Heikki Aittokosken kirja: Kuolemantanssi - Askeleita nationalismin Euroopassa

[Heikki Luoto]

Se, että liberaali keskiluokka nykyään inhoaa omaa maataan ja suomalaisuutta on mielestäni ihan vaan luokka-asenne, käyttääkseni marxilaista termiä joilla on yhä rajattu käyttökelpoisuutensa sosiologiassa. Termi ei ole oleellinen, halua erottautua rahvaasta sosiaalisesti voi kutsua millä termillä huvittaa, mutta asia on se. On yksi asia erottautua rahvaasta materiaalisesti, menestyä taloudellisesti, mutta tämä on aivan toinen asia. Silloin kun minä olin nuori niin oli vielä vallalla ns. vanhan rahan asenne, eli menestynytkin halusi antaa vaikutelman että on just a regular Joe. Kansanmies ruutupaidassa, joka halusi kaikkien kunnioituksen. Oikeistolaisilla on yhä hieman tätä asennetta jäljellä, mutta sitten tuli muutos.

Edjykeissön.

Syntyi valtava keski ja korkeakoulutettu vasemmistolainen massa, joka huomasi itsessään hillittömän tarpeen erottautua rahvaasta, kokea olevansa ylempää tasoa. Syntyi uusi korkeakoulutettu vasemmistoa sympatisoiva julkisen sektorin elättämä massa yhteiskuntaan joka ei enää mistään hinnasta halua olla just a regular Joe, vaan tekee ihan mitä tahansa ja uskoo ihan mihin ideologiaan tahansa osoittaakseen ettei ole. Tämä uusi luokka ei halua kaikkien kunnioitusta vaan vastoin vasemmistolaista ideologiaa on rakastunut rahvaan sosiaaliseen profilointiin halventavilla termeillä. Yksi tehokas ideologia tähän moderniin nousukkuuteen on multikulttuuri ja maahanmuutto. Rahvaalla on monia luonnollisia ja helppotajuisia syitä olla pitämättä edellämainituista, joten niiden hehkuttaminen toimii kuin junan vessa Kekkosen aikaan.

Vuonna 2015 kirjoitin Aamulehteen otsikolla "Virka-aateli" rahvaan yläpuolella. Christopher Lasch (k. 1994) käytti kouluttautuneesta luokasta käsitettä meritokratia.

...
Tuo uusi luokka on Laschin mukaan säilyttänyt vanhan aristokratian paheet, mutta luopunut sen hyveistä.

Meritokratiaa määrittäviksi piirteiksi Lasch luetteli muun muassa juurettomuuden, kosmopolitismin, heikon velvollisuudentunteen sekä isänmaan nakertamisen.

Entisaikojen perinnöllisessä virka-aatelissa saattoi olla se etu nykyisiin, kouluttautumalla urallaan ja sosiaalisessa asteikossa edenneisiin virkamiehiin verrattuna, että isältä pojalle siirtyi aateluuden lisäksi perimätietona vallan säilyttämiseen tarvittava vastavuoroinen velvoite kohdella rahvasta oikeudenmukaisesti.

Muualta maailmasta löytyy esimerkkejä paisuneesta virkamieskoneistosta aiheutuneista kriiseistä. Kreikassa rahvas ei enää luota eikä halua verovaroin ylläpitää virkamieskoneistoa, mikä on merkittävä syy maan tulenarkaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Ranskassa 1700-luvulla suuri, korruptoitunut ja tehoton hallintobyrokratia johti verojen jatkuvaan nousuun antaen lopulta alkutahdit maan suurelle vallankumoukselle vuonna 1789.

Brittisosiologi Frank Furedin mielestä eurooppalaiset työväenpuolueet on ajautuneet aatteellisesta kriisistä aatteelliseen tyhjiöön. Hänen mukaan sosialidemokratiasta on tullut keskiluokkaisten oligarkkien verkosto, jolla ei ole mitään yhteyttä perinteisiin tukijoihinsa eli työväestöön ja vähvaraisiin.
Valkoisen työväenluokan tilalle hankitaan Lähi-idästä levottomiin ghettoihin muslimeja vasemmiston uusiksi äänestäjäreservaateiksi. Nämä "uudet eurooppalaiset" ovat aika outo liittolainen Stubbin kirja-arviossaan mainitsemassa "puolustushyökkäyksessä läntisten arvojen, liberalismin ja suvaitsevaisuuden" puolesta nationalismia vastaan.

Nationalismi jyllää. Donald Trump, Ranskan Marine Le Pen, Hollannin Gert Wilders, Britannian Nigel Farage, Venäjän Vladimir Putin. Heidän nationalisminsa voi jotenkin vielä ymmärtää. Se on poliittista opportunismia ja raakaa voimapolitiikkaa.

Mutta miksi Keski- ja Itä-Euroopan johtajat, nuo 1980-luvun vapauden vaalijat, ovat kääntäneet selkänsä integraatiolle ja yhteistyölle?

Tähän Stubbin kysymykseen vastaisin, että rautaesiripun takana itäblokin maiden ihmiset karaistuivat marxismin ikeessä, joten ovat karaistuneet aistimaan lännestä tulevan kulttuurimarxismin vaarat. Lisäksi idän perinteinen marxismi ei lahottanut kulttuuria yhtä paljon kuin läntinen marxismi.