Evl. Hirvonen: Ulkopolitiikkamme hyväuskoisuus 1930-luvulla

[OlliH]

Tiedote 18.10.2009, julkaisuvapaa
Tuomo Hirvonen [email protected]
Pro Karelia ry  http://prokarelia.net


http://prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=1861&author=114
ULKOPOLITIIKKAMME HYVÄUSKOISUUS 1930-LUVULLA

Ye-everstiluutnantti Tuomo Hirvosen esitelmä Tarton rauha ry:n Tarton rauhan muistotilaisuudessa 18.10.2009.Balderin salissa, Helsingissä.

+

Voi poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan! Nämä vuonna 1654 kuolleen ruotsalaisen valtiomiehen Aksel Oxenstiernan sanat tulevat väkisinkin mieleen, kun syventyy tarkastelemaan Suomen tasavallan ylimmän valtiojohdon ja korkeimman virkamieskunnan päätöksiä vuodelta 1939.

Kunnioitetut sotaveteraanit! Arvoisat Tarton rauha ry:n jäsenet! Hyvät naiset ja herrat!

Muistellessamme talvisotaa edeltänyttä poliittista kehitystä maassamme meidän on pidettävä mielessä, ettei historian tutkiminen ei saisi mennä virheiden kaiveluksi eikä vastuullisten henkilöiden syyttelyksi. Päättäjät ovat uskoneet toimineensa oikein ja parhaan ymmärryksensä mukaan sekä pitäneet tavoitteenaan mahdollisimman hyvää lopputulosta.

Tätä periaatetta Aksel Oxenstiernakaan ei asettanut kyseenalaiseksi. Hän tarkoitti kuuluisalla tokaisullaan ihmisen älyn, tiedon ja taidon vajavaisuutta.

Toisaalta historian kirjoitus ei saisi olla vääriksi osoittautuneiden ratkaisujen peittelyäkään. Totuus olisi uskallettava tuoda rehellisesti esille ja tehdyistä virheistä pitäisi ottaa oppia. Vuonna 1939 lienee saavutettu kaikkien aikojen Suomen ennätys virhearviointien määrässä. Oppia niistä ei kylläkään ole otettu.

Virheellisiin johtopäätöksiin ja vääriin ratkaisuihin päätyneet poliitikot säästyivät meillä julkiselta kritiikiltä, koska he joutuivat seuranneiden sotien aikana kantamaan erehdyksistään raskaan vastuun. Niin tutkijat kuin Suomen kansan yleinen mielipidekin on käsitellyt tuolloisia vastuun kantajia hellästi. Heistä tehtiin jo sotien aikana ihailtuja valtiomiehiä, ja heidän tekonsa selitettiin harkitusti parhain päin.

Hyvänä apuna positiivisten mielikuvien muodostamisessa toimivat sensuuri ja valtion johtama tiedotustoiminta. Kansalaisten sympatiaa poliittisia johtajia kohtaan lisäsivät sotasyyllisyystuomiot. Ne koettiin meillä epäoikeudenmukaisiksi kostotoimiksi, joilla Neuvostoliitto purki kiukkuaan hengissä selvinnyttä vihollisvaltiota kohtaan.

Harvoin on rohjettu luopua hienotunteisuudesta, kun on etsitty syitä ulkopoliittiselle näköalattomuudelle ja hyväuskoisuudelle, jota valtiojohtomme edusti 1930-luvun loppuvuosina. Eräs suorin sanoja oli akateemikko Paavo Haavikko. Hän nimittäin kirjoitti – tosin vuosia sotien jälkeen - että maanpuolustuksen kannalta pahin mahdollinen tilanne syntyy silloin, kun korkein valtiojohto joutuu talousmiesten käsiin. Talousmiehet säästävät kaikessa muussa paitsi ihmishengissä.

Juuri näin kävi Suomessa. Tasavallan presidentti Kyösti Kallio oli maatalousmies ja kiinnostunut erityisesti karjataloudesta. Pääministeri Aimo Cajander kuului metsätalouden asiantuntijoihin. Valtiovarainministeri Väinö Tanneria kiinnosti valtion finanssitalous ja siviilitoimensa puolesta liiketalous. Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti oli keskittynyt rahatalouteen.

Sotatalous ja maanpuolustus yleensäkin olivat näille herroille vieraita aloja. Heistä vain Kallio oli saanut miehistötason sotilasopetusta vanhan väen aikana. Hänestä oli koulutettu kiväärimies reservikomppanian kertausharjoituksissa.

Cajander ja Tanner saavuttivat kutsuntaiän 1900-luvun alkuvuosina, jolloin Suomen sotaväkeä oltiin jo lakkauttamassa. Rytin tullessa varusmiesikään 1910 suomalaisten nuorten miesten asepalvelus korvattiin rahalla maksamalla niin sanottuja sotilasmiljoonia Pietarin hallitukselle.

Varatuomari Väinö Alfred Tanner oli sosiaalidemokraattisen liikkeen vaikutusvaltaisin henkilö Suomessa punakapinan päättymisestä lähtien. Tannerin vastenmielisyys aseita kohtaan rajoitti hänen kykyään tarkastella sotilaallista maanpuolustusta ennakkoluulottomasti. Hänen ulkomaiset yhteytensä rajoittuivat lähinnä skandinaavisiin veljespuolueisiin, jotka kaikki pitivät oman maan puolustamista toisarvoisena.

Niiden antaman esimerkin mukaisesti Tanner vastusti valtion varojen osoittamista sotaväelle. Johtamansa vähemmistöhallituksenkin hän antoi kaatua 1927 ehdottamalla suojeluskuntien lakkauttamista ja koko puolustushallinnon pääluokan poistamista valtion menoarviosta.

Kun Sdp saavutti 1930-luvulla yhden kolmasosan määrävähemmistön eduskunnassa, pystyi oppositio sanelemaan ylärajan puolustusmäärärahoille. Porvarihallitusten kädet olivat sidotut Sdp:n vahvan miehen ilmoitukseen, miten suuren markkamäärän puolue salli käytettävän sotilasmenoihin.

Tannerin mielestä Suomen olisi pitänyt luopua yleisestä asevelvollisuudesta, sillä 20 000 miehen ammattiarmeija olisi suoriutunut kirkkaasti rajojemme puolustamisesta.

Hän kehui erityisesti Norjan sosiaalidemokraattisen hallituksen ratkaisua, kun se luopui rannikkotykistön modernisoinnista ja teki harkitun päätöksen päästää linnakkeet rappeutumaan.

Tanner ei uskonut sellaiseen uhkakuvaan, että Puna-armeija saattaisi tilaisuuden tullen ylittää itärajamme ja siirtää sotatoimet Suomen maaperälle, kuten Boris Jartsev ja Boris Stein olivat ennustaneet.

Vielä keväällä 1939 Väinö Tanner tokaisi, että Suomen työläisen todellisia vihollisia ovat suojeluskunnat, eikä suinkaan sosialistinen Neuvostoliitto. Tätä periaatetta noudattaen SDP:n ja SAK:n jäseniltä oli kielletty kuuluminen suojeluskuntiin. Seurauksena oli puolueesta ja ammattijärjestöstä erottaminen.

Järjestynyt työväki ei saanut myöskään osallistua Kannaksen linnoittamistöihin eikä luovuttaa rahaa niitä tukeviin keräyksiin. Sen sijaan Tanner vetosi voimakkaasti kannattajiinsa, että nämä osoittaisivat avokätisyyttä SDP:n johdolla toimeenpantuihin rahankeräyksiin Espanjan sisällissodan sosialistiselle osapuolelle.

Valtion korkeimmasta johdosta löytyi vain yksi henkilö, joka oli Hitlerin valtaannoususta lähtien ennustanut Euroopan syöksyvän kohti toista maailmansotaa. Hän oli puolustusneuvoston puheenjohtaja sotamarsalkka Gustaf Mannerheim. Harva ihminen Suomessa seurasi Mannerheimin tavoin Saksan Kansallissosialistisen puolueen ohjelman edistymistä, mikä näkyi sotaväen kasvattamisena ja asehankintoina.

Mannerheim otti tosissaan Leningradin puoluejohtajan Andrei Zdanovin esittämät uhkaukset. Tämähän ilmoitti, ettei Neuvostoliitto jää silmät ummessa odottamaan Saksan hyökkäystä maaperälleen.

Jos sota Euroopassa syttyy, Puna-armeija tulee hyökkäämään Suomeen ja siirtämään siten taistelut mahdollisimman kauas Leningradista. Tämän asian Zdanov toisti useassa julkisessa puheessaan.

Saman näkökohdan toisti myös lähetystösihteeri Boris Jartsev kesällä 1938 neuvotteluissaan ulkoministeri Rudolf Holstin kanssa samoin kuin vuotta myöhemmin tavatessaan Holstin seuraajan Eljas Erkon. Kumpikaan ulkoministerimme ei suhtautunut vakavasti Jartsevin neuvottelupyyntöihin.

Ei niitä ottanut todesta myöskään pääministeri Aimo Cajander, joka kesällä 1939 käännytti Neuvostoliiton entisen Helsingin lähettilään Boris Steinin oveltaan ja ohjasi hänet ulkoministeri Erkon pakeille. Erkko puolestaan katkaisi keskustelut, ennen kuin ne muuttuivat "liian virallisíksi". Olihan maittemme välillä voimassa hyökkäämättömyyssopimus. Sen katsottiin riittävän.

Suomen hallituksella ei kesällä 1939 ollut realistista kuvaa sen enempää itänaapurin aikeista kuin Euroopassa vallinneesta kansainvälisestä tilanteestakaan. Korkein valtiojohtomme eli omissa sisäpoliittisissa ympyröissään ja kävi keskuudessaan presidenttipeliä.

Kyösti Kallion terveys horjui näet pahasti. Hän oli tämän tästä sairauslomalla, ja pääministeri Cajander toimi pitkät ajat presidentin sijaisena. Kallion odotettiin luopuvan pian tehtävistään, ja Cajanderista uumoiltiin hänen seuraajaansa.

Kesäkuussa 1939 sotamarsalkka Mannerheim oli niin vakuuttunut suursodan syttymisestä, että hänen mielestään Suomen oli lopultakin pantava ilmapuolustus kuntoon. Marski valtuutti eversti Paavo Talvelan neuvottelemaan hävittäjäkaupoista Yhdysvalloissa.

Talvela onnistuikin yhdessä Washingtonin lähettiläämme Hjalmar Procopén kanssa pääsemään sellaiseen sopimukseen, että ilmavoimillemme toimitetaan Atlantin takaa parisen sataa uudenaikaista hävittäjää. Yhdysvaltalainen liikepankki lupasi antaa tarvittavan lainan edellyttäen, että Suomen hallitus takaa sen. Meillä oli USA:ssa tuohon aikaan hyvä maine velan takaisin maksajana.

Juhannusalusviikolla 1939 Mannerheim esitteli mielestään onnistuneen kauppasopimuksen valiokunnalle, joka pohti perushankintojen rahoittamista. Marski päätyi tilannekatsauksessaan sellaiseen johtopäätökseen, että elimme varustautumisen kannalta viimeisiä viikkoja. Hänen mukaansa sota syttyy hetkellä millä hyvänsä, ja sen jälkeen aseita ei maailmalta enää ostettaisikaan.

Kokoukseen osallistunut Väinö Tanner ilmoitti siltä istumalta, ettei valtiovarainministeriö tule osoittamaan markkaakaan mokomaan asekauppaan. Suomi ei hänen mukaansa tarvinnut hävittäjiä, joilla vain pommitettaisiin työläisiä.

Niin ikään paikalla ollut pääjohtaja Risto Ryti ilmoitti, ettei Suomen Pankki tulisi antamaan valuutan maastavientilupaa tämän tapaiseen tarkoitukseen.

Marski loukkaantui, sanoi eroavansa puolustusneuvoston puheenjohtajan tehtävistä ja marssi ulos. Huoneeseen jäänyt Tanner totesi silloin, että "vanha sotamarsalkka näyttää menettäneen järkensä. Hänen oikea paikkansa olisikin mielisairaalassa."

Mannerheim jätti presidentin kansliaan eroanomuksensa, jonka Cajander empimättä hyväksyi. Kyösti Kallio sai tiedon sijaisensa ratkaisusta kuunnellessaan patterikäyttöisestä radiosta Suomen Tietotoimiston iltauutisia kesähuvilalla Mäntässä. Hän oli lääkärin suosittelemalla lomalla vuorineuvos G. A. Scherlaciuksen piilopirtissä, johon ei tullut sähkölinjaa eikä puhelinjohtoa.

Presidentti järkyttyi kuulemastaan. Hän lähti patikoimaan pikkukengissä huonokuntoista kärrytietä pitkin kohti taloa, josta löytyi lähin puhelin. Matkaa sinne kertyi kymmenisen kilometriä, minkä tämä sydänvikainen toipilas taittoi reilussa kahdessa tunnissa.

Presidentti tilasi kaukopuhelun sijaiselleen Aimo Cajanderille ja ilmoitti tämän menneen liian pitkälle, kun erottaa tehtävästään hänen nimittämänsä puolustusneuvoston puheenjohtajan.

Cajander sai haukkumisten jälkeen tehtäväkseen peruuttaa päätös ja hoitaa asiat siihen malliin, että Mannerheim jatkaa entisessä toimessaan. Hallitus joutui vaikean tehtävän eteen, jossa sen piti turvautua karkeisiin valheisiinkin.

Hattu kädessä se riensi lepyttämään marskia ja rukoili tältä anteeksiantoa sekä lupasi myöhemmin syksyllä ottaa perushankinnat uuteen tarkasteluun. Lehdistölle kerrottiin, ettei sotamarsalkkaa suinkaan ole erotettu, vaan kysymyksessä oli ministeri Erkolle sattunut paha erehdys.

Mannerheim suostui perumaan eronsa, mutta toivoi mielessään, että hallituksen silmät avautuisivat elokuun alussa Kannaksella pidettävien sotaharjoitusten aikana. Hän oli näet tietoinen puolustusvoimien johdon pyrkimyksistä esitellä avoimesti puutteita, jotka rajoittivat joukkojemme operaatiokykyä.

Hallitus ei tuntenut suurtakaan mielenkiintoa sotaväen huolenaiheita kohtaan, eikä syventynyt Kannaksen sotaharjoituksessa esiin tulleisiin epäkohtiin.

Ulkomaiset sotilasasiamiehet sitä vastoin tarkkailivat harjoituksia tiiviisti ja tekivät niistä teräviä havaintoja. He antoivat jo paikan päällä lausuntoja, jotka eivät olleet Suomen puolustuskykyä mairittelevia. Joukon teräväkielisin oli italialainen eversti. Lehtihaastattelussa hän piti sotaväkemme pahimpana ongelmana panssarintorjunta- ja ilmatorjunta-aseiden puuttumista sekä heikkoa kenttätykistöä.

Sen verran Kannaksen sotaharjoitus kiinnosti sentään presidentti-ylipäällikön sijaista pääministeri Cajanderia, että hän saapui ottamaan vastaan Viipurissa pidetyn loppuparaatin ja oli isäntänä juhlapäivälisillä hotelli Espilässä.

Cajander oli perillä ulkomaisten sotilasasiamiesten antamasta kritiikistä ja halusi vastata siihen. Espilän puheessa hän onnitteli Suomea, ettei se ole tuhlannut varojaan aseisiin, jotka olisivat vain ruostuneet.

Cajanderin esimerkkiä noudattaen Tanner käytti täsmälleen samaa ilmaisua puhuessaan seuraavana päivänä 13. elokuuta 1939 Forssassa SDP:n edeltäjän Suomen työväenpuolueen perustamisen 40-vuotisjuhlassa.

Sitten valkeni elokuun 24. päivän aamu 1939. Suomen Tietotoimisto oli jo välittänyt medialle Berliinin radion yöllä antaman ilmoituksen, että Saksan ja Neuvostoliiton välillä oli solmittu hyökkäämättömyyssopimus. Suomen hallituksessa tunnettiin helpotusta. Nyt ei Neuvostoliitollakaan ollut tarvetta pelätä Saksan hyökkäystä Leningradiin Suomen alueen kautta, kuten meille oli toitotettu.

Huhuttiin, että hyökkäämättömyyssopimuksessa Molotov ja von Ribbentrop olisivat päässeet yhteisymmärrykseen muustakin kuin pidättäytymisestä vihamielisistä toimista toisiaan kohtaan.

Epäilyksiä oli ilmassa, mutta Saksan lähettiläs Wipert von Blücher valehteli ulkoministeri Eljas Erkolle, ettei Suomi liity millään tavalla kyseiseen sopimukseen. Erkko uskoi häntä eikä omaa Washingtonin lähettilästämme Hjalmar Procopéta, joka sähkötti, että Hitler oli luovuttanut meidät Neuvostoliiton etupiiriin.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä 1939 kokoontui Helsingissä heinäkuussa valittu eduskunta avajaisistuntoonsa. Siinä pitämässään puheessa tasavallan presidentti Kyösti Kallio totesi, ettei Suomen ulkopoliittinen tilanne ole milloinkaan ollut yhtä hyvä kuin juuri tuolloin.

Toinen maailmansota oli alkanut kuusi tuntia aikaisemmin, ja Kallio tiesi sen. Hän muisti varmasti myös Andrei Zdanovin uhkaukset, että suursodan syttyessä Puna-armeija tulisi hyökkäämään Suomeen sopimuksista välittämättä. Esimerkki osoittaa, että maamme poliittinen johto eli tuohon aikaan omissa harhakuvitelmissaan ymmärtämättä kansainvälistä kehitystä.

Ribbentrop-sopimuksen allekirjoituksesta oli kulunut vain viikko ja yksi päivä, kun Natsi-Saksa ryhtyi toteuttamaan sitä hyökkäämällä Puolan kimppuun. Varsovan hallitus oli käytännössä jo kukistunut ennen kuin Neuvostoliitto ehti saaliinjaolle.

Kun Puola oli raadeltu, Kreml ei enää viivytellyt. Baltian maat ja Suomi kutsuttiin vuorotellen Moskovaan neuvottelemaan rajajärjestelyistä ja sotilastukikohdista. Meidän osaltamme kehitys johti talvisotaan tunnetuin seurauksin.

Moskovan neuvottelut syksyllä 1939 osoittautuivat näytelmäksi, jolla Stalin ja Molotov yrittivät hämätä todelliset tarkoitusperänsä. Onneksemme Cajanderin hallitus suostui sentään Mannerheimin esitykseen käynnistää ylimääräiset harjoitukset ennen lokakuun puoltaväliä. Näin kenttäjoukkomme ehtivät edes vähän valmistautua vastaanottamaan Puna-armeijan iskun, joka alkoi marraskuun viimeisenä päivänä.

Se pudotti maamme poliittisen johdon reaalitodellisuuteen. Kun viimeistä päivää vallassa ollut Cajanderin hallitus haki ilmasuojaa valtioneuvoston rakennuksen pihalla halkopinojen välistä, ymmärsivät kaikki muut ministerit paitsi Tanner, että nyt oli tosi kysymyksessä.

Tanner oli vielä sitä mieltä, että suurvaltanaapuri vain pelottelee ja käy hermosotaa. Hän oli yhä vakuuttunut siitä, etteivät vasemmistoon kuuluvat reserviläisemme nostaisi aseitaan työläisvaltiota vastaan.

Yllätykseksi SDP:n vahvalle miehelle näin kuitenkin kävi. Tapahtui ihme, jolle on jälkeenpäin yritetty löytää selityksiä. Yksi lienee se, että Kyösti Kallio ymmärsi nimittää Väinö Tannerin toiseksi neuvottelijaksemme Juho Kusti Paasikiven pariksi Moskovaan.

Itse neuvotteluille Tannerin mukana olosta ei ollut sanottavaa hyötyä. Päinvastoin. Hän ärsytti vastapuolta, mutta suomalaiselle maanpuolustustahdolle hänen mukana olonsa oli korvaamaton tekijä.

Itärajan pinnassa taisteluhautoja kaivavat reserviläiset, jotka olivat äänestäneet vasemmistoa, saivat viikkotolkulla kuulla ja lukea uutisia, miten Suomen työväen johtajaa kärvennetään Kremlin hiilloksella. Sellainen ei sopinut suomalaisen työmiehen oikeustajuun. Hän hyväksyi Sillanpään marssilaulun sanat: "Tääll´ on suorana seistä ja kaatua joka miehellä oikeus".

Väinö Tannerin ja Risto Rytin kohtaloksi tuli kantaa raskas vastuu viiden sotavuoden aikana. He saivat maksaa poliittisista erehdyksistään kovan hinnan, mutta kumpikaan ei nöyrtynyt tunnustamaan, että olisivat erehtyneet turvallisuuspoliittisissa käsityksissään taikka laiminlyöneet tyhmyyttään maanpuolustuksen tarpeet.

Tanner joutui kuitenkin helmi-maaliskuun vaihteessa 1940 tunnustamaan, ettei hänen mielipiteilleen annettaisi suurta arvoa, jos hänet pantaisiin ilmoittamaan eduskunnalle, että Suomi on nyt pakkorauhan edessä, Viipuri on luovutettava ja Karjala jätettävä.

Helmikuun 29. päivän ja maaliskuun 1. päivän välisenä yönä Mikkelin päämajassa tämä tunnustus tapahtui. Kuultuaan ylipäällikkö Mannerheimin tilanneselostuksen, että armeijamme on nyt kulutettu loppuun ja rauha on tehtävä niillä ehdoilla, jotka voittaja meille sanelee, Tanner pyysi Mannerheimia pitämään puheen Suomen kansalle.

"Te, herra sotamarsalkka, olette ainoa ihminen, johon Suomen kansa luottaa", sanoi silloin Väinö Tanner. Itse hän tiesi puhuneensa niin paljon löysiä, ettei niitä enää otettaisi todesta. Kahdeksassa kuukaudessa Tannerin arvio Mannerheimin mielenterveydestä oli muuttunut päinvastaiseksi. Marski kieltäytyi kuitenkin kunniasta, ja poliitikko Tanner itse joutui ulkoministerinä kertomaan totuuden julkisuuteen.

Kun me jälkiviisaina tarkastelemme poliitikkojemme tekemiä erehdyksiä 70 vuotta sitten hämmästelemme, miten älykkäinä itseään pitäneet ihmiset saattoivat päätyä niin järjenvastaisiin ratkaisuihin kuin silloin tapahtui. Eihän heidän päätöksistään juuri mikään osunut kohdalleen, vaikka ennusmerkit tulevasta kehityksestä olivat selvääkin selvemmin nähtävissä.

Saatamme uskoa, etteivät johtajamme enää tänä päivänä tekisi edellä kerrotun tapaisia virhepäätelmiä. Onhan valtiokoneistolla käytössään kehittyneet tiedustelujärjestelmät, joiden avulla presidentti, hallitus ja pääesikunta pysyvät tietoisena maailman tapahtumista ja osaavat mukauttaa oman politiikkansa niihin.

Kuvittelemme, etteivät hyvin koulutetut johtajamme voisi kerta kaikkiaan erehtyä samanlaisiin vääriin ratkaisuihin, joita 1930-luvun lopulla tehtiin.

Rohkenen kuitenkin väittää, että nykyjohtajamme tekevät yhtä paljon virheratkaisuja kuin heidän kaukaiset edeltäjänsäkin. Nykyihmisen kyvyt ovat yhtä rajallisia kuin Aksel Oxenstjernan aikana tai 70 vuotta sitten. Kukin yksilö ajattelee ja tekee johtopäätökset aina omien kokemustensa ja uskomustensa pohjalta.

Esimerkiksi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa Suomeen suorastaan tulvi tietoja Neuvostoliiton poliittisen järjestelmän ja suunnitelmatalouden romahtamisesta.

Valtiojohtoamme oli informoitu sekä virallisia diplomaattikanavia pitkin että epävirallisia teitä. Wall Streetin pankkimaailma kertoi jo vuosia ruplan ostovoiman olevan prosentin luokkaa sen keinotekoisesti ylläpidetystä arvosta. Läntinen lehdistö pohti avoimesti sosialistisen blokin hajoamista. Sotilasasiantuntijat vapaassa maailmassa raportoivat neuvostoarmeijan rappiosta.

Virolaiset siviili-ihmiset tiesivät kertoa turisteillemme, ettei paikallisissa varuskunnissa ole kymmeneen vuoteen liikuteltu ohjuspattereita. Lavettien vetokalustolta puutui näet polttoaine, sillä kantahenkilökunta varasti nekin muutamat tankilliset, jotka saatiin täydennykseksi.

Suomessa tällaisiin tietoihin ei uskottu. Pääesikunnasta löytyi kenraali, joka varoitti Baltian maita havittelemasta itsenäisyyttä. Neuvostoliiton ilmapuolustus kun tarvitsi ehdottomasti Itämeren itärannan.

Silloinen presidenttimme tuomitsi mahdottomaksi ajatuksen, että Neuvostoliitto, jota vapaassa maailmassa pidettiin kansojen vankilana, voisi hajota. Vielä muutama vuosi sitten hän valitteli julkisuudessa Mihail Gorbatshovin liian nopearytmistä uudistustahtia. Jos vauhti olisi ollut hiukan hitaampaa, ei Neuvostoliitto olisi koskaan hajonnut, sanoi vanha presidenttimme.

Näiden henkilöiden maailmankuva oli muotoutunut vuosikymmeninä, jolloin elimme suuren ja mahtavan itänaapurimme ikeen alla. Valtiojohtomme myötävaikutuksella meidät pakotettiin ajattelemaan asioita yksinomaan Neuvostoliiton näkökulmasta.

Se jätti jälkensä 1980-luvun johtajiimme ihan samalla tavalla kuin kansalaissota ja sitä seuranneet kaksi sovinnon rakentamisen vuosikymmentä olivat jättäneet jälkensä 1930-luvun poliitikkoihimme.

Me ihmiset olemme kaikki oman aikamme lapsia, valitettavasti, sillä se estää meitä seuraamasta kehitystä. Näin kävi Suomessa 1939. Niin kävi myös 50 vuotta myöhemmin. Molemmilla kerroilla maailmantapahtumat yllättivät valtiojohtomme täydellisesti.

Olkaamme kuitenkin onnellisia siitä, että kansakuntamme on selviytynyt hengissä kohtalon kovissa käänteissä huolimatta virheitä tekevistä johtajista.

[Viper]

Ei tuota kokonaan olisi tarvinnut kirjoittaa, linkki olisi riittänyt.

[CaptainNuiva]

Opettavainen juttu...Sääli vain että näillä ei ole mitään vaikutusta politiikkoihimme,sama meno jatkuu vuosikymmenestä toiseen.
Nyky-ajan Tannereitä istuu eduskunnassa enempikin...
Ensin orginaalia tekstiä alkuperäisestä jutusta:

"Varatuomari Väinö Alfred Tanner oli sosiaalidemokraattisen liikkeen vaikutusvaltaisin henkilö Suomessa punakapinan päättymisestä lähtien. Tannerin vastenmielisyys aseita kohtaan rajoitti hänen kykyään tarkastella sotilaallista maanpuolustusta ennakkoluulottomasti. Hänen ulkomaiset yhteytensä rajoittuivat lähinnä skandinaavisiin veljespuolueisiin, jotka kaikki pitivät oman maan puolustamista toisarvoisena

Niiden antaman esimerkin mukaisesti Tanner vastusti valtion varojen osoittamista sotaväelle. Johtamansa vähemmistöhallituksenkin hän antoi kaatua 1927 ehdottamalla suojeluskuntien lakkauttamista ja koko puolustushallinnon pääluokan poistamista valtion menoarviosta.

Kun Sdp saavutti 1930-luvulla yhden kolmasosan määrävähemmistön eduskunnassa, pystyi oppositio sanelemaan ylärajan puolustusmäärärahoille. Porvarihallitusten kädet olivat sidotut Sdp:n vahvan miehen ilmoitukseen, miten suuren markkamäärän puolue salli käytettävän sotilasmenoihin.

Tannerin mielestä Suomen olisi pitänyt luopua yleisestä asevelvollisuudesta, sillä 20 000 miehen ammattiarmeija olisi suoriutunut kirkkaasti rajojemme puolustamisesta.

Hän kehui erityisesti Norjan sosiaalidemokraattisen hallituksen ratkaisua, kun se luopui rannikkotykistön modernisoinnista ja teki harkitun päätöksen päästää linnakkeet rappeutumaan.

Tanner ei uskonut sellaiseen uhkakuvaan, että Puna-armeija saattaisi tilaisuuden tullen ylittää itärajamme ja siirtää sotatoimet Suomen maaperälle, kuten Boris Jartsev ja Boris Stein olivat ennustaneet.

Vielä keväällä 1939 Väinö Tanner tokaisi, että Suomen työläisen todellisia vihollisia ovat suojeluskunnat, eikä suinkaan sosialistinen Neuvostoliitto. Tätä periaatetta noudattaen SDP:n ja SAK:n jäseniltä oli kielletty kuuluminen suojeluskuntiin. Seurauksena oli puolueesta ja ammattijärjestöstä erottaminen.

Järjestynyt työväki ei saanut myöskään osallistua Kannaksen linnoittamistöihin eikä luovuttaa rahaa niitä tukeviin keräyksiin. Sen sijaan Tanner vetosi voimakkaasti kannattajiinsa, että nämä osoittaisivat avokätisyyttä SDP:n johdolla toimeenpantuihin rahankeräyksiin Espanjan sisällissodan sosialistiselle osapuolelle."

Sitten edellistä mukaellen, historian kirjoista 2088(Historian väitöskirjasta "Kadonnut kansa",väittelijä Mathew "Masa" Tossavaenen, säilytys Uuden-Seelannin arkistoissa):

Astrid Thors oli RKP:n vaikutusvaltaisin henkilö Suomessa netsikapinan päättymisestä lähtien. Thorsin vastenmielisyys kantasuomalaisia kohtaan rajoitti hänen kykyään tarkastella maahanmuuttopolitiikkaa ennakkoluulottomasti. Hänen ulkomaiset yhteytensä rajoittuivat lähinnä skandinaavisiin veljespuolueisiin, jotka kaikki pitivät oman maan puolustamista toisarvoisena

Niiden antaman esimerkin mukaisesti Thors vastusti valtion varojen osoittamista kantaväestölle. Hallituksenkin hän antoi kaatua 2010 ehdottamalla maahantulosäännösten poistamista Ahvenanmaata lukuunottamatta ja koko puolustushallinnon lakkautamista valtion menoarviosta.

Kun Rkp saavutti 2000-luvulla yhden kahdeskymmennesosan määrävähemmistön eduskunnassa, pystyi RKP sanelemaan alarajan kotouttamismäärärahoille. Porvarihallitusten kädet olivat sidotut Rkp:n vahvan naisen ilmoitukseen, miten suuren euromäärän puolue halusi käytettävän mamumenoihin ja nämä määrärahat otettiin vanhusten ja terveydenhuollosta, myöhemmin myös kantasuomalaisten koulutuksesta.

Thorsin mielestä Suomen piti luopua yleisestä rajoituksista maahanmuutossa ja oppivelvollisuudesta, sillä 200000000 miehen somali ja afgaani-armeija olisi suoriutunut kirkkaasti Suomen tulevasta hyvinvoinnista ja innovatioista.

Hän kehui erityisesti Ruotsin sosiaalidemokraattisen hallituksen ratkaisua, kun se luopui turvapaikanhakijoiden intergroinnista ja teki harkitun päätöksen päästää demokratia rappeutumaan sekä joudutti kansan kollektiivista itsemurhaa.

Thors ei uskonut sellaiseen uhkakuvaan, että somalit ja afgaanit saattaisivat tilaisuuden tullen ylittää itärajamme ja siirtää turvapaikanhakutoimet Suomen maaperälle, kuten jotkut järkevät politiikot ja Hommaforum olivat ennustaneet.

Vielä keväällä 2010 Thors tokaisi, että Suomen työläisen todellisia vihollisia ovat 20 netsiä, eikä suinkaan humanitäärinen maahanmutto turvapaikkasysteemiä hyväksi käyttäen. Tätä periaatetta noudattaen RKP:n jäseniltä oli kielletty kuuluminen Hommafoorumiin. Seurauksena oli puolueesta ja ammattijärjestöstä erottaminen sekä syyte Illmanilta väärästä ajattelusta.

Järjestynyt työväki ei saanut myöskään osallistua kansalaiskeskusteluun eikä luovuttaa rahaa niitä tukeviin sananvapauskeräyksiin. Sen sijaan Thors vetosi voimakkaasti kannattajiinsa, että nämä osoittaisivat avokätisyyttä RKP:n johdolla toimeenpantuihin rahankeräyksiin Somalian sisällissodan islamistiselle osapuolelle.

[Kullervo Kalervonpoika]

Ei tuota kokonaan olisi tarvinnut kirjoittaa, linkki olisi riittänyt.

Aika monilla yhteiskuntakriittisillä teksteillä on taipumus kadota nettiavaruuteen. Ne on (oman näkemykseni) mukaan syytä pelastaa useampaan eri koriin.

[Ari-Lee]

Historiallisia totuuksia mitä ei pidä unohtaman!
Hyvä että kopioitu talteen! Kiitän!

[Veli Karimies]

Mielenkiintoista.

[vrv]

Asiallista ja suoraa puhetta.

Myös vähemmän tunnettu historiallinen tosiasia on että sos.dem.puolue äänesti 6.12. 1917 itsenäisyysjulistusta vastaan. Tunnetumpi asia on tietenkin että aloittivat ja johtivat punakapinaa.

Demarien nettisivuilla ei myöskään näy että heidän puoluekokouksessa v.1917 oli sangen kuuluisa puhuja. Josif Stalin...

Ei sitä erkki t. ole suotta ylpeä poliittisista juuristaan, ph:sta puhumattakaan.

[Tooheys]

Mielenkiintoista.

Indeed.

Huhun mukaan Airo olisi sodan sytyttyä lausunut Erkosta "Jos Erkko olisi mies, niin hän tekisi ns. henkilökohtaisen ratkaisun" (tosin hieman jyrkemmin sanankääntein). Löytyykö keneltäkään mitään viitettä tähän Airon lausumaan tai onko se jollekin muulle tuttu?