Valtion ulkopolitiikka ja yleinen mielipide

[Julleht]

Yhtä kauan kuin on tehty ulkopolitiikkaa, on pohdittu kaikista järkevimpiä tapoja sitä toteuttaa. Tähän liittyy kiinteästi nytkin käsillä oleva kysymys niin kutsutun yleisen mielipiteen roolista ulkopoliittisessa päätöksenteossa. Kysymys siitä, tulisiko valtion ulkopolitiikkaansa toteuttaessaan ja pohtiessaan olla riippuvaisia yleisestä mielipidettä vai johtaa sitä, jakaa perinteistä ulkopolitiikan tutkimuksen kenttää.

Ensimmäinen, enimmäkseen ns. realistisen kansainvälispoliittisen koulukunnan suosima kanta on sitä mieltä, että "hallitus on yleisen mielipiteen johtaja, ei sen orja", kuten teoreetikko Hans Morgenthau asian muotoili. Katsannon mukaan ulkopolitiikan tekeminen ei voisi nojautua tunteenomaiseksi järjellisen sijaan nähtyyn yleiseen tahtoon. Yleistäen ajatustraditiossa ajatellaan, ettei yleinen mielipide ymmärrä kansallista etua ja sitä miten tietyt vaikeatkin päätökset ovat välttämätöntä maan edun nimissä, lisäksi se on epävakaa ja ailahtelee. Valtiomiehen on kuitenkin hyödynnettävä yleistä mielipidettä taktisesti oikeaksi näkemänsä ulkopolitiikan hyväksi.

Kotimaisesti tätä ajatuskulkua on kannattanut ainakin aikanaan J.K. Paasikivi sanoessaan itsenäisyyspäiväpuheessa 1945, että "poliittisen realismin taju ei ole ollut Suomen kansan vahvimpia puolia. Uskotaan, kuten asioiden toivotaan olevan, ja toimitaan ikään kuin se, mitä toivotaan, olisi totta." Ylipäätänsä Paasikiven-Kekkosen realistiseen koulukuntaan kuuluvaa ulkopolitiikkaa luonnehtii hyvin ajatus siitä, että yleisen mielipiteen tuli tietää rajansa eikä se saanut asettua maan etuja vastaan, vaan jättää nämä demokraattisesti valituille elimille. Silti, kuten kuuluu, omalle linjalle hankitiin yleisen mielipiteen tukea ja siinä onnistuttiinkin.

Toinen ja vastakkainen, usein kansainvälispoliittiseen liberalistiseen koulukuntaan yhdistettävä näkökulma taas katsoo, että kansalaisilla on usein riittävästi tietoa muodostaakseen omat perustellut mielipiteensä keskeisistä ulkopoliittisista kysymyksistä ja että yllä esitelty tapa tehdä ulkopolitiikkaa on pitkälti vanhentunut. Siksi yleisellä mielipiteellä on ja tuleekin olla heidän mielestään merkitystä ulkopoliittisessa päätöksenteossa.

Esimerkiksi tämän toimivuudesta annetaan yleensä vaikkapa Vietnamin sotaa laajalti vastustanut yleinen mielipide Yhdysvalloissa, minkä tilannekuva jälkikäteen arvioiden on todettu suhteellisen järkeväksi, jopa realistisen koulukunnan linjoja mukailevaksi (edellisessä osiossa siteerattu realisti-Morgenthau oli itse asiassa Vietnamin sodan vastustaja). Lisäksi sen aggregaattina, päinvastoin kuin edellä, katsotaan olevan vakaampi kuin yksittäisen päättäjän mielipide, ja yleensä muuttuu olosuhteiden tai tietojen muutoksen myötä.

---

Voinee suhteellisen vahvoin perustein sanoa, että yleisen mielipiteen kuuntelu on lisääntynyt tai ainakin helpottunut 1900-luvun loppua kohti mentäessä erilaisten mielipidemittausten ja viimeistään internetin aikakaudella. Yhden tason ylempänä toki on kysymys siitä, miten yleinen mielipide suhtautuu globalisoituvaan maailmaan: ketä kuullaan, mistä ja miten, mutta se onkin sitten jo toinen asia.

Kiinnostaa suuresti, miten kanssahommailijat näkevät edellä esitetyn kysymyksenasettelun asianlaidan, tuleeko ulkopolitiikan harjoittamisen olla vain valittujen valtiomiesten reviiriä vailla yleiseen mielipiteeseen ripustautumista, mille annetaan tuomio sitten joskus vaaleissa, vai tulisiko yleisen mielipiteen vaikuttaa ulkopolitiikkaan asiakohtaisesti ja välittömästi? Tulisiko kansan kuunnella hallitsijoita vai hallitsijoiden kansaa kun tehdään nopeitakin ulkopoliittisia päätöksiä?

[Tabula Rasa]

Suuri ongelma tuossa on uuren yleisön tiedon puute. Yksilöt voivat tietää enemmänkin, kuin valtionpäämiehet, mutta mene mille hyvänsä teltalle seuraavien vaalien aikaan ja juttele vartti kenen hyvänsä normoäänestäjän kanssa, niin saat hyvän syyn miksi niitä propagandamediasta suodatettuja näkökulmia ei voi pitää millään tavoin hyvään ulkopolitiikkaan johtavina. Sama suuressa osassa muitakin politiikan osa-alueita.

Sanotaan vaikka näin, että pitäisi kuunnella maalaisjärkeä mitä käyttävät ja selittää siltä osin miltä aihe on monimutkaisempi. Kuitenkin eu on laittanut oppurtunistit vaikenemaan kaikesta negatiivisesta hyvien hillotolppien toivossa.

[newspeak]

Ongelmaksi Suomessa arvojohtajuuksien ja muiden vastaavien osalta ulkopolitiikassakin muodostuu ainakin se, ettei päättäjillä ole vaaleista saatuna kovinkaan vahvaa mandaattia ja päätöksenteko pohjautuu pienien ryhmien konsensukseen. Ylhäältä ei voida sanella mitään kansalle, koska yhtenäisyys ja taipumus kuunnella tulee yleensä muualta kuin päätöksenteon kannalta olennaisista asioista. Yleisen mielipiteen osalta eri eturyhmät haluavat mieluusti määritellä sen mieluisakseen, joten herkästi voisi sanoa, ettei yleistä mielipidettä ole edes olemassa.

Ulkopolitiikan osalta voisi varmaankin koittaa määritellä joitakin suuntaviivoja eri osa-alueiden kohdalla tietyin painotuksin (esim. suhde Venäjään, EU:hun jne.).

Kuilu hallitsijoiden ja alamaisten välillä on ilmeinen ja olisi varmasti idealistista ajatella, että tuota kuilua pitäisi kuroa umpeen. Toisaalta elitistisesti voisi ajatella tuon katkoksen olevan hyvästäkin niissä tilanteissa, joissa yhteys olisikin päätöksenteon kannalta jopa haitallista. Kansalta on vaikea kysyä sellaisista asioista, jotka sitä (tai edes toimittajia) eivät kiinnosta.