"Taloyhtiö"

[aivo]

Ihmiset kertovat mielellään siitä mitä on sattunut tai mitä ovat kuulleet. Ennen uutiset ja juorut levisivät suullisesti yksilöltä toiselle pienissä kyläyhteisöissä, joissa ihminen elää edelleen siltä osin, että jokaisella on oma lähipiirinsä, jonka hän tuntee.

Uutiset ja juorut eivät ole pelkkää viihdettä ja uteliaisuutta. Niiden avulla aivot saavat tietoa ympäristöstään ja toisistaan, millä on merkitystä yksilön selviytymiselle. Nykyaikana ympäristö ei ole vain aistein havaittava lähipiiri, kylä, kaupunki vaan koko yhteiskunta ja maapallo on tullut ihmistajuntaan sanomalehtien ja television syöttämänä versiona.

Kun suullista puhetta pystyttiin monistamaan tekstinä, uutisten kerääminen, valikointi ja myyminen muuttui elinkeinoksi ts. uutiset antoivat työtä, leipää ja rahaa uutistoimintaan osallistuville samalla kun uutisten käsittelystä tuli ammatti joukolle ihmisiä, jotka ovat samassa asemassa kuin muutkin eli näkevät maailmasta vain katunsa ja korttelinsa eikä se, mitä sanotaan maailmaksi, ole kaukana. Se on ulkopuolellamme mutta myös päässämme, korvien välissä.

Kun toimittaja valitsee uutisen lehteen tai televisioon, tuo uutinen on jonkun henkilön tulkinta jostakin. Joku jossakin on nähnyt, kuullut tai lukenut jotakin kiinnostavaa, muotoillut sen sanoiksi, jolloin on syntynyt tuote jaettavaksi mainosmyynnin tukena.

Uutinen tulee usein kaukaa sen käsittelijän tai valtion ulkopuolelta, siirtyy päänupista toiseen kunnes se on saapunut sanomalehti- tai televisiotoimittajan aivoihin. Omissa aivoissamme toimittajan sanat aikaansaavat kuvittelutoiminnon eli voimme ikään kuin nähdä, mitä jossakin taivaan rannan takana on tapahtunut vaikka istummekin tai olemmekin kuka missäkin.

Se, että saamme suhteellisen selkeän käsityksen jostakin, johtuu siitä, että uutisia saavat jakaa, valikoida ja käsitellä vain pieni joukko asiaan vihkiytyneitä ihmisiä. Todellisuudessa tilanne sekä yhteiskunnassa että sen ulkopuolella on usein monimutkaisempi kuin miltä ne näyttävät uutisissa.

Osasyy uutisten pinnallisuuteen on käytössä oleva aika ja tila, mutta myös se, että sanomalehden uutistoiminta syntyi kauan ennen Internetiä, selittää paljon. Edistysaskeleistaan huolimatta tiedotusjärjestelmä on perusteiltaan kirjepostin aikakaudelta, mikä vaikuttaa siten, ettei uutisia voi kommentoida tai tuoda asioihin lisävalaistusta tiedotusjärjestelmän ulkopuolelta.

Lehdissä on sinänsä "yleisönosasto", mutta joku henkilö tai ryhmä valitsee sen, mitä yleisönosastossa julkaistaan, minkä myötä lehti ja toimittajat voivat välttyä hankalilta kysymyksiltä ja koska kysymyksiä ei voi esittää, maailma ja asiat saadaan näyttämään miltä tahansa. Sillä, että joku saa valita ja määrätä yleisönosaston käytön, on siten huomattava vaikutus asioista tietämiseen.

Ihmisaivoille, jotka näkevät maailmasta vain pienen osan kerrallaan, televisio ja sanomalehdet kertovat, mitä maailmassa tapahtuu, mutta tarkkaan ottaen ne kertovat vain kunkin työntekijän aivoissa olevasta maailmasta ja siitä, miltä joku asia tai tapahtuma näyttää jonkun henkilön aivoissa. Vaikka luottaisimme uutiseen, uutinen on tehty vastaanotettavaksi sellaisenaan.

Normaalimaailmassa ihmisten keskinäinen viestintä perustuu palautteeseen eli on oikeus kysellä asioista esim. mitä kertoja jollakin tarkoittaa. Sekä kertoja että kyselijä ovat usein kaukana varsinaisista tapahtumista ja  asioista, mutta jos kertoja on esittänyt tai väittänyt jotakin, hän on myös velvollinen tarvittaessa vastaamaan siihen, mihin hänen tietonsa perustuvat tai mitä hän tarkoittaa jollakin.

Televisiossa kertominen on myös suullista puhetta ja vaikka puhe on äänitettävissä, sitä on vaikea arvioida eikä jonkun kysymyksen käsittelyyn ole varsinaista mahdollisuutta. Sitä vastoin sanomalehdessä kaikki on paperilla, joten tekstin sisällön arviointi on kaikille mahdollista. Myös lehti itsessään mahdollistaa sen, että uutisoinnin saama kritiikki voi olla julkista.

Läheskään kaikkea ei ole tarpeen analysoida ja epäillä, mutta kyse on mahdollisuudesta, joka joko on tai sitten ei. Jos sanomalehdessä on asioita, joita yksilö ei ymmärrä, on todennäköistä, että sama koskee lukemattomia muitakin ja kysely itsessään on täysin luonnollista. Se kertoo vain siitä, että ihminen käyttää omia aivojaan.

Muulle yleisölle kysymykset antavat tietoa jonkun asian paikkansa pitävyydestä eli jos kysymyksiin ei vastata tai vastaus on epätyydyttävä, uutisen todenperäisyys jää hämäräksi. On tietysti mahdollista, että joku kolmas henkilö pystyy antamaan tyydyttävän vastauksen asiaan. Tällöin voidaan puhua jonkinlaisesta toteutuvasta yhteiskunnallisesta keskustelusta.

Netti tarjoaa verrattomasti paremmat mahdollisuudet tällaiseen, mutta keskustelu siellä koskee vain niitä, jotka sattumalta tai muuten ovat löytäneet sivuston. Varsinainen yleisö ei tiedä keskustelusta ja asiasta mitään, joten mistään keskustelusta ei netin yhteydessä voida puhua. Myös televisio voi koota ihmisiä "keskustelemaan", mutta varsinainen yleisö saa osallistua lähinnä tekstiviesteillä.

Saatujen ja annettujen tietojen varassa yhteiskunnassa tehdään joka tapauksessa päätöksiä. Yhteiskuntaa ja sen päätöksentekoa voidaankin verrata taloyhtiöön. Näennäisesti taloyhtiöllä ja yhteiskunnalla ei ole paljoakaan toistensa kanssa tekemistä, mutta molempien toiminta rakentuu sille, että osakkaat ja asukkaat saavat riittävän tiedon asioista. Taloyhtiöissä asia on pyritty myös lainsäädännöllä varmistamaan.

Taloyhtiön yhtiökokouksessa valitaan puheenjohtaja, joka esittelee asiat, johtaa keskustelua ja huolehtii prosessin lainmukaisuudesta. Lainmukaisuuteen kuuluu, ettei tietoja salata ja että jokaisella asukkaalla on oikeus kysellä asioita ennen kuin päätöksiä aletaan tehdä.

Koska aika on rajattu, puheenjohtajan tehtäviin kuuluu estää asiaton keskustelu ja rönsyily, mutta puheenjohtajalla ei ole oikeutta vaientaa ketään estämällä puheenvuoro joltakin.

Yhteiskunnassa asiat esittelee sanomalehden ja television henkilöt. He ovat tietämättään valikoituneet ikään kuin asioiden esittelijöiksi, puheenjohtajiksi, mutta päin vastoin kuin taloyhtiössä, he pystyvät lehtensä hallinnan kautta estämään tietojen julkitulon tai pystyvät esittämään ja värittämään asiat haluamallaan tavalla, mikä johtuu siitä, että yksilöillä on asemansa puolesta mahdollisuus näin tehdä.

Taloyhtiössä puheenjohtaja valitaan äänestämällä. Myös yhteiskunnassa "puheenjohtaja" voidaan valita äänestämällä. Valitaan vain henkilö, joka jakaa puheenvuorot , mutta toisin kuin taloyhtiössä, yhteiskunnassa tuon henkilön on luettava ja arvioitava kaikki hänelle lähetetyt tekstit ennen kuin niiden puheenvuoroja voidaan jakaa.

Vaikka kansalaisilla on oikeus puheenvuoroon, "puheenjohtajan" on asetettava viestit jonkinlaiseen julkaisujärjestykseen, mikäli ne ovat ylipäänsä pituudeltaan ja sisällöltään julkaisukelpoisia. Lehteen ei paljoa mahdu eivätkä ihmiset jaksa lukea, jos teksti on liian pitkä. Koska ihmisiä on paljon ja he ovat mitä mieltä mistäkin, kyse voi olla melkoisesta urakasta, jota ei voi tehdä kuin jonkin aikaa täydellä teholla.

Voimmeko sitten luottaa siihen, että asiallinen viestimme tulee julkisuuteen tai sitten siihen, että jollakin oleva tieto tulee silmiimme ja korviimme? Jos yhteiskunnan puheenjohtajana toimii vain yksi henkilö, on pelättävissä, että hänen henkilökohtaiset käsityksensä ja mieltymyksensä vaikuttavat siihen, mitkä viestit pääsevät julkisuuteen.

Puheenjohtajan tehtävässä yksi henkilö on myös helposti painostettavissa ja uhkailtavissa. Tästä syystä yhteiskunnan puheenjohtajana ei voi toimia pelkästään yksi henkilö, vaan henkilöryhmä, jonka määräaikainen ja tilapäinen kokoonpano vaihtelee sovittujen pelisääntöjen mukaisesti. Tällöin mikään ulkopuolinen taho ei pysty vaikuttamaan puheenjohtajaraadin äänestyspäätöksiin tai uhkaamaan raadin yksittäisiä jäseniä.

Myös viestin kirjoittamiseen liittyy turvallisuusongelma. Jos viestin kirjoittaja joutuu pelkäämään henkeään tai vaikeuksia, emme yhteiskuntana ja henkilöinä saa sellaista tietoa, joka sinällään on olemassa. Sama koskee toimittajia, jotka voivat tulla irtisanotuiksi tai joutua väkivallan kohteeksi.

Tiedon yleinen saatavuus vaatii nimettömyyden hyväksymistä, koska mikään tai kukaan ei pysty henkilöitä turvaamaan. Yksilöiden on voitava itse päättää, haluaako hän nimellään julkisuuteen vai ei, mikä mahdollistaa sen, ettei mikään valtaryhmä tai taho pysty hallitsemaan yhteiskuntaa pelolla.

Sen toteuttaminen, ettei lehden lukija tai yhteiskunta ole riippuvainen vain toimittajan käsityksestä jostakin, vaatii paljon työtä, lähetettyjen tekstien lukemista ja arviointia, mutta työ on sikäli merkittävää, että kaikki se tieto, mikä on omien aivojemme ulkopuolella, jonkun muun aivoissa, voi tulla käyttöömme eikä sen julkaisemista voi kenenkään toimesta estää.

Tällainen työ säästää meiltä valtavasti aikaa, mikäli emme halua rakentaa tietämystämme pelkästään toimittajan tietämisen varaan, kuten tällä hetkellä tapahtuu. Käytännössä harvalla on edes aikaa ja halua tarkistaa toimittajan tarjoamia tietoja ja vaikkapa olisikin, mitä yksilö niillä tiedoilla tekisi. Hän voi esittää tietojaan lähinnä lähipiirilleen, muttei juurikaan yhteiskunnalle.

Puheenjohtajaksi tai raadin osaksi ryhtyminen on siten palkkionarvoista ja yhteiskunnallisesti arvokasta työtä, vaikkakaan se ei voi olla varsinainen ammatti vaan luottamustehtävä, jossa on ymmärrettävä, miksi puheenjohtajuutta tarvitaan sekä taloyhtiössä että yhteiskunnassa.

Puheenjohtajuus ei syrjäytä sanomalehti- ja tv-ihmisten työtä tiedon tuottamisessa ja jakamisessa -  heitä ja heidän työtään tarvitaan aina, mutta he ovat henkilöitä siinä kuin kaikki muutkin. Jos joku meistä näkee lehden antavan väärän tai liian yksinkertaistetun kuvan jostakin, puheenjohtajuuden on pyrittävä tuomaan perusteltu näkemys julkisuuteen, mikäli sellainen on. Meillä on jo äänioikeus, mutta jotta voisimme äänestää haluamiemme asioiden ja päättäjien puolesta, meillä on oltava myös riittävä tieto asioista, minkä vain puheenjohtajuus pystyy varmistamaan.

Se, että meitä ihmisiä on valtava määrä, on haaste, mutta ei ylittämätön Internetin ansiosta. Vaikka läheskään kaikki viestit eivät tule pääsemään lehteen, oleellista on, että puheenjohtajisto löytää ne olennaisimmat tiedot ja kysymykset. Kyse on myös henkilöiden löytämisestä. Vaikka itse emme pystyisi uutista tai tietoa arvioimaan, joku meistä voi siihen pystyä, jos saa siihen mahdollisuuden.

Puheenjohtajuuteen, raadin jäsenenä toimimiseen ei tarvita mitään erityistä. Halu, normaali ymmärryskyky, lukutaito, luotettavuus ja tunnollisuus tehtävän suorittamisessa riittävät. Vaikka sitä on vaikea mitata tai arvioida, puheenjohtajakandidaatilla kuuluu olla jonkinlainen ymmärrys aivotoiminnan perusteista ts. siitä, että maailma yhteiskuntineen ja ihmisineen on aivoissamme ja muita aivoja, maailmoja on yhtä paljon kuin ihmisiä.

Myös ymmärrys kielestä ja sanoista ei ole pahitteeksi. Kieli ja sanat ovat väline, jolla aivot viestivät keskenään, mutta vaikka sanat ja teksti viittaavat johonkin todellisuudessa, ne eivät itsessään ole varsinaista todellisuutta. Esim. toimittajan sanat ryhmistä, järjestöistä, joukoista, organisaatioista jne.  pitävät sisällään toisilleen tuntemattomia  ja toisistaan tietämättömiä ihmisiä, joiden olemiset ja tekemiset tapahtuvat toimittajan aivoissa, mistä ne siirtyvät "todellisuutena" muihin aivoihin.

Puheenjohtajuuden ja palautemahdollisuuden toteuttaminen yhteiskunnassa tarkoittaa käytännössä sanomalehtien yleisönosaston toimituksen korvaamista äänestetyllä ja ulkopuolisella henkilöstöllä. Vielä tällainen ei ole mahdollista, koska sanomalehti viestintäkeinona on suljettu, joten ihmiset eivät voi tulla tietoiseksi mahdollisuudesta ja päästä julkisesti keskustelemaan asiasta.

Palautemahdollisuus on kuitenkin samantyyppinen ymmärrettävissä oleva asia kuin aikanaan demokratiakin. Sen sijaan, että yhteiskunta kärsisi jatkuvasta väkivaltaisesta valtataistelusta, keksittiin, että johtaja valitaan äänestämällä ja määräajaksi. Kaikki olivat tyytyväisiä etenkin valittu johtaja, jonka ei tarvinnut pelätä, että kilpailijat ottavat heti huomenna hengiltä.

Jos television valttina on se, että tietoja on helppo vastaanottaa uutisten, ajankohtaisohjelmien ja dokumenttien muodossa ja Internet maailma, jossa on kaikki, mutta josta löytää mitä sattuu löytämään, sanomalehden valtti voi olla se, että kaikkea voidaan arvioida ja kysellä. Tällöin sanomalehti ei ole vain valittujen toimittajien kirjoituskokoelma, vaan viestintäväline miljoonien aivojen välillä. Mitä sitten joku sanookin yhteiskunnasta, maailmasta ja asioista, lukija itse on esitettyjen  asioiden tuomari - ei lehti, toimittaja tai joku epämääräinen taho.

Televisio on kuitenkin nykyihmisen silmä ja korva ja sillä on yhteys lukemattomiin olohuoneisiin ja siellä oleviin aivoihin. Televisio on käytännössä ihmisen toinen tori ja maailma, missä hän tapaa muita ihmisiä ja "näkee" mistä ihmiset puhuvat. Kun joku ryvettymätön ihminen pääsee sanomaan jotakin kiinnostavaa, tuo sanominen voi levitä miljooniin aivoihin.

Paperilla esitettynä uutistoiminnan tahattomasti ja automaattisesti syntyvä riippuvuus jostakin henkilöstä osuu ani harvan silmiin. Eri asia on, jos televisiossa asiaan kiinnittää huomiota joku alallaan tunnustettu ja arvostettu henkilö. Vetoamatta kehenkään henkilö voi sanoa, että tältä asia vaikuttaa minun aivoissani. Niin halutessaan hän voi muistuttaa, että miljoonat muut eli kaikki ovat hänenkaltaisiaan erillisiä henkilöitä. Tv-katselija voi sitten miettiä, pitääkö henkilön huomio paikkansa ja voiko asialle tehdä jotakin. Tieto asiasta on joka tapauksessa levinnyt.