelista.

Oman lapsen fyysisestä, kipuun perustuvasta ojentamisesta:
Minua ei noin ojennettu, enkä halua/pysty/tarvitse itsekään niin toimia.
Parempi puolisko nappasee tarvittessa, en pidä siitä yhtään, mutta hyvässä hengessä kumpikin näyttää siihen asennoituvan.

Uskoisin, että riiviöt kyllä tajuavat, milloin mennään reilu meininki-asenteella.

--Lasse

[Koskela Suomesta]

Eläimen ja ihmisen koulutuksella on kyllä eroa 

Aika marginaalinen, jos syvältä asiaa pohditaan. Eläin se on ihminenkin   

Kivusta voisin sanoa pari sanaa. Tukistaminen on hyvin pieni kipu ja saattaa olla, että se luunappikin menee ohi. Silti ilmaluunappi aiheuttaa hirvittävän porun. On selvää, että väkivallan pelko ja uhka aiheuttaa paljon suuremman trauman kuin itse väkivalta. Vanhempien lapsilleen aiheuttamat henkiset traumat aiheuttavat paljon pahemman jäljen kuin pikkuruinen tukistaminen.

Traumat eivät ole vaarallisia. Niitä tulee jokaiselle. Niistä pitää selvitä. Niitä pitää sietää. Jos niitä alkaa hellimään ja kauhistelemaan, elämä menee aivan sekaisin kun henkinen kantti on olematon.

Pieni lapsi satuttaessaan itsensä katsoo aivan ensimmäisenä vanhempaansa. Jos tämä on rauhallinen, niin lapsikin on eikä tee pikku kolhusta asiaa.

Jos taas vanhempi (yleensä äiti) menee hysteeriseksi, menee lapsikin. Lapsi oppii vanhemmiltaan miten kipuun, kolhuihin ja vastoinkäymisiin suhtaudutaan. Olen nähnyt monta kertaa kun aivan mitätön kolhu saa ensin äidin ja sitten lapsen ihan suunniltaan.

Oma mietteeni on että eipä tuossa kovin hyvää elämisen mallia lapselle anneta. Koulutetaan yksi hysteerikko vain lisää.

Toisaalta olen nähnyt toisten tekevän ja tehnyt itsekin lapsen satuttaessa itsensä (kerran aika pahastikin) että jos siihen suhtautuu rennosti ja asiallisesti ilman tunnekuohua ja sähellystä, ei lapsikaan hermostu, joskus ei edes ala itkeä. Olempa kerran saanut itsensä loukanneen lapsen nauramaankin, vaikka tilanne ei kyllä sellainen oikeasti ollut.

Tukistaminen on  merkki eikä sen tarkoitus ole aiheuttaa kipua tai satuttaa lasta.

Totta.

Darvi, edelleen, usko niitä joilla on oikeaa kokemusta, lapsen kanssa EI NEUVOTELLA. Häntä voidaan kuulla itseään koskevissa asioissa, hänen kanssaan pitää keskustella aina kun mahdollista, mutta HÄNEN KANSSAAN EI NEUVOTELLA. Usko hyvällä.

Pistä ne idealismisi sinne minne ei aurinko paista.

Teet ensimmäisestä opettelukappaleestasi sellaisen lelun, jos lähdet hänen kanssaan pienestä pitäen neuvottelemaan joka asiasta, sellaisistakin mitkä eivät ole hänen muutettavissaan, että hänen kanssaan ei tule kukaan toimeen jatkossa. Hän yrittää tätä manipulaatiota kaikkialla ja kaikkiin ja kun se ei toimi, saa tolkuttomia raivareita ja vihaa näitä jotka eivät taivu hänen tahtoonsa. Eli pilaat hänen elämänsä siihen saakka jos hän joskus oppii itse.