Monikulttuurisuuden autuus ja outous

[Onkko]

Teksti: Janne Saarikivi / Suomen kielen ja kulttuurin lehtori, Tarton yliopisto

Suomessa osaamme litanian: rasismi on pahasta, tasa-arvo on jees. Tarvitsemme lisää siirtolaisia, jo ihan värikkään katukuvan ja etnisten ravintoloiden vuoksi.

Kasvoimme sitten 1960-luvulla, 1970-luvulla tai 1980-luvulla, nuoruuttamme leimasi kiihtyvä kansainvälistyminen. Kannoimme huolta Vietnamista, Irakista ja Etelä-Amerikan diktatuureista. Opimme reilaamaan ja puhumaan englantia. Opimme, että ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla, eikä oma maa välttämättä ole mansikka.


Täällä Virossa on toisin.

Kahden kansanryhmän, virolaisten ja venäläisten välinen epäluulo ja on syvää. Rasismia lähentelevät äänenpainot ovat tavallisia molemmilla puolilla. Suomesta ja Länsi-Euroopasta tuttu poliittinen korrektius loistaa poissaolollaan.

1960-lukua, 1970-lukua ja 1980-lukua leimasi täälläkin kiihtyvä kansainvälistyminen. 600 000 Venäjältä tullutta siirtolaista merkitsivät paitsi monietnistä katukuvaa myös kuollettavaa uhkaa viron kielelle, virolaiselle kulttuurille ja koko kansalle.


Baltian esimerkki on hyvä pitää silmien edessä, kun näkee monikulttuurisuustempauksia ja rasismin vastaisia teemaviikkoja. Se muistuttaa siitä, että kulttuurien kohtaaminen ei ole kepeä asia, jossa tulee vain omaksua ainoa oikea totuus.

Missään maassa maailmassa ei tehty yhtä paljon monikulttuurisuuspropagandaa kuin entisessä Neuvostoliitossa. Siellä painettiin tonnikaupalla bulletiineja, joissa kansallispukuihin sonnustautuneet monietniset ja punaposkiset tytöt ja pojat hymyilivät yhteiskuvissa. Siellä puhuttiin joka päivä infiniittinen määrä tyhjiä sanoja kansojen välisestä ystävyydestä.


Kaikki tämä kasvatustyö kantoi katkeraa hedelmää.

Todellisuudessa Neuvostoliitossa kytivät kansallisuuksien väliset ristiriidat. Venäjänkielinen neuvostokulttuuri herätti vastarintaa Virossa ja muissa kansallisissa tasavalloissa. Antisemitismi, muslimien ja kristittyjen väliset epäluulot jatkoivat elämäänsä.

Kansainvälisen yhtenäiskulttuurin propagoiminen aiheutti ennennäkemättömän kiinnostuksen kaikkea kansallista kohtaan. Poliittisesti korrektin puheen vuosikymmenet kasvattivat erään nationalistisimmista sukupolvista, mitä on nähty.

Tänään tämä sukupolvi pitää Venäjällä huolen siitä, että suomalais-ugrilaiset kansat eivät saa normaaleja vähemmistöoikeuksia. Virossa se pitää huolen siitä, että Baltian venäläiset eivät saa kansalaisuutta.

Tšetšeniassa se pitää huolen siitä, että pyhä sota jatkuu molemmin puolin rintamaa.


Kun kysytään, miksi le penit ja haiderit nousevat Euroopassa, miksi kansallissosialistit mellastavat jälleen saksalaisella maaperällä tai miksi Suomessakin rasistiset liikkeet vetävät nuoria, tarjoaa Neuvostoliiton esimerkki vastauksia.

Se kertoo siitä, että poliittisesti korrektien mielipiteiden mukaan eläminen on vaikeaa. Se muistuttaa siitä, että kansat eivät ryhdy harmonisesti tanssimaan toistensa kanssa poliitikkojen käskyillä.

Ihmisyyteen kuuluvat myös ennakkoluulot, pelko ja viha. Taistelu rasismia vastaan on vaikeaa taistelua ihmisyyttä vastaan moraalin avulla, poliittisen korrektiuden tuolla puolen.

http://home.cimo.fi/campus/1_2005/kolumni.html