2010-11-29 BBC: Andrew Hardingin Mogadishu-päiväkirja

[LW]

BBC:n Afrikan tiedottaja Andrew Harding on vierailemassa Mogadishussa, ja tekemässä kaupungista viisiosaista reportaasia. Näistä neljä on tätä kirjoittaessani luettavissa täältä englanniksi. Palveluksena kolmatta kotimaista heikommin osaaville olen kääntämässä näitä. Osat 1-3 seuraavat pian, neljäs huomenna ja viides joskus Hardingin saatua sen valmiiksi.

Pidemmittä puheitta siis "Osa 1: Matka Mogadishuun"

Aamu Nairobin kansainvälisellä lentokentällä. Yksinäinen kirahvi reuna-aidan ulkopuolella. Ulkomaisten turistien laumoja suuntaamassa safareille, verhottuna khakiin ja kameroihin.

Kentällä 4 ilmapiiri on huomattavasti vakavampi - ehkä 60 somalia valmistautuu nousemaan lennolle Mogadishuun. Eräs mies tunnistaa minut ja kameramieheni Phil Daviesin seitsemän vuotta sitten tekemältämme retkeltä. Hän oli aikoinaan lehtimies, mutta ei nyt.

"Liian vaarallista", hän sanoo rypistäen otsaansa ja matkien hänen kättään amputoivaa sahaa. Hän elää islamistimilitia al-Shahabin hallitsemassa Somalian pääkaupungin osassa. "He ruoskivat ihmisiä siellä. Joka päivä, pienimmästäkin asiasta."

Nykyisin hän työskentelee ulkomaalaiselle avustusjärjestölle - vaarallinen valinta sekin. "Al-Shabab kutsuu meitä vääräuskoisten käsiksi. He tarkkailevat meitä jatkuvasti." Hän oli lähettänyt seitsemänvuotiaan tyttärensä koraanikouluun joksikin aikaa, "yrittääkseen sopia mukaan", mutta veti hänet pois kun tytär tuli kotiin kertoen, että hänelle oli opetettu pistoolin käyttämistä. "Maailman täytyy ymmärtää mitä al-Shababit ovat, kuinka vaarallisia he ovat."

Me lennämme koilliseen puolentoista tunnin ajan. Ensin laakean, näennäisen tyhjän puskamaaston ylitse, sitten peltojen sekavan tilkkutäkin.

Tapaan toisenkin vanhan tutun lennolla, vanhemman länsimaisen diplomaatin, jonka olen tavannut muillakin sota-alueilla. Hänellä on Somaliasta vuosien kokemus, ja ilmeisesti kykyä suhtautua maahan kärsivällisesti. Hän sanoo tulevansa maahan mukanaan kova viesti Väliaikaiselle Liittovaltion Hallitukselle - äänestämättömälle, länsimaiden raskaasti tukemalle, piiritetylle hallintokoneistolle, joka riippuu kiinni vallankahvassa osassa Mogadishua, noin 8,000 Afrikan Unionin sotilaan puolustamana.

VLH:n syytetään tuhlanneen viimeiset kaksi vuotta sisäiseen riitelyyn, ja epäonnistuneen muuttamaan hallitsemansa alueen tilannetta, tai laajentamaan poliittista asemaansa luomalla yhteyksiä ympäri maata sotiviin klaaneihin ja ryhmittymiin. VLH:n mandaatti loppuu ensi elokuussa, ja kansainvälinen yhteisö haluaa nähdä laajemman koalition, tai se saattaa hylätä VLH:n kokonaan.

Syntymässä on kasvava konsensus siitä, että "ylhäältä-alas" lähestymistapa valtionrakentamiseen ei ole toimimassa Somaliassa, ja saattaa olla tullut aika keskittyä kouralliseen paikallisia hallituksia, jotka ovat itse asiassa saavuttaneet jonkin verran tuloksia. Näistä paras esimerkki on pohjoisen Somalimaa.

Valmistautuessamme laskuun kone lentää Intian valtameren ylle, toivon mukaan al-Shababin aseiden kantomatkan ulkopuolelle, ennen laskeutumistaan ranta-alueelle. Mogadishun lentokentto sijaitsee kaistaleella rannikkoa, joka on ugandalaisten sotilaiden hallussa. Tämä on toinen kerta kahteen viikkoon kun olen ollut täällä - viime matkani syy oli Chandlersien, merirosvojen vankina olleen brittipariskunnan vapauttaminen.

Tällä kertaa olemme Amisomin, Afrikan Unionin rauhanturvajoukkojen mukana. Mielenkiintoista kyllä, he ovat palkanneet YK:n kautta brittiläisiä PR-konsultteja avustamaan vierailumme järjestämisessä, toimittuaan ensin aikansa vähäisen, tai kielteisen, kansainvälisen media huomion kohteena.

Amisom, ugandalaisine sotilaineen ja panssareineen, kykenee tarjoamaan hyvän suojan tarkka-ampujilta, kranaatinheittimiltä, tienvarsipommeilta ja kidnappaajilta. Toisaalta, heidän joukkonsa ovat al-Shababin tärkein kohde - ja tällaisten tapausten vuoksi eivät myöskään joidenkin siviilien suuressa suosiossa. Olisimmeko paremmassa turvassa jonkin kaupungin klaanipohjaisen asemiesjoukkion mukana? Todennäköisesti emme. Kadulla kiertää sana, että al-Shabab tarjoaa puolentoista miljoonaa dollaria ulkomaisesta/valkoisesta panttivangissa. Somaliassa ei tunneta helppoja vaihtoehtoja.

Vaihtoehdoista puheenollen - BBC on juuri paljastanut uuden Mogadishussa pidetyn mielipidekyselyn tulokset. Näin vaarallisessa paikassa, prosessin ominaisuudet saattavat olla yhtä paljastavia kuin sen tulokset.

Kyselyn tekijät joutuivat ylittämään rintamalinjoja ja uhmaamaan kilpailevien asemiesjoukkojen luoteja vieraillessaan valtaosassa kaupunkia. Al-Shababin hallitsemilla alueilla he pitivät liian vaarallisena kysyä ihmisiltä suoraan, mitä mieltä he olivat ryhmästä, puhuen sen sijaan "vastarinnasta".

Kysely paljastaa sitkeän väestön - erittäin optimistisen aikanaan saapuvan rauhan suhteen, mutta huolissaan lähitulevaisuudesta.

* 92 prosenttia talouksista sanovat olevansa kykenemättömiä täyttämään perustarpeitaan.
* Yli puolet on sitä mieltä, että maailma on unohtanut Somalian.
* Mitä al-Shababiin - tai vastarintaan - tulee, 71% vastaajista pitää heitä pahana asiana.
* 72% ei halua nähdä heitä vallassa.
* Hieman yli puolet vastaajista uskoo, että AU:n rauhanturvaajat, jotka pitävät hallussaan noin puolta kaupungista, voivat tehdä sotavuosista lopun.
* 57% satunnaisesti valituista talouksista elää improvisoiduissa leireissä muovi- tai rautakatosten alla.
* 41% on lukutaidottomia.
* Maassa, jossa ei ole mitään sosiaalista turvaverkkoa muistuttavaakaan, vain 27% haastatelluista pitää itseään työttöminä.
* Ja yksi prosentti eläkeläisinä.

[LW]

Osa 2: Onko palaavista ministereistä loiston päivien palauttajiksi?

20 vuoden miltei tauottoman sodankäynnin jälkeen Somalian pääkaupunki Mogadishu ei ole helppo paikka liikkua ympäriinsä.

Kaasutamme pitkin monttujen rei'ittämää tietä, pakattuna erääseen raskaasti panssaroiduista rekoista, joita ugandalaiset rauhanturvaajat käyttävät partioidessaan aluettaan. Kolisemme toisiamme vasten luotiliiveissämme ja kypärissämme kuin kaljatölkit ostoskassissa. Vahvistetuissa ikkunoissa näkyy luotien jättämiä hämähäkinverkkomaisia arpia. Ugandalaiset sotilaat seisovat kolmen ison aseen luona, päät kurkistaen kattoluukuista.

Ikkunoiden tuolta puolen saan kaksi vahvaa, ristiriitaista vaikutelmaa: Mogadishu on rauniokasa, ja Mogadishu on vaikuttavan kiireinen.

Kahden vuosikymmenen roskat ja romut peittävät tiet. Monet rakennuksista ovat raunioina, toiset luodinreikien aknen peitossa. On mahdotonta katsoa mihinkään suuntaan näkemättä Kalashnikovia - olan yli roikkumassa, lepäämässä jonkun jaloissa, kadunkulmassa esiteltynä. Sivukujalla on rekka, jonka lavalle on hitsattu kiinni ilmatorjuntatykki. Tämä kaikki tuntuu siltä - aivan kuten se tuntui ensivierailuni aikana kymmenen vuotta sitten - kuin olisin vaeltanut keskelle Mad Max -elokuvaa.

Ja kuitenkin, kun katsoo aseiden ja raunioiden ohi, voi panssaroidusta rekasta nähdä toisen kaupunkin. Ajamme kauppa-aukion ohi - kojut täynnä appelsiineja ja mangoja. Joukko vanhoja ihmiä hörppii teetä puun varjossa. Pikkukauppoja on avoinna. Roskien seassa on vuohia etsimässä ruokaa. Matkapuhelinmainoksia.

Noin viidentoista minuutin jälkeen meri tulee taas näkyviin oikealla puolellamme, sukellamme alas mäkeä ja sitten rekkasaattueemme kääntyy hitaasti kohti Villa Somaliaa - maan kerran eleganttia valtionpäänmiehen taloa, jossa nykyään majailevat äänestämättömän Väliaikaisen Liittovaltion Hallituksen piiritety asukit, ja joka joutuisi luultavasti tuntien sisällä al-Shababin, al-Qaedan kanssa yhteydessä olevan islamistiryhmän valtaamaksi, elleivät ugandalaiset rauhanturvaajat miehittäisi etulinjoja muutamien korttelien päässä.

Tykistön jyrähdys, ja muutamat läheltä kantautuvat automaattiaseiden paukahdukset tervehtivät meitä kiivetessämme ulos rekasta. Kyseessä saattoi hyvin olla tämä tapaus.

Sisällä, pimeässä ja synkeässä, mutta elegantisti sisustetussa huoneessa, tapaamme puoli tusinaa maan uuden, virtaviivaistetun ja teknokraattisen hallituksen jäsentä. Monet ovat juuri palanneet vuosien maanpaosta siinä toivossa, että muutos on viimein saapumassa Somaliaan.

Kamppailen pitääkseni skeptisyyteni kurissa. Kymmenen vuotta sitten reportoin ensimmäisestä suuresta somalialaisesta rauhanaloitteesta helteisellä mäenhuipulla läheisessä Djiboutissa. Kaikki tuntuivat vakuuttuneilta siitä, että se toimisi - että tällä kertaa, asiat olisivat toisin. Diaspora oli innoissaan. Kaikki hävisi jäljettömiin.

Kuitenkin, tohtori Maryan Qasim tekee parhaansa vakuuttaakseen minut siitä, että asiat ovat viimein muuttuneet. Neljä päivää sitten, hän astui Birminghamista, Isosta-Britanniasta saapuneesta lentokoneesta, yli 20 vuoden maanpaon jälkeen.

"Perheeni sanoi: 'Olet hullu,'" hän myöntää. "Mutta maani tarvitsee minua. Sanoin, että tehtäväni on haasteellinen, mutta minun on tehtävä se uhraus." Opetettuaan vuosia englantilaisella ala-asteella, hän on yht'äkkiä löytänyt itsensä odottamasta, että Mogadishun väliaikainen parlamentti vahvistaa hänen nimityksensä Naisten Kehityksen ja Perheasioiden Ministeriksi.

"Jos olemme optimistisia ja teemme kovasti työtä, loput seuraavat siitä," hän vakuuttaa, väittäen että "nyt on oikea hetki. Kansa on kärsinyt paljon, ja nyt, 20 vuoden jälkeen, he eivät halua tämän jatkuvan yhä pidempään ja pidempään. Olen kovasti toiveikas sen suhteen, että tämä on käännekohta."

Hänen lähellään istuva Abdulkareem Jama, uusi Informatioministeri, saattaa leikkiä huolihelmillään, mutta hän puskee esiin samaa positiivista viestiä. "Joistain saattaa näyttää siltä, että me vain näpertelemme. Mutta prosessi on todellinen," hän toteaa VLH:n toiminnan halvauttaneista poliittisista kamppailuista.

"Hallitus on laajentanut otettaan Mogadishusta yli puoleen kaupungista. Meillä on nyt tilaisuus, jonka kaltaista ei ole ollut koskaan viimeisen 20 vuoden aikana. Klaanien välillä ei ole taisteluita. Sisällissota on käytännössä ohitse." Al-Shababin joukot, hän toteaa, eivät ole alkuunkaan niin vahvoja kuin miltä ne näyttävät - vain muutamia miehiä aseet kourissaan, täyttämässä useimpien kaupunkien ja kylien poliittisen tyhjiön. "Me voimme onnistua tuomaan Somalian takaisin loistonsa päiviin."

Seuraavana vuorossa on Mogadishun lannistumaton pormestari Mohamoud Ahmed Nur. Hän on palannut Lontoosta yrittääkseen puhaltaa elämää monien maailman vaarallisimmaksi väittämän kaupungin raunioihin. "Ei se kaikkein vaarallisin ole," hän vakuuttaa. "Baghdad ja Kabul ovat pahempia - mutta heillä on paljon rahaa. Meillä ei ole juuri mitään, koska täällä ei ole amerikkalaisia."

Pormestarilla ei ehkä ole mainitsemisen arvoista budjettia, ja al-Shababin väijytyksen uhka saattaa olla jatkuva, mutta hänen puheensa "kansan mobilisoimisesta" ja "bisnesyhteisön valjastamisesta" nakertavat skeptisyyteni reunoja. "Jos saamme vain viiden vuoden rauhan," hän julistaa, Mogadishu "muuttuu enemmän Hong Kongin kaltaiseksi." Se on iso "jos", totean. "Kyllä, se on iso 'jos'."

Sitten on aika vaihtaa muutama sana Mohamed Abdullahi Mohamedin, uuden pääministerin kanssa, joka pyyhkäisee sivuun kritiikkini VLH:n harvoista saavutuksista ja loputtomista poliittisista umpikujista. Sen sijaan hän on innokas muistuttamaan minua siitä, että Somalian ongelmat ovat maailman ongelmia. Hän haluaa lisää rahaa Länneltä, ja lisää sotilaita Amisomin rauhanturvajoukkoihin.

"VLH ei pysty kukistamaan al-Qaedaa ja al-Shababia. Se on varma. Kansainvälisillä terroristeilla on enemmän rahallisia resursseja. Me energisöimme väestöä täällä ja nyt. Se on tehtävissä. Ainoa puuttuva asia on kansainvälinen tuki."

Panssaroitu saattue käynnistää moottoreitaan ulkopuolella, valmiina kuljettamaan meidät takaisin Amisomin linnakkeeseen lentokentän vieressä. Vaihdan vielä pari sanaa uuden ulkoministeri Mohamed Abdullahi Omaarin kanssa. Hän puhuu ylpeänä 2,000 kaupungissa yliopistotutkinnon joka vuosi suorittavasta; diasporan valtavista resursseista ja kyvyistä - nyt toivon mukaan valmiina palaamaan maahan. Mutta eikö tässä ole, ihmettelen minä, melkoinen ero hallituksen kunnianhimoisten suunnitelmien, ja sen tosiasian välillä, että he ovat jumissa raunioituneen kaupungin piiritetyssä nurkkauksessa? Hän korjaa käsitykseni.

"Täällä on," hän sanoo, "maanalainen normaaliuden jäävuori." Mielikuva, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta.

[LW]

Osa 3: Kierros etulinjassa

Tänä aamuna ugandalainen isäntämme - majuri Barigye Ba-Hoku, Afrikan Unionin rauhanturvajoukkojen Amisomin puhemies - virnuilee leveästi luvatessaan meille "turvallisen - no, melko turvallisen" kerroksen Mogadishun etulinjoilla.

Ennen kuin lähdemme matkaan, hän ottaa esiin matkapuhelimensa ja esittelee minua tekstiviestejä joita hän sanoo ottavansa jatkuvasti vastaan islamistiselta al-Shabab ryhmältä. "Sinut tapetaan kolmen päivän kuluttua," toteaa yksi. Majuri B-B, kuten hänet täällä tunnetaan, kuulostaa varsin ylpeältä. "Somaliassa on suullinen kulttuuri, ja koska minä olen puhemies, he pitävät minua erittäin voimakkaana. Terroristit soittelevat minulle jatkuvasti."

Majuri B-B on innokas näyttämään meille, että Amisom ei ole ainoastaan pyyhkäissyt sivuun al-Shababin "Ramadan-offensiivia", vaan itse asiassa vallannut lisää alueita kaupungin keskustassa. Tarkkaa arviota on vaikea antaa, mutta Amisom vaikuttaa varmalta siitä, että se kontrolloi yli puolta Somalian pääkaupungista.

Sanaton vihje, jota alleviivataan toistuvasti päivän aikana, että jos kansainvälinen yhteisö vain olisi valmis maksamaan muutamasta tuhannesta ylimääräisestä ugandalaisesta sotilaasta - sanotaan yhteensä 20,000 - koko kaupungi voitaisiin varmistaa kuukausien sisällä. Amisom on ollut täällä jo yli kolme vuotta, mutta vasta nyt se on saavuttanut tarkoitetun 8,000 sotilaan vahvuutensa. Lisäksi heidän mandaattinsa on pääosin puolustuksellinen, mikä rajoittaa heidän kykyään hyökätä al-Shababin kimppuun.

Tämän lisäksi Amisomiin kohdistuu kasvavaa kritiikkiä; sen väitetään pommittavan siviilialueita tykeillä ja kranaatinheittimillä, aiheuttaen satoja tappioita. Mitä nopeammin se voi vallata koko kaupungin - kolmen kuukauden työ, erään upseerin mukaan - sitä nopeammin tällainen kritiikki loppuu.

Jälleen kerran puemme päällemme luotiliivit ja kypärät, ja puserrumme hiostavan kuumiin panssaroituihin rekkoihin. Meitä on käsketty olemaan keskustelematta liikkeistämme paikallisessa puhelinverkossa, koska al-Shabab saattaa salakuunnella sitä.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua kiipeämme rannan ylle kohoavan valtavan raunion murenevaa portaikkoa. Tämä oli kerran Hotelli Urbha. Nyt sen on tykistön moukaroima betoninen luurankoa, täynnä ugandalaisia sotilaita, jotka tähyilevät hiekkasäkkien takaa al-Shababin asemia ehkä kilometrin päässä. Näyttävän, kivisen rantaviivan varrella lapset polskivat aallokossa.

Ugandalainen upseeri osoittaa kohti pölyistä tietä, ja tuskin nähtävissä olevaa hiekkasäkkien linjaa. "Al-Shababin juoksuhautoja," hän sanoo. "He kaivavat myös tunneleita." Tarkka-ampujat ja kranaatinheittimet ovat ongelma, mutta ilmeisesti pääasiallinen uhka ovat itsemurhapommittajat ja tienvarsipommit.

Muutamia minuutteja myöhemmin, hiki lioten luotiliiviemme lävitse, hölkkäämme avomaaston halki kohti pienen mökin kyljessä ammottavaa aukkoa. Olemme nyt vain noin sadan metrin päässä al-Shababin asemista, pujotellen rakennusten ja puutarhojen halki, välillä syöksyen vaarallisten alueiden poikki.

"Juoskaa, juoskaa, juoskaa," huutaa majuri B-B. Ugandalaisten joukkojen tasainen konekiväärituli kantautuu takaamme. Sitten yht'äkkiä, tarkka-ampujan laukaus sivaltaa ylitsemme, sitten toinen, ja hieman kauempaa, kranaatinheittimet alkavat jyrähdellä. Aamusta on tulossa oikein eläväinen.

Aivan etulinjassa, raunioituneiden rakennusten täyttämässä naapurustossa, me tapaamme ensimmäiset Amisomin kanssa yhteistyötä tekevät somalisotilaat. Täällä on myös muutamia siviileitä - kaksi naista myy savukkeita, ja vanhempi myös rukoilee sisäpihalle luotien viheltäessä ja paukahdellessa lähistöllä. Ohitamme jättiläismäisen padan, jonka pohjaan on palanut jonkinlaista pastaa.

"Olen täällä taistellakseni terroristeja vastaan," sanoaa Kalashnikoviinsa tarrautuva keski-ikäinen somalisotilas. Kaksikymmentäyksivuotias Hassan Abdi Mohammed sanoo palanneensa juuri harjoitusleiriltä Ugandassa. Leiri on osa laajempaa kansainvälistä strategiaa YK:n tukeman hallituksen infrastruktuurin ja turvallisuusjoukkojen vahvistamiseksi, jotta se kykenisi ottamaan johtavan aseman Somalian stabilisoimiessa. "Me haluamme taistella ja voittaa," julistaa Hassan.

Ugandalaiset upseerit eivät kuitenkaan peittele turhautumistaan somalialaisiin kollegoihinsa. "Ongelmia on," sanoo yksi. "He eivät vielä täytä standardeja." On myös laajempi huolenaihe: klaanienvälinen kilpailu ja poliittiset erimielisyydet, jotka leimahtavat liekkeihin niin usein hallituksen sisällä, kulkeutuvat miltei välittömästi kadulle, mikä tarkoittaa sitä, etteivät AU:n rauhanturvaajat voi koskaan olla täysin varmoja somalialaisten kollegoidensa tuesta etulinjassa.

Toinen AU:n upseeri valittaa, että "monet somalialaiset sotilaat loikkaavat" al-Shababin puolelle. Yksinkertainen syy on raha, ei ideologia. Monet somalialaiset sotilaat mainitsevat minulle hiljaisesti, ettei heidän palkkojaan ole maksettu kuukausiin.

Kiemurtelemme takaisin jalkaisin, kyyryssä hölkäten, pujotellen kivimurskan poikki, sukeltaen vanhan neuvostoliittolaisen panssarivaunun tykinpiipun alta. Sitten olemmekin takaisin rannalla - meri täyttää taivaanrannan polttavan kirkkaana sinisenä nauhana, vanhat miehet istuvat varjossa hörppimässä teetä, kalastusveneet kulkevat ikivanhassa satamassa. Ugandalainen eversti on valmistanut meille lämpimän lounaan rikki revityn Hotelli Urbhan kolmannessa kerroksessa. Toisella puolellamme on ranta. Toisella sota. Kokemus on surrealistinen.

Hieman myöhemmin, palattuamme Amisomin linnakkeeseen, törmäämme Ugandan presidentti Yoweri Museveniin, ympärillään laulavia ja käsiään taputtavia sotilaita. "Ah, teitä mediaa," hän sanoo virnistäen. "Te olette kaikki sonnantonkijoita." Hän on ensimmäinen ulkomainen valtionpäämies vierailemassa maassa moneen vuoteen, ja tavattuaan presidentin kanssa hän suostuu lyhyeen haastatteluun.

Väistämättömästi se keskittyy lisäjoukkojen tarpeeseen - ja siihen, kuka maksaa heille. Kansainvälinen yhteisö "ei ota Somalian ongelmia kovin vakavasti," presidentti Museveni kertoo minulle. "He ovat lähellä, valtamerellä pitämässä hauskaa, mutta ongelma on täällä maalla. En tiedä, kuinka paljon rahaa he käyttävät laivoihinsa, mutta merirosvot tulevat maalta." Hän on valmis lähettämään lisää joukkoja, mutta vain jos länsimaiden hallitukset ovat valmiita vastaamaan kuluista.

[Villea]

Toinen AU:n upseeri valittaa, että "monet somalialaiset sotilaat loikkaavat" al-Shababin puolelle. Yksinkertainen syy on raha, ei ideologia. Monet somalialaiset sotilaat mainitsevat minulle hiljaisesti, ettei heidän palkkojaan ole maksettu kuukausiin.

Suomi pärjäsi hyvin talvi- ja jatkosodassa, koska sotilaiden palkat tuli ajallaan? eiku hetkinen...

Kiitsa tästä, mielenkiintoista luettavaa.

[Zngr]

Suurkiitokset älyttömästä vaivannäöstä LW.

[ämpee]

Kiitokset myös täältä, on mukava "tipauttaa aivot vesilasiin" ja lukea toisen vaivalla kääntämää tekstiä !!

[Shawast]

Kiitokset käännöksestä, mutta varsinkin mielenkiintoisen jutun linkkauksesta!

Päällimmäisenä tulee mieleen, että kuinka ihmeessä voidaan rakentaa toimiva valtio ihmisistä, joiden lojaliteetit ovat klaanitasolla. Oma vastaukseni on, että ei mitenkään. Koko lähtökohta on aivan väärä.

Toinen, mikä estää Somaliassa(kin)laajamittaista demokraattista valtiota kehittymästä, on minusta yleisafrikkalainen ongelma: pitkän ajan suunnitelmallisuuteen kykenemättömyys ja luulot, että vauraus tulee helposti.

Tässäkin jutussa tuli esille kuinka väliaikaisen hallituksen johtajilla oli aivan utopistiset kuvitelmat uudesta Hong Kongista, ja toisaalta sotilaiden taipumus vaihtaa al-shabaabin puolelle välittömän hyödyn toivossa.

[Nauris]

Kiitos LW:lle suomennoksesta. Muutama päivä sitten katsoin BBC:ltä Hardingin raporttia Mogadishusta ja se taisi olla oikein suoraa kuvaa. Piti tästä samasta asiasta mainita täällä Hommassa, mutta unohdin.

En ole pitkään aikaan Somalian tilannetta seurannut, mutta mikä on hieno asia, että viimeinkin rauhanturvaajien määrä on saatu nostettua 8000:een ja heti on alkanut tulosta syntymään.

Jotta parempi kehitys jatkuu tarvitsee Somalia lisää rauhanturvaajia, mutta mikä tärkeää myös Somalian kansalaisten suurempaa halua ja panostusta saada rauha aikaan. Tätä myös moni somalikin tuntuu haluavan, että he saisivat itse laittaa maansa asiat kuntoon ja ulkomaalaiset kafirit painuisivat helvettiin, mutta valitettavasti 20-vuotta on osoittanut, että somalit eivät siihen yksin kykene.

Ei sitä oikein voi ymmärtää, miksi Somalian tilannetta eivät länsimaat ole halunneet laittaa kerralla kuntoon, koska kun ajatellaan kuinka paljon kustannuksia somalipakolaisten auttaminen on aiheutttanut viimeisen 20-vuoden aikana, niin sillä rahalla oltaisiin saatu varmasti rauha aikaan jo kauan sitten olettaen, että somalit sitä edes haluavat.

Inside Somalia's peacekeeping force
Panoramio
Wikimapia
‘Somalia needs more peacekeepers’
AMISOM claims victories over latest clashes in north Mogadishu
UN council may help AU send more troops to Somalia

Somaliland Pushes for International Recognition
Ulkoasiainministeriö: Somalia-asiantuntijat uskovat rauhaan
Somalian rauhanturvaoperaatio rahavaikeuksissa
UNHCR kehotti YK:n jäsenmaita ottamaan lisää pakolaisia Somaliasta
Somalia: How Business Survives in the Anarchic Capital
Europarlamentti: Jäsenmaille tukea pakolaisten vastaanottamiseen
Mahdi Abdile

[normi]

Yleensäkin esimerkiksi afganistan olisi pitänyt hoitaa aikoinaan riittävällä voimalla alusta asti ja mukan olisi pitänyt olla venäjä ja kiina ja japani taistelujoukoilla, jotta kertakaikkiaan talebaneilla ei olisi paikkaa mihin mennä... somaliassa voisi tehdä saman.

[Oh Dearism]

Kiitos artikkelisarjavinkistä ja vaivannäöstä.

Sattuuko kukaan tietämään, onko diasporassa elävien somalien isänmaallisuudesta tehty minkäänlaisia tutkimuksia ja onko tässä havaittu heimokunnittain, iän, sukupuolen ja koulutustason perusteella jotain eroavaisuuksia. Remittance on kai suhteellisen hyvin kartoitettu.

Ja jos on jollain tavalla havainnoitu diasporassa elävien isänmaallisuutta, niin miten se käytännössä toteutuu. Ainakin tuo remittance kuvastaa asiaa. Mutta rohkaisevatko somaliperheet opiskelemaan päämäärätietoisesti, jotta voisivat jollain tavalla tukea somaliaa nyt tai tulevaisuudessa?

Täytyykin kysellä asiasta, jos ajaudun tekemisiin somalien kanssa.

[Sanglier]

Diasporan valtavat resurssit ja kyvyt on kyllä havaittu.

Ongelma on itse diaspora. Kansa kuuluu maahansa rakentamaan sitä.

[Oh Dearism]

Diasporan valtavat resurssit ja kyvyt on kyllä havaittu.

Ongelma on itse diaspora. Kansa kuuluu maahansa rakentamaan sitä.

Ok, mutta se on jo aivan toinen tarina.

[LW]

Osa 4: Kävelevät haavoittuneet

Ali Abdi Abukar on yhdeksänvuotias, ja hän kävelee hyvin varovaisesti, toinen käsi leväten siteen päällä, joka peittää hänen vatsansa halki kulkevan kymmenentuumaisen viillon.

Ali, hänen äitinsä, ja ehkä 500 somalialaista siviiliä ovat jonottaneet varhaisesta aamusta alkaen Amisomin, Afrikan Unionin rauhanturvajoukkojen Mogadishun reunalla sijaitsevan leirin ulkopuolen dyyneillä. Alin kodista on pitkä kävelymatka kaupungin keskustan halkaisevan ei kenenkään maan halki. Jokainen henkilö tutkitaan huolellisesti ennen kuin heidät päästetään leiriin.

Mogadishussa on muitakin sairaaloita, ja joitain ulkomaisia avustusjärjestöjä, jotka tarjoavat humanitääristä apua sadoille tuhansille sen tarpeessa oleville somaleille. Turvallisuuskysymykset estävät meitä kuitenkin vierailemasta niissä.

Yhdeksältä aamulla hiekkainen piha Amisomin klinikan sisällä on pakkautunut täyteen ihmisiä. Ugandalainen armeijanlääkäri, James Kiyengo, tarkistaa Alin tilanteen nopeasti. Kuukausi sitten poika jäi ansaan ristituleen. Hänen isänsä kuoli samana päivänä. Nyt hänen vatsansa poikki kulkevat tikit ovat tulehtuneet.

"Meillä käy yli 10,000 potilasta kuukaudessa," sanoo tri Kiyengo. "Useimmat heistä eivät olisi selviytyneet ilman antamaamme apua, joten vaikutuksemme on melko suuri. Tällainen lapsi tarvitsee niin vähän, mutta vaikutus on niin iso. Jos me emme olisi täällä, hän olisi varmasti kuollut."

Amisomin puhemies, majuri B-B, on mukanamme, kuten aina. "Tässä on kyse myös sydänten ja mielten voittamisesta," hän sanoo. "Al-Shabab vihaa tätä paikkaa." Ja kuitenkin täällä on myös Amisomin omien, joskus umpimähkäisten hyökkäysten uhreja - kenties väistämättömiä, kun sotaa käydään ihmisiä vilisevässä kaupungissa, mutta "sydänten ja mielten" voittaminen on mahdollista molemmille osapuolille.

Monet potilaista pelkäävät tulla kuvatuiksi tai antaa nimiään, sanoen pelkäävänsä militanttiryhmän kohteeksi joutumista. Törmään keski-ikäiseen rouvaan klinikan portaikossa. Hän puhuu hyvää englantia, ja on tullut tänne hoidattamaan silmätulehdustaan. "Mogadishussa me elämme kuin eläimet," hän sanoo. "Kuten eläimet koloissaan - me tulemme ulos vain etsiäksemme ruokaa. Al-Shababit ovat pahoja. Jos he nappaavat sinut, he tappavat sinut veitsellä. He eivät ole vahvoja, mutta he saavat apua liikemiehiltä ja ulkomaalaisilta."

Klinikan lähellä on telttoja ja mökkejä sairaalapotilaille. Siellä on osasto on täynnä lapsia - monet luotien tai sirpaleiden vammauttamia; osasto hallituksen sotilaille; ja erikoisosasto naisille, joille on tehty, tai jotka odottavat, fistulaleikkauksia - iso ongelma maassa, jossa naisten sukuelinten silpominen on yhä laajalti levinnyt tapa.

Myöhemmin iltapäivällä Villa Somaliasta, presidentin toimistosta, saapuu uutisia - väliaikainen parlamentti on viimein hyväksynyt uuden hallituksen. Se on merkittävä läpimurto. Uudella tiimillä on paljon todistettavaa, ja hyvin vähän aikaa siihen.

[LW]

Osa 5: Viimeinen toivo?

Olen juuri palannut varhaisaamun lenkiltäni Mogadishun lentokentän kiitorataa pitkin. Kranaatinheittimien ja tuliaseiden jymähdykset ja rätinä kantautuvat keskipitkältä etäisyydeltä. Tänään taistelu on poikkeuksellisen ankaraa.

Kiitoradan molemmilla puolilla on uusia valoja, ja tasaisesti jyrisevät puskutraktorit raivaavat tilaa sarjalle uusia rakennuksia. Vuosien ajan tämä maa on ollut ulkomaalaisille käytännössä no-go alue - itsestään selvien ja legitiimien turvallisuussyiden vuoksi. Sen sijaan, kansainvälinen yhteisö on valvonut katastrofaalisia - tai pelkästään epäonnistuneita - yrityksiään rakentaa valtiota, ja massiivista humanitääristä operaatiotaan, turvallisen matkan päästä, toimistoistaan Kenian pääkaupunki Nairobissa.

Tänään täällä on kuitenkin alustavia merkkejä siitä, että asiat saattavat olla muuttumassa. Leiri, jossa olen tällä hetkellä, on täynnä turvallisuus-, kommunikaatio-, ja rakennusalojen urakoitsijoita. Juuri nyt, tukevat valkoiset miehet ovat muodostamassa aamiaisjonoa ympärilläni.

Joten, mitä täällä on oikeastaan tapahtumassa? Onko tämä käännekohta, vai taas yksi väärä aamunkoitto, maassa joka on erikoistunut jälkimmäisiin?

Amisomin komentaja kenraalimajuri Nathan Mugisha, jäisessä, ilmastoidussa mökissään rannan lähellä, ei yritä juurikaan peitellä turhautuneisuuttaan. On kulunut neljä tuhlattua vuotta siihen, että hänen joukkojensa lukumäärä on saavuttanut täyden vahvuutensa. "Jos meillä olisi ollut nämä sotilaat neljä vuotta sitten, se olisi ollut tarpeeksi. Mutta sillä aikaa tilanne on muuttunut." Hän on toiveikas, joskaan ei varma, että hän on saamassa 4,000 sotilasta lisää ensi vuonna. Se olisi juuri tarpeeksi, hän uskoo, Mogadishun valtaamiseen - juuri ja juuri.

Kenraalin mielestä kansainvälisen yhteisön on korkea aika palata Mogadishuun voimalla. "Näiden kansalaisjärjestöjen pitäisi olla täällä tukemassa ihmisiä - ei ole mitään syytä, miksi ei. Me tarvitsemme heidän tukeaan, ja uskon, että tämä on tilaisuus heille." Hän ei halua puhua Bagdadin tyylisen "vihreän vyöhykkeen" rakentamisesta, siltä varalta että militantit ottaisivat heidät tähtäimeensä, vaan pyyhkäisee vaarat surutta sivuun. "Kuinka monia luoteja sinä olet joutunut väistelemään? Meillä on alue, joka on tarpeeksi turvallinen." Ehkä, mutta se kattaa vain Amisomin leirin. Itse kaupungissa täytyy edelleen suunnistaa huolella, ainakin tusinan aseistetun ja lojaalin turvamiehen saattamana.

Äkisti, kenraalin äänensävy muuttuu, huolettomasta itsevarmuudesta joksikin ahdistusta muistuttavaan. "Tämä on meidän viimeinen toivomme. Meillä ei ole varaa menettää tätä tilaisuutta," hän sanoo.

Tilaisuus, johon hän viittaa, on länsimaiden tukeman VLH:n uuden hallituksen muodostuminen. Se on pienempi tiimi, joka koostuu suurelta osin valtavan diasporan riveistä kutsutuista teknokraateista. Kenraali Mugisha vaikuttaa luottavaiselta sen suhteen, että uudelleenorganisointinsa jälkeen VLH aloittaa vihdoinkin korruption vastaisen työn, alkaa maksaa sotilailleen, ja muuttuu, kuten hän hienovaraisesti ilmaisee "läpinäkyvämmäksi... ja vastuullisemmaksi. Me olemme hyvin optimistisia ja iloisia tästä uudesta hallituksesta."

Eräs VLH:n koe tulee olemaan se, tulevatko sen ministerin pysymään Mogadishussa itsessään. Sen edeltäjillä on ollut tapana kuluttaa enemmän aikaa Nairobissa, juonitellen ja kinastellen. VLH:n protokollapäällikkö Mursal Saney vakuuttaa minulle, että asiat tulevat toimimaan hyvin eri tavalla. "Nyt me työskentelemme 18 tuntia päivässä. Me jaamme hotellihuoneemme ja joskus meillä ei ole paikkaa, missä nukkua." Hänen pomonsa, presidentti Sheikh Sharif Sheikh Ahmad, vakuuttaa myös, että hänen uusi tiiminsä on tehtävänsä tasalle. Kun kysyin häneltä, miten se eroaa edellisistä, yhtä itsevarmoista hallituksista jotka ovat tulleet ja menneet vuosien varrella, hän vastaa minulle yhdellä sanalla. "Kokemus."

Aika ei ole kuitenkaan VLH:n puolella. Sen mandaatti päättyy ensi elokuussa, ja ennen sitä sen täytyy laajentaa poliittista tukijalkaansa. Todennäköisesti se pystyy siihen vain, jos se kykenee näyttämään konkreettisia saavutuksia Mogadishussa, ja tämä puolestaan on Amisomin, ja sitä tukevan laajemman kansainvälisen yhteisön varassa. Seuraavien kuukausien läpi luoviminen tulee olemaan hankalaa.

[jopparai]

Suuret kiitokset vaivannäöstä ja hyvästä käännöksestä.
You are the man!

[LW]

Rahan perässä loikkaavia sotilaita ymmärrän kyllä sikäli, että jos ainoa markkinakelpoinen taitosi on AK-47:n käyttö, ja jotenkin pitäisi se perhe elättää, tilanteesi on harvinaisen nihkeä, jos palkka tulee kuukausia myöhässä tai ei ollenkaan.

Toivon mukaan väliaikainen hallitus saa aikaan edes jotain. Mitään ihmeitä on tietenkään täysin turha siltä odottaa, mutta kun vaihtoehto on al-Shabab, melkein mikä tahansa alkaa näyttää hyvältä. Täysin hyödytöntä kinastelijoiden ja selkäänpuukottajien joukkoa on tietysti täysin turha tukea - ja tässä tilanteessa kannattaneekin siirtyä tukemaan artikkelissa mainittua Somalimaan tyylisiä paikallisia hallituksia - mutta jos tästä uudesta uljaasta hallinnosta on johonkin, ei välttämättä olisi laisinkaan huono idea nostaa Amisomin sotilasmäärä sinne 20,000:n tienoille. Tokihan se maksaa, mutta eipä pakolaisuuteen ja merirosvouteen erikoistunut Somaliakaan halvaksi tule, ja kiihkojihadistien kanssa kaveeraava islamistihallitus olisi suoranainen turvallisuusriski, muun muassa siksi, että kiitos somalidiasporan, terroristien soluttaminen länsimaihin ja niiden täältä värvääminen olisi sille suhteellisen helppoa. Ei sikäli, että sen enemmistöä voisi mistään väkivaltaisesta uskonkiihkoilusta juuri syyttää, mutta syrjäytyneet nuoret miehet, joita kyllä riittää, ovat usein alttiita ääriliikkeiden lumolle.

[tarhuri]

Kokonaisuudessaan tuo, sinänsä mainio, juttu oli kovin pessimistinen, kun siitä otetaan "löysät" pois.  Ratkaisuksi tarjotaan jälleen kerran valkoisen miehen, muilla sitä ei näköjään ole?, rahankippaamista Somaliaan.  Sitähän on kokeiltu jo vaikka kuinka kauan:  raha kyllä häviää kuin kusi lumeen ilman mitään vaikutusta.

Jos vaikka jotenkin joku ryhmittymä saisikin vallattua Somalian itselleen, se ryhmittymä alkaisi välittömästi taistella keskenään ja sota jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Tuohon maahan, niinkuin moneen muuhunkaan maahan, jolla ei ole minkäänlaista perinnettä tuntemaamme demokratiaan, ei rauhaa saada kuin diktatuurilla, sellaisella diktatuurilla, joka kovakätisesti vaientaa opposition ennen kuin oppositio tietää olevansa oppositio.  Näin ikävästi ovat Somalian asiat, olleet jo kauan.  Todellinen Kankkulan kaivo, ehkäpä Afrikan pahin.

[Nauris]

Täytyisi enemmän perehtyä Somalian edellisiin mönkään menneisiin rauhanturvaoperaatioihin, mutta tällä kertaa suurin ero edellisiin on varmasti siinä, että rauhanturvaajat ovat enimmäkseen afrikkalaisia Ugandasta ja Burundista. En tiedä, onko rauhanturvaajien rodusta mitään hyötyä, mutta ainakin on parempi, että afrikkalaiset yrittävät itse laittaa maanosansa ongelmia kuntoon vaikka operaation rahoituksesta merkittävä osa tuleekin länsimailta.

Onhan se myös halvempaa työllistää afrikkalaisia rauhanturvaajiksi kuin lähettää valkonaamoja suurella palkalla ihosyöpää hankkimaan. Valitettavasti näin Suomi on tekemässä lähettäessään valkonaama sotilaita lomalle Somalian rannikolle vaikka järkevämpää ja edullisempaa olisi ollut yhteistyö Puntmaan hallituksen kanssa merirosvoilua vastaan.

Puntland security improves stability in Africa, Middle East
Puntland turns against Somali pirates
UN official glad about new Somali force but wary
Ethiopia and Kenya differ on Somalia

Edellisistä YK:n valtuuttamista operaatioista on kulunut jo 15-vuotta, jonka takia voisi luulla monen somalin olevan täysin kyllästynyt rauhattomuuteen. Ongelmaksi ovat tulleet vain Al-Shabaab ja monet muut rauhattomuutta aiheuttavat ryhmittymät, joiden tuhoamiseen tarvitaan ulkopuolista apua ja tietenkin myös somalien omaa hyväksyntää ja osallistumista mm. sotilaallisesti.

Täytyy vain toivoa, että Amisom yhdessä sotimisesta tarpeekseen saaneiden somalien kanssa saavat Etelä-Somaliassa ja varsinkin Mogadishussa rauhan aikaan, koska jos niin ei käy jatkuu somalien turvapaikanhaku Suomeen pahimmassa tapauksessa vielä seuraavat 20-vuotta. Tässä mielessä raha, mitä nyt käytetään Somalian rauhaanpakottamiseen on hyvin pieni verrattuna siihen kuinka paljon kustannuksia somalit aiheuttavat kymmenien vuosien aikana länsimaissa.

Somalipakolaisia rauhanturvaajiksi
EU:n nopean toiminnan joukot
Jääkärikomppania Suomesta Somaliaan?
Abdirahim Hussein: Uussuomalaiset armeijan palvelukseen
Somalian rauhanturvaajat
Suomi saattaa kouluttaa terroristeja Afrikassa
Nation to Train 1,000 Somali Soldiers
Terroristijärjestö rekrytoi somaleja tukholmalaislähiössä
Pohjolan somalien painajainen (al-Shabaab rekrytoi)
Ollako vai eikö olla turvallinen? 1/2