Sanomalehtitoiminnan perusteita

[aivo]

Se, että sanomalehti voi päättää, mitä julkaisee, on normaalia ja itsestään selvää. Se, mikä näyttää normaalilta, ei sitä ole, jos asiaa tarkastelee lähemmin. Se, että lehti voi päättää, mitä julkaisee, sanelee huomaamattomasti sen, kuka saa jakaa tietoa maailmasta ja yhteiskunnasta ja kuka ei. Käytännössä lehden oikeus olla julkaisematta muuta kuin mitä itse haluaa, siirtää tiedotusvallan lehdelle ja sen toimittajille eli henkilöille, joille sekä lehden levikki että se, ettei heitä ja tietoja voi arvioida, antaa tahattomasti jotakin sellaista mitä muilla henkilöillä ei ole. Samalla kaikki se, mikä on tiedettävissä, mutta jota lehden henkilöt eivät näe, ymmärrä tai uskalla kertoa, jää meiltä pimentoon.

Vaikka meillä olisi harvoin tarve kyseenalaistaa asioita ts. lehden esittämiä tietoja, uutisia, mielipiteitä jne., pelkkä arviointi- ja kritisointimahdollisuuden puuttuminen tarkoittaa sitä, että tiedotusvälineet voivat laittaa koko yhteiskunnan "tietämään" milloin mitäkin ilman, että kellään on oikeutta kysellä ja ihmetellä. Emme voi myöskään tietää, mitä jätetään kertomatta. Oletus kuitenkin on, että, lukijoissa on ihmisiä, jotka tietävät jostakin enemmän kuin joku toinen. Heitä ei vain käytetä.

Lehden yksipuolista ja suljettua tiedottamisoikeutta voidaan perustellusti pitää kyseenalaisena ja sen toimintaperiaatetta vanhanaikaisena Internet-ajan maailmassa. Myös se, mitä tiedetään ihmisaivojen ja tajuntojen yleisestä erillisyydestä ja aivojen moninaisista heikkouksista, kielii siitä, että sanomalehti on menneisyyden loistava keksintö, jonka ei ole tarvinnut muuttaa toimintaansa.

On sinällään lehdistön vapautta ja muita lehtiä, mutta ani harvalla on aikaa, rahaa ja halua vertailla niiden tietoja. On myös muita satunnaisia tietolähteitä mutta esim. tv-uutiset ovat lähinnä sanomalehtien uutisotsikkojen suullista kertaamista. Yksilöt, jotka näkevät tiedotustoiminnan pinnallisuuden ja keskittymisen harvojen käsiin, eivät kuitenkaan voi saada näkemystään esille, minkä seurauksena monikaan ei osaa edes epäillä, että sanomalehtitoiminnassa olisi jotakin korjattavaa ja vaikka epäilijöitä olisikin, he kaikki törmäisivät joka tapauksessa lehtitaloja ympäröivään muuriin.

Vaikka ihmiset jollakin tavalla ymmärtävät tilanteen, mikäli saavat kuulla siitä netissä, ihmiset ovat ikään kuin aivopeseytyneet kulttuuriin, jossa valtalehti kertoo, mitä kunkin yksilön aivojen, tajunnan ja näköaistin ulkopuolisessa maailmassa tapahtuu. Yhtälailla ihmiset ovat aivopeseytyneet kulttuuriin, jossa tietojen todenperäisyyttä ei saa kysellä ja ihmetellä. Se, ettei se ole mahdollista, ei näytä ongelmalta, mutta jos todella haluamme tietää lehden lukijana ja tilaajana, mitä maailmassa ja yhteiskunnassa tapahtuu, meille ei enää välttämättä riitä, että näin lehdessä kerrotaan.

Teknisesti ottaen lehden ja lukijan suhde rakentuu molemminpuoliselle kuvittelulle. Lehden toimittaja näkee maailmasta yhtä vähän kuin me kaikki. Hän vain kuvittelee saamiensa tietojen ja käsityksensä pohjalta jotakin ja kun lehden lukija lukee tekstin, hänen aivonsa suorittavat oman kuvittelunsa. Kuvittelu ei ole kuitenkaan varsinainen ongelma, koska aivojen on pakko kuvitella. Ongelma on, ettei palautteen antamista ole järjestetty, jolloin tietojen ja käsitysten oikominen on mahdotonta.

Tiedotuskoneistossa asiat ovat ikään kuin selkeästi tiedettävissä. Jokaisen uutisen, mielipiteen tai havainnon takaa löytyy kuitenkin aina joku henkilö tai henkilöiden ketju eikä yksikään henkilö, minä, sinä ja toimittaja ole itsessään erityisen luotettava tietolähde, johtuen siitä, että elämä tekee joka ikisen ihmisen aivoista erilaiset, minkä myötä tulkitsemme asiat ja tapahtumat kuka milläkin tavalla. Mitään yhtä ja kaikille samaa totuutta ei ole olemassa edes silminnäkijöissä.

Joku näkee asian jollakin tavalla, joku toisella. Mistä tiedämme, mikä on milloinkin edes suurin piirtein niin, kuin se esitetään? Emme juuri mistään, mutta joka tapauksessa sanomalehti tarjoaa tietona ja uutisena milloin mitäkin, vaikka ne herättävät joukoittain kysymyksiä, joihin ei vastata. Tosin vastaaminen ei ole ehkä lehden varsinainen tehtävä, mutta koska lehtiin ei pääse ulkopuoliset kirjoittamaan, lehdet sulkevat itse itsensä tämän mahdollisuuden ulkopuolelle.

Toimittajat ovat välttämättömiä ja oleellisia tiedonvälityksessä, mutta lähtökohta on, että he ovat pelkkiä henkilöitä. Samanlaisia tiedonlähteitä ja tietäjiä olemme joka ikinen meistä ja me voimme toimia joko toimittajan välityksellä tai suoraan yksittäisenä henkilönä eli sellaisena, mitä me kaikki olemme. Maailmassa ei ole ylipäänsä olemassa mitään tahoja tai ryhmiä, jotka voisivat tietää jotakin tai olla jotakin mieltä tai ajatella jotakin. On vain yksittäisiä henkilöitä ja vain yksittäiset henkilöt pystyvät täällä Telluksella jotakin ajattelemaan ja tietämään - joko toimittaja tai joku muu.

Sanomalehden ongelmaa on vaikea mieltää, mitä saamme kiittää, kun joudumme tyytymään jonkun pienen ja suljetun joukon jokseenkin samana pysyvään maailmaan ja tietoihin, jotka eivät ole kenenkään arvioitavissa. Samaan aikaan meillä on yhteiskunnan miljoonissa aivoissa maailma, josta emme tiedä mitään, mutta jossa voi piillä uutta tietoa. Yhteiskunnasta löytynee myös tietojen oikaisijoita, mikäli emme oleta lehden toimittajan tietävän yksin asiat.

Nykylehden vaihtoehto onkin lehti, joka osittain on perinteinen lehti, mutta sen kirjoittajana voi olla myös kuka tahansa ja kirjoitti hän mitä tahansa, kirjoitus kuuluu olla kenen tahansa arvioitavissa ja kritisoitavissa siitä yksinkertaisesta syystä, ettemme voi luottaa mihinkään, mikä ei ole vapaasti kritisoitavissa ja arvioitavissa.

Uusi ja erilainen sanomalehtitoiminta alkaa nimen omaan siitä, että kaikki on kritisoitavissa ja arvioitavissa ja siitä, että tieto on vain jonkun henkilön käsitys jostakin. Toinen tai toiset ihmiset käsittävät asiat toisin, mikä on luonnollista ja normaalia. Ihmiset nyt vain ovat tällaisia, mutta joku tietää aina enemmän kuin joku toinen. Emme vain tiedä kuka, joten tarvitaan ihmisiä, jotka ottavat tekstit vastaan, lukevat ja arvioivat ne, minkä jälkeen ne ovat saatettavissa sanomalehden siihen osaan, jota kutsutaan yleisönosastoksi tai mielipidesivustoksi.

Päin vastoin kuin ehkä luullaan, yhteiskunta on vielä kaukana varsinaisesta kansalaisten sanan- ja ajattelunvapaudesta kirjoittamisen suhteen. Edes sen mahdollistavaa päättäjäelintä tai järjestöä ei pystytä nykyoloissa perustamaan, koska ulkopuolisilla ei ole asiaa lehtiin. Mikäli se kuitenkin joskus tulee mahdolliseksi, avautuu tie nähdä maailma uusin aivoin ja tiedoin. Se, mitä maailma on ollut, on vain toimittajien keskinäistä kuvittelua, valittuja sanoja ja käsitteitä paperilla. Niillä ei ole välttämättä suurtakaan vastinetta maailmassa tai ainakaan sellaista, mitä toimittajat ovat kuvitelleet niillä olevan.

Sanan- ja ajattelunvapaus on jokaisen yksilön oikeus ajatella ja tietää mitä tahansa ja me muut ihmiset olemme kaiketi kiitollisia siitä, jos joku näkee jotakin sellaista, mitä me muut emme näe tai ole nähneet. Tuo joku täytyy vain löytää ihmismerestä ja saattaa lehden sivuille, sillä ilman sitä tieto ei ole olemassa. Emme voi myöskään tietää, mihin kaikkeen sanojen vapauttaminen johtaa, mutta sen olemme nähneet, mihin sanan- ja ajattelunvapauden puuttuminen on johtanut. Ihmismaailma yhteiskuntineen on jokseenkin ikävässä tilassa emmekä pysty tekemään juuri mitään, koska kellään ei ole sanomalehteä käytössään. 

[Lalli IsoTalo]

Mielenkiintoinen avaus.

Itse olen sitä mieltä, että lehdellä saa olla agenda, kunhan se on kaikkien tiedossa, kuten esimerkiksi "kulttuurimarxismin asianajaja". Toisaalta, veronmaksajien maksamalla radiolla ja tv:llä ei pitäisi olla mitään muuta agendaa kuin rehellinen ja tasapuolinen tiedonvälitys.

Olen eri mieltä siitä, että yksityisen lehden omistajan pitäisi päästää kaikki mahdolliset tahot ääneen. Markkinataloudessa kukin saa harjoittaa sellaista liiketoimintaa kuin itse haluaa, kunhan agenda on selvästi esillä. Itse asiassa, lehti pärjää paremmin jos se keskittyy yhteen agendaan, eikä yritä syleillä koko maailmaa. Jokaiselle jotain on ei mitään kenellekään, lopulta. Puolueiden omat lehdet ovat esimerkki tästä. Kaikki tiesivät ainakin ennen, että Tiedonantaja on Tiedonantaja kommunisteille.

Sitten vielä sananvapaus: sen voi ottaa pois vain valtio ennakkosensuurin avulla. Se, että lehti ei X julkaise mielipidekirjoitusta, ei tarkoita sensuuria, koska jokin toinen media kuten Homma voi julkaista se, tai kirjoittaja voi julkaista sen omassa blogissaan.

Sitten on vielä erikseen nykyisen oikeuslaitoksen negatiivinen suhtautuminen maahanmuuttokritiikkiin, mutta ei mennä sinne, ainakaan vielä.

Tämä aika pikaisesti räiskästynä. Voi olla, että ymmärsin jotain väärin.

[sologdin]

Joka haluaa konkreettisen esimerkin mielikuvapropagandasta katsokoon Areenasta YLE:n uutiset 22.1. klo 20.30.  Kaksitoista minuuttia Yhdysvaltain presidentin vastaista raivoisaa hysteriaa mukaanlukien eri puolilta maailmaa kootut puolijauhojen haastattelut.

Luullaanko täällä, että tuollaista ei maailman mahtavimmassa maassa panna merkille ja että sillä ei ole vaikutusta, vaikka siellä ei valtakunnan päämedia huomenna Suomea haukukaan!?

Ja minun on pakko olla verorahoillani tukemassa tuota!

[Eisernes Kreuz]

Luullaanko täällä, että tuollaista ei maailman mahtavimmassa maassa panna merkille ja että sillä ei ole vaikutusta, vaikka siellä ei valtakunnan päämedia huomenna Suomea haukukaan!?

Yksi suurlähetystöjen monista tehtävistä on seurata, kuinka paikalliset tiedotusvälineet käsittelevät lähetystön edustamaan maahan liittyviä asioita. Aivan varmasti Yhdysvaltain Helsingin-suurlähetystössä on pantu merkille, kuinka Suomen eduskunnan yleisradioyhtiö suhtautuu vihamielisesti USA:n uuteen presidenttiin ja tämän hallintoon.

Eihän se tietenkään hirveän fiksua ole pyrkiä profiloitumaan maailman johtavan suurvallan vastustajien leiriin, mutta se näyttää nyt olevan Suomen linja ainakin YLE:n antaman esimerkin valossa.