Kulttuureiden arkkityypit: Miksi kunniakulttuuri ei voi kehittyä?

[Eino P. Keravalta]

Hyvää päivää kaikille.

Nyt seuraa kirjoitus. Se on mielipidekirjoitus. En siis väitä, että tässä tekstissä esitetyt asiat ovat absoluuttinen totuus - kyse on pikemminkin näkökulmasta ja arvelusta, johon saa mieluusti ottaa kantaa.

Olkaa hyvät:

Kulttuureiden arkkityypit - analyysia kunniakulttuurin sisäänrakennetuista mekanismeista, jotka estävät sitä kehittymästä.


Maapallolla esiintyy lukuisa ja valtava kulttuureiden kirjo.

Kieliäkin on useita tuhansia ja jostain näkökulmasta käsin voidaan mielestäni perustellusti esittää, että jokainen kieli edustaa omaa kulttuuriaan, sillä kieli on ajattelun väline.

Olen kuitenkin taipuvainen näkemään, että moninaisuudesta huolimatta kulttuurit voidaan palauttaa muutamaan pääteemaan tai arkkityyppiin. Tässä ja nyt käsittelemme 'kunniakulttuurin' arkkityyppiä, mutta voidaksemme sitä ymmärtää, otamme vertailun vuoksi sitä peilaamaan myös toisen kulttuurin arkkityypin, jonka nimeämme kohta ja johon palaamme ensin esiteltyämmme kunniakulttuurin pääpiirteet ja funktiot.

Kunniakulttuuri on nimensä mukaisesti kulttuurin arkkityyppi, jossa kunnia tai sen toinen ilmaisumuoto, häpeä, on keskeisellä sijalla.

Koska kunnia tai häpeä peilautuvat muiden ihmisten tai yhteisön käsityksiin, on kunniakulttuuri leimallisesti kollektiivikulttuuri. Tämä ominaisuus on kunniakulttuurissa niin vallitseva, että se heijastuu paitsi sen tiedostamattomassa taustafilosofiassa, myös käytännön toimissa ja kyseisen kulttuurin yhteiskunnallisissa rakenteissa.

Kunniakulttuuri edustaa näkemystä, jonka mukaan on olemassa yksi, vallitseva totuus tai maailmankäsitys, josta johdetaan yhteisön moraaliset normit. Kunnia perustuu näiden normien noudattamiseen ja niiden toteutumisen keskinäiseen, yhteisölliseen valvontaan. Toisinsanoen kunniakulttuurissa arvo perustuu korostetusti tiettyjen yhteisöllisten normien noudattamiseen ja niiden lähteen absoluuttiseen arvostukseen.

Kunniakulttuurissa kaiken lähtökohta on pyhäksi koettu kirjoituskokoelma, joka määrittää arvot tai kunnian, jota kohti yksilön tulee pyrkiä. Kunniakulttuurissa yksilö siis saa arvoa ja valtaa vetoamalla tuohon kirjoituskokoelmaan ja noudattamalla sen premissejä. Tuota kirjoituskokoelmaa ja sen muovaamaa arvojärjestelmää voidaan kutsua uskonnoksi, koska sen alkulähde tulkitaan 'jumalalliseksi inspiraatioksi'.

Kunniakulttuurissa siis arvon ja vallan väline on uskonto ja sen edustama oikeaoppisuus. On kuitenkin tärkeä huomata, että kunniakulttuurin arkkityyppiin liittyy vallan välineenä uskonnollisen oikeaoppisuuden lisäksi myös voima, väkivalta. Kunniakulttuurissa siis asema ja valta haetaan paitsi teologiasta, myös väkivallasta ja voidaan sanoa, että kunniakulttuurissa yhdistyvät teologia ja sen edustama ja myötävaikuttama absoluuttinen lähtökohta, jota tuetaan väkivallalla tai sen uhalla. Väkivalta on kunniakulttuurin arkkityyppiin elimellisesti liittyvä ja sitä tukeva ilmiö, sen eräs hyvin keskeinen arvorakenne.

Kulttuureiden arkkityyppien vertailussa on erittäin tärkeä ymmärtää, että kunniakulttuurissa väkivalta ei edusta välinettä tai keinoa, että se ei ole määrällinen, vaan laadullinen ominaisuus, arvo sinänsä ja sellaisena kunnioituksen kohde ja arvon, vallan ja voiman lähde.


Ymmärtääksemme tätä kaikkea meidän on hyvä hakea kunniakulttuurille peili, toinen kulttuurin arkkityyppi. Tässä kirjoituksessa kutsun tuota toista arkkityyppiä nimellä kuuntelukulttuuri.

Millainen on kuuntelukulttuuri? Nimensä mukaisesti se perustuu kommunikaatioon, vuorovaikuttamiseen ja argumenttien jakamiseen. Sen lähtökohtana on tasa-arvoisuus ja demokratia. Kuuntelukulttuurissa tärkeitä ovat oivallus, väitteen sisältämä, verifioitava 'totuus' sekä ennenkaikkea sen piiriin liittyvä tasa-arvoinen oikeus esittää argumentteja.

Siinä, missä kunniakulttuuri vetoaa teologiseen absoluuttiin ja voimaan, jopa väkivaltaan, siinä kuuntelukulttuuri vetoaa ajatuksen vapauteen ja parhaimman argumentin itsearvoon sekä yksilön mahdollisuuteen esittää noita argumentteja.

Kuuntelukulttuurille leimallista on siis yksilönvapaus ja tuon yksilön mahdollisuus tasa-arvoisesti esittää omia käsityksiään vetoamatta teologiseen absoluuttiin. Kuuntelukulttuurille on tyypillistä etsiä argumentin oma painoarvo sen itsensä nojalla puuttumatta sen esittäjän statukseen tai asemaan.

Voimme siis heti huomata kunniakulttuurin ja kuuntelukulttuurin keskinäisiä arvoeroja: kunniakulttuurin premissit ovat teologiassa, fyysisessä voimassa ja kollektiivissa siinä, missä kuuntelukulttuurin lähtökohdat ovat demokratiassa, yksilönvapaudessa, väitteiden itsensä sisältämässä loogisessa voimassa tai perusteltavuudessa sekä yksiön luovuttamattomassa oikeudessa esittää niitä. On tärkeää huomata ja tunnustaa, että nämä kulttuureiden arkkityyppien erot eivät ole vain kosmetiikkaa tai vähäisiä tapojen eroavaisuuksia, vaan että kyseessä on dramaattinen ja jyrkkä ero tavassa hahmottaa maailmaa ja yhteisöllisiä normeja.


Siinä, missä kunniakulttuuri on staattinen, siinä kuuntelukulttuuri on dynaaminen. Tämä ero palautuu siihen, että kunniakulttuurissa 'totuus' on jo julistettu teologisesta lähtökohdasta käsin kun taas kuuntelukulttuurissa 'totuutta' ei koskaan ole, vaan sitä kohden kuljetaan erinäisten argumenttien nojalla niiden verifioitavuuteen vetoamalla.

Tässä kohtaa voimme huomata, että tieteen metodi ja sisäinen rakenne muistuttaa hyvin paljon kuuntelukulttuurin premissejä: molemmissa 'totuus' on vain väliaikainen paradigma ja kaiken sanelee käytännön toimivuuteen liitetty funktionaalisuus, toisinsanoen yhtäpitävyys ennustettavuuden ja mielekkään toiminnan kanssa suhteessa tavoitteisiin. Kuuntelukulttuuri siis etsii ikuisesti optimaalista näkemystä ja toimintatapaa huomioiden kaikki argumentit siinä missä kunniakulttuuri jo katsoo omaavansa paitsi alkuasetelman, myös lopputuleman ja absoluuttiset keinot siihen pääsemiseksi.

Nyt voimme siis kiteyttää erään keskeisen kunniakulttuurin ja kuuntelukulttuurin eron: kunniakulttuurissa on tärkeää se, kuka sanoo jotakin kun taas kuuntelukulttuurissa on tärkeää se, mitä sanotaan.


Tämä palautuu siihen, että kunniakulttuuri arvostaa teologista puhdasoppisuutta ja voimaan perustuvaa valtaa kun taas kuuntelukulttuuri arvostaa avointa dialogia, tasa-arvoa ja verifioitavuuteen perustuvia premissejä.

Kun ajattelemme sitä eroa, mikä syntyy siitä arvosta, jonka annamme sille, kuka sanoo jotakin ja sitä arvoa, mitä kulloinkin sanotaan ja millä perustein, voi ero tuntua kenties jokseenkin vähäpätöiseltä varsinkin kun ajattelemme asiaa siitä kuuntelukultuurin eräänlaisesta alkuaksioomasta käsin, että kuuntelukulttuurissa ne, joilla on painavaa sanottavaa, ovat päässeet asemaansa juuri argumentaation keinoin.

Tämä kunniakulttuurin ja kuuntelukulttuurin välinen ero on kuitenkin valtava ja eräänä osoituksena siitä on se, että kuuntelukulttuuri on jo monen sadan vuoden ajan pystynyt hyödyntämään sisäänrakennettua argumentaatioprosessiaan siten, että tuloksena on luonnontieteellisten löytöjen armatuuri.

Summataksemme mainittujen kulttuuriarkkityyppien eroja voinemme sanoa, että kunniakulttuurille tyypillistä on absoluuttisuus, teokratia, kollektiivisuus, teologialähtöisyys ja niihin sekä väkivaltaan perustuva kunnia. Kuuntelukulttuurille taas ominaista on moniäänisyys, argumentaatiolähtöisyys, demokratia, sananvapaus ja individualismi.


Kun siis kysymme, miksi kunniakulttuuri ei voi kehittyä, vastaus on siinä, että se ei voi kehittyä, koska ensinnäkin sen piirissä argumentaatio ei ole tärkeää tai edes hyväksyttyä, vaan että kunniakulttuuri ei voi kehittyä, koska se jo katsoo saavuttaneensa absoluuttisen tiedon, joka on annettu teologisena ilmoituksena. Tilanne siis muistutttaa eurooppalaista keskiaikaa.

Lisäksi mainittakoon, että 'kehitystä' ei kunniakulttuurin näkökulmasta edes ole olemassa, koska kaikki kehitys on jo tapahtunut ja pyhissä kirjoituksissa ilmaistu: sille ei ole olemassa argumentaatiota, koska argumentaatio kuuluu sille vieraaseen kulttuurin arkkityyppiin. Sille ei ole olemassa yksilöllisyyttä, sananvapautta, demokratiaa tai ihmisoikeuksia, koska kaikki on jo absoluuttisesti ilmoitettu ja rajattu pyhissä kirjoituksissa. Siksi mitään dynamiikkaa ei ole: kaikki dynamiikka on jo poissuljettu kaikessa toiminnassa, ajattelussa ja yhteiskunnallisessa olemisessa kulttuuriarvoarkkityypin sisäisten premissien nojalla.

Huomaamme siis, että on valtava ero sillä, pidämmekö tärkeänä sitä, kuka sanoo ja sillä, mitä sanotaan. Edellinen perustuu teologiseen absoluuttiin ja väkivaltaan, jälkimmäinen avoimuuten, demokratiaan ja sananvapauteen, argumentaation painoon ja verifioitavuuteen. Edellinen estää kaiken kehityksen sisäisellä rakenteellaan siinä, missä jälkimmäinen taas kyseenalaistavuudellaan ja avoimuudellaan väistämättä johtaa uusiin innovaatioihin ja yleiseen funktionaalisuuteen.


Kunniakulttuuri ei voi kehittyä, koska sen kunniana ei ole argumentaatiovapaus ja dynamiikka, vaan teologinen sulkeutuneisuus ja sitä ylläpitävä väkivallan kulttuuri. Nämä ovat arvokysymyksiä ja jokainen kulttuuri on arvojärjestelmä. Se taas heijastuu ajatteluun, käytäntöön, normeihin ja funktionaalisuuteen. Erot ovat valtavat eikä se tule yllätyksenä kellekään, joka seuraa maailman tilannetta, sen historiaa ja eri alueiden saavutuksia.

Tässä kohtaa on mielenkiintoista ajatella sitä, mitä kenties voisi tapahtua kun kunniakulttuuri ja kuuntelukulttuuri asetetaan samaan tilaan. Mitä siitä seuraa? Ajatuskokeen tulos riippuu sekin siitä, onko asiaa pohtiva ihminen kunnia- vaiko kuuntelukulttuuriin kuuluva yksilö.

Jos asian näkee kuuntelukulttuurin näkökulmasta, kunniakulttuurin ja kuuntelukulttuurin yhteentörmäys johtaa kuuntelukulttuurin voittoon, koska sen edustaja uskoo, että paras argumentti ja toimivin ratkaisu pääsee lopulta voittoon. Tätä on länsimainen naivismi ja usko 'kotouttamiseen'. Kuuntelukulttuurin edustajalle ei tule mieleen, että vastassa on arvojärjestelmä, joka ei pelaa samoilla säännöillä - eli arvoilla - eikä sillä ole samoja tavoitteita, vaikka 'suvaitsevainen' kuuntelukulttuurin edustaja niin voi luullakin ja näköjään luuleekin.

Sen sijaan kunniakulttuurin edustaja ajattelee näiden kulttuurillisten arkkityyppien törmäyksestä, että kunniakulttuuri voittaa, koska ensinnäkin se jo lähtökohtaisesti on oikeassa ja koska toisekseen sillä on tukenaan väkivalta, jota se ei epäröi käyttää, koska väkivalta kuuluu sen arkkityyppisiin arvopremisseihin ja metodeihin toisinkuin on laita kuuntelukulttuurin ja koska väkivallalla on sen mielestä absoluutti oikeutus, koska kunniakulttuurihan on sen kannattajan mukaan ollut kaiken aikaa oikeassa ja edustanut moraalisuutta.

On siis paradoksaalista kuuntelukulttuurin edustajan näkökulmasta, että väkivaltaan ja taantuneeseen absolutismiin perustuva, kehittymätön ja tavallisesti köyhyyttä ja epävakautta tuottava kunniakulttuuri voisi saada yliotteen kuuntelukulttuurista, jonka taloudelliseen ja tieteelliseen menestykseen ja ylivoimaan kuuntelukulttuurin edustaja helposti tuudittautuu käsittämättä, että hänen edustamansa arvojärjestelmä on vain yksi kulttuurin arkkityyppi ilman mitään sisäsyntyistä oikeutusta omaan säilyvyyteensä ja kaikenkattavaan menestykseensä.

Voi siis käydä niin - ja paraikaa onkin käymässä - että ulkoisesti menestyksellisempi kuuntelukulttuuri on häviävä kamppailun sille vieraalle kunniakulttuurille. Kuuntelukulttuurin edustaja ei vain voi sitä tajuta tai uskoa, koska hän ajattelee, että hänen maailmansa on parempi ja siten hän kuvittelee, että kaikkihan haluavat tuota parempaa maailmaa ja ovat valmiita hylkäämään oman arvojärjestelmänsä päästäkseen elämään tuossa kuuntelukulttuurin maailmassa. Näin ei ole. Harha on siinä, että kuuntelukulttuurin edustaja kuvittelee, että muutkin kulttuurin arkkityypit hahmottavat asioita siten kuin kuuntelukulttuurissa tehdään, eli parhain - menestyksellisin - kulttuurikertomus voittaa. Mutta näin ei ole. Kuuntelukulttuurin edustaja syyllistyy eräänlaiseen 'rasismiin' tai kulttuurilliseen hybrikseen kuvitellessaan lähtökohtaisesti, että hänen järjestelmänsä on paras vaikka tosiasiallisesti sitä 'parhautta' ei ratkota argumentein, vaan sapelein ja sitä 'sivistynyt' kuuntelukulttuurin jäsen ei osaa ymmärtää.

Entä sitten rasismi? Sanomme vielä sanan siitäkin, koska se, mitä kuuntelukulttuurin piirissä rasismiksi tulkitaan, johtuu pohjimmiltaan kunniakulttuurin ja kuuntelukulttuurin keskinäisestä konfliktista. Kun kuuntelukulttuurin piirissä havaitaan, että sen piiriin tulleet kunniakulttuurin edustajat eivät menesty yhteiskunnallisesti, on kuuntelukulttuurin aksioomien perusteella ehkä luontevaa ajatella, että kyseessä on rasismi, rotusorto. Kuitenkaan siitä ei ole kyse, vaan kunniakulttuurin edustajien kehno menestys kuuntelukulttuurin arvojärjestelmän piirissä johtuu siitä, että kunniakulttuurin sisäinen rakenne ei ole soveltuva tai yhteensovitettava kuuntelukulttuuriyhteiskunnan arvopremisseihin, mistä väistämättä seuraa kunniakulttuurin edustajien kehno menestys niissä yhteiskunnissa, jotka perustuvat kuuntelukulttuuriin. Kuuntelukulttuurin edustajat tai heidän yhteiskuntansa siis eivät ole rasistisia, vaan kyse on kulttuurillisten arkkityyppien keskinäisen yhteensovittamattomuuden luomista törmäyksistä eikä mikään määrä rahaa tai illusorista 'kotouttamista' voi pyyhkiä näitä ristiriitaisia funktiota pois.


No niin, olemme siis päässeet tänne saakka. Kiitos Sinulle, että jaksoit lukea koko tektstin, jossa käsiteltiin paria kulttuureiden arkkityyppiä, niiden keskinäistä dynamiikkaa, niiden menestystä ja rasismin teemaa. Tämä kaikki oli vain pintaraapaisu aiheeseen enkä halua tätä avauskirjoitusta laventaa liikaa, sillä haluan pitää tämän kohtuullisen luettavana ja toisekseen haluan mieluusti kuulla teidän kommenttejanne, ajatuksianne ja näkemyksiänne teemaan liittyen.

Kulttuureiden arkkityyppejä voi tietysti hahmottaa muitakin kuin tässä mainitut ja niitä esiintyykin Maapallolla ainakin kaksi muuta, mutta sen keskustelun aika ei ole tässä avausviestissä..

Mitä Sinä ajattelet tästä kaikesta?

[Lalli IsoTalo]

Hieno kirjoitus!

Määritelmä on kuitenkin hieman erilainen kuin mihin olen aiemmin tottunut.

"Kunniakulttuurissa kaiken lähtökohta on pyhäksi koettu kirjoituskokoelma, joka määrittää arvot tai kunnian, jota kohti yksilön tulee pyrkiä." On totta, että suurin osa kunniakultturisteista nykyään on muslimeja, jotka kumartavat kirjaansa, mutta perinteinen määritelmä ei ole uskontokeskeinen, vaan mieskeskeinen:

Kunniakulttuuri on maailman myrkyllisin arvojärjestelmä. Sen mukaan miehinen ego on sillä tavoin arvokas, että sitä voidaan varjella vahingoittamalla muita ihmisiä. Kunniakulttuureissa tasapuolisuus, ahkeruus, luotettavuus, rehellisyys ja muiden hyvinvoinnin huomioonottaminen eivät ole niin arvokkaita kunnian lähteitä kuin välitön valmius kostoon.

[Eino P. Keravalta]

Hieno kirjoitus!

Määritelmä on kuitenkin hieman erilainen kuin mihin olen aiemmin tottunut.

"Kunniakulttuurissa kaiken lähtökohta on pyhäksi koettu kirjoituskokoelma, joka määrittää arvot tai kunnian, jota kohti yksilön tulee pyrkiä." On totta, että suurin osa kunniakultturisteista nykyään on muslimeja, jotka kumartavat kirjaansa, mutta perinteinen määritelmä ei ole uskontokeskeinen, vaan mieskeskeinen:

Kunniakulttuuri on maailman myrkyllisin arvojärjestelmä. Sen mukaan miehinen ego on sillä tavoin arvokas, että sitä voidaan varjella vahingoittamalla muita ihmisiä. Kunniakulttuureissa tasapuolisuus, ahkeruus, luotettavuus, rehellisyys ja muiden hyvinvoinnin huomioonottaminen eivät ole niin arvokkaita kunnian lähteitä kuin välitön valmius kostoon.

Kiitos vastauksesta, Lalli 

Ehkä on luokittelu- tai hahmotuskysymys, miten mieskeskeisyys tulkitaan kunniakulttuureissa.

Yksi tulkinta on se, että koska kunniakulttuuriin kuuluu elimellisesti väkivalta, mies on siinä nostettu suureen arvoon, koska hänellä on fyysisesti ja hormonaalisesti suurempi mahdollisuus väkivallan käyttöön.

Toisinsanoen mies on kunniakulttuureissa vahvoilla yksinkertaisesti siksi, että mies pystyy keskimäärin vetämään naisia turpaan pikemminkin kuin että päinvastainen tapahtuisi. Näenkin kunniakulttuurin ja väkivallan liittyvän saumattomasti yhteen toisinkuin kuuntelukulttuurin piirissä, jossa väkivalta ei ole tärkeä elementti vaan jossa naistenkin argumentteja kuullaan siksi, että ne ovat argumentteja, mikä puolestaan kuvaa kulttuurillista arvoeroavaisuutta kunnia- ja kuuntelukulttuurin kesken.

[ämpee]

On nähdäkseni yhteisöriippuvaisia kulttuureita ja yksilökeskeisiä kulttuureita.
Kun kulttuurin kehittyminen riippuu sen puitteissa tapahtuvan ajattelun määrällä, niin yhteisöriippuvaiset kulttuurit jäävät väistämättä jälkeen, sillä ajattelu on sallittua vain harvoille, ja silloinkin kulttuurin määrittelemissä rajoissa.
Yksilökulttuurin voima on siinä, että ajattelu on rajoittamatonta ja kaikille vapaata.

Sosialismi on eräs yhteisöriippuvainen kulttuurimuoto, ja siellä sosialistisen yhteiskunnan toimivuuden tarkastelu on hyvin rajoitettua, joten yhteiskunnallista kehitystä ei sovi odottaa.

[Eino P. Keravalta]

Meidän psykologinen vammamme on oksidosentrisyys ( tai mikä lieneekään termi länsikeskeisyydelle ), mikä saa meidät näkemään meille vieraat kulttuurisysteemit ikäänkuin mukautuvina meidän omaan arvojärjestelmäämme tai niidenkaltaisina muutamine pikku pintaeroineen, vaikka todellisuudessa kyseessä on valtava kulttuurillinen ja filosofinen ero.

Tämän harhan vuoksi uskomme vaikkapa 'kotoutumiseen', koska oman maailmankäsityksemme katsannossa sellaista on olemassa, koska premissimme on se, että lisääntynyt ja muuttunut informaatio voi muokata yksilön käytöstä.

Tiettyyn rajaan saakka toki ulkoisilla vaikutteilla onkin osansa, mutta oksidosentrinen ja ehkä rasistinen harhamme onkin siinä, että kuvittelemme meille 'vastakkaisten' kulttuuriarkkityyppien toimivan samoilla psykososiaalisilla laeilla kuin meidän oma, kuuntelukulttuurillinen kollektiivipremissimme tai arvojärjestelmämme toimii.

Tulisi herätä siitä harhasta ja tunnustaa, että systeemit ovat niin erilaiset, että niiden rinnakkaiselo on täysin mahdotonta, jos asetamme tavoitteeksi sopusoinnun, rauhan ja taloudellisen kehityksen.

[Eino P. Keravalta]

On nähdäkseni yhteisöriippuvaisia kulttuureita ja yksilökeskeisiä kulttuureita.
Kun kulttuurin kehittyminen riippuu sen puitteissa tapahtuvan ajattelun määrällä, niin yhteisöriippuvaiset kulttuurit jäävät väistämättä jälkeen, sillä ajattelu on sallittua vain harvoille, ja silloinkin kulttuurin määrittelemissä rajoissa.
Yksilökulttuurin voima on siinä, että ajattelu on rajoittamatonta ja kaikille vapaata.

Sosialismi on eräs yhteisöriippuvainen kulttuurimuoto, ja siellä sosialistisen yhteiskunnan toimivuuden tarkastelu on hyvin rajoitettua, joten yhteiskunnallista kehitystä ei sovi odottaa.

Hyvin puhuttu.

Onkin siis selvää, että yhteiskunnallisen ja jopa teknologisen kehityksen taustalla on individualismi ja sananvapaus - molemmat arvoja, joita nykyinen pakkomonikulttuuristaminen uhkaa.

[Impi Waara]

"Tiettyyn rajaan saakka toki ulkoisilla vaikutteilla onkin osansa, mutta oksidosentrinen ja ehkä rasistinen harhamme onkin siinä, että kuvittelemme meille 'vastakkaisten' kulttuuriarkkityyppien toimivan samoilla psykososiaalisilla laeilla kuin meidän oma, kuuntelukulttuurillinen kollektiivipremissimme tai arvojärjestelmämme toimii."

Tämä on se kova ydin, joka kiteyttää koko paketin. Jostain syystä ei haluta nähdä/ymmärtää, että kaksi joukkuetta pelikentällä pelaa samaa peliä, mutta toisen joukkueen säännöt ovat kiveen kirjoitettu ja toinen joukkue oletaa pelattavan säännöillä, joita voi muuttaa.

[JulmaJuha]

Koska se ei ole kulttuuri.

[Eino P. Keravalta]

"Tiettyyn rajaan saakka toki ulkoisilla vaikutteilla onkin osansa, mutta oksidosentrinen ja ehkä rasistinen harhamme onkin siinä, että kuvittelemme meille 'vastakkaisten' kulttuuriarkkityyppien toimivan samoilla psykososiaalisilla laeilla kuin meidän oma, kuuntelukulttuurillinen kollektiivipremissimme tai arvojärjestelmämme toimii."

Tämä on se kova ydin, joka kiteyttää koko paketin. Jostain syystä ei haluta nähdä/ymmärtää, että kaksi joukkuetta pelikentällä pelaa samaa peliä, mutta toisen joukkueen säännöt ovat kiveen kirjoitettu ja toinen joukkue oletaa pelattavan säännöillä, joita voi muuttaa.

Hieno puheenvuoro ja hyvä havainnollistaminen!

Me toki pelaamme yhtä peliä ja tuo peli kuvaa yhteiskuntaamme.

Me kaikki haluamme pallon maaliin ja esimerkiksi Riku Rantalan kaltaiset ihmiset uskovat, että se tekee meistä kaikista samanlaisia.

Mutta niin ei ole. Sillä vaikka kaikki haluavatkin pallon maaliin - eli mukavia asioita - eivät menetelmät ja keinot eli arvot pallon maaliin saattamiseksi ole yhteneväiset.

Me olemme sopineet tietyt säännöt tässä yhteiskunnassa. Näiden sääntöjen puitteissa haluamme saattaa pallon maaliin. Me treenaamme, hikoilemme, juoksemme, teemme strategioita, me noudatamme pelin sääntöjä.

Mutta yhtäkkiä ja pyytämättä kentälle tuodaankin muita joukkueita, jotka hekin kyllä haluavat pallon maaliin. Mutta heillä on eri säännöt, eri kulttuurillinen arvopremissipohja.

Heidän arvonsa perustuu vahvimman oikeuteen. Eikä se tarkoita vahvinta joukkuetta sääntöjen puitteissa. Se tarkoittaa vahvinta. Vahvinta fyysisesti: se, joka on väkivaltaisin ja häikäilemättömin, saa pallon maaliin vaikka pallo kainalossa kävelemällä ja vastaansanojia turpaan vetäen väkivaltaan valmiiden kavereidensa turvin.

Lääkkeeksi meillä esitetään kotouttamista, eli käytännössä keskustelua ja lapsellista puuhastelua. Se ei johda tulokseen, sillä lässytyksestä huolimatta vastapuoli näkee, että pallon maaliin saattaminen on edelleen yksinkertaisinta siten, että otetaan pallo kainaloon ja viedään se kävellen maaliin samalla kun kaverit vetävät turpaan vastajoukkuetta.

Miksi pelata säännöillä, kun oman porukan väkivallalla saa asian hoitumaan - niinhän asiat kotimaassakin hoidetaan. Ja vaikka kotimaassa ei kaikki olekaan hyvin, se johtuu näiden kunniakulttuureiden edustajien mukaan siitä, että omalla puolella ei ole mahdollisuutta harjoittaa tarpeeksi väkivaltaa tai huijausta. Mutta onneksi uudessa kotimaassa se mahdollisuus on, koska uudet vastapelaajat ovat niin tyhmiä ja heikkoja, että he eivät tajua tai uskalla käyttää väkivaltaa ja filunkia, joten heidän ylitseen voi kävellä pallo kainalossa naureskellen 

[Impi Waara]

Tämä
"Lääkkeeksi meillä esitetään kotouttamista, eli käytännössä keskustelua ja lapsellista puuhastelua. Se ei johda tulokseen, sillä lässytyksestä huolimatta vastapuoli näkee, että pallon maaliin saattaminen on edelleen yksinkertaisinta siten, että otetaan pallo kainaloon ja viedään se kävellen maaliin samalla kun kaverit vetävät turpaan vastajoukkuetta."

Vastapuoli ei edes ymmärrä, miksi säännöistä pitäisi keskustella. Heillä on jo säännöt. Vahvimman oikeus. Piste.

Suomessa(kin) ollaan täysin sokeita näkemään, että mikään määrä kotouttamista ei ole muuta kuin tuhlattua aikaa ja energiaa, jos keskustelun toinen osapuoli edustaa muuttumattomaksi luotua kunniakulttuuria. Keskustelut ja kotouttamiset tulisikin lopettaa turhina, koska niistä ainoa seuraus on meidän edustaman kulttuurin muokkaaminen lähemmäs ja lähemmäs kunniakulttuurin arvoja. Vesi ja öljy eivät sekoitu.

[Eino P. Keravalta]

Suomessa(kin) ollaan täysin sokeita näkemään, että mikään määrä kotouttamista ei ole muuta kuin tuhlattua aikaa ja energiaa, jos keskustelun toinen osapuoli edustaa muuttumattomaksi luotua kunniakulttuuria. Keskustelut ja kotouttamiset tulisikin lopettaa turhina, koska niistä ainoa seuraus on meidän edustaman kulttuurin muokkaaminen lähemmäs ja lähemmäs kunniakulttuurin arvoja. Vesi ja öljy eivät sekoitu.

'Kotouttaminen' on tosiaan rahan ja muiden resurssien totaalista haaskaamista.

Ne, jotka kotoutuvat, olisivat kotoutuneet muutenkin ja ne, ketkä eivät kotoudu, eivät ole kotoutettavissa millään keinoin.

Hukkaamme vuosittain kymmeniä ja satoja miljoonia euroja tyhjänpäiväiseen puuhasteluun, josta hyöty on mitätön ja josta monessa tapauksessa on vain haittaa: kotoutettava tottuu raha- ja palveluvirtaan, mikä itseasiassa estää ja haittaa kotoutumista.

Jos kotouttaa tosiaan halutaan, ainoat keinot ovat pakko ja kovat otteet, ei päänpaijaus: pyrkyreille on lyötävä suokuokka käteen ja sanottava, että ruoka-annoksen saa aina kaivettuaan kymmenen metriä ojaa, vettä saa juoda vapaasti hanasta. Ja että ensimmäisestä perseilystä saa heti paikan päällä valvojalta kumipamppua otsaan. Toisesta perseilystä laitetaankin sitten rautoihin ja kannetaan ensimmäiseen banaanilaivaan.

[siviilitarkkailija]

Tässä kohtaa on mielenkiintoista ajatella sitä, mitä kenties voisi tapahtua kun kunniakulttuuri ja kuuntelukulttuuri asetetaan samaan tilaan. Mitä siitä seuraa?

Väkivaltaa. Yksiselitteisesti väkivaltaa.

Arvioin tätä kysymystä väkivallan ja sodan historian kautta. Kuuntelukulttuuri (hieno sana, pisteet Einolle taas kerran) ei minulle mitenkään aukea rauhanomaisena tai pasifistisena. Vaikka ymmärsin sitä sellaisena esitetyn. Homma on minusta näin...

Kunnia- ja kuuntelukulttuurin edustajat kohtaa kadulla. Kunniakulttuurin edustaja avautuu, innostuu ja alkaa huutamaan ja lopuksi lyö kuuntelukulttuurin edustajaa.  Kuuntelukulttuurin edustaja sivistyneenä ihmisenä ymmärtää että sivistyksen ohut maalipinta on rutussa, jotain tarvitsis tehdä. Yleensä käy niin että kun kohtaus on ohi, 1 vs 1 tilanteessa Kunniakulttuurin kannattaja kannetaan pois ja kuuntelija kävelee omin jaloin. Mistä johtuu se että pääsääntöisesti Kunniakulttuurin edusta käy avautumaan ja läiskimään kuuntelukulttuurin edustajia vain 1 vs 3 (tai enemmän tilanteessa). Tällöin kuuntelukulttuurin edustaja häviää tai pakenee.

Kuuntelukulttuurin edustajan geneettinen perimä on käynyt läpi niin monta hirveää sotaa ja katastrofia, että selvitäkseen ylipäätään hengissä, sen on pitänyt kehittää kulttuurinen ymmärrys myös vierasta ja epämiellyttävää kohtaan. Kunniakulttuurin edustajalle tämä ei ole auennut. Siksi se katsoo että hyökkäys epäreilusti mutta omalla kulttuurillaan perustellen on AINA oikeutettua. Pitkään jatkuessaan tämä kulttuurien kohtaaminen johtaa järjestäytyneeseen väkivaltaan eli sotaan. Ja sota johtaa etniseen puhdistukseen, kunnes hengissä on enää kuuntelukulttuurin edustajia.

Isossa ja pienessä mittakaavassa yhteentörmäys johtaa väkivaltaan. Kunniakulttuurin edustaja on lähinnä isokokoinen lapsi aikuisten konetuliaseilla varustettuna. Lopulta kun kohtaus eskaloituu järjestäytyneen väkivallan asteelle, myös sodassa kuuntelukulttuurin edustaja lopussa voittaa. Mutta kärsii kovasti koska voittaakseen joutuu tappamaan lapsen asteelle jääneen Kunniakulttuurinn edustajat. Hän joutuu kuuntelemaan sekä Kunniakulttuurin herjat että omantuntonsa äänet toisin kuin Kunniakulttuurin edustaja.

[Eino P. Keravalta]

Siviilitarkkailijalta hyvä kirjoitus, kiitos 

Yhdyn hänen näkemyksiinsä sikäli, että kuuntelukulttuuri on kunniakulttuuriin nähden aivan ylivoimainen tehokkuudessa ja teknologiassa ja sikäli kuuntelukulttuuri on konfliktin ilmaantuessa ja tilanteen niin vaatiessa tämän planeetan tehokkain sotakone.

Ongelma on kuitenkin siinä, että kuuntelukulttuuri ei kykene tunnistamaan uhkaa ensinnäkään siksi, että se peilaa itseään muihin kulttuureiden arkkityyppeihin siten, että se näkee ja ymmärtää näiden toiminnan, motiivit ja premissit omista lähtökohdistaan käsin.

Toisekseen kuuntelukulttuuri on pulassa siksi, että ilmiselvän konfliktin syttyessäkin se luottaa oman kulttuuriparadigmansa metodeihin ja tarjoaa ratkaisuksi dialogia silloinkin, kun tilanne vaatii väkivaltaa, johon taas kunniakulttuuri on tottunut ja jonka keinoin se pyrkii laajentamaan valtapiiriään.

Kuuntelukulttuuri on tämän planeetan voimakkain kulttuuri, jos se niin haluaa. Siinä on kuitenkin sisäänrakennettuna ongelma, joka saa sen alistumaan ja väistämään itseään tehottomampia ja heikompia kulttuuriarkkityyppejä. Tämä tendenssi johtuu nk. 'suvaitsevaisuudesta', siitä, että kuuntelukulttuuri näkee, että kaikki kulttuurit ovat pohjimmiltaan yhtä arvokkaita ja samanlaisia. Näin ei kuitenkaan ole eikä mikään muu kulttuuriarkkityyppi näe kulttuureita samanarvoisina lukuunottamatta juuri kuuntelukulttuuria.

Muiden kulttuuriarkkityyppien piirissä nähdään juuri oma kulttuuriarkkityyppi parhaimpana ja vastustetaan avoimesti muita vaikutteita. Kuuntelukulttuuri on tässä poikkeus. Se suvaitsee, koska se on siihen sisäänrakennettuna. Tähän liittyy kuuntelukulttuurin itsekritiikki. Se on kuuntelukulttuurille luontaista, koska sen piirissä asiat korostuvat, eivät henkilöt, traditiot tai vaikkapa perheyhteisön kunnioitus.

Kuuntelukulttuuri on saavuttanut yhteiskunnalliset ja tieteelliset voittonsa avoimuudellaan, mutta samalla tuo piirre on sen suurin heikkous - ainakin, jos se ei osaa varjella avoimuuttaan vaikkapa kunniakulttuurin keinoin. Kunniakulttuuri puolestaan on sisäisesti heikko ja innovaatioiden vastainen, mutta sen vahvuus piileekin paradoksaalisesti sen heikkoudessa: se on sotaisa, röyhkeä, väkivaltainen ja täysin vailla itsekritiikkiä.

[Saturnalia]

Elämme eräänlaisessa post-luterilaisessa kulttuurissa, joka on pinnalta relativismin kuorruttama, mutta kantaa sisällään protestanttisten hyveiden kirjoa.
Nämä hyveet ovat juuri niitä, joita ei koskaan ääneen lausuta, jotka otetaan itsestäänselvyyksinä sosiaalisissa tilanteissa, kuten asiallisuuden suuri arvostus, impulsiivisuuden välttely, rauhallisuuden pitäminen uskottavuutena, jne, jne.

Meidän kulttuurissamme tunneilmaisuun sortuvan katsotaan menettäneen pelin, vaikka hänen motiivinsa olisivat puhtaat ja hän olisi oikeassa. Oikeassa oleminen on kilpailua stooalaisena pysymisestä, viileän rauhallisuuden arvostus on syvällä. Tätä kamelikuski ei ymmärrä, koko logiikka on hänelle aivan käsittämätön. Kunnia ei ole sinänsä täysin paha asia, sitäkin tarvitaan. Se on maltillisesti annosteltuna välttämätön patriarkaalisen kulttuurin rakennusaine.

Rauhallisuuden sanoisinko jopa yliarvostus on myös meidän voimamme. Kun me alamme sotaan, niin me olemme rauhallisia silloinkin. Impulsiivinen tunnekulttuuri häviää sille, koska se ei kykene organisoimaan itseään läheskään yhtä hyvin. Kunnian ylitavoittelu mahdollistaa vain sekasortoisen joukon sankaruutta tavoittelevia yksilöitä, vahva henkilökohtaisen kunnian tavoittelu teoissa estää meidän tyylisemme rauhallisen yhteistoiminnan. Islam pyrkii muodostamaan voiman sen kautta, että jokainen tavoittelee vain henkilökohtaista sankaruutta. Se on pelottavaa, mutta pohjimmiltaan heikkous.

Organisoitunut yhteistyö ei tarjoa suurta määrää henkilökohtaista kunniaa kenellekään, vaan ikään kuin jakaa kunnian koko joukolle. Tämä on meille hyvin ominaista. Kunnian jakaminen koko komppanjalle. Vahvan kunniakulttuurin edustajasta kunnian jakaminen koko osastolle on täysin käsittämätöntä toimintaa, se tuhoaa hänen motivaationsa. Hän ei halua olla osa hienoa joukkoa, vaan sankari. En ihaile stooalaisuutta yli kaiken, mutta ei se syyttä ole päässyt evoluution korkeimmalle sijalle. Se on yksi luterilaisuuden killer app. Siinä on voimaa.

[Vredesbyrd]

Selvästi tämä tunteellisuuden negatiiviseksi arvottaminen tulee tieteellisyyden (eritoten mitattavan luonnontieteellisen ja matemaattiseksi puettavan) asettamisesta normiksi. Tunteet ovat pahoja, koska ne voivat intuition kautta päätyä argumentatiivisessa kilpailussa tämän "tieteellisen" modernismin syrjäyttämiseen. Ettei olisikaan pakkoa kasvuun, pakkoa olla innovatiivisempi, pakkoa maksaa velkoja ja pakkoa tehdä mieliksi tälle armottomalle hegemonialle, jossa vain taloudellinen kasvu merkitsee jotakin.

[Eino P. Keravalta]

Kun puhumme kulttuureiden arkkityypeistä, saattaa joku kummastella, että niitä muka on vain kaksi.

Ei niitä olekaan kahta - niitä on enemmän.

Niitä on kolme. Tai oikestaan mikään ei rajaa niiden määrää, vaikka Maapallolla merkittävien kulttuuriarkkityyppien lukumäärä onkin kolme.

Vaikka aiheenamme onkin kunniakulttuurin ja kuuntelukulttuurin keskinäinen dynamiikka, lienee hyödyksi valaista myös kolmannen globaalin kulttuuriarkkityypin funktioita ja sen vaikutusta muihin kulttuuriarkkityyppeihin.

Odotan huomisesta kiintoisaa päivää teidän kanssanne 

[sivullinen.]

Einolta tulee näitä syvyyspsykologisia avauksia aina silloin tällöin. Ne ovat aina hyvin kirjoitettuja ja ajattelua herättäviä, mutta en sittenkään pidä niitä niin pyhinä kirjoituksina, että ne kannattaisi julistaa kyseenalaistamattomiksi. En pidä myöskään Mestarin blogikirjoituksia niin hyviä ja pyhinä, vaikka niistä onkin muodostettu kirja. Maon kirjoitukset ja puheet taas ovat tarpeeksi pyhiä saadakseen jumalallisen aseman -- ja sellaisina niitä myös pidetään --. Mao on Jumalan valittu, vaikka olikin kommunisti, eikä uskonut Jumalaan. Hänen tapauksensa osoittaa selkeästi, miten pyhät kirjoitukset syntyvät; pyhät kirjoitukset syntyvät kiväärin piipusta. Mao ei eroa Muhammedista juuri lainkaan. Molemmat olivat menestyneitä sotapäälliköitä. Molemmat onnistuivat tuhoamaan rappeutuneet yhteiskuntajärjestelmän ja rakentamaan uuden toimivamman tilalle. Jeesus taas oli enemmän Karl Marxin kaltainen köyhä ideologi. Silti näidenkin molempien filosofisia pääteoksia -- Uutta Testamenttia ja Pääomaa -- pidetään pyhinä kirjoina. Pyhät kirjat ovat sellaisia. Ne ovat pirun hyviä, pirun hyvin kirjoitettuja ja ennenkaikkea pirun merkittävään ajanjaksoon eli kulttuurikauden murrokseen osuvia. Buddhankin jutut ovat kovia ennenkaikkea siksi, koska hän eli juuri silloin kuin eli ja juuri siinä paikassa, jossa eli.

Hieman vaikeasti ymmärrettävästä alustuksestani jatkan pohtimaan näiden kahden esitetyn vaihtoehdon erovaisuuksia: kuuntelukulttuurin ja kunniakulttuurin. Minun näkökulmastani, jossa kulttuurin ajallinen hetki ja kehityksen aste on olennainen tekijä, nämä vaihtoehdot pitäisi nimetä: kivettyneeksi kulttuuriksi ja kehittyväksi kulttuuriksi. Kivettyneessä kulttuurissa ns. kultakausi on jo kaukana takana ja siihen haikaillaan. Kehittyvässä kulttuurissa kultakausi taas on edessäpäin ja sitä kohti pyritään pääsemään. Kehittyvässä kulttuurissa kaikki kehittymistä edistävät muodot nähdään hyvinä, ja kuuntelu on yksi sellaisista. Kivettyneessä kulttuurissa taas kehitys nähdään pahana, ja siksi kuuntelu, joka saattaisi edistää kehitystä, on kiellettyä. Mutta toisin kuin Eino esittää, minusta nämä kulttuurin rakenteet eivät ole ensinnäkään koskaan koske kaikkia kulttuurin aloja kerralla ja toiseksi eivät liity tiettyyn kulttuuriin itsessään, vaan ainoastaan sen läpikäymään vaiheeseen. Selitän miksi ja miten.

Ensin selitän kulttuurin eri alojen vaikutuksen. Se on helposti ymmärrettävä asia ja siksi sopii helpotuksena tähän väliin. Kulttuuri käsittää minusta kaiken inhimillisen elämän. Yksi sen osa-alue on teknologinen kehitys. Teknologinen kehitys tarkoittaa uusien välineiden ja koneiden keksimistä. Muslimikulttuureissa tämä kulttuurin ala on tällä hetkellä tukahdetuttu täysin; siellä ei tapahdu mitään teknologista kehitystä. Neuvostoliitossa teknologinenkehitys pysähtyi destalinaastion aikoihin eli pian Stalinin kuoltua. Eurostoliitossa teknologinenkehitys pysähtyi vuosituhannen vaihteessa; eurostomaissa ei ole päästy edes informaatioteknologiassa Japanin ja Kiinan kelkkaa, ja amerikkaan verrattuna olemme täysi kehitysmaa. Nykyään vain Kiina ja amerikka kykenevät kehittämään uutta teknologiaa. Joten kulttuurin teknologisella osa-alueella katsottuna eurostososialimi on yhtä kivettynyt kuin muslimimaailma -- tosin muslimimaailma kivettyi tällä alueella jo 1200 vuotta sitten ja Eurostoliitto vasta 20 vuotta sitten --. Toisen osa-alueen eli laajenemisen osalta taas Eurostoliitto onnistui vielä Neuvostoliiton kaaduttua haalimaan osan alueistaan itselleen. Islam taas on tällä hetkellä erittäin voimakkaasti leviävä. Amerikkalaisuuden leviäminen on sitävastoin pysähtynyt ja kääntynyt jopa supistumiseksi.

Sitten ajallinen ulottuvuus. Teknologisen kehitys osa-alueen kautta on helppo nähdä, miksi kivettymistä tapahtuu. Eurostoliitossa osattaisiin varmasti tehdä hyviä koneita ja teknologista kehitystä, mutta Kiina tekee kaiken halvemmin ja amerikka kaiken paremmin. Eurostoliitto kykeni olemaan kaikessa hyvä kakkonen. Hyvälle kakkoselle ei ole markkinoita. Jos kaupan hyllyllä on kaksi täsmälleen samanlaista maitopurkkia, ja toinen maksaa euron ja toinen kaksi, niin kahden euron purkkeja ei myydä yhtään kappaletta. Jos kaupan hyllyllä on kaksi porakonetta, joista toinen on huomattavasti parempi ja ne maksavat yhtä paljon, huomattavasti huonompi ei myydä yhtään kappaletta. Kilpailu syö kehittymisen mahdollisuudet. Kun kulttuuri joutuu ikuiseksi kakkoseksi, se joutuu etsimään omaa etuaan joltain toiselta kulttuurin osa-alueelta. Siten se tukahduttaa tietyn kulttuurin osa-alueen täysin ja avaa toisen täysin. Kiinassa ei esimerkiksi tällä hetkellä lainkaan kehitetä meemikulttuuria ja vihapuheita. Eurostoliitto on maailman kehittynein paikka näillä kulttuurin osa-alueilla. Kiina elää teknologista vaihetta kulttuurissa ja eurostososialismi viimeistä rappion vaihetta.

Kulttuureissa yleensä on vielä yksi iso ja ratkaiseva ero verratuna porakoneiden kehitykseen ja muuhun teknologiseen kehitykseen. Teknologisen kehityksen voi katsoa aina menevän eteenpäin. Yleisestiottaen jokainen uusi porakonemalli on parempi kuin entinen. Henkisen kulttuurin osa-alueilla asia on toisin. Sanotaan, että kaikki länsimainen nykyfilosofia on vain sivuhuomautuksia Platonin filosofiaan. Platon on omalla alallaan yhä korkeammalla kuin Himanen tai kukaan muu. Siten Platonin kirjoitukset ovat tietyssä mielessä pyhiä. Maon kirjoitukset ovat vieläkin pyhempiä, koska Mao kertoo omasta elämästään ja omasta panoksestaan kulttuurin kehitykseen. Jos on hankalaa esittää parempaa filosofista viisastelua kuin Platon, on vielä huomattavasti hankalampaa yrittää kertoa, mitä Mao ajatteli tehdessään juttujaan kuin Mao itse; Mao on kaikkien aikojen paras maologi ja Karl Marxia paremmin marxilaisuutta ei ymmärrä kukaan -- tai valehtelee --.

Sitten vielä se kaikista merkittävin tekijä kaikessa kulttuurin kehityksessä. Se on sota. Jäsen siviilitarkkailija jo sitä sivusi. Hänen mielestään sodassa pärjää paremmin kekseliäs kuuntelija kuin läpi kovan kiven puskeva kunniasoturi. Tämä on paskapuhetta. Se on täyttä roskaa. Jäsen siviilitarkkailijan pitäisi hävetä huonoa väitettään. Sodassa pärjää ennenkaikkea kova uskonsoturi. Jo Sun Tzun tämän tiesi: Sodassa pyritään murtamaan vastustajan tahto ja saada vastustaja luovuttamaan. Historia tuntee hyvin vähän sotia, joissa oltaisiin taisteltu viimeiseen mieheen. Eräs spartalainen yksittäinen taistelu tulee ainoastaan mieleen. Kaikki muut sodat ja taistelut ovat päättyneet henkisesti heikomman luovuttamiseen. Kun Iran ja Irak sotivat 1980-luvulla, Irak sai kaiken teknologisen tuen lännestä ja Neuvostoliitosta. Iran sai tuen Allahilta. Iranilaiset sotilaat marssivat kehitysmaa-aseiden kanssa Irakin teknojoukkojen keskelle ja tuhosivat nämä. He tekivät saman minkä puna-armeija teki natseille. Yksi suomalainenkin saattoi vastata kymmentä ryssää, mutta jos ryssiä vyöryi sadottain asemia kohti ja kaikki olivat valmiit kuolemaan Isä Auringoisen -- joka oli mahtava mies -- puolesta, niin sellainen taistelu ei voinut päättyä kuin ryssien loppumiseen tai ryssien voittoon. Sodassa voittaa aina lopulta se, joka uskoo voittoonsa loppuun asti.

Sota on sitten käyty. Sodan jälkeen jäljellä on paljon kuolleita. Sota on tappanut miehiä liikaa ja tuhonnut tehtaita paljon. Sodan jälkeen ei näistä ole yksinkertaisesti lupa puhua pahaa. Jos mies on antanut henkensä aatteen vuoksi, on aate verellä pyhitetty. Sodan jälkeen kulttuuri on väistämättä vajonnut lähes kaikilla osa-alueillaan alemmalle tasolle. Jälleenrakennus on tason palauttamista. Saksassa ei vielä tänä päivänäkään olla tieteellisellä tasolla edes lähellä natsiajan lopun tasoa. Saksassa ainoa korkean teknologian osaaminen on autojen rakentamista; niiden autojen, jotka suunniteltiin jo Hitlerin ollessa vallassa ja joihin on sen jälkeen tehty lukuisia merkittäviä parannuksia, kuten nahkaverhoilu, parempi autoradio, turvavyöt, sähkölukot ja pintamateriaaleissa siirtyminen pellistä muoviin rahan säästämiseksi. Oikeastaan Saksan kulta-aika oli jo kauan ennen natsiaikaakin. Saksa hävisi myös Ensimmäisen Maailmansodan. Saksalla on ollut laskukautta jo noin sata vuotta. Se ei tosin ole paljoa verrattuna Islamin laskukauteen, joka alkoi vuonna 1258. Tai edes Ruotsin laskukauteen, jonka voi katsoa alkaneeksi noin vuodesta 1714. Toisaalta Saudi-Arabia oli rutiköyhä aavikko edes ilman minkäänlaista järjestynyttä hallintoa vielä vuonna 1940. Vasta öljyn löytyminen on tehnyt siitä valtion, ja öljyrahoilla se on nostanut Islamin siihen nosteeseen, missä Islam tällä hetkellä laajentumisen osa-alueella on.

[guest8096]

Kunnia ja häpeä liittyvät siihen, miten ihminen kokee täyttäneensä yhteisönsä odotukset olleessaan heidän arvioivan katseensa kohteena. Kunnia ja häpeä ovat seuraa... Niin sanotuissa kunniakulttuureissa ei ole kunniaa sen enempää kuin muuallakaan, mutta niissä on tiiviimpi yhteisö ja tiukemmat säännöt, joiden otteesta yksilön on vaikea irtaantua.

Kun jotkut ovat toivoneet Suomeen lisää yhteisöllisyyttä, olen aina vastustanut sitä, koska ajattelu ja päätöksenteko kuitenkin tapahtuvat aina yksilön päänupissa. Kun ajattelu on delegoidaan yhteisölle, siitä katoaa varioivuus, virtaus, luovuus ja edistyminen. Sopiva määrä hyvää yhteisöllisyyttä on paikallaan kunhan se jättää yksilölle ajattelun ja ilmaisun vapauden eikä ole kuristavan ahdistavaa pelon alla olemista eikä tuhatvuotisiin kertomuksiin jämähtämistä.

Eikä varsinkaan mitään ihailtavaa ole siinä kunniakulttuurin yhteisöllisyydessä, joka tuntuu suunnilleen olevan synonyymi idioottimaisuudelle, kun siihen kuuluu väkivaltaisuus, äkkipikaisuus, ahdasmielisyys, moukkamaisuus, suvaitsemattomuus, aiheettomat luulot omasta ryhmästä ja ulkopuolisten halveksinta, ja lisäksi heikkolahjaisuus, joka varmaan on syynä siihen että tuollaiseen kulttuuriin yleensä on jääty, ja joka takaa sen, että noissa kulttuureissa ei keksitä mitään eikä luoda mitään uutta. Tai sitten jos siellä joskus on ollut luovia yksilöitä, ne on varmaan heitetty jyrkänteeltä alas.

Jos älypuhelimia ja muita keksintöjä ei olisi tullut länsimailta, ei niitä kunniakulttuureissakaan olisi keksitty, mutta kaikki hyöty ja kaikki mahdolliset keinot huijata niillä kyllä käytetään. Jos nuo kulttuurit eläisivät ilman ulkopuolista vuorovaikutusta, ne eivät edes pysyisi ennallaan vaan taantuisivat entisestään. Ahdasmielinen tukahduttava uskonto tai heikkolahjaisuus eivät yksin tee tuota, mutta molemmat yhdessä. 

Mitä näiden kunnia- ja kuuntelukulttuurien yhteiselosta sitten seuraa? Se tulikin tuossa aikaisemmassa jalkapalloesimerkissä kerrottua: häiriköintiä ja sääntöjen rikkomista, jota suvaitaan niin kauan kunnes ei enää voida suvaita.

[Eino P. Keravalta]

Einolta tulee näitä syvyyspsykologisia avauksia aina silloin tällöin. Ne ovat aina hyvin kirjoitettuja ja ajattelua herättäviä, mutta en sittenkään pidä niitä niin pyhinä kirjoituksina, että ne kannattaisi julistaa kyseenalaistamattomiksi.

Tässä jäsen sivullinen. sanoo jotakin, johon voin yhtyä. Avaukseni oli juuri sitä - vain avaus ja sen tarkoituksena olikin herättää ajatuksia. Rehellisesti sanottuna olen tyhmä ihminen, mutta en sentään niin tyhmä, että kuvittelisin omia kirjoituksiani erehtymättömiksi.

Oikeastaan avaukseni oli jossain mielessä avunpyyntö: kun täällä yksin istuu Ikean keinonahkaisella, valkoisella sohvalla läppärin kanssa ja ihmettelee maailman menoa yrittäen sitä ymmärtää, on suuri apu siitä, että muutamat hommalaiset esittävät omia näkemksiään ja asettavat 'peliin' sen näkökulman, jonka he ovat vuosien mittaan saavuttaneet maailmaa havainnoimalla ja sen ilmiöitä pohtimalla.

Sivullinen. jatkaa:

Minun näkökulmastani, jossa kulttuurin ajallinen hetki ja kehityksen aste on olennainen tekijä, nämä vaihtoehdot pitäisi nimetä: kivettyneeksi kulttuuriksi ja kehittyväksi kulttuuriksi. Kivettyneessä kulttuurissa ns. kultakausi on jo kaukana takana ja siihen haikaillaan. Kehittyvässä kulttuurissa kultakausi taas on edessäpäin ja sitä kohti pyritään pääsemään.

Tämä on mielestäni hyvä jako ja jotain tuollaista pyrinkin ilmaisemaan kunniakulttuurin ja kuuntelukulttuurin jaolla. Tällä kohtaa tulee väistämättä mieleen amerikkalaisen filosofin, Robert M. Pirsigin luoma laadun metafysiikka, jota hän on esitellyt erityisesti kirjassaan Lila - tutkimusmatka moraalin maailmaan - kirja löytyy niin suomeksi kuin englanniksikin.

https://en.wikipedia.org/wiki/Pirsig's_metaphysics_of_Quality

Pirsig esittää, että on olemassa Staattinen Laatu ja Dynaaminen Laatu ja että nämä ovat ikäänkuin ensimmäiset prinsiipit maailman havainnoimisessa ja että ne ovat parempi jako kuin subjekti/objektijako.

Mielestäni jäsen sivullisen. esittämä jako 'kivettyneeseen kulttuuriin' ja 'kehittyvään kulttuuriin' heijastelee Pirsigin jakoa Staattiseen Laatuun ja Dynaamiseen Laatuun.

Suosittelen kirjaa kaikille, koska siitä saa aineksia vaikkapa monikultturismin, nationalismin ja ylipäänsä kulttuurillisten systeemien funktioihin.

Sivullisen ongelma ratkotaan kirjassa ja sitä voi soveltaa kaikkialle kulttuureista solun toimintaan evoluution näkökulmasta.

[dothefake]

Maahanmuuttoa ylistäviin hymneihin on mahdotonta ympätä sopusointua.

[siviilitarkkailija]

Jäsen siviilitarkkailija jo sitä sivusi. Hänen mielestään sodassa pärjää paremmin kekseliäs kuuntelija kuin läpi kovan kiven puskeva kunniasoturi. Tämä on paskapuhetta. Se on täyttä roskaa. Jäsen siviilitarkkailijan pitäisi hävetä huonoa väitettään. Sodassa pärjää ennenkaikkea kova uskonsoturi. Jo Sun Tzun tämän tiesi: Sodassa pyritään murtamaan vastustajan tahto ja saada vastustaja luovuttamaan. Historia tuntee hyvin vähän sotia, joissa oltaisiin taisteltu viimeiseen mieheen. Eräs spartalainen yksittäinen taistelu tulee ainoastaan mieleen. Kaikki muut sodat ja taistelut ovat päättyneet henkisesti heikomman luovuttamiseen.

Tuossa kommetissa tiivistyy mielestäni muutama klassinen väärinymmärrys sodasta. Ensinnäkin menee sekaisin taistelu ja sota. Taistelu on yksittäinen tapahtuma. Sota on politiikkaa toisin välinein. Vietnamin sota opettaa että osapuoli voi hävitä vaikka kaikki (sinänsä agressiivisesti aloittamansa) hyökkäykset, ja paradoksaalisesti oikeaan aikaan kuuntelemalla (Pariisin rauhanneuvottelut) voittaa itse sodan. Ja itseasiassa jos pohditaan mm 1960-luvun amerikkalaista merijalkaväen sotilasta, häntä kovempaa uskonsoturia oli vaikea löytäänj a toimintaansa ohjaili vahva kunniakäsitys. Mutta mutta...jos sota olisikin näin yksinkertainen, voittajan olisi pitänyt olla USA eikä hiljaa myhäilevä Pohjois-Vietnamin armeija.

Toinen asia joka usein jää hämärän peittoon on käsitys kuuntelukulttuurin tahdonvoimasta. Sodat tapaa alkaa kunniakulttuurin vaatimuksista. Taistelussa niistä voi olla joskus jopa etua. Mutta tämä ei mitenkään kerro kuuntelukulttuurin tahdonvoimasta. Joka on hirvittävän suurta mutta sitä ei alleviivata eikä sillä elämöidä. Vrt saksalainen 2 maailmansodan demagogi vs hiljainen ja diplomaattinen IKE Eisenhower.  Toinen elämöi, riehuu ja vaatii, mutta jos olisi riehunut vähän kauemmin, hiljainen ja diplomaattinen IKE olisinä haudannut hyypiön ja Berliinin herkkusienipilveen.

Jos ystäväni sivullinem olisi perehtynyt sotahistoriaan, hän ei puhuisi taistelusta ja tappamisesta. Niin kauan kun on taistelua, tappaminen on satunnainen ja harvemmin tapahtuva tilanne. Mutta kun alkaa pako, tilanne yleensä eskaloituu tappamiseksi. Ja toisin kuin maalataan, antautuneiden tappaminen ja jopa joukkosurmat ovat osa sekä sotaa että strategiaa. Tällöin itse ihmisten kulttuurikuuluvuudella on vähemmän painoa kuin mm taktisen tilanteen arvioinnilla. Mikä vaikuttaa mm vihollisten kohteluun.

Eli sodan syttymiseen tarvitaan mm kunniakulttuuri. Mutta kun sotaa käydään oikeasti, ilmiöt kuten kunnia, menettävät melko nopeasti merkityksensä. Tilalle jää tarve selvitä hengissä...kuunnella. Kuuntelukulttuuri voittaa aina. Modernissa sodassa varsinkin. Ihminen joka elää kunniakulttuurin mukaan kuolee hyvin hyvin nopeasti. Mutta tätä ei vielä ymmärrä kun on vasta marssimassa kohti sotaa ja taistelua.

[Eino P. Keravalta]

Kiitän tähän ketjuun osallistuneita kirjoittajia asian pohtimisesta ja näkökulmien jakamisesta.

Ajattelin nyt hieman laventaa asiaa tuomalla esiin kolmannen ja viimeisen Maapallolla esiintyvän kulttuuriarkkityypin.

Tarkemmin sanoen noita arkkityyppejä on kyllä enemmän kuin kolme, mutta merkittäviä on vain kolme pääsuuntausta loppujen ollessa marginaalisia.

Olemme jo tässä ketjussa käsitelleet kahta kolmesta kulttuurin pääarkkityypistä ja näitä voidaan kutsua esimerkiksi nimillä kunniakulttuuri ja kuuntelukulttuuri, vaikka kuvaavia nimiä voivat olla myös staattinen, suljettu kulttuuri ja dynaaminen, avoin kulttuuri.

Useat lukijat ovat voineet mielessään hahmottaa mainittujen kulttuurillisten arkkityyppien käytännön edustajat nykyisessä, globaalissa maailmassa. Kuva on kuitenkin ollut vajavainen, koska kolmas elementti on puuttunut. Kirjoitan siitä nyt.

Tämä planeetta jakautuu kolmeen kulttuurin arkkityyppiin. Kaksi on jo 'löydetty' ja nimetty, mutta kolmas tulee vasta tässä: kyseessä on rakentajakulttuuri ja sen sisäinen dynamiikka tulee hieman esiin sen nimessä.

Kunniakulttuuri on staattinen systeemi, jossa kollektiivit hallitsevat, jossa valta perustuu teologiaan ja väkivaltaan - se on systeemi, jossa tärkeää ei ole se, mitä sanotaan, vaan kuka sanoo ja koko systeemi perustuu absoluuttiin ilmoitukseen tai sen autoritäärisiin tulkintoihin.

Kuuntelukulttuuri on dynaaminen systeemi, joka painottaa individuaalin asemaa, demokratiaa, sananvapautta ja argumentin tärkeyttä statuksen ohi ja sille on leimallista itseohjautuvuus ja itsekriittisyys.

Rakentajakulttuuri omaa edellämainittujen arkkityyppien piirteitä sulauttaen ne omaksi systeemikseen. On kuitenkin tärkeää huomata, että rakentajakultuuri ei ole edellämainittujen systeemien sekoitus, vaan että se on itsenäinen ja omatoiminen arkkityyppi, jolla on suuri, globaali vaikutus maailmaan joka päivä.

Rakentajakulttuuri yhtyy kunniakulttuuriin sikäli, että molemmat ovat kollektiivisia ja autoritäärisiä systeemeitä. Toisaalta rakentajakulttuuri yhtyy kuuntelukulttuuriin siten, että molemmat ovat dynaamisia ja funktionaalisia, mikä näkyy esimerkiksi luonnontieteiden arvostuksena.

Rakentajakulttuuri on toiminnallinen ja laskelmoiva. Sen piirissä tunteet sivuutetaan ja tehdään vain se, mikä on toiminnan ja sen lopputuleman kannalta mielekästä. Rakentajakulttuuri on hyvin tehokas tuottamaan asioita juuri siksi, että se ensinnäkin on autoritäärinen kollektiivisysteemi ja toisekseen koska se ottaa lukuun vain rationaalisesti hahmotettavat tulokset ja luonnonlait.

Tässä ovat siis planeettamme kolme dominanttia kulttuurisysteemiä tai arkkityyppiä. Globalisaation myötä nuo systeemit ovat irrottautuneet lokaalista vaikuttamisesta globaaliin vaikuttamiseen ja sen myötä on kylvetty siemen myös kulttuurikonflikteille.

Kolmen dominantin kulttuuriarkkityypin keskinäinen dynamiikka tulee muovaamaan maailman tuleville sukupolville. Yleisenä piirteenä voidaan todeta, että kuuntelukulttuuri ja rakentajakulttuuri ovat sittenkin samalla puolella ja kunniakulttuuri jää yksin, vaikka sen voimaa ei voikaan väheksyä jo pelkästään siksi, että syntyvyys sen piirissä on valtavaa ja näin kyseinen kulttuuriarkkityyppi saa lisää voimaa geenipoolinsa kvantitatiivisesta muutoksesta.

Suuri kysymys kuuluukin, voivatko nämä kulttuuriarkkityypit sulautua ja yhdistyä, kuten monikultturismi-ideologit otaksuvat. Oma käsitykseni on se, että tuota yhdistymistä ja sulautumista ei voi tapahtua, koska arkkityyppien premissit ovat niin kaukana toisistaan.

Tuloksena on siis konflikti, jopa sota. Mutta sitä ei kuuntelukulttuurin 'sofistikoitunut' edustaja näe, koska hän näkee kaiken oman systeeminsä läpi tajuamatta muiden systeemeiden arvorakennetta. Tämä on länsimaisen kultuurin sokea piste.

[Eino P. Keravalta]

Avausviesti oli melko pitkä ja pyrin tekemään siitä luettavamman tummentamalla avainkohtia.