Onko eurooppalainen kulttuurinationalismi kuoleva aate?

[Äpyli]

^ Kirjoitat globalisaatiosta kuin se olisi tietoinen toimija, joka tavoittelee jotakin. Oikeastihan se toki on vain käsite, jonka ihmiset ovat antaneet havaittavissa olevalle (joskin kovin epämääräiselle) ilmiölle. Globalisaatio menee kuten menee, ja jotkut ihmiset toivovat siltä jotain, mutta asia on heidän kontrollinsa ulkopuolella.

Kyseessä oli vain tyylikeino, personifikaatio. Ilmiönä globalisaatio on toki monimutkainen ja epämääräinen, ja vaikeasti rajattavissa lyhyen keskustelun puitteissa. Siksi kirjoitin, että asettelu kulttuurinationalismi vs. globalismi on jossakin mielessä keinotekoinen. Kuitenkin jostakin oli lähdettävä liikkeelle. Pohdin kyllä omaa kirjoitustani jälkikäteen ja heräsikin kysymys, oliko globalismin nostaminen tarkastelun keihäänkärjeksi sittenkään kovin hyödyllistä. Se on iso matopurkki. Toisaalta, koska globalisaation vaikutukset kulttuurinationalismiin ovat niin merkitykselliset, voidaan sitten kysyä, mitä muita oleellisia vastavoimia kulttuurinationalismille nykyään on, mikäli globalismi jätetään tarkastelusta pois. Mitä olisi keskustelun kannalta tärkeä huomioida? Ja kysyn tätä rehellisesti ja tosissani, oma ajatteluni näytti nyt juuttuvan globalismiin.

Onko se sitten oireellista myös kulttuurinationalismin kannalta, että nykyisin nationalismia ylipäätään tarkastellaan julkisessa keskustelussa pääasiassa marxilaislähtöisesti eli vahvalla materiaalistaloudellisella painotuksella. Se on usein varsin kapea näkemys monimutkaiseen ilmiöön. Homman kommenttien perusteella keskustelu myös täällä ajautuu helposti samaan suuntaan. Timo Vihavainen viittasi muutama vuosi sitten blogikirjoituksessaan ("Nationalismi on ja pysyy") kotimaiseen laajemman intellektuaalisen näkemyksen puutteeseen mitä tulee nationalismin käsittelyyn. Itse tunnistan että nyt on aika vetäytyä tutkijakammioon lukemaan historiaa, sillä minulla on selkeä tieto- ja ymmärrysvaje.

Historia tarjoaa perspektiiviä nykyajan ilmiöihin. 1700-luvulla valistusfilosofit saattoivat pitää Eurooppaa yhtenäisenä kokonaisuutena ja omana isänmaanaan, koska kansallisvaltioiden instituutioita ei ollut vielä perustettu ja koska kaikkia maita johtivat ranskaa puhuvat eliitit. 1800-luku merkitsi orastavan eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin hajoamista, vaikka globalisaatio samaan aikaan kiihtyikin. Kansallisten kulttuurien kulta-aika ajoittui samoihin vuosiin kuin silloinen globalisaation vaihe, jolloin ihmisten, tavaroiden ja pääomien liikkuminen maasta toiseen oli monilla tavoilla jopa vaivattomampaa kuin nykyään. Selkeästi globalisaatio ei väistämättä ole nationalismin kanssa yhteen sovittamaton ilmiö.

(Boldaus lisätty) Ei toki olekaan, kyseessähän on kaksi monisyistä prosessia jotka vaikuttavat monimutkaisesti toisiinsa. Eritoten kylmän sodan aika vaikutti varmasti käsitykseen globalisaation ja nationalismin suhteesta. Oli aikakausi, jolloin globalisaation ajateltiin saavan yliotteen ja voittavan, mutta nationalismi on osoittautunut aikaa kestäväksi ja sitkeäksi. Globalisaation suhteen on paljon tutkittu voittajia ja häviäjiä, mutta minulla ei ole tietoa, onko kulttuurinationalismista tehty vastaavia tutkimuksia. Ainakin jo edesmennyt brittisosiologi, emeritusprofessori A.D. Smith on käsitellyt aihetta kirjoissaan. Käsittääkseni 2000-luvulla akateeminen kiinnostus kulttuurinationalismia kohtaan on kasvanut, joten on aika päivittää omia tietoja.

Globalismin ja nationalismin suhteesta vallinnee nykyään kaksi yleisintä tulkintaa: toisen mukaan globalismi heikentää nationalismia ja toisen mukaan se voi jopa vahvistaa sitä. Oma ajatteluni menee sitä latua, että kulttuurinationalismi on syvimmältä olemukseltaan sen kaltaista, että se kykenee tarjoamaan kansakunnan ihmisille jotakin sellaista, jota globalisaatio ei kykene tarjoamaan. Kuuluminen yhteisöön, kieli, identiteetti ja näiden ilmiöiden syvällinen inhimillinen merkityksellisyys, jotka luovat vankan pohjan laajemmalle yhteisölle. Tämä ajatusrakennelma puolestaan palautuu J.V. Snellmanin ajatuksiin sivistyksen merkityksestä sekä saksalaisen Johann Gottfried Herderin (1744–1803) muotoilemaan nationalismin kulttuurifilosofiaan, jossa korostui eritoten kulttuuri ja henkisten arvojen merkityksellisyys sekä rakkaus kansalliskieleen (idealismi yli materialismin). Näistä Herderin ja kumppaneiden kokoamista aineksista sitten Hegel jatkoi kohti poliittista nationalismia.

Globalisaation kritiikki on mielestäni usein todella pinnallista, koska niin harvoin eritellään, mikä siinä on huonoa ja mitä halutaan tilalle. Meidän nationalistien piireissä kritisoidaan erityisesti rajat ylittävää muuttoliikettä, ylikansallista päätöksentekoa, taloudellisen omavaraisuuden heikkoutta ja rajat ylittävää kulttuurivaikutusta. Esitänpä niihin liittyen joitakin kysymyksiä ja huomautuksia:

Esittämäsi kysymykset ovat pohdinnan arvoisia. Itse olen niitä jonkin verran pohtinut, mutta todennut kerta kerran jälkeen että ajatusketju rönsyilee ja tulee kirjoitettuna liian pitkäksi. Tuskin sellaista kukaan jaksaa lukea. Tällainen pohdinta voisi kylläkin sopia paremmin johonkin globalisaatiota käsittelevään ketjuun.

Ideologiset tavoitteet on sovitettava realiteetteihin. Historia on täynnä idealisteja, jotka ovat keskittyneet päämäärään eivätkä siihen johtavaan reittiin, ja he ovat aiheuttaneet vahinkoa niin itselleen kuin muillekin. Nationalistien olisi hyvä miettiä sitä, miten esimerkiksi teknologia asettaa nykyään erilaiset rajat mahdolliselle kuin joskus aiemmin. Tasapaksu yhtenäiskulttuuri, jonka aikana kaikki suomalaiset seurasivat jokseenkin samoja medioita ja niiden perusteella loivat samankaltaisen maailmankuvan, on käynyt mahdottomaksi Internetin vuoksi. Nykyään jokainen voi valita omat mediansa sen mukaan, mikä miellyttää. Hommakin on seurausta siitä, että kansalaiset etsivät uusia informaatiokanavia, koska valtamedian asenteellisuus ei miellytä. Jos yhtenäiskulttuurin mureneminen surettaa, siitä vain seuraamaan Yleä.

Uskon, että kansallisilla ideologeilla on tärkeä rooli kulttuurinationalismin kannalta, mutta ideologit eivät ole parhaimpia asiantuntemukseensa liittymättömissä tehtävissä. Ideologioista syvällisesti kiinnostuneiden yksilöiden joukko ei ole tainnut koskaan olla kovin suuri. Sen sijaan siihen joukkoon, joka pyrkii ideologioista hyötymään oman etunsa vuoksi, on aina ollut tunkua. Kulttuurinationalismin laajempi vahvistuminen edellyttäisi sekä ideologeja että - ja varsinkin - ahkeria ruohonjuuritason toimijoita. Ylestä minulla ei ole paljon sanottavaa, mutta sen verran julkista sektoria kehaisen, että julkaisivat J.V. Snellmanin kootut teokset digitaalisena aineistona Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan yhteydessä.

[Nikolas]

Ajatus siitä, että Suomella olisi yhden prosentin väestöosuudella yhtään mitään vipuvartta päättävissä pöydissä on epärealistinen.

Suomalaisia on enemmistö vain tässä yhdessä maassa. Siksi suomalaisilla on jotain vaikutusvaltaa, mutta vain tässä maassa.

Jos suomalaisista tulisi vähemmistö Suomessa, voitaisiin puhua maattomasta kansasta, joka omaa vihjeettömyyttään menetti oman maansa. Kyllä varmaan joku muslimivalloittaja pitäisi sitäkin hienona asiana jota sopii juhlia.

[Tragedian synty]

Toisaalta, koska globalisaation vaikutukset kulttuurinationalismiin ovat niin merkitykselliset, voidaan sitten kysyä, mitä muita oleellisia vastavoimia kulttuurinationalismille nykyään on, mikäli globalismi jätetään tarkastelusta pois. Mitä olisi keskustelun kannalta tärkeä huomioida? Ja kysyn tätä rehellisesti ja tosissani, oma ajatteluni näytti nyt juuttuvan globalismiin.

Ainakin sitä sopii pohtia, miten kansakunnan itsekuvan ja identiteetin muutokset vaikuttavat kulttuurinationalismiin aatteena. Jokainen sukupolvi elää erilaisessa maailmassa ja kehittää erilaiset sukupolvikokemukset, jotka vaikuttavat maailmankuvaan. Suomen kuuluessa Venäjään nationalismin keskeinen päämäärä oli tietenkin itsenäisyys, mutta itsenäisyyden saavuttamisen jälkeen suomalaisen nationalismin oli keksittävä itsensä uudestaan. Eräille seuraava tavoite oli Suur-Suomen luominen, toisille sisällissodan haavojen parantaminen, kolmansille hyvinvointivaltion rakentaminen. Toinen maailmansota teki selviytymisestä päätavoitteen, ja sen jälkeen uudeksi päätavoitteeksi tuli suurvaltojen kiistojen ulkopuolella pärjäävä vaurastuva hyvinvointi-Suomi. Se saavutettiin 1980-luvulla, ja taas oli uuden suunnan hakemisen vuoro. Mutta sellaista ei ole taidettu löytää.

Onko nationalismin tavoitteet hakattava kallioon siten, että kukin tuleva sukupolvi pakotetaan uskomaan samaan kansalliseen päämäärään, vai annetaanko kansan itsensä näyttää suuntaa? Minusta nationalismin eetokseen sopii todella huonosti se, että kansan tahto alistetaan jollekin, ja sen takia olen kritisoinut Sinimustaa Liikettä. Parhaimmillaan nationalismi on vain löyhä ohjenuora, koska liian vahvana se voi muuttua kansallisen asian viholliseksi. Kyllä me nationalistit saisimme miettiä, onko suomalaisten onnistunut aivopesu torjuviksi nationalismia kohtaan osittain meidän omaakin syytämme.

Itse tunnistan että nyt on aika vetäytyä tutkijakammioon lukemaan historiaa, sillä minulla on selkeä tieto- ja ymmärrysvaje.

Minä luin muutama vuosi sitten erään Matti Virtasen kirjoittaman kirjan Fennomanian perilliset. Siinä oli mielenkiintoista asiaa siitä, miten sukupolvien mielenmaisemat poikkeavat toisistaan. Siitä tajusin esimerkiksi sen oikeastaan aika itsestään selvän asian, että monien innokkaiden Akateemisen Karjala-Seuran aktiivien lapset olivat taistolaisia. Monesti historiaa ajattelee vain toisiinsa liittyvien tapahtumien sarjana, mutta mukanahan kulkevat myös ihmiset. Joku, joka kypsällä iällä nousi merkkihenkilöksi ja jäi historiaan silloisten tekojensa vuoksi, oli joskus nuori ja silloin osallistui silloisiin historiallisiin tapauksiin. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, hyvin monet kylmän sodan aikaiset Neuvostoliiton suomalaiset mielistelijät taistelivat talvi- ja jatkosodissa Neuvostoliittoa vastaan, tappoivat neuvostoliittolaisia ja menettivät monia ystäviään. Esimerkiksi Väinö Leskisestä muistetaan hänen viimeisten vuosiensa häpeämätön Neuvostoliiton asiamiehenä toimiminen, eikä juuri kukaan muista hänen vaarantaneen henkensä taistelussa Suomen itsenäisyyden puolesta.

Jokainen aikakausi muuttaa kansaa ja jättää jälkiä. Liian jäykkä nationalismi on tuomittu tappioon, koska joihinkin historiallisiin oloihin juuttuneena se kääntää selkänsä kaikille tuoreemmille kansallisille kokemuksille ja niille ihmisille, jotka pitävät kyseisiä kokemuksia arvokkaina. Toinen maailmansota oli katastrofi aikansa suomalaiselle kansakunnalle, mutta muuttui yhdeksi kansalliseksi kivijalaksi, josta tunnetaan ylpeyttä. Eikö tämän päivän kansallisiin haasteisiin tulisi suhtautua samalla tavalla?

[sancai]

Nationalismin ja globalisaation suhde on mielenkiintoinen. Nationalismistahan tuli ismi vasta kun massaviestintä, lukutaitoisuus, media ja koulutus alkoivat yleistyä. Sitä ennen paikallinen, juureva elämä samankaltaisten ihmisten ympäröimänä oli täysin normi, eikä siihen identifioituminen tai siinä todellisuudessa eläminen vaatinut mitään aatetietoisuutta. Nationalismin kriitikoksi (väärin) tulkittu Benedict Anderson väitti, että nykyaikaisen nationalismin synty alkoi kirjapainotaidon syntymisestä. Kun lukutaito alkoi yleistyä ja syntyi media, syntyi ihmisille tietoisuus siitä, että he olivat osa valtiota, osa kansakuntaa ja perinteisesti hyvin "monikulttuurisiin" eurooppalaisiin imperiumeihin syntyi säröjä. Klassinen esimerkki oli tietysti Itävalta-Unkari, jossa saksan kieli alkoi dominoida ja tämä synnytti katkeruuden muita kieli- ja kulttuurikuntia edustavien ihmisten keskuuteen. Perinteisessä maailmassa se oli aika sama yksilön kannalta, minkä valtion osana hän oli, koska paikallinen elämä tapahtui aina paikallisella kielellä. Koulutetun yläluokan kieli oli vielä usein jotain aivan muuta kuin kukaan valtakunnassa puhui, esimerkiksi Suomessa latina.

Ranska onnistui olemaan varhaisin eurooppalainen kansallisvaltio, koska "valistunut" ja "liberaali" Ranska aloitti ankaran kampanjan kielen yhdenmukaistamiseksi. Vielä 1800-luvun alussa enemmistö ranskalaisista ei ymmärtänyt ranskaa, vaan puhui paikallisia kieliä, joita kutsutaan nykyään nimellä patois ja ovat nyt käytännössä kuolleet sukupuuttoon. Erilaisen historian, mutta samanlaisen kielellisen taustan omistavat Italia ja Espanja ovatkin aivan erilaisia, etenkin espanjassa on voimakkaita separationistisia liikkeitä ja Italia on hyvin alueellisesti jakautunut valtio. Ranska on myös yksi niitä harvoja eurooppalaisia valtioita, joka näyttää pystyvän määrittelemään, mitä ranskalaisuus on, syvällisemmällä tasolla kuin sauna, jääkiekko, verot-meininki Suomessa.

Minä uskon, että niin kauan kun suomen kieli on elinvoimainen, suomalaisella nationalismilla on mahdollisuus renessanssiin. Kun se on menetetty, jää jäljelle vain mahdollisus poliittiseen larppaukseen, kuten Irlannissa. Eurooppalainen nationalismi perustuu ennen kaikkea kieleen, se on ehdottomasti tärkein elementti kristinuskon suuntausten välisen vihanpidon loputtua. Monikultturismi voi toimia yhteiskunnassa vain, jossa valtiolla on enemmistön jakama aate, kuten vapausaate Yhdysvalloissa tai neutraalius, demokratia ja itsehallinto Sveitsissä. Suomessa mitään tällaista ei ole, koska Suomi ei ole aatteellinen projekti vaan nationalistinen projekti. Fennomaanit eivät perustaneet suomalaisuusaatetta "hyvinvointivaltioksi", vaan suomalaisten itsemääräämisoikeuden turvaksi.

[-PPT-]

Monet amerikkalaiset loukaantuvat kun heidän maataan kutsuu imperiumiksi. Sehän on muodostunut jonkinlaiseksi haukkumasanaksi tarkoittaen alistaja- ja valloittajavaltaa ja amerikkalaiset haluavat nähdä maansa hieman toisessa valossa.

[Radio]

Suomessa suomensuomalaisten halu olla ja asua itsenäisessä Suomessa ei ole kuollut. Sanotaanko, että kansan ns. syvissä riveissä elää sotiemme takoma yhteishenki. Enää ei voisi kuvitella 1918 tapaista veljessotaa punaiset vs. valkoiset.
Neuvostoliiton YYA-aika mädätti ja turvotti hallintomme "rauhanaatteella" eli kommunismilla. Iljettävää touhua koko rähmällään olo ja sen ahkerat agentit, jotka nyt soveltavat oppejaan EUssa.
NATO ei ole EU:n liittovaltion puolesta eikä vastaan. Päinvastoin, NATOssa jäsenmaat ovat tasa-arvoisia. Islannilla ei ole edes omaa armeijaa, ei haittaa. EU on todellisuudessa sen suurten valtioiden hirmuvalta. Pienet valtiot ovat sen ison navetan lypsylehmiä. FIXIT nyt kun se NATOn myötä tulee realisistiseksi vaihtoehdoksi. Orjailu ainakin saisi loppua ja tuppuraiset laittaa kuriin, perkeleen maansamyyjät.

[ohkurin_narsi]

Tähän on oikeastaan ihan pakko heittää konseptina eurooppalainen kulttuurinationalismi.

Kyllä semmoinen tosiaan on aivan selkeänä, kun menee Euroopasta vähän kauemmaksi. Joku kiinalainen tai afrikkalainen ei ajattele että noi valkkarit on suomalaisia ja noi ranskalaisia, ja niissä olisi isoja eroja. Pohjois-amerikassa toisaalta kopioidaan eurooppalaista touhua (no, ja päinvastoin).

Väitän että kulttuurinationalismissa on monia tasoja. Euroopasta ei tyypillisesti lähdetä viemään ulkomaille kansallisia vaan eurooppalaisia arvoja, jotka ovat kuitenkin pitkälti yhteneviä. Asia oli noin jo kauan ennen EU:ta.

Eli tuo kulttuurinationalismi on nykyään pelkkää sisäpolitiikkaa.(?)

[Väestönvaihtaja]

Hyviä viestejä useammalta eri käyttäjältä.

En nähnyt kenenkään puolustavan tapakulttuuriin liittyvää kulttuurinationalismia - siis tätä kyttäystä siitä, käyvätkö mamut kirkossa, saunovatko, katsovatko jääkiekkoa ja niin edes päin. Tämä on hyvä asia.

Joku kysyi eroja eurooppalaisen ja ei-eurooppalaisen nationalismin välillä. Näen eron siinä, että kulttuurinationalismilla voi olla toivoa jossain muissa maanosissa, mutta en näe Euroopassa kulttuurinationalismin tulevaisuutta valoisana.

En koe globalismia ja niin sanottua liberaalinationalismia keskenään ristiriitaisina asioina. Globalisaatio on hyvä asia.

Mutta miten se, että he ovat "vieraita" pitäisi näkyä käytännön elämässä? Eivät he ole tulleet tänne alistumaan suomalaisille. He rakentavat elämäänsä täällä aivan kuten ns. kantasuomalaiset.

Vieraat voivat olla ihan hauskoja, jos ne viipyvät vähän aikaa kylässä. Mutta kun vieras ei ymmärrä ajallaan lähteä, on aika ruveta näyttämään vanhoja lomadioja.

Suomalaiset voisivat oppia sosiaalisuutta muista kulttuureista. Stereotypia suomalaisista ujoina ihmisinä ei ole tuulesta temmattu. Japanilaisilta voisi oppia kohteliaisuutta.

Japanilaisessa kulttuurissa on tasan yksi omaksumisen arvoinen piirre. Se on suhtautuminen ulkomaalaisiin: Gaijin wa gaijin naa!

Hyvin käyttäytyvien ja työtä tekevien mamujen emme toivo lähtevän Suomesta, vaan heidän toivomme jäävän Suomeen.

Japanissa asuu ulkomaalaisia. Suurimmat maahanmuuttajaryhmät ovat kiinalaiset, korealaiset ja vietnamilaiset. Ero Japanin ja Euroopan välillä on suhtautuminen humanitaariseen maahanmuuttoon: Japanissa suhtautuminen on nuivaa ja Japanin pakolaiskiintiö on hyvin mitätön. Japanissa ja yleisemminkin Aasiassa suhtautuminen humanitaariseen maahanmuuttoon on nuivempaa kuin Euroopassa.

[Väestönvaihtaja]

En tiedä onko Raunola kulttuurinationalisti, mutta kristinusko on asia, joka usein on osa kulttuurinationalismia. Kristinuskon merkityksen väheneminen suomalaisessa yhteiskunnassa onkin esimerkki kulttuurinationalismin hiipuvasta voimasta. Onneksi meillä on uskonvapaus. 

[tweet]1585332015452520449[/tweet]