Sanomalehden ongelma

[aivo]

Sanomalehteä pidetään luotettavana tietolähteenä. Luotettavuus perustuu kuitenkin lähinnä sille, että palautteen antamista lehdille ja lehdistölle ei ole järjestetty ts. lukijat eivät voi ja saa valvoa uutisten ja tietojen todenperäisyyttä. Mikäli joku epäilisi lehteä tai sen toimittajan näkemystä, kirjoitusta ei julkaistaisi, emmekä tietäisi asiasta mitään tai että, ylipäänsä on joku toinenkin tai toisia totuuksia.

Sanomalehdissä olevaa valuvikaa ei päästä edes korjaamaan, koska siitä, että yhteiskunnan viestinnässä olisi ongelmia, ei päästä edes kertomaan siksi, ettei lehtien tarvitse julkaista mitään, mitä ne eivät itse halua.

Viestinnässä on kyse miljoonien erillisten ihmisten tietojen ja ajatusten vaihdosta, joten mukana on myös ihmisaivot, joiden toiminnan myötä meillä on ylipäänsä maailma ja tieto siitä. Maailma ei ole kuitenkaan tuolla jossakin siinä olevine ihmisineen ja tapahtumineen vaan kaikki on omissa aivoissamme. Jonkun toisen ihmisen aivoissa on toisenlainen maailma asioineen, tapahtumineen ja ihmisineen emmekä voi juurikaan tietää, miten joku toinen oman maailmansa kokee ja näkee puhumattakaan miljoonista muista, koska emme pääse aivojen sisään tekemään havaintoja.

Jokainen yksilö on omissa aivoissaan maailmansa keskus, kaikessa läsnä oleva ja tärkeä tekijä, mutta muiden aivoissa olemme kaikkea muuta. Olemme korkeintaan tv:stä tuttu, mikäli olemme olleet tv:ssä, kadulla vastaan tuleva tai ylipäänsä ihminen jossakin ellemme sitten ole pelkkä jossakin yhteydessä mainittu nimi, jolla on ollut joku merkitys, koska nimi  on mainittu.

Lukemattomien ja usein kaukana toisistaan elävien ihmisten lähitodellisuuden maailmassa sanomalehti ei ole pelkkä uutis- ja tietolähde. Se on vaikuttamisväline niille, jotka toimittavat tai hallitsevat lehteä, mutta se on myös ainoa viestintäväline, jolla joku yksilö voi saattaa viestinsä sisällön muiden ihmisten tietoisuuteen. Kun yksilöt eivät voi tätä tehdä tai vain lehden hyväksymänä, koko yhteiskunta eli me elämme lehtien ja toimittajien kontrollissa.

Lehti tai sen toimittaja ei todennäköisesti edes koe toteuttavansa sensuuria, salaavansa tietoja tai rajoittavansa kansalaisten sanan- ja ajattelunvapautta. Syy on yksinkertainen. Lehti koostuu yksittäisistä henkilöistä, joilla kuten meillä kaikilla, aivoissa oleva luulo, tieto tai käsitys, muuttuu ulkomaailmasta tehtäviksi havainnoiksi. Pidämme totuutena sitä mitä itse näemme ja ymmärrämme ja  mitä emme näe ja ymmärrä, ei ole olemassa.

Se, että lehti katsoo oikeudekseen rajoittaa yksilöiden sanan- ja ajattelunvapautta kirjoitusten julkistamisen suhteen, on eräänlainen laillisuuskysymys, mitä ei ole vielä saatettu tuomioistuimen ratkaistavaksi. Lehden toimittaja voi väittää ja esittää jotakin, mutta yhteiskunnan kansalaiset eivät voi tuoda esiin omaa näkemystään tai jotakin vaihtoehtoista tulkintaa jostakin, mitä ainakin kansalaisten yhdenvertaisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa voidaan pitää laillisuuskysymyksenä.

On jopa huvittavaa, että samat henkilöt, jotka näkevät maailmasta pelkän kadun pätkän kerrallaan eli saman kuin me muutkin, toimivat ilman minkäänlaista valtuutusta tiedotus- ja ajattelupoliisina, laillisuusvalvojana ja ohjailevat mielipiteitä ja äänestäjiä samalla kun he kertovat meille, mitä maailmassa ja yhteiskunnassa tapahtuu eikä kellään ole oikeutta olla toista mieltä.

Tiedotuskoneisto ei edes tunne sitä, että asioista voidaan ja täytyy olla montaa mieltä eikä kyse ole edes järjestöstä, joka olisi kaapannut aseellisesti yhteiskunnan hallintovallan itselleen. Ne, jotka ymmärtävät tilanteen, pitävät tällaista valtaa vaarallisena eikä sillä ole mitään tekemistä normaalielämän kanssa, jossa minkä tahansa yksilön havainnon, totuuden tai tulkinnan joku toinen henkilö voi kyseenalaistaa.

Niinpä saamme tietää vain sen, mikä lehden ja sen toimittajien aivoissa on totta ja oikein emmekä tiedä muita tulkintoja maailmasta ja tapahtumista, jolloin syntyy harmoninen käsitys asioiden tietämisestä, vaikka kyse on vain jonkun usein piilossa olevan henkilön käsityksestä jostakin ja tiedottamisesta, jossa voi luottaa korkeintaan helposti tarkistettaviin asioihin.

Jos kansalainen näkisi esim. viranomaisen toiminnassa jotakin tai jonkun kaikkia koskevan epäkohdan tai yhteiskunnassa olevan kehityksen tai jonkun muun asian, mikä vaatisi julkista huomiota, ei ole sanottu, että kansalainen saisi asiansa julkisuuteen. Muitta mutkitta lehti voi päättää olla julkaisematta, emmekä edes tietäisi mitään koko asiasta.

Kun Suomi houkuteltiin liittymään 27-28 valtion koalition hallinnon alamaiseksi, tuo liittyminen aikaansaatiin markkinoimalla valtalehdissä liittymisen tuottamia etuja ja estämällä mahdollisten seurausten ja haittojen esilletuomisen niin täällä kuin muuallakin. Vastaavalla tavalla, jos koalitiolle pitäisi tehdä jotakin, lehdet saisivat päättää, mitä julkaisevat.

Samanlaista vallankäyttöä on nähtävissä joukkopakolaisuuden käsittelyssä. Valtioissa, joista puuttuu sos. ja eläketurva, pakolaishoukuttelu järjestettiin joukkoliikkeeksi Internetin avulla ja on mahdollista, että samat henkilöt houkuttelivat väestön aseelliseen toimintaan hallinnon kaatamiseksi.

Mikäli tarkoitus oli kiinnittää huomio muslimimaissa vallitsevaan sekasortoon ja suurvaltajohtajiin, Internetin käyttö onnistui. Näkyviin tuli myös toimittajien avuttomuus käsitellä asioita pintaa syvemmältä ja koalition kyvyttömyys pitää kiinni ulkorajoistaan. Yhtä lailla voidaan puhua levitettävän tiedon yhtenäisyydestä ja vaihtoehtoisten näkökulmien puuttumisesta, ikään kuin jossakin olisi joku totuusvirasto, jossa jaettava totuus määriteltäisiin ja toimittajia käskettäisiin varoittaa populisteista, rasisteista ja Internetissä vaikuttavista tahoista, jotka kuitenkin ovat samanlaisia yksittäisiä henkilöitä kuten jokainen toimittaja on.

Jos jotakin opittavaa Syyrian sodasta on, voi olla, että veronmaksajat korkean kustannustason maissa alkavat kyllästyä lehdistöön ja aseellisesti ylläpidettäviin hallintoihin, mikäli heillä tai kansalaisilla ylipäänsä on joskus asiaa sanomalehtien sivuille. Hehän joutuvat joka tapauksessa rahoittamaan seuraukset ilmasto-olosuhteista johtuvien lukemattomien muiden kustannusten lisäksi.

Koska tiedonvälitysoikeus on pelkästään lehdillä ja toimittajilla, miljoonien yksilöiden uutiset, haastattelut ja asiantuntijalausunnot kirjoittaa ja valikoi hyvin pieni joukko ihmisiä, jotka ovat tietoa myyvien yritysten palveluksessa. Ero muihin yrityksiin on lähinnä se, ettei tietoa voida omistaa kuin kultakaivosta ja samalla rajoittaa ja ohjailla sen saamista.

Päin vastoin kuin yrityksillä yleensä lehdellä ja sen toimituksella voi olla käytännössä koko yhteiskunnan tiedotusmonopoli hallussaan  Vaikka muita lehtiä olisikin, ihmisillä ei ole varaa ja aikaa selailla montaa lehteä ja vertailla niiden tarjoamia tietoja eli vaikka yksilöillä on muitakin tietolähteitä, pelkkä valtalehden levikki syrjäyttää muut tietolähteet. Koska aivoihin valittava tieto leviää yhtälailla tv-toimittajiin, lehden toimitus tavoittaa nekin, jotka eivät lehtiä lue.

Vaikka tiedonvälityksen käyttöön on noussut Internet, se ei muuta itse vallitsevaa tilannetta, koska lehdet ja toimittajat ovat siirtyneet myös sinne ja vaikka Internetissä voi viestiä kuka tahansa, viestien osuminen jonkun silmiin, on satunnaista eikä viestien todenperäisyyttä pystytä valvomaan. Lehti on ja pysyy ainakin toistaiseksi ainoana virallisena totuuden lähteenä eikä lehdet salli sitä, että uutisten ja tulkintojen syntymekanismi paljastetaan.

Periaate on joka tapauksessa ikivanha ja yksinkertainen: joku kertoo saamansa tiedon tai tekemänsä havainnon toiselle tai toisille ja vaikka tiedonvälitys on saatettu nykyaikaan ja se on laajentunut maailmanlaajuiseksi ketjuksi, uutisten takaa löytyy edelleen vain yksittäisiä henkilöitä, jotka eroavat naapureistamme vain siinä, ettemme tunne heitä henkilökohtaisesti.

Itsessään tiedonvälitys on muutettavissa toteuttamaan sen tarkoitusta eli normaalia ja avointa tiedonvälitystä. Sanomalehti jaetaan vain kahteen osaan, toimittajien hallitsemaan osaan ja osaan, joka on kansalaisten itsensä ja lehdestä riippumattomassa käytössä vaihtoehtoisia tulkintoja varten. Koska meitä on miljoonia, täytyy luonnollisesti olla myös riippumaton taho eli pieni ja vaihtuva lukijaraati, joka keskenään äänestäen arvioi ja valitsee julkaistavat kirjoitukset.

Ilman osoitetta ja raatia yhteiskunta alistuu kaikessa tietämisessään pelkästään yksittäisten toimittajien ja lehden valtaan ilman, että kellään on mitään sanomista lehdistön ja toimittajien edessä tai, että joku voisi ottaa kantaa toimittajien kirjoittamiin uutisiin tai tulkintoihin. Sitä vastoin ulkopuolinen ja riippumaton raati mahdollistaa sen, että mikä tahansa tieto tai tulkinta voi nousta julkiseksi ilman että, kukaan henkilö pystyy estämään sitä.

Jotta tiedonvälitys voisi toimia uudella tavalla, meidän olisi päästävä jonkinlaiseen käsitykseen siitä, että olemme erillisiä aivoja ja että, aivot eivät voi itsessään ja automaattisesti tietää, mikä on totta ja mikä ei. Se, mikä on totta minun päässäni, ei ole välttämättä totta sinun päässäsi, mutta olemalla avoimia tietojen ja käsitysten suhteen, on mahdollisuus päästä yhteisymmärrykseen asioista.

Koska olemme erillisiä aivoja, jokainen meistä näkee maailmasta vain näköaistin rajaaman alueen emmekä tiedä näköaistin ulkopuolisesta maailmasta muuta kuin sitä, mitä joku toinen yksilö on meille kertonut ja se, mitä hän on kertonut, on vain hänen tulkintansa asioista ja tapahtumista. Joku toinen tai toiset yksilöt olisivat tulkinneet asiat ja tapahtumat jollakin toisella tavalla.

Maailmasta kertovat sanat eivät ole itse varsinainen maailma eikä tapahtuma emmekä voi matkustaa paikan päälle tarkastamaan pitävätkö sanat tai niillä luotava käsitys paikkaansa. Sanat ovat vain väline, jolla asioista ja tapahtumista voidaan kertoa, mutta mitä kauempana varsinaisesta näköaistin ulkopuolisesta maailmasta olemme, sitä enemmän joutuvat aivomme sekä lehden toimittajana että sen lukijana kuvittelemaan.

Sen lisäksi että sanomalehti ja sen uutinen on pelkkää jonkun henkilön sanallista kuvittelua jostakin, lehdet antavat mielellään ymmärtää, että on erilaisia vaikutusvaltaisia tahoja, jotka ovat jotakin mieltä tai ajattelevat jotakin. Todellisuudessa mitään tahoja, jotka olisivat jotakin mieltä, ei ole edes  olemassa muuten kuin aivojen kuvittelussa. On vain lukematon määrä yksittäisiä henkilöitä ja erilaisia organisaatioita, joita johtaa tai edustaa joku henkilö, mutta yksilöt kussakin organisaatiossa ajattelevat kuka mitäkin. Myös itse lehti on organisaatio, joka itsessään ei voi olla mitään mieltä tai ajatella mitään.

Koska lehtien tekstejä ei ole päässyt kukaan ja koskaan arvioimaan ja arvostelemaan, aivoihimme ja tajuntaamme on syntynyt aivan oma kieli- ja käsitemaailmansa, jonka vastaavuutta todellisuuteen ja maailman tapahtumiin voi vain aprikoida etenkin kun asioiden ja tapahtumien taustoja ei edes pyritä ymmärtämään. Sotia, kriisejä ja tapahtumia vain putkahtelee eikä kellään ole harmainta aavistusta, mistä milloinkin on kyse. Lehden toimittajat voisivat sinällään tietääkin enemmän kuin me muut, mutta yksilöinä he ovat yhtä lailla julkisen sensuurin alla kuten kaikki muutkin.

Yhteenvetona voidaan vain todeta, että jos luulet tietäväsi, mitä maailmassa tapahtuu, tiedät vain jonkun henkilön tulkinnan jostakin, jonka joku lehdessä oleva toimittaja on valinnut ja tulkinnut uutiseksi ilman, että joku kolmas henkilö olisi voinut arvioida uutisen todenperäisyyttä eli yhteyttä varsinaiseen todellisuuteen.

Kun raatia ja sen myötä mahdollisuutta ulkopuoliseen henkilöön ei ole, kukaan ei voi väittää toimittajaa tai lehden valitsemaa tulkintaa vastaan, minkä myötä jäämme jonkun valitun tulkinnan varaan. Jonkinlainen luottamus tarjottuun tietoon voi syntyä vain, kun mikä tahansa tieto ja uutinen on vapaasti kritisoitavissa ja arvioitavissa, mutta tällaista mahdollisuutta ei ole olemassa.

Raatia siis tarvitaan, jotta voisimme edes jollakin tavalla luottaa lehtiin ja tiedonvälitykseen tai että edes suurin piirtein tietäisimme, mitä aivojemme ja aistiemme ulkopuolisessa maailmassa tapahtuu. Raatia tarvitaan myös yksilöiden salaamiseksi ja suojelemiseksi. Länsimaissa, joissa on totuttu suulliseen sanan- ja ajattelunvapauteen, ei hevin ymmärretä, että yksilöt, jotka paljastavat asioita, asettavat uransa, elämänsä ja perheensä varaan, minkä seurauksena yksilöt eivät uskalla puhua ja kirjoittaa emmekä saa sen vuoksi tietää asioista.

Jos joku uskaltaisi ihmetellä, miten erillisistä ihmisaivoista koostuvassa maailmassa tai yhteiskunnassa voi olla yhteinen jumala tai uskonto  tai että, uskonnossa on kyse kansalaisten yksityisasiasta, joka ei kuulu muille, yksilö saattaisi itsensä ja perheensä jopa hengenvaaraan. Vastaavia yksilöille ja samalla meille kaikille, myös lehdille ja toimittajille vaarallisia kirjoitusaiheita on lukemattomia.

Jos joku luulee, että aiheet ikään kuin itsestään nousevat keskustelun ja julkisen huomion kohteeksi, hän erehtyy. Ihmiset eivät yksinkertaisesti uskalla paljastaa ja käsitellä asioita tai että he saisivat sen niin halutessaan tehdä. Vasta sitten kun sanomalehti on saatu myös yhteiskunnan käyttöön ja siihen kirjoittaminen on saatu turvalliseksi, meillä on mahdollisuus tietää asioista ja alkaa keskustella sekä yhteiskunnan sisällä että sen ulkopuolella olevista ongelmista.

Sanomalehti ja siinä toteutettava sanan- ja ajattelunvapaus ei ole aivan vähäinen uudistus sikäli, että tietoa, jota yksilöt yhteiskunnissaan eivät ole uskaltaneet ja saaneet paljastaa, löytynee runsaasti ainakin siitä päätellen, että koko olemassa oleva yhteiskunta miljoonine yksilöineen on pidetty  tiedottamisen ulkopuolella. Vain kun toimittaja on valinnut jonkun yksilön haastatteluun tai asiantuntijaksi, yksilö on päässyt julkisuuteen - ei muuten, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, ettemme saa vapaasti tietää asioista. Vaikka toimittajat ovat välttämättömiä tiedonvälityksessä, vallitsevan liturgian takaa löytyy myös maailma, josta emme todellisuudessa tiedä juuri mitään.