Jyrki Lehtolan kolumni: Väärin muumeiltu

[pienivalkeapupu]

Jyrki Lehtolan kolumni: Väärin muumeiltu

Jos lapsuuden peruskokemus ennen oli lastenhoitajana toimiva tv-ruutu, nykyään se on vieressä tärisevä aikuinen, joka ei kestä lastenohjelman aiheuttamia tunnetilojaan, kirjoittaa Jyrki Lehtola kolumnissaan.
Pus! Pus! Pus!

Ei, ei, ei! Muumipappa ja Muumimamma! Pussailevat, vaikka ennen niillä ei ollut edes suuta!

Ja miksi Muumipeikko potee pilvessä ilmavaivoja niin kuin Halinalle, joka olisi pitänyt ajat sitten lahdata?

Taustalla nainen laulaa englanniksi. Englanniksi!

Elina Salo! Missä on Elina Salo? Missä ovat muistoni?

Kuka on taas tyhjentänyt viinilasini?!

Väärin muumeiltu! Oon pettynyt eläm...näihin uusiin Muumeihin!

KOSKA Mikko Niskanen ei ehtinyt ohjata elokuvaa Kahdeksan surmanluotia Muumipeikossa, suomalaisen alkuperäiskulttuurin kiteytymä on hollantilais-japanilais-suomalainen 90-luvun piirrossarja Muumilaakson tarinoita, jota eri sukupolvet ovat katselleet joko lapsina tai lastensa kanssa.

Siihen verrataan nyt Ylellä alkanutta uutta 20 miljoonan euron Muumi-sarjaa. Ja pettyneinä verrataan, koska yhdelle muumit ovat kasa anarkistisia kaappihomoja, toiselle housunsa kadottaneita Gandheja ja kolmansille ohjelma tulee väärään aikaan. Onneksi on sosiaalinen media, jossa aikuisten pettymykset voivat kohdata toisensa päättymättömissä monologeissa.

Ensin pettyivät ne aikuiset, joiden 90-lukulaisia muistoja uudet muumit eivät vastanneet. Seuraavaksi pettyivät ne aikuiset, joiden tuoreen positiivisen muumikokemuksen pilasivat ne aikuiset, joiden 90-lukulaisia muistoja uudet muumit eivät vastanneet.

Lopulta aikuiset menivät näreissään nukkumaan ja lapset ihmettelivät sivusta, miksi aikuiset odottavat lastenohjelmilta niin paljon ja pettyvät niin kovasti.

MONET asiat ovat vaikeita ja ne vaativat keskittymistä sekä tietoa, joten meille on kasvanut aikuisten sukupolvi, joka katsoo lastenohjelmia pahastuakseen siitä, millainen maailma joskus oli. Ei maailmaa olisi saanut kuvata sellaisena kuin se oli, vaan sellaisena kuin sen olisi pitänyt olla nykyperspektiivistä katsoen.

Lastenkulttuuri tarjoaa helpon tavan todistaa omasta oikeamielisyydestä. Herra Heinämäessä pilkattiin alkuperäiskansoihin kohdistuvaa herkkyyttäni. Peppi Pitkätossussa oli vääränniminen kuningas, sarjakuvafestivaalien juliste loukkasi, ja nyt luen teille lapset rasistista Mark Twainia, jotta raivon tuottama lämpö sisälläni ei katoa.

Tällä viikolla helsinkiläinen perheenäiti loukkaantui Peppi Pitkätossusta, jossa sanottiin "neekerikuningas". Koska sinisten ja perussuomalaisten tehokkainta vaalimainontaa tekevät ne, jotka pelkistävät maailmankuvansa Helsingin Kallion alueella, perheenäidin mukaan "Helsingin Kallion alueella kun asuu, ei voi ymmärtää, miten vastenmielinen maailma on ollut vielä vuonna 1996".

Jos lapsuuden peruskokemus ennen oli lastenhoitajana toimiva tv-ruutu, nykyään se on vieressä tärisevä aikuinen, joka ei kestä lastenohjelman aiheuttamia tunnetilojaan.

Kirjoittaja on kirjailija ja käsikirjoittaja.

Jyrki Lehtola

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006019088.html

PS Modet voivat sitten typistää jutun mieleisekseen, jos kokevat sen olevan liian pitkä. Itse en sitä oikein osaa tehdä...