Adoptio ei sujunut kuin Strömsössä

[Mangustin]

Adoptioon antaminen on Suomessa tabu. Naista pidetään tyhmänä, huorana ja huonona; meni nyt ensinnäkin pamahtamaan paksuksi huonoon tilanteeseen ja sitten ei edes huolehdi lapsestaan. Vaikka nykymeno on mitä on, niin tämä asia ei uskoakseni tule hetkeen muuttumaan. Leima otsassa eläminen on iso taakka.

^ Toisaalta lapsensa adoptioon luovuttanut äiti voidaan adoptoivassa perheessä nostaa jalustalle, hänestä tehdään perheen enkeli ja suojeluspyhimys joka lempeästi hymyillen katselee pilvenreunalta. Taivaaseen asti nostamalla saadaan sopiva mentaalinen etäisyys bio-äitiin eikä yli-inhimillisen, ihmeellisen enkelinaisen tuskaa tarvitse ajatella.

http://www.adoptionbirthmothers.com/rainbow-unicorns-and-the-mythical-birthmother-who-wants-to-relinquish-her-child/

Kv-adoptiot ja kohdunvuokraus kehitysmaissa muistuttaa kiusallisen paljon seksiturismia. Koska ensimmäisiä kuluttaa varakkaat naiset ja homot, ei niiden epäkohtia ja ihmiskauppaa sovi arvostella.

[Pöllämystynyt]

Pitäisi tosiaan yrittää olla mässäilemättä, mutta ihmettelen taas kerran lastensuojeluviranomaisten toimintaa:

Yhdessä lastensuojelun kanssa päätettiin, että perhe voisi asua edelleen yhdessä.

Käsittämätöntä, että "Anna" alistettiin elämään tällaisessa tilanteessa. Pojan traumojen hoito oli tärkeämpää kuin tytön pelastaminen?

Järkyttävää. Näyttää poliisiasialta. "Onnia" ei olisi pitänyt päästää lähellekään "Annaa" enää milloinkaan. Taas virkamiehet ja ei-biologiset vanhemmat jättivät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, kuten Oulun tapauksessa.

Tässä on myös selvä vaara, että "Onni" raiskaa muita tyttöjä.

[Faidros.]

Ihmiset ovat kummallisia, jos teet jotakin erilailla kuin normaaliin perhekäsitykseen kuuluu.
Kaikkein pahimpia arvostelijoita ovat ne jotka elävät omaa onnelaansa keskimääräistä elämää kaikkein keskimääräisemmin. Heillä on parhaimmat lähtökohdat arvostella muita, koska keskimääräisyys.

Itse olen rajattujen kykyjeni mukaan "huolehtinut" tai lähinnä "perään katsonut" parista tyypistä jo yli 20 vuotta. Ei verisiteitä, ei adoptiota, ei mitään.
Harrastusta, mopoja, lainaa, asumista..jne...
Naisystäväni ovat vaihuneet useasti, mutta suhde "lapsiin"(armeijan käyneitä hemmoja nykyään) on säilynyt aina.

Täytyy sanoa, että joskus vihlaisee kovasti, kun joku(tahattomastikin?) toteaa: Eihän noi ole sun omia.
Noh, eihän ne olekaan.