Kaleva: Onko sana vapaa?

[do.ut.des]

Suomessa pidetään sananvapautta itsestään selvänä. Jokainen voi painattaa mitä huvittaa tai julistaa nettikommentaareissa ajatuksiaan niin paljon kuin sielu halajaa. Sananvapaudessa on toinenkin ja ehkä tärkeämpi puoli: kansalaisen oikeus päästä tärkeään tietoon käsiksi. Takavuosina se oli rajoitettua, jos asia koski ulkopolitiikkaa tai täsmällisemmin sanottuna meidän idänpolitiikkaamme.

Tunnetuimpia tapauksia oli se, kun kustannusyhtiö Tammi kärräsi 1974 kaatopaikalle jo valmiiksi präntätyn painoksen Aleksandr Solzhenitsynin kirjasta Vankileirien saaristo. Komennon antoi itse presidentti Urho Kekkonen ja lähetti sitä toteuttamaan silloisen pääministerin Kalevi Sorsan.

Asiastahan tehtiin sittemmin eduskuntakysely. Ulkoministeri Ahti Karjalainen vannoi käsi maksalla, että minkäänlaista painostusta ei ole esiintynyt. Kustantaja oli muka itse tullut johtopäätökseen, että eipä Solzhenitsynin tekstejä varmaan kukaan haluakaan lukea.

Tuolloista painostajaa eli Neuvostoliittoa ei ole enää olemassakaan, mutta silti Suomen kustannusmaailma näyttää suhtautuvan määrätynlaisiin teoksiin "hienotunteisesti".

Länsimaailman yliopistoissa on alettu tuottaa uutta tutkimusta nimenomaan Stalinin ajasta, mutta niitä kirjoja ei suomalainen näe muuta kuin englanninkielisinä. Kattava luettelo olisi pitkä, mutta mainitaan vain muutamia: Pulitzerin palkinnon saaja Anne Applebaumin Gulag, professori Richard Overyn The Dictators (vertailu Stalinin ja Hitlerin välillä), professori Robert Gellatelyn Lenin, Stalin and Hitler, professori Orlando Figesin The Whisperers, joka kuvaa 800 sivulla Stalinin aikaista arkipäivää. Kaikki tutkimukset ovat perusteellisesti dokumentoituja, lähteet tarkistettavissa.

Jos kirjankustantajilta kysyisi asiasta, he ehkä vastaisivat, ettei tuollaisia teoksia kannata kääntää näin pienelle kielialueelle. Virossa lukijoita on vain viidennes suomen kielen käyttäjistä, mutta kirjoja on kannattanut kääntää, sillä ne ovat käyneet hyvin kaupaksi.

Mistä voi olla kysymys? Ettei meillä vain olisi taas itsesensuuri hiipimässä?

Venäjällä on etsitty hiki päässä repaleista kansaa yhdistävää tekijää. Presidentti Boris Jeltsin haaveili monarkian palauttamisesta perustuslaillisessa muodossa. Ortodoksinen kirkko on saanut paljon uusia jäseniä, mutta sen suosio ei pure valtion eteläreunalla, koska alueen asukkaat ovat muslimeja.

Suurimmaksi yhteiseksi nimittäjäksi on valittu "voitto toisessa maailmansodassa". 70 vuotta sitten tehtyjä voimatekoja ylistetään, ja Moskovaan on hieman myöhäsyntyisesti tekeillä mahtava monumentti voittajien kunniaksi. Tällaisesta kampanjasta on ikävä kyllä vain yksi looginen seuraus: Sodan voittaja, generalissimus Stalin, ei mitenkään voi olla roistomainen diktaattori, vaan suuri sankari.

Mainitsemani läntiset teokset ovat asiasta eri mieltä, eikä heidän paljaaksi riisumansa hirmuhallitsija ole kovin kaunista katseltavaa. Tässä tullaan ongelman ytimeen: Putinilaisten mielestä moisia kirjoja kustantavat virolaiset ovat fasisteja, jotka yrittävät väärentää historiaa venäläisten vahingoksi.

Päälle käydään laajalla rintamalla alkaen Venäjän ulkoministeriöstä aina siihen nuorisosakkiin, joka melkein hajotti Tallinnan keskustan pronssisoturikriisin aikana.

Samalla kannalla olevia "antifasisteja" on Suomessa vain kourallinen, mutta oi kuinka paljon onkaan kustannus- ja viestintämaailmassa entisiä Kulttuurityöntekijäin liiton jäseniä. He eivät enimmäkseen liene mitään jälkistalinisteja tai myöhäistaistolaisia, mutta varmaankaan he eivät erityisesti halua muistella menneitä.

Tulihan riekuttua porukassa, josta itse Lenin antoi kuolemattoman määritelmän: "hyödylliset idiootit". Muuan sellainen on tutustunut noihin kirjoihin ja loihe lausumaan: "Kunnollinen suomalainen ei moista neuvostovastaista saastaa lue kuin korkeintaan perunakellarissa, kynttilänvalossa ja rukkaset kädessä."

Kirjoittaja on Tallinnassa asuva vapaa toimittaja ja kirjailija.


Jorma Rotko

http://www.kaleva.fi/uutiset/kesakolumni-onko-sana-vapaa/866586