Eri mieltä – Todenpuhuja Kauko Kareen elämä

[Jouko Piho]

Eri mieltä – Todenpuhuja Kauko Kareen elämä

Sain juuri luetuksi tänä vuonna ilmestyneen 271-sivuisen mielenkiintoisen lähihistorian kirjan "Eri mieltä – Todenpuhuja Kauko Kareen elämä".

Nyt kustantajana on arvostettu Otava, mutta aikoinaan Kauko Kare ei löytänyt kriittisille kirjoilleen kustantajaa, vaan hän joutui julkaisemaan kirjansa omakustanteina. Kustantamon nimeksi tuli Alea-kirja. Alea on latinaa ja suomeksi arpa, mikä viittaa Caesarin sanontaan "Arpa on heitetty".

Kirjan tekijät ovat valtiotiet. maist. Seppo Konttinen ja valtiotiet. maist. Kari Vitie. Mielestäni kirjoittajat ovat onnistuneet työssään hyvin. Toisaalta nyt on jo niin pitkä aika Kekkosen ylivallan ja suomettuneisuuden vuosista, että niistäkin ajoista uskalletaan jo puhua täysin avoimesti ja rehellisesti. Toimittajakaksikon kirja onkin Kauko Kareen kunnianpalautus, mistä he ansaitsevat tunnustuksen, että he ovat nostaneet päivänvaloon unohdetun toisinajattelijan.

Toimittaja ja kirjailija Kauko Kare (1914-1996) oli siis valtakunnan tunnetuin toisinajattelija vuodesta 1966 lähtien ja erityisesti v. 1967, jolloin hänen pääteoksensa "Tähän on tultu" ilmestyi. Myös Kareen Nootti-lehti, jota minäkin – toisinajattelija jo silloin – tilasin kotiini 1970-luvulla, oli tärkeä vaikuttamisen väline.

Tähän on tultu –kirja oli sensaatiomainen jymymenestys, joka meni kuin kuumille kiville eli sitä myytiin lopuksi 70 000 kappaletta ja Nootin levikki oli parhaimmillaan 7000 tilaajaa. Ihmiset saivat maistaa ikään kuin kiellettyä hedelmää eli Kekkosen ja muiden vallanpitäjien rankkaa arvostelua.

Sanomisen vapaus oli Kauko Kareelle kaikki kaikessa. Kare antoi kyytiä itsesensuurille, suomettumiselle, kommunismille ja presidentti Kekkoselle.

Erityisesti Kare muistutti entisen ystävänsä ja aatetoverinsa Urho Kekkosen monista takinkäännöistä. Vapaussotaan osallistuneesta Kajaanin sissistä tuli ensin innokas AKS:n kannattaja, sitten talvisodan rauhan vastustaja, rauhanopposition mies ja lopulta Neuvostoliiton poliittisten tavoitteiden yliymmärtäjä. Historiantutkijat ovat sittemmin todenneet Kareen olleen Kekkos-kritiikissään useammin oikeassa kuin väärässä.

Kekkosen Suomessa toisinajattelijan osa oli kuitenkin hyvin karu. Karekin leimattiin fasistiksi ja äärioikeistolaiseksi, vaikka hän ei sellainen ollut. Omien sanojensa mukaan Kare oli lähinnä tannerilainen isänmaanystävä.

Kauko Kare oli kuin pistävä piikki suomettuneen poliittisen ja muun eliittimme kantapäässä. Hänen mottonsa oli, että vahingollisesti ei koskaan vaikuta totuus vaan valhe.

Minä olen ajan myötä alkanut ymmärtää myös Kekkosen idänpolitiikkaa, jossa oli toki hyvätkin puolensa ja joka tapauksessa Suomi säilyi itsenäisenä. Mutta olen samaa mieltä Kareen kanssa siitä, että naapurin annettiin lopulta vaikuttaa aivan liikaa myös Suomen sisäisiin asioihin. Lisäksi Kare oli oikeassa siinä, että Kekkonen käytti Moskovan korttia härskisti oman valtansa pönkittämiseksi.

Oma lukunsa olivat sitten kaikki perässähiihtäjät ja varsinkin media, joka vaipui todella syvälle itsesensuurin suohon. Näistä suomettuneisuuden häpeätahroista on kirjassa monia kuvauksia, joita nyt lukiessa ei voi kuin huokailla ja päivitellä.

Lopussa muistisairaus koitui kummankin kohtaloksi. Kirja loppuukin dramaattisesti: "Kirjan sankareille, Kareelle ja Kekkoselle, viimeiset vuodet olivat armollisia. Muistisairaus vei heiltä oman historiansa – kansakunnan muistiin he jäivät."

Alkamatta sen enempää selostaa kirjan sisältöä suosittelen Kauko Kareesta kertovaa kirjaa kaikille suomalaisille, niin ne ajat eläneille kuin varsinkin nuoremmille sukupolville, joiden on hyvä tietää muutaman vuosikymmenen takaisesta itään kumartamisen politiikasta, jota ei saanut arvostella, koska se auttaa meitä ymmärtämään tämän päivän länteen päin kumartelua, jota ei saisi myöskään kritisoida.

Mitään ei siis ole muuttunut – ainoastaan ilmansuunta.