1992-01-19 HS: SUOMALAINEN ITSEPUOLUSTUS! Hymyllä valloittaisimme maailman

[skrabb]

HS - Sunnuntai - 19.1.1992 - 11524 merkkiä - 1. painos

SUOMALAINEN ITSEPUOLUSTUS! Hymyllä valloittaisimme maailman
Suomalaisen edessä avautuvat pelottavat näkymät. Kadottaako hän sielunsa ja kielensä, jos hän ryntää maailmalle suin päin? Tuskin. Suomalaista voi sortaa, muttei lannistaa. Sen osoittaa jo hänen historiansa.

Anneli Sundberg

Suomalaiset on taas jotenkin saatu uskomaan, että he olivat viimeiset ihmiset, jotka tulivat alas puusta.

Eikä se ihme olekaan.

Niin vieraat valloittajat kuin oma eliitti ovat aina osanneet käyttää hyväkseen suomalaisten horjahtelevaa itsetuntoa: me olemme milloin sisäsiittoisuuden runtelemia moukkia, milloin uljaita teräskatseisia sotureita - miten vain herrat ovat milloinkin halunneet meidät nähdä.

Kilttinä ja lainkuuliaisena suomalainen ei ole pannut vastaan. Miten hän olisi voinutkaan, kun sekä moukkamaisuus että urheus yhdessä eräiden muiden enemmän tai vähemmän koristeellisten ominaisuuksien kanssa ovat vuosisatoja kuuluneet suomalaiseen luonnemytologiaan.

Kansallistunnetta viritellyt Daniel Juslenius kirjoitti jo 1600-luvulla suomalaisista näin:

"He ovat työteliäitä, uutteria, ponnistuksia pelkäämättömiä, pystyvät mihin ammatteihin hyvänsä eivätkä ainoastaan puhtaasti koneellisiin käsitöihin ja taitoihin, vaan myös filosofisiin ja muihin tutkimuksiin. Heillä on taipumusta kieliin, vapaisiin taiteisiin ja tieteisiin sekä he ovat varsin terävä-älyisiä, niin että heitä tässä tuskin mikään muu kansa voittaisi, jolleivät he suuntaisi harrastuksiaan niin eri tahoille. . . Jospa he samalla tavoin voisivat luopua tuomittavasta ulkomaalaisten ihailustaan, liian suuresta oman voiton tavoittelustaan sekä oman itsensä aliarvioinnista. Heidän arvonantonsa nousisi heti, kunhan he itse edes jossain määrin kunnioittaisivat itseään, sillä sanotaan: muut pitävät sinua niin suuressa arvossa kuin itse pidät itseäsi."

Jusleniuksen aikana suomalaiset eivät tienneet itsestään ja menneisyydestään juuri mitään. Heille piti keksiä historia, ja kun kerran keksimään ruvettiin, keksittiin kunnolla. Suomen kieli korotettiin yhdeksi maailman peruskielistä, ja suomalaisten annettiin polveutua suoraan Nooan pojanpojasta Maagogista. Puolentusinaa suomalaista kuningastakin näki päivänvalon, vaikkei heistä tähän mennessä ole tavattu merkkiäkään. Mielikuvitus saattoi laukata villisti ja vapaasti, sillä suomalaisten esihistoriasta on vain hajanaisia mainintoja siellä täällä muiden maiden arkistojen piiloissa.

Maininnoista käy ilmi, etteivät suomalaiset mitään rutusakkia olleet, vaikka jäivätkin vuosisadoiksi ruotsalaisten jalkoihin.

Esimerkiksi norjalaisilla viikingeillä oli hyvin katkeria kokemuksia suomalaisista, joita he yrittivät ryöstää 1000-luvulla. Kuningas Olavi Pyhä oli vähällä päästä hengestään, ennen kuin hänestä edes tuli pyhä. Hän purjehti voitonvarmana Suomen rannikolle verotettuaan ensin raskaasti gotlantilaisia ja tapettuaan suurimman osan hankaliksi heittäytyneistä saarenmaalaisista, mutta vauraat ja viekkaat suomalaisetpa pakenivat tavaroineen metsään. Norjalaiset säntäsivät perässä, mutta illan tullen heitä alkoi kammottaa. Kun he pimeässä kompuroivat takaisin laivoilleen, suomalaiset kävivät heidän kimppuunsa ja tappoivat suurimman osan. Loputkin olivat vähällä hukkua, kun suomalaiset ilkeyksissään nostattivat hirmuisen myrskyn.

Itsepäinen ja tanssitaidoton metsäläinen

Suomalaisten maineella noitina ja metsäläisinä on siis vankat perusteet, vaikka maineesta kristinuskon ja ruotsalaisuuden levitessä tulikin taakka. Suuret suomalaisuuden esitaistelijatkaan eivät 1800-luvulla hyväksyneet kärpässienihuppelissa koikkelehtivaa samaania suomalaiseksi tyypiksi. Ei. He tahtoivat karaistuneen, voimakkaan, kärsivällisen, elinvoimaisen ja sotakuntoisen kansan, joka elää Jumalan ja esivallan pelossa.

Sakari Topeliuksen ja J. L. Runebergin hyvää tarkoittavin ponnistuksin suomalaiset saivat minäkuvan, josta varsinkin suomalainen mies kärsii tänäkin päivänä.

Kaikista Runebergin salskeista sotaurhoista suomalaisen sankarin symboliksi valikoitui kirjailijan tuotannon ainoa täydellinen idiootti, Sven Dufva.

Topelius taas antoi suomalaisen miehen alemmuudentunnolle kunnolla potkua Maamme-kirjassaan, jossa hän kuvailee Mattia, kaikkien suomalaisten miesten keskivertoa.

"Nuorena sanotaan hänen tanssineenkin, mutta se lienee vaan panettelua, sillä nykyään ei kukaan saata huomata hänellä minkäänlaista tanssitaitoa."

"Luonteeltaan Matti on niitä, jotka eivät hätäile. Hän on jörömäinen ja ujosteleva. Mutta kun hän on istunut jonkun aikaa hyvien ystävien seurassa, näyttää hän vapautuvan ja ikään kuin muuttuvan olemukseltaan. Hänen juro muotonsa lientyy, hän saattaa tulla iloiseksi, jopa omalla laillaan sukkelaksikin."

"Koko maailma tietää senkin, että Matti on itsepäinen kuin synti: hänen itsepintaisuutensa onkin hänen kestävyytensä nurja puoli. Minkä hän on kerran saanut päähänsä, sen hän tahtoo viedä päätökseen. Missä hän on seisomassa, siinä hän seisoo; mutta jos häntä ei haluta, on turha vaiva ruveta houkuttelemaan häntä siihen. Eräs Matin veljistä, oikein pitkä mies, hukutti itsensä vesiämpäriin; se ei ollut helppo tehtävä, mutta hän oli päättänyt hukkua ja hukkui myös."

Ilman ämpäriin hukkuneen sisukkuutta suomalaiset tuskin olisivat pelastaneet omaa kieltään ja Uralin-aikuisia geenikummajaisiaan kaikenlaisilta päällepäsmäreiltä. Suomalaisia yritettiin tosissaan ruotsalaistaa 1700-luvulla, mutta yritys epäonnistui, vaikkei suomalaisia ollut kuin miljoona. Hiekkaan valuivat venäläistenkin ponnistukset.

Suomalaisten kammottava salaisuus

Vaikka venäläistymisuhka poistuikin Suomen itsenäistyessä, suomenkielinen Suomi ei tuntenut itseään vapaaksi. Taistelu yhden kielen ja yhden mielen puolesta jatkui pitkälle 1930-luvulle. Sisukas ruotsinkielinen vähemmistö piti maata otteessaan rahalla ja sivistyksellä. Helsingistä ei vielä 1920-luvulla tahtonut löytyä edes suomenkielistä parturia. Ruotsinkieliset katukyltit, ruotsalaiset nimet ja ruotsinkielisten tapa huutaa aina "emämaata" apuun tekivät suomenkielisen isänmaanystävän elämän yhdeksi helvetiksi.

Hampaitaan kiristellen kiihkeimmät suomalaiset joutuivat kuuntelemaan, miten suomenruotsalaiset ylvästelivät rodullaan ja kulttuurikielellään. Suomea sanottiin moukkien ja piikojen kieleksi, ja suomenkielistä kansaa haukuttiin pahimmoillaan barbaareiksi ja mongoleiksi.

Haukkuminen sattui kipeästi, varsinkin kun siinä oli vähän perääkin. Suomalaiset, myös ruotsinkieliset suomalaiset, kantoivat sisässään kammottavaa salaisuutta, pikkiriikkistä mongoligeeniä.

Henkisestä ja alueellisesta Suur-Suomesta unelmoinut 1930-luvun aitosuomalainen ei tosin suin surminkaan olisi myöntänyt itäistä perintöään. Hän piti kiinni vaaleasta, sinisilmäisestä, kansallispukuisesta Suomen neidosta - ja hyvästä syystä. Vähintään kaksikolmasosaa suomalaisten perimästä on läntistä, eikä hailakansinisiä silmiä ole missään muualla niin paljon kuin Suomessa. Mitä siitä, että ne saattavat olla lievästi vinot. Sehän on vain pikanttia.

Suomalaisten sisäinen kieli- ja arvovaltataistelu päättyi talvisotaan. Siellä kaatuivat rinnakkain suomenkieliset ja ruotsinkieliset, kiihkoisänmaalliset porvarit ja kansainväliseen luokkasolidaarisuuteen uskovat kommunistit.

Sotien jälkeen suomalaisilla ei ollut paljon varaa keskustella siitä, keitä he ovat ja minne menossa. Maa oli pilkottu ja monet suomalaisten symbolit kielletty voittajan mahtikäskyllä. Sotakorvauksia makseltiin, ruokaa jonotettiin ja sankarihautoja hoidettiin, mutta ylpeilemisen aiheet olivat vähissä - ainakaan niistä ei saanut ääneen puhua. Suomalaisia opetettiin kovalla kädellä olemaan hiljaa, kun suuremmat puhuvat.

Aika sujuvasti se kävi suomalaisilta vuosisatojen harjoittelun jälkeen.

Isänmaasta ja isänmaallisuudesta tuli vähitellen 1960-luvulla rumia sanoja. Sodanjälkeiset suuret ikäluokat saivat maailmalta kaikenlaisia rauha ja rakkaus -vibraatioita ja kääntyivät ensin Vietnamin sotaa ja sitten Suomen omia sotia vastaan.

Edellisen sukupolven verivihollinen, Neuvostoliitto, alkoi saada sympatiaa sitä mukaa kuin vasemmistovirtaukset levisivät nuorisoon. Kaikki mitä "maan verellä lunastaneet" sukupolvet kannattivat, sitä uudet vastustivat. Suomen lippua häpäistiin mennen tullen, samoin C. G. Mannerheimia. Hulluimmillaan 1970-luku yritti tehdä J. V. Snellmanista jonkinlaista esistalinistia, jatkosodan käpykaartilaisista sankareita ja V. I. Leninistä Suomen parasta kummisetää.

Urheilijat valaisevat synkän arjen

Kohtalon ivaksi kai on laskettava, että juuri tämän sukupolven sukupuolettomilla rauhanleluilla kasvatetut lapset nyt ihannoivat talvisotaa ja haluavat tietää siitä kaiken. Niiteistä, hiuksista ja mustasta väristä kootut hevirokkarit, joiden sanavarastoon kuuluu seitsemän englanninkielistä ja kolme suomenkielistä sanaa, halveksivat rauhanomaisen rinnakkainelon tympeän periaatteen sisäistäneitä isiään ja äitejään, mutta polvistuvat kunnioituksesta sotaveteraanisoisän edessä.

He eivät ole tienneet, että Suomella on näin sankarillinen ja ylväs menneisyys!

Kouluviranomaiset ovat panneet merkille nuorten aivan uudenlaisen kiinnostuksen omaan suomalaisuuteensa. Armeija on jälleen suosittu: aseistakieltäytyjiä halveksitaan. Ylpeilyn aiheita haetaan menneisyydestä, kun niitä ei tänään tunnu heltiävän. Kuka nyt jaksaisi leveillä sillä, montako sellutonnia Suomi tuottaa.

Kansallisen ylpeyden tunnetta sodanjälkeisessä Suomessa ovat pitäneet yllä vain urheilijat. Tuskin löytyy suomalaista, joka ei tuntisi pientä mielihyvän värähdystä, kun Toni Nieminen liitelee voittoon.

Sillä hetkellä suomalainen unohtaa pelätä tulevaisuutta, jonka hän on jo pari vuotta nähnyt harvinaisen synkkänä, niin synkkänä, että hän on kerta kaikkiaan lakannut uskomasta suomalaiseksi syntymisen onneen ja autuuteen.

Hän pelkää, että muu Eurooppa nielaisee hänet kuin yskänlääkkeen.

Hän pelkää, että muu Eurooppa sylkäisee hänet suustaan.

Hän pelkää, että venäläiset tulevat.

Hän pelkää, että suomalainen maa ostetaan hänen jalkojensa alta.

Hän pelkää luultavasti turhaan. Niin moneen kertaan suomalaista kulttuuria, kieltä ja selviämiskykyä on koeteltu historian eri vaiheissa.

Suomalaista historiaa kirjoillaan elävöittänyt Kaari Utrio nauraa ajatukselle, että EY tai IVY tai mikään kirjainyhdistelmä voisi ikinä hävittää suomalaisen identiteetin.

"Suomalaisten ehkä merkittävin puoli on tavattoman voimakas tietoisuus omasta kansallisuudesta. Onhan tässä jumalauta oltu 800 vuotta vieraan vallan alla. Ruotsalaiset eivät pystyneet meitä muuttamaan eivätkä venäläisetkään. Miten siihen pystyisivät ranskalaiset? On todellinen epäluottamuslause tätä kansaa kohtaan kuvitella, että siltä häviäisi identiteetti!"

Utriota harmittaa suunnattomasti tapa, jolla suomalaisia verrataan ulkomaalaisiin. "Suomalaista sähköasentajaa verrataan Oxfordin professoriin. Se on tosi väärin. Suomalaista junttia pitää verrata englantilaiseen tai ranskalaiseen junttiin. Ei niissä mitään eroa ole."

"Kun kaikki seulotaan, meille jää käteen korkeasti koulutettu, mutta ujo ja hiljainen kansa. Meidän ainoa puutteemme on, ettemme osaa hymyillä. Hymyilemällä saisi kaiken anteeksi!" 

[tusujusuu]

En henkilökohtaisesti usko, että tällaista materiaalia on voitu Helsingin Sanomissa julkaista. Rasistista ja taantumuksellista tekstiä. Minkä suunnan Hesari onkaan uuden päätoimittajan myötä ottanut?

Edit: Jaa joo, 1992.

[Lodi]

Ahaa ... siis Kaari Utrion mielestä sähköasentaja on tyypillinen "juntti".

[Lemmy]

No vuonna 1992 saattoi olla.

[Golimar]

Itse kuulin Sven Tuuvasta lapsena ja minulle kerrottiin että hän oli sankari ja sen tajusin itsekin kun luin Sven Tuuvasta, hän oli sankari , jolle ei ole vertaa.