Monikulttuurisuus, suomettumisen pojanpoika!

[Femakko]

Boxberg & Heikka: "Lumedemokratia"
WSOY, Helsinki, 2009

Vaikka kirja onkin omituinen yhdistelmä tervettä järkeä ja sokeita kohtia kirjoittajien logiikassa (kieltäydytään mm. näkemästä, että nykyinen virtahepo yhteiskunnassa on maahanmuuttopolitiikka eikä Karjala-kysymys), siitä löytyy monia juuri nyt erityisen ajankohtaisia pointteja ja terävää analyysia. Ihan vaan tiedoksi Boxbergille tai Heikallekin, jos satutte tätä lukemaan, että varsinkin ao. analyysia olisi voinut jatkaa loppuun asti. Vaikka ymmärrän toki, että se voisi olla nyky-Suomessa niin suuri tabu, että siitä ei toimittajankaan kannata turhia puhua...

Surullisen tyypillinen suomalainen sananvapausjuttu oli Muhammedin pilapiirroksista noussut kohu. [...] Kulttuurilehti Kaltion helmikuussa 2006 julkaisema Ville Rannan suvaitsevainen ja oivaltava sarjakuva tuomittiin aito suomettuneeseen tapaan. Päätoimittaja Jussi Vilkuna sai potkut, kun suuret ilmoittajat Tapiola, Sampo ja Pohjola vetivät lehdeltä tukensa pois. Yliopistomaailma seurasi kiltisti poliitikkojen perässä. Tampereen yliopiston Journalismikritiikin vuosikirjasta sensuroitiin aihetta käsitelleitä kuvia muslimikirjoittajan asetettua sensuurin mukana olonsa ehdoksi.

Muhammed-jupakka on kiintoisa osoitus siitä, että sananvapauden rajoitukset eivät johdu viisaasta vaiteliaisuudesta, jota Venäjän karhun kainalossa on pakko harjoittaa. Tällaista selitystähän usein tarjotaan uussuomettumisen ymmärtämiseksi. Suomi on terrorismilta paljon turvallisemmassa asemassa kuin vaikkapa Tanska. Silti suomalaiset poliitikot erottuivat Euroopassa sananvapauden vastaisilla kannanotoillaan. Vaikuttaakin, että sananvapauden rajoitukset eivät olekaan pakko, johon joudutaan vastentahtoisesti. Ne ovat maan tapa, Suomen malli. Sananvapauden rajoitukset vastaavat poliitikkojemme arvoja. Epäliberaali linja ulottuu oikeuden päätöksiin asti. Siinä pelissä eivät auta vetoomukset ulkomailta eivätkä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätökset.

(s. 163 - 164)
En halua olla mitenkään masentava, ja otin tämän esille, jotta yhä useampi hahmottaisi, missä mennään. Usko siihen, että meillä ei ole yhtään korruptiota alkaa sentään heiketä.  Luulen kuitenkin, että liian moni edelleen luulee asuvansa demokratiassa, jossa vallitsee oikeusturva... tai no, ei ehkä Homman lukijat enää. Mutta liian monet eivät edelleenkään hahmota, missä mennään.

Talouskriisin syventyessä konsensuksesta on taas alettu puhua suomalaisena vahvuutena. [...] Konsensusdemokratiaa pidetään yhteisenä välittämisenä. Todellisuudessa se on vallan, etujen ja yhteisen rahan jakamista omille tukijoukoille.

(s. 45)
Tätä on mielenkiintoisesti analysoinut Mancur Olson jo 60-luvulla http://en.wikipedia.org/wiki/The_Logic_of_Collective_Action. Hän analysoi sittemmin, kuinka yhteiskunta halvaantuu, jos eturyhmille kasaantuu niin paljon valtaa, että ne keskittyvät vain saavutettujen etujen ylläpitoon ja lisäetujen kahmimiseen. Myös maahanmuuttokompleksi on yksi tällainen eturyhmä.

Tapasimme tätä kirjaa varten satakunta ihmistä. Kohtasimme monia nimekkäitä henkilöitä, jotka tunnetaan asiantuntemuksestaan. Räväköinä keskustelijoina heitä ei tunneta. Yllättäen - kun lupasimme olla mainitsematta heidän nimiään - heillä olikin värikkäitä ja kriittisiä näkemyksiä. Niitä he esittelivät hieman alistuneesti, tyyliin: "Eihän tätä Suomessa voi ääneen sanoa, mutta..."

Tapasimme myös monia sellaisia, jotka kantavat otsassaan hullun leimaa. He ovat suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun epähenkilöitä, joista puhuttaessa lehtien toimitusten kaikentietävät mielipidejohtajat puuskahtavat: "Sehän on täysi kahjo." Hämmästyimme, kun nämä kahjot olivatkin fiksuja, tasapainoisia ja analyyttisesti asioita punnitsevia ihmisiä, joilla oli - toisin kuin leimaajillaan - myös kehittynyt itsekritiikin kyky ja huumorintaju. Kun heidän elämäntarinaansa tutkii, sen käännekohdista löytyy usein yhteenotto suomalaisten mielipidepoliisien, Matrixin agenttien kanssa. Niiden, jotka määrittelevät ajattelun sopivuuden rajat.

Länsimaissa keskustelevaa joukkoa, joka kehittää yhteiskuntaa heittämällä peliin uusia ajatuksia, kutsutaan älymystöksi. Suomessa he ovat paitsiossa tai pitävät ajatuksensa omana tietonaan. Älymystön luonteeseen kuuluu sanomisen pakko ja osallistuminen julkiseen julkiseen keskusteluun. Älymystö ei voi vaieta. Jos se ei osallistu, sitä ei enää ole. Aivan tavallisetkin ihmiset huomaavat tämän ja huokaavat alistuneesti, että "Suomeen mahtuu kerrallaan vain yksi mielipide". Asian vakava puoli on, että maa, jossa on kerrallaan vain yksi mielipide, ei voi olla demokratia. Se on nyky-Venäjän kaltainen ohjattu demokratia.

(s. 97 - 98)
Herää kysymys, onko meillä nykyään muita todellisia älykköjä kuin Halla-aho, Mäki-Ketelä ja Hankamäki?

[Erkki] Liikanen oli yksi allekirjoittajista, kun joukko äärivasemmistolaisia kansanedustajia teki toivomusaloitteen nro 158 Rauhaa suojaavan lain säätämisestä 6.2.1972. [...] Heidän aloitteensa oli raju: Suomessa pitäisi lailla kieltää Neuvostoliiton arvostelu. Tulevat sosiaalidemokraattien johtohahmot vaativat lakia, jolla tuomioistuimille olisi annettu vapaat kädet mielipide- ja sananvapausvainoihin Suomessa. [...]

Rauhanlaki oli vakava yritys yhteiskunnan normien muuttamisesta diktatuurin suuntaan. Kukaan ei tiettävästi pakottanut Liikasta ja [Ulf] Sundqvistia sananvapauden vastaisen aloitteen allekirjoittamiseen. He tekivät sen omasta vakaasta tahdostaan. [...] Vasemmisto oli toki jakautunut ja sävyeroja riitti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että 1970-luvun pahimpina vuosina vasemmiston eri falangien radikaaleimmat ja moraaliltaan heikoimmat yksilöt löysivät yhteisen tahdon marssissaan moniarvoista yhteiskuntaa vastaan. [...] Monien ihmisten kuva länsimaista on peräisin noilta 1970-luvun ajoilta. [...] Liikanen ja Sundqvist toimivat sen hyväksi, että viholliskuvaksi muodostui demokraattinen länsi.

(s. 152 - 154) http://fi.wikipedia.org/wiki/Rauhanlaki
Tämä onneksi torpattu saada rauhanlaki voimaan muistuttaa hätkähdyttävästi nykyistä tilannetta. Huom. demokraattisen lännen demonisoimisen vastakohta on tietysti epädemokraattisen idän ihannointi. Ihqu epädemokraattinen itä kattaa nykyään myös Lähi-idän, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan. Jostain syystä Kiina ei kelpaa.

Kekkosen haluttiin jatkavan poikkeuslailla, joka säädettäisiin kansanedustajien 5/6:n enemmistöllä. Demareiden kultakauden ikoni, pääministeri Kalevi Sorsa (sd) haukkui hanketta vastustavia perustuslain puolustajia äärioikeistolaisiksi. Perustuslailliset olivat kokoontuneet Messuhallissa ja yrittäneet jarruttaa poikkeuslain käsittelyä. "Suomen kansa on vapaissa tuomitseva tämän sisäpoliittisesti taantumuksellisen, ulkopoliittisesti epäilyttävän liittouman ja kieltävän siltä tukensa", Sorsa messusi eduskunnan suuressa salissa. Hän jopa kehotti vaalien puolustajia jättämään eduskunnan ja politiikan. Jotkut poikkeuslain ajajat syyttivät vaalien puolustajia "terrorismista". [...]

Söderman pilkkasi Ehrnroothia toistamalla puheenvuoronsa ruotsiksi, "jotta tämä ymmärtäisi paremmin", että poikkeuslain vastustaminen oli pohjoismaisessa demokratiassa pohjanoteeraus. Ralf Fribergin mielestä poikkeuslain vastustus oli "puolifasistisen poliitikkoryhmittymän yksityissotaa". [...] Tuomiojan mielestä vaalien puolustajien toiminta oli "terveellinen osoitus niille jotka ovat tahtoneet kiistää äärioikeistolaisuuden ja jopa fasismin luonteisen toiminnan olemassaolon Suomessa". Tuomioja katsoi, että poikkeuslain vastustajien kielenkäyttö on "identtistä sen kielen kanssa, jota äärioikeistolaiset liikkeet käyttivät 1930-luvulla" ja väitti, ettei heitä enää viiden vuoden päästä ole eduskunnassa. Näillä Tuomiojan sanoilla normaali länsimainen demokratia Suomessa marginalisoitiin ja demonisoitiin.

(s. 63 - 65)
Fasismi, tuo aina yhtä raikas haukkumasana!

[Atte Saarela]

Surullisen tyypillinen suomalainen sananvapausjuttu oli Muhammedin pilapiirroksista noussut kohu. [...] Kulttuurilehti Kaltion helmikuussa 2006 julkaisema Ville Rannan suvaitsevainen ja oivaltava sarjakuva tuomittiin aito suomettuneeseen tapaan. Päätoimittaja Jussi Vilkuna sai potkut, kun suuret ilmoittajat Tapiola, Sampo ja Pohjola vetivät lehdeltä tukensa pois. Yliopistomaailma seurasi kiltisti poliitikkojen perässä. Tampereen yliopiston Journalismikritiikin vuosikirjasta sensuroitiin aihetta käsitelleitä kuvia muslimikirjoittajan asetettua sensuurin mukana olonsa ehdoksi.

Muhammed-jupakka on kiintoisa osoitus siitä, että sananvapauden rajoitukset eivät johdu viisaasta vaiteliaisuudesta, jota Venäjän karhun kainalossa on pakko harjoittaa. Tällaista selitystähän usein tarjotaan uussuomettumisen ymmärtämiseksi. Suomi on terrorismilta paljon turvallisemmassa asemassa kuin vaikkapa Tanska. Silti suomalaiset poliitikot erottuivat Euroopassa sananvapauden vastaisilla kannanotoillaan. Vaikuttaakin, että sananvapauden rajoitukset eivät olekaan pakko, johon joudutaan vastentahtoisesti. Ne ovat maan tapa, Suomen malli. Sananvapauden rajoitukset vastaavat poliitikkojemme arvoja. Epäliberaali linja ulottuu oikeuden päätöksiin asti. Siinä pelissä eivät auta vetoomukset ulkomailta eivätkä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätökset.

(s. 163 - 164)
En halua olla mitenkään masentava, ja otin tämän esille, jotta yhä useampi hahmottaisi, missä mennään. Usko siihen, että meillä ei ole yhtään korruptiota alkaa sentään heiketä.  Luulen kuitenkin, että liian moni edelleen luulee asuvansa demokratiassa, jossa vallitsee oikeusturva... tai no, ei ehkä Homman lukijat enää. Mutta liian monet eivät edelleenkään hahmota, missä mennään.

Mutta jos poliitikkojen arvot toisaalta vastaavat kansan arvoja, voidaanko poliitikkoja syyttää epädemokraattisuudesta?

Talouskriisin syventyessä konsensuksesta on taas alettu puhua suomalaisena vahvuutena. [...] Konsensusdemokratiaa pidetään yhteisenä välittämisenä. Todellisuudessa se on vallan, etujen ja yhteisen rahan jakamista omille tukijoukoille.

(s. 45)
Tätä on mielenkiintoisesti analysoinut Mancur Olson jo 60-luvulla http://en.wikipedia.org/wiki/The_Logic_of_Collective_Action. Hän analysoi sittemmin, kuinka yhteiskunta halvaantuu, jos eturyhmille kasaantuu niin paljon valtaa, että ne keskittyvät vain saavutettujen etujen ylläpitoon ja lisäetujen kahmimiseen. Myös maahanmuuttokompleksi on yksi tällainen eturyhmä.

Erittäin hyvä pointti, mutta ei tällekään ehkä voi mitään. Maissa joissa on kaksipuoluejärjestelmä ei ole yhtä voimakkaita eturyhmiä kuin Suomessa.

[Atte Saarela]

Boxbergin ja Heikan mielestä joukko pieniä puolueita tekee demokratiasta tehottomampaa. Hallituksen esitys 3% äänikynnyksestä on tässä mielessä hyvä asia.

Toisaalta se ei välttämättä ole hyvä asia niiden mielestä jotka eivät ole tyytyväisiä nykyisiin puolueisiin.

[Femakko]

Vaikuttaakin, että sananvapauden rajoitukset eivät olekaan pakko, johon joudutaan vastentahtoisesti. Ne ovat maan tapa, Suomen malli. Sananvapauden rajoitukset vastaavat poliitikkojemme arvoja.

Mutta jos poliitikkojen arvot toisaalta vastaavat kansan arvoja, voidaanko poliitikkoja syyttää epädemokraattisuudesta?

Mistä tiedämme, että poliitikkojen arvot vastaavat kansan arvoja? Eikö esim. laskeva äänestysaktiivisuus, perinteinen herraviha, Hommaforumin olemassaolo ja Halla-ahon ääniharavuus päin vastoin kerro siitä, että ne eivät vastaa? Mitä olen lukenut Suomen historiaa, ennemminkin Suomen historian punainen lanka on se, että on erikseen valtaeliitin arvot ja kansan arvot. Juuri siksi suora demokratia olisi niin hyvä juttu.

Ja diskvalifioin jo etukäteen Ylen ja HS:n teettämät tutkimukset todisteena kansan arvoista. 

[Atte Saarela]

Mistä tiedämme, että poliitikkojen arvot vastaavat kansan arvoja? Eikö esim. laskeva äänestysaktiivisuus, perinteinen herraviha, Hommaforumin olemassaolo ja Halla-ahon ääniharavuus päin vastoin kerro siitä, että ne eivät vastaa? Mitä olen lukenut Suomen historiaa, ennemminkin Suomen historian punainen lanka on se, että on erikseen valtaeliitin arvot ja kansan arvot. Juuri siksi suora demokratia olisi niin hyvä juttu.

Ja diskvalifioin jo etukäteen Ylen ja HS:n teettämät tutkimukset todisteena kansan arvoista. 

Laaja tyytymättömyys nykyisiin poliitikkoihin olisi uuden puolueen kannalta erittäin hyvä, mutta en olisi siitä vielä ihan vakuuttunut.

[Femakko]

Martti Valkonen: Suomettaminen jatkuu yhä. Moskovan-kirjeenvaihtajan näkökulma Suomen ja itänaapurin suhteisiin kolmannesvuosisadan ajalta. Tammi, 1998. Ensin vanhan US:n ja sitten HS:n toimittaja Martti Valkonen, joka on Boxbergia ja Heikkaa analyyttisempi, kertoo omista kokemuksistaan ja haastattelee myös muita, esim. KU:n Sisko Kiurua, joka kertoo yllättävän epäideologisesti omasta arjestaan. Boldaukset omiani.

Pointti on siinä, kuinka suomalainen "demokratia" ja "sananvapaus" ovat toimineet jo vuosikymmeniä. Vaikka kirja ei käsittele lainkaan monikulttuurisuusideologiaa ja avoimien ovien maahanmuuttopolitiikkaa, yhtäläisyyksiä löytyy runsaasti. Ennen kaikkea: on toki mahdollista, että joku Suomen ulkopuolinen taho painostaa ja suostuttelee poliitikkoja, virkamiehiä, juridista koneistoa ja mediaa toimimaan maahanmuuttoasioissa tietyllä tavalla. Mutta aivan yhtä mahdollista on se, että oltuaan Moskovan apureina vuosikymmeniä jotkut suomalaiset ovat keksineet, että hehän voivat käyttää samaa mekanismia toisiin suomalaisiin pönkittääkseen omaa valtaansa. 

Osa voi olla taas aidosti niin ideologian pauloissa, että he tekevät sen itse (siis hyödyllisiä idiootteja). Eihän se olisi ihme, kun journalistiikan opetus on vuosikymmeniä ollut hyvin ideologista, eivätkä nuoret osaa niin erottaa ideologiaa ja tiedettä (kts. mikä tahansa Mäki-Ketelän ketju kasvatustieteestä). Ja mediat palkkaavat mielellään näitä hyödyllisiä idiootteja, jotka jopa uskovat siihen, mitä heidän käsketään kirjoittaa...

Stallarit yllättivät Valkosen palatessa NL:sta Suomeen 1973:

Moskovassa eläneenä en kyennyt ymmärtämään stalinistien suurta vaikutusvaltaa Suomessa. Etenkin opiskelijoiden ja nuorempien opettajienkin kääntyminen neuvostojärjestelmän kannattajiksi oli suuri yllätys. Valtava enemmistö ei lainkaan tajunnut NL:n ja neuvostoyhteiskunnan tilaa. He lienevät ottaneet tosissaan ja täydestä nimellisarvosta neuvostopropagandan, jossa nykyhetkellä oltiin elävinään toivotussa tulevaisuudessa. Silti koulutettujen nuorten suomalaisten uskonkaltainen ideologinen kääntymys ilman kritiikin ja oman ajattelun häivääkään oli merkillistä. Keskusteluja ja kokouksia järjestettiin ahkerasti ja niissä tehtailtiin julkilausumia, joilla muutettiin maailmaa sen sijaan, että olisi otettu selvää. [...]

Vaikka läheskään kaikki [EEC-vapaakauppavastaisen vetoomuksen] allekirjoittajat eivät olleet kommunisteja saati aitoa monttumiesporukkaa taistolaisia, he antoivat näiden vaikuttaa itseensä. Allekirjoittaessaan vetoomuksen he kuvittelivat edistävänsä Suomen etuja edistäessään todellisuudessa vain NL:n ajamia asioita. He olivat sisäistäneet NL:n edut niin tarkoin, että he luulivat niitä Suomen eduiksi. Se on suomettumista. Hyvin monilla oli myös pakottava halu pysyä kavereiden joukossa. Ellei pannut nimeään listaan, oli vaara syrjäytyä. Poliittisista syistä syrjäytettyjen ja syrjäytyneiden määrä oli suuri. Kukapa siihen joukkoon olisi kaivannut. Sen takia stalinistien nimenkeruu sai näyttävän sadon.

(s. 108 - 109)
Aivan kuin nykyinen monikultturikeskustelu..

Juri Derjabin totesi haastattelussa vuonna 1992 näin:

Mutta suoraan sanottuna tällä kadulla oli kaksisuuntainen liikenne. Erinäiset Suomen poliitikot ja rivi puolueita olivat kiinnostuneita Moskovan tuesta. Meidän sympatioitamme ja antipatioitamme käytettiin aktiivisesti hyödyksi ja yhteisten ponnistelujen tuloksena luotiin tilanne, jossa eristyksiin joutuivat esimerkiksi sosiaalidemokraatit. Hieman myöhemmin 'epäsuosio' lankesi kokoomuspuolueen ylle. Eikä saa sanoa, että tätä mallia tuputettiin Moskovasta. Tämä kaikki tapahtui yhteistyössä Suomen eräiden poliittisten voimien kanssa, jotka puolestaan nostivat tästä 'yhteistoiminnasta' valtavia poliittisia osinkoja.

(s. 171)

Kaikkien ei ole tarvinnut suomettua. Venäjälle on riittänyt, että suomettuneita on kyllin tiheässä niissä avainpaikoissa, joissa tehdyt ratkaisut määräävät esimerkiksi sen, mitkä asiat Suomessa nostetaan esiin ja mistä yritetään vaieta.

(s. 268)
Oliskohan sisäministeriö tällainen strateginen avainpaikka?

Kun kulissit alkoivat jo sortua 80-luvulla, usko nimenomaan Suomessa oli edelleen vahva:

[M]onet ihmiset antoivat palttua faktoille, kunhan pääsivät omalla nimellään julistamaan uskoaan NL:oon.

Tässäkin jotain ah niin tuttua..

Pitkään Leningradissa pääkonsulina ollut Karppinen näkee tekijän, joka hillitsi neuvostoviranomaisten yrityksiä lehdistösektorilla: "Esimerkiksi Leningradissa kävi vuosittain 100 000 suomalaista ja Tallinnassa 60 000. Voi sanoa, että 150 000 suomalaista vuosittain eli kymmenessä vuodessa puolitoista miljoonaa. Vaikka näistä ihmisistä puolet eivät olisi raitista päivää nähneetkään, niin toinen puoli pystyi näkemään, mikä oli se reaalisosialismi. NL:kaan ei pystynyt uskottavasti järjestämään kaunista kiiltokuvaa omista asioistaan."

(s. 113)
Tässä suhteessa asiat olivat itse asiassa paremmin NL:n kanssa kuin nyt. Koska se oli suvereeni valtio, se ei päässyt syyttämään rakenteellista rasismia ongelmistaan. Vaikka tietysti oli jonkinlaista yritystä syyttää ongelmista kapitalistien sabotaasia. Nykyään sopeutumattomat maahanmuuttajat tapaavat gettoutua, joten kantasuomalaiset eivät juurikaan ole tekemisissä heidän kanssaan. Suurella osalla suomalaisista ei ole niin henkilökohtaista kosketusta sopeutumattomiin maahanmuuttajiin. Nyt on vaikeampi nähdä propagandan ja todellisuuden välinen ero.

Masentavinta on seuraava arvio, joka taitaa olla realistinen:

Baltian maissa riitti väkeä aseisiin metsästämään maanmiehiään Moskovan laskuun. [Toisinajattelija, Venäjän duuman jäsen] Kovaljov arveli, että samanlaista väkeä löytyy kädenkäänteessä myös Suomesta, jos tilaisuus tulee ja käsky käy. [...] Toisinajattelija Kovaljov tunsi venäläisen imperiumin kyvyn löytää rajamaista halullista väkeä.

(s. 239)

[Femakko]

Laaja tyytymättömyys nykyisiin poliitikkoihin olisi uuden puolueen kannalta erittäin hyvä, mutta en olisi siitä vielä ihan vakuuttunut.

Joo, en minäkään. Mutta niin kauan kun on elämää on toivoa. Suomalaisuudelle tuntuu olevan vähintään Nuijasodasta alkaen tyypillistä se, että nuristaan, mutta lopulta alistutaan. Toivottavasti tämä olisi vähitellen muuttumassa. Yritän tällä viestiketjulla osaltani herättää ajatuksia.

Boxbergin ja Heikan mielestä joukko pieniä puolueita tekee demokratiasta tehottomampaa. Hallituksen esitys 3% äänikynnyksestä on tässä mielessä hyvä asia. Toisaalta se ei välttämättä ole hyvä asia niiden mielestä jotka eivät ole tyytyväisiä nykyisiin puolueisiin.

Kuten alussa totesin Boxberg ja Heikka ovat outo yhdistelmä analyysia ja ideologiaa. Kirjan yksi ongelma onkin se, että toisin kuin M. Valkonen, he yrittävät analysoida yhteiskunnan kaikkia osa-alueita ja väistämättä tulee vastaan asioita, joista he eivät tiedä tarpeeksi. Tässä asiassa he menevät mielestäni metsään.

[Femakko]

HS:n päätoimittaja Janne Virkkunen, ulkomaantoimituksen silloinen uutispäällikkö Kari Huhta ja silloinen kulttuuritoimittaja Heikki Hellman kunnostautuvat NL:n romahtamisen jälkeisessä suomettamisessa erityisesti. Osin tämä oli tietämättömyyttä, mutta yhä enenevässä määrin tietoista toimintaa.  Huolestuttavaa on minusta myös se, että kirjassa mainittu erittäin neuvostomyönteinen Hellman on nykyään päätynyt journalistiikan professoriksi ja näkyypä saaneen Vuoden sivistysteko -palkinnonkin tänä vuonna (HS). Että jos ihmettelemme, että mistä näitä nuoria ideologi-toimittajia tulee...

Suomen lehdistön ongelmia on HS:n uskomaton herkkänahkaisuus, jota sen iso koko tukee. Muut eivät uskalla tutkia sen tekoja eivätkä laske leikkiä sen kustannuksella. Muissa välineissä työskentelevät toimittajat eivät tohdi turhaan lausua HS:n nimeä. Suurin osa heistä toivoo pääsevänsä työhön HS:iin. Poliitikotkin pelkäävät HS:ia. Moni esimerkki varoittaa joutumasta sen hampaisiin. Kokonaisuutena se on suomenkielisen sananvapauden ongelma. AL ei vaiennut. [...] AL:n arviointia ei vaivannut minkäänlainen suomettuminen.

(s. 233)
Onko siis vain sattumaa, että juttu ulkomaalaislain uudistuksesta, josta muut mediat visusti vaikenivat, julkaistiin juuri AL:ssa? Huom. tämän mekanismin kautta HS:n mielipiteet vaikuttavat myös niihin medioihin, joilla ei ole suoria liiketaloudellisia kytköksiä HS:iin: toimittajat ajattelevat omaa urakehitystään, ja päätoimittajat eivät halua HS:n riepoteltaviksi.

[Virkkunen] oli tavannut [Moskovski komsomoletsin päätoimittaja-omistajan] Gusinin ja sanoi: "Toivon, että minulla olisi yhtä hyvät työolot kuin Gusinilla." Jaha, ajattelin, kukapa meistä ei toivoisi voivansa ostaa huokealla hyvin menestyvän lehden osakkeita. HS:n päätoimittaja varmaan mielellään tekisi lehdessään gusinit.

Virkkunen jatkoi kuitenkin toista linjaa: "Hän tekee lehdessään kaikkien toimittajien kanssa vain vuoden työsopimuksen kerrallaan. Ne syynätään uudelleen joka vuosi." Se olikin jo toinen juttu. Jos suomalainen journalismi menisi siihen, että toimittajilla olisi vain vuoden työsopimus kerrallaan, päästäisiin yhdessä ainoassa vuodessa, tai luultavasti nopeamminkin, venäläisen lehdistön tasolle.

(s. 208) Tämäkin kuvaa HS:n ylimielisyyttä. Ja millaisen kohun suvaitsevaisto nostaisikaan, jos joku toinen työnantaja haaveilisi tällaisesta työnantajatoiminnasta...

Ja vielä vuonna 1997:

Suora kannanotto selittää lukijoille, ettei HS pidä tärkeänä antaa kokonaiskäsitystä keskustelusta ja tapahtumista Suomessa ja maailmasta vaan valitsee kokonaisuudesta itse sen, mistä kirjoittaa ja keskustelee ja myös sen, mistä haluaa estää keskustelun. [...] Noiden juttujen kirjoittajissa on niin stalinistia kuin porvariakin ja siltä väliltä, mutta useimpia yhdistää se, etteivät he näytä lainkaan ymmärtävän, mitä he tekevät. He ovat sisäistäneet suomettumisen osaksi omaa elimistöään. Edellisen sukupolven suomettuneet etsivät usein jotakin etua esiintymisellään, mutta nuo nuoremman sukupolven edustajat tuntuvat luulevan suomettumista ihmisen normaalitilaksei. He varmaankin uskovat itse kirjoittamaansa.

(s. 264)

1994:

Juttu [Venäjän yksipuolisista muutoksista Euroopan tavanomaisia aseita koskevaan sopimukseen] lopulta julkaistiin mutta. "Jutusta olisi Huhdan ohjeiden mukaan tullut todella "lukijaystävällinen", koska siitä olisi poistettu kaikki asiat ja jäljelle olisivat jääneet vain kehykset Venäjän muuttuvasta strategiasta ilman yhtään kouriintuntuvaa faktaa. Samalla jutusta olisi tullut jokaisen läpisuomettuneen ihannetapaus, koska siinä ei olisi enää mainittu Suomea eikä edes yritetty kertoa, että Venäjä kasaa lisää aseita Suomen rajalle.

(s. 195)
Onkohan varsinkin HS:lla ja Ylellä sama ajatus edelleen? Ei suotta vaivata lukijoita ikävillä ja monimutkaisilla numeroilla maahanmuuton kokonaiskustannuksista...

Jokseenkin päivittäin Huhta menetti malttinsa puhelimessa ja kävi huutamaan Moskovaan ja torjumaan jutunaiheitani. [...] Hän ei ollut koskaan kunnolla käynyt NL:ssa saati Venäjällä, mutta hän väitti tuntevansa venäläisen yhteiskunnan olot niin täysin, että pystyi neuvomaan kaikki jutut alusta loppuun ja neuvomisen jälkeen vielä omin käsin muuttelemaan juttujani HGI:ssä "korjatakseen virheet". Huhdan ajasta jäi paha maku. Se vain jatkuu. Lukijat eivät tiedä, että HS:n ulkomaanosaston esimies johtaa uutisvirtaa tarkoituksellisesti väärään.

(s.190-191)
Voidaanko edelleenkään luottaa, että toimittajat vaivautuvat edes ottamaan selvää siitä, mitä todella tapahtuu?

Vuoden 1996 alussa Moskovassa järjestettiin suomalais-venäläinen lehdistöseminaari. Jälkikäteen

[v]enäläiset toimittajatuttavat kyselivät, mikä Suomen suurlähetystön tarkoitus oikein oli ollut, kun se oli järjestänyt tilaisuuden, jossa venäläisille toimittajille oli opetettu itsesensuuria. Joissakin suomalaisten alustuksissa valtion etu meni sananvapauden edelle. Suomalaisten opetuksesta sai sellaisen käsityksen, ettei lehdistö itse asiassa ole sananvapauden vahtikoira eikä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vartija, vaan eliitin osa jakamassa hyvässä sovussa valtaa eliitin muiden osien kanssa.

(s. 219) Joskin reiluuden nimessä sanottakoon, että aloite oli tullut Venäjän ulkoministeriön lehdistöosaston päälliköltä, silti järkyttävää, että suomalaiset suostuvat siihen.

Samana vuonna seminaarin jälkeen ilmestyi Sailaksen (Anne), Susiluodon ja Valkosen "Venäjä - jättiläinen tuuliajolla", jonka HS haukkui täysin lyttyyn. Käsittely muistuttaa Halla-ahon saamaa:

Lehti antaa äärimmäisen harvoin parille kolmelle kirjalle niin paljon tilaa ja tuskin koskaan kiinnittää lukijain huomiota näkyvästi jo uutisetusivulla kirjoihin, jotka sisäsivuilla murskataan. [...] Jutut oli kirjoitettu täysin tosissaan, kiilusilmäisesti. Ne eivät olleet hauskoja, niissä oli pelkästään murhaamisen meininki.

(s. 221)

Lopulta sain luvan kirjoittaa vastineen [kirjaa koskevaan kritiikkiin]. Saatuaan vastineen Hellman vetäisi minua suoraan turpaan ilmoittaessaan puhelimessa: "Päätoimittaja Virkkunen sanoo, että tämä julkaistaan, jos sinä eroat." Tiivistettynä sanoen minun syntini oli osallistua NL:sta ja Venäjästä kertovan journalistisen tietokirjan tekemiseen. [...] Asia saataisiin oikaistuksi, jos minä eroaisin työpaikastani. Tuollaista on HS:n journalismi. Sen pohjalta on kovin vaikea käydä keskustelua. [...] Tuo on journalismin ydinkysymyksiä. HS saa loukata yleisöä, mutta yleisö ei saa loukata HS:ia eikä edes puolustautua.

(s. 229 - 230)

Ajoittain jopa HS:nkin täytyy ikävä kyllä ylläpitää keskustelun kulisseja yllä, mutta onneksi siihenkin on keksitty keinot.

Vieraskynissä ilmestyi kirjoituksia suomettumisselvitysten puolesta ja niitä vastaan, mutta yksikään kirjoittaja ei maininnut kumpaakaan lehden murskaamaa kirjaa. Toimitus hoiti kutsukeskustelun hyvässä yhteisymmärryksessä suomalaisen yhteiskunnan valtaapitävän eliitin kanssa keikuttamatta venettä ja päästämättä marginaali-ihmisiä ilmaisemaan mielipiteitään.

(s. 235)

Ja pisteenä iin päälle HS:lla oli pokkaa todeta näin:

Kuin hämärtääkseen itse asettamansa rajoitukset HS pohdiskeli vapaata keskustelua pääkirjoituksessaan "Suomettumiskeskustelun näkökulma laajenee". Pääkirjoitus päättyi sanoihin: "Paras keino purkaa kansallisia turhautumia on avoin keskustelu."

(s. 235 - 236)  Mut hei, sitä me nyt käydään! 

[Nanfung]

Ajoittain jopa HS:nkin täytyy ikävä kyllä ylläpitää keskustelun kulisseja yllä, mutta onneksi siihenkin on keksitty keinot.

Kyllä Hesarin päätoimittajista ainakin yksi on uskaltautunut puolustamaan suomalaisten oikeutta olla suomalaisia.

Helsingin Sanomien päätoimittajana vuosina 1938-1961 ollut Yrjö Niiniluoto on kirjoittanut ajatuksia herättävän kirjan: Mitä on olla suomalainen. Otava 1957.

[Ur-ho-man]

Samana vuonna seminaarin jälkeen ilmestyi Sailaksen (Anne), Susiluodon ja Valkosen "Venäjä - jättiläinen tuuliajolla", jonka HS haukkui täysin lyttyyn. Käsittely muistuttaa Halla-ahon saamaa:

Lehti antaa äärimmäisen harvoin parille kolmelle kirjalle niin paljon tilaa ja tuskin koskaan kiinnittää lukijain huomiota näkyvästi jo uutisetusivulla kirjoihin, jotka sisäsivuilla murskataan. [...] Jutut oli kirjoitettu täysin tosissaan, kiilusilmäisesti. Ne eivät olleet hauskoja, niissä oli pelkästään murhaamisen meininki.

(s. 221)

Lopulta sain luvan kirjoittaa vastineen [kirjaa koskevaan kritiikkiin]. Saatuaan vastineen Hellman vetäisi minua suoraan turpaan ilmoittaessaan puhelimessa: "Päätoimittaja Virkkunen sanoo, että tämä julkaistaan, jos sinä eroat." Tiivistettynä sanoen minun syntini oli osallistua NL:sta ja Venäjästä kertovan journalistisen tietokirjan tekemiseen. [...] Asia saataisiin oikaistuksi, jos minä eroaisin työpaikastani. Tuollaista on HS:n journalismi. Sen pohjalta on kovin vaikea käydä keskustelua. [...] Tuo on journalismin ydinkysymyksiä. HS saa loukata yleisöä, mutta yleisö ei saa loukata HS:ia eikä edes puolustautua.

(s. 229 - 230)

Tähän lytättyyn teokseen liittyen linkki:

http://www.helsinki.fi/jarj/polho/polleIV/venaja.html

Ja kukas se toimi arvostelijana;

Kirjan arvostellut sosiologi Johan Bäckman

[Femakko]

Ja kukas se toimi arvostelijana;

Kirjan arvostellut sosiologi Johan Bäckman

Hyvä havainto, jonka tarkoituksellisesti kuitenkin sivuutin tässä ketjussa, koska juuri Johan Bäckmanista voitaneen keskustella jossain toisessa ketjussa... Tarkoituksena oli kuvata kokonaista useita sukupolvia kattanutta ilmiötä eikä keskittyä yhteen ihmiseen. Mutta yksittäistapauksista puheen ollen, myös Päivi Lipposen aviomies Paavo on ollut Boxbergin ja Heikan mukaan aikamoinen vasemmistojyrä 70-luvulla... ja nyt Päivi on oman tieteenalansa monikulttuuri-ideologeja. Sattumaako?

[IDA]

Päivi Lipposen aviomies Paavo on ollut Boxbergin ja Heikan mukaan aikamoinen vasemmistojyrä 70-luvulla... ja nyt Päivi on oman tieteenalansa monikulttuuri-ideologeja. Sattumaako?

Tuskin. Kuten ylempänä on todettu monikultturismi on suoraa jatkoa suomettumiselle. Johtuu oikeastaan vain siitä, että suomettumisen aikana Suomessa vielä oli rehellisiä virkamiehiä ja epäpoliittinen oikeuslaitos, että nuo ketjun ensimmäisessä viestissä mainitut Sorsan, Fribergin, Tuomiojan ( myös Kepu ja Kokoomus mukana ) ja kumppaneiden kaltaiset kiihkoilijat eivät päässeet tuomitsemaan parjaamiaan äärioikeistolaisia fasisteja. Mielellään he olisivat sen tehneet.

Suomen politiikka 60-luvun ajoista lähtien on puhdas epä-älyllinen vitsi, joka osittain on onnistunut ainoastaan siitä syystä, että sitä ei ole otettu vakavasti.

[Noottikriisi]

Aiheeseen liittyvä uutinen Tauno Tiusasesta:
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/It%C3%A4blokin+tutkija+Tiusanen+syytt%C3%A4%C3%A4+Mauri+Pekkarista+uhkailusta/1135248713411

Tiusasen mukaan Pekkarinen uhkasi häntä julkisella paitsiolla.

"Pekkarinen sanoi pitävänsä huolen siitä, etten minä saa sanoa mitään missään välineessä, jossa valtiolla on mitään tekemistä."

Tiusanen oli kyllä oikeastaan paitsiossa jo 70-80 -lukujen vaihteesta koska uskalsi puhua Neuvostoliiton ja muiden kommunistimaiden tilanteesta rehellisesti.

[Ernst]

Totuuden puhujia & itsemurhalentäjiä ei palkita ruusuilla.

[Femakko]

Lisätietoa mediasta löytyy Valkosen sivuilta http://journalismi.info/fi/. Ilmeisesti omakustanteinen kirja oli niin rajua tavaraa Hesaria ja Sanomia koskevan kritiikin osalta, että kustantajaa ei löytynyt... Suuri osa sen sisällöstä on kuitenkin luettavissa myös ko. nettisivuilla:

Tiedotusvälineet voivat ottaa satunnaisia liikeyrityksiä tai yksilöitä pahantahtoisen kirjoittelunsa kohteiksi poliittisista tai kilpailusyistä, kostaakseen jollekulle tai edistääkseen jonkun muun liikeyrityksen etuja herjaamalla sen kilpailijaa. Onneksi valtaosa mediaa pidättyy kaikesta tällaisesta, mutta halutessaan median röyhkeällä osalla on monia mahdollisuuksia toteuttaa motiivejaan viattomin ilmein ja väittää olevansa sananvapauden puolustaja.

Journalismin salat, pdf, osa I, s. 63

Tuleeko mitään mieleen? Esim. se, että sopivasti oikeudenkäynnin aattona sananvapauden ritari HS nostaa juuri Halla-ahon valtuusto-osallistumisen otsikkotasolle asti? Huom. hyökkäyksessä Halla-ahoa vastaan syynä ovat myös taloudelliset edut: Halla-aho uhkaa median kilpailuasemaa maahanmuuttosegmentillä. Mitäs monopolit tuppaa tekemään hankalille nouseville kilpailijoille...

Pankaas lukien tuo kirja. 

[sologdin]

HS:n entinen päätoimittaja Simopekka Nortamo julkaisi Kuukausiliitteessä 8/1991 laajan artikkelin "Itsesensuurin aika".  Hän yritti siinä käynnistää median puhdistautumisprosessia.  Se ei onnistunut; kukaan ei tarttunut aiheeseen eikä HS jatkanut sitä.  Kun siis tuli ajankohtaiseksi aloittaa monikulttuurisuusasian ajaminen toimintatavat olivat valmiina; vain aihe muuttui.  Ei tullut pannuksi artikkelia talteen ja enää en löydä sitä lehtiarkistosta.

[Parsifal]

Erittäin tärkeä ketju, joka on jäänyt unholaan. Vaikka tuskin monellekaan hommalaiselle on epäselvää, että mokutuksen takana ovat pääosin aivan samat ihmiset ja ennen kaikkea typeryyteen ja epärehellisyyteen taipuvaiset ihmistyypit, jotka takavuosina fanittivat Neuvostoliittoa, kommunismia ja stalinismia.

[Sydämistynyt]

Tiesittekö, että Hesarin ex-päätoimittaja Janne Virkkunen on Jean Sibeliuksen tyttärenpojan poika?  Petyttää.  .

[Parsifal]

Tiesittekö, että Hesarin ex-päätoimittaja Janne Virkkunen on Jean Sibeliuksen tyttärenpojan poika?  Petyttää.  .

Nyt kun mainitsit, muistelen lukeneeni siitä joskus.

Kauas on omena pudonnut puusta. Sibelius aikoinaan käytti tunnettavuuttaan ja mainettaan hyväksi hankkiakseen Suomelle apua ja sympatiaa sen taistelussa tyranniaa vastaan. Ja jälkikasvu puolestaan ajaa moraalisen ja kansallisen rappion asiaa... 

[Roope]

Kauas on omena pudonnut puusta. Sibelius aikoinaan käytti tunnettavuuttaan ja mainettaan hyväksi hankkiakseen Suomelle apua ja sympatiaa sen taistelussa tyranniaa vastaan. Ja jälkikasvu puolestaan ajaa moraalisen ja kansallisen rappion asiaa... 

Enpä nyt muista Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkusen lisäksi yhtä ainutta minkäänlaista toimittajaa, joka olisi puolustanut Jussi Halla-ahoa hänen oikeudenkäyntinsä aikana.