Kansalaisyhteiskunta

[aivo]

Kansalaisyhteiskunta (Osa 1 ja 2)

Osa 1. Kun sanomalehdissä voi olla vain toimittajien omia tai heidän valitsemiaan tekstejä, asiantuntijoita, haastateltavia ym., me voimme nähdä maailman vain toimittajien silmin ja käyttämin sanoin. Muunlaista maailmaa tai vaihtoehtoisia tulkintoja ei ole, koska toimittajat voivat jättää itselleen vieraat ajatukset ja näkemykset julkaisematta.

Tuiki tavallinen sanomalehti pitää sisällään hankalan yhteiskunnallisen ongelman. Jos jätetään vaihtoehtoiset näkemykset ja tulkinnat pois sanomalehdestä, joiden esittäjät ovat samanlaisia fyysisiä henkilöitä kuin toimittajatkin, on vaikea puhua asiallisesta ja vapaasta tiedonvälityksestä. Pikemminkin voidaan puhua toimintakulttuurista, johon ihmiset ovat kasvaneet ja joka sallii sen, että jotkut henkilöt ohjaavat näkymättömästi "kansalle" jaettavaa tietoa.

Kyse on siitä, kuka henkilö saa käyttää sanoja julkisuudessa ja kuka ei. Yksilöissähän ei ole havaittavissa mainittavia eroja, joten mistä löytyy peruste kirjoitusoikeuden omaamisen ja puuttumisen välillä ja kuka sen tekee.

Lukijoiden ja yhteiskunnan kannalta sanankäyttövaltaa ei ole syytä rajoittaa pelkästään toimittajiin tai ylipäänsä mihinkään ihmisryhmään. Mikäli emme halua ehdoin tahdoin jäädä tietojen ja ajatusten ulkopuolelle, sanomalehtitoiminta on uudistettava vastaamaan nykyajan demokratiaa.

Muussa tapauksessa säilytämme joidenkin henkilöiden sanankäyttöoikeuden pelkästään siksi, että he ovat palkattu toimittajaksi samalla kun annamme heille oikeuden estää heidän mielestään väärien tietojen ja ajatusten julkaisemisen, mikä on samalla ristiriidassa sanan- ja ajattelunvapauden kanssa.

Tällainen valta on mahdollista enää vain sanomalehdessä, koska ihmiset eivät näe tai koe antavansa valtaa sanomalehdelle ja sen taustalle oleville henkilöille. Mikäli he tuntisivat nämä henkilöt aivan konkreettisesti, vallan antaminen olisi mahdoton ajatus - eihän kukaan sano mm. seinänaapurilleen, että valitsepa sieltä ne uutiset ja kirjoitukset, joita minulla on lupa lukea. Valta sisältyy kuitenkin  sanomalehtitoiminnan rakenteeseen ja vallankäyttäjät, "seinänaapuri" on näkymättömissä.

Sanomalehtitoiminnan historian jossakin vaiheessa toimittajien on täytynyt huomata, että jakaessaan tietoa, he voivat myös vaikuttaa henkilökohtaisesti yhteiskunnan asioihin tarjoamalla ja valikoimalla tietoa. Ennen toimittajan valtaan ei voinut edes puuttua fyysisistä olosuhteista johtuen mutta nyt, kun se on teknisesti mahdollista, ei ole olemassa puuttumiseen tarvittavaa yhteiskunnallista mekanismia eikä toimittajien tehtävä ole sitä sinällään edes luoda.

Koska lehden ja lehtien toimintaan ei ole voinut puuttua, on syntynyt lähes täydellinen koneisto yhteiskunnan hallitsemiseen ja ohjailuun, mikä on taitavasti naamioitu asiallisen tiedonvälityksen sekaan ja rekvisiittaan kuuluu tarjottu yleisönosasto, joka antaa näennäisen kirjoitus- ja osallistumisoikeuden yhteiskunnalle ja sen kansalaisille.

Ulkopuolisilla ei ole pääsyä lehtien sivuille, joten lehtiä ja niihin liittyvää tiedotusjärjestelmää ei pystytä noin vain muuttamaan. Muuttamiseen tarvittaisiin laajaa tiedottamista,  julkista keskustelua ja asian kannattamista, mutta miten tämä voi tapahtua, kun lehti ja toimittajat voivat valita, mitä julkaisevat ja samalla estää asioiden tarvitseman julkisuuden.


Osa 2. Koska luonto loi meidät erillisiksi yksilöiksi ja aivoiksi, yksikään ihminen ei näe maailmasta kuin oman lähipiirinsä, olinpaikkansa ja siinä näköaistin kattaman alueen, mikä tarkoittaa sitä, että aivoissamme oleva näköaistin ulkopuolinen maailma on pitkälle peräisin median parissa työskenteleviltä henkilöiltä. Yksittäisten henkilöiden ja heidän muodostamansa pienen piirin vaikutus aivoihin tavoittaa kaikki. Harva lukee montaa lehteä ja vaikka lukisikin niiden maailmantulkinnoissa ei liene mainittavia eroja. Koska sanomalehden maailma leviää suoraan televisioon, sanomalehti ja sen toimittajat tavoittavat nekin, jotka katsovat mieluummin puhuvia päitä ja filminpätkiä.

Yksittäisten toimittajien vaikutusvalta yhteiskuntaan näkyy mm. siinä, että meillä on ns. EU, ts. Euroopan Yhdysvallat, joka ilman toimittajia olisi saattanut jäädä keksijänsä ideaksi. Harva kansalainen lienee vieläkään valmis liittovaltioon kaikesta rummutuksesta huolimatta, mutta koska toimittajilla on ja on ollut yksipuolinen sanankäyttövalta, asiat voidaan laittaa näyttämään miltä tahansa - voidaan mm. uskotella, että laajat kansalaispiirit tai arvovaltaiset tahot tai kokonaiset valtiot ovat jotakin mieltä ja koska muilla kuin toimittajilla ei ole sanankäyttövaltaa, kukaan ei pysty heitä kyseenalaistamaan.

Myös nykyinen nk. pakolaisten ja muualta tulleiden työttömien vastaanotto kansalaisten itselleen ja toisilleen maksamilla veronrahoilla tulkitaan toimittajien sanankäyttöoikeuden pohjalta, eikä muita ääniä julkaista, mikä kertoo jotakin siitä, missä asemassa kansalaiset ja äänestäjät ovat omassa yhteiskunnassaan ja siitä, kuka käyttää heidän verojaan.

Sinällään tiedetään, että maapallon monien ongelmien alkulähde on pitkälle siinä, että eteläisen pallonpuoliskon lämpimissä ilmasto-olosuhteissa ei ole kehitetty vastaavia veroihin ja tulonsiirtoihin perustuvia sosiaaliturva-, koulutus- ja eläkejärjestelmiä kuin pohjoisella. Tällöin sosiaali- ja eläketurva hankitaan lähinnä lapsia tekemällä, mikä on puolestaan johtanut yhteiskunnat kasvaviin vaikeuksiin työvoiman kysynnän ja tarpeen kannalta. Syystä tai toisesta tätäkään asiaa ei käsitellä lehtien sivuilla.

Kun yhteiskunnassa on ns. vapaa lehdistö, sanomalehdet ja tv, ihmiset luulevat, että yhteiskunnan viestintäasiat ovat kunnossa. Näin ei kuitenkaan ole. Valtakunnallinen, ts. määräävässä asemassa oleva sanomalehti antaa yksittäisille henkilöille satojen tuhansien painosten levikin ja sanankäyttövallan ja jos joku meistä viidestä miljoonasta kansalaisesta on eri mieltä jonkun toimittajan tai lehden  tulkinnasta maailman tai yhteiskunnan tapahtumista, on lähinnä teoreettinen mahdollisuus ilmaista näkemys valtalehden sivuilla ja lehti voi muitta mutkitta jättää erimielisen kannanoton julkaisematta.

Se, että valtakunnallinen sanomalehti katsoo oikeudekseen valvoa yleisönosastoaan, kertoo siitä, missä mennään ja siitä, kellä on valta. Lausumattomiin sääntöihin kuuluu, että yhteiskunnalla ja sen 5 miljoonalla kansalaisella ei ole oikeutta puuttua toimittajien kirjoituksiin puhumattakaan siitä, että kansalaiset voisivat itsenäisesti nostaa asioita esille yhteiskunnassaan eikä yhteiskunnan jäsenillä ole käytännössä mahdollisuutta keskustella keskenään lehden sivuilla riippumatta lehdestä itsestään.

Lehtien toiminnasta ei ole näennäistä tai osoitettavissa olevaa vahinkoa ja koska tekstit ovat julkisia, lehti ei voi ns. valehdella. Lehti voi kuitenkin jättää asioita kertomatta, emmekä voi tietää, mitä kaikkea jätetään kertomatta ja vaikka voimme periaatteessa todentaa  asiat, kyse on enemmän tai vähemmän kuvitteellisesta mahdollisuudesta. Emmehän voi mennä tarkistamaan asioita paikan päälle ja jos joku näkee, ettei lehden näkemys vastaa todellisuutta, hän ei pääse kirjoittamaan siitä tai lehti itse päättää, julkaiseeko se tekstin vai ei.

Sanomalehtien toiminta on peräisin ajalta, jolloin kansalaisten yhteys toimituksiin oli käsin tai koneella kirjoitettavan kirjeen ja postin varassa, mutta enää emme liiku hevosen vetämissä kärryissä. Herääkin kysymys, kelle me katsomme yhteiskunnan kuuluvan, toimittajille vai sen kansalaisille.

Jos katsomme yhteiskunnan kuuluvan sen kansalaisille ja että heillä kuuluu olla oikeus omiin asioihinsa riippumatta toimittajien mielipiteistä ja näkemyksistä, heillä täytyy olla myös väline ja keino käydä keskustelua keskenään. Tuo väline ja keino ei voi olla muu kuin sanomalehden yleisönosasto, minkä kautta lehden tilaajat voivat keskustelua seurata ja osallistua itse niin halutessaan tuohon keskusteluun.

Internetissä käydään sinällään yhteiskunnallista keskustelua, mutta siitä ei miljoonapäinen yhteisö tiedä mitään ja vaikka joku tietäisi, valtakunnallisen sanomalehden ja sen toimittajan näkemys edustaa yksilöiden maailmassa eräänlaista virallista totuutta siitä yksinkertaisesta syystä, ettei muita kuin toimittajien omia näkemyksiä sallita. Kuitenkin lehden toimittaja on samanlainen henkilö kuin kuka tahansa meistä - poikkeuksena kirjoitusoikeus sanomalehteen.

Jotta sanomalehden yleisönosasto voisi toimia yhteiskunnallisen keskustelun ja tiedon jakamisen välineenä, sen käyttöä kuuluu hallita joku muu taho kuin lehti itse. Emme vakavissamme voi haluta, että joku itsemme kaltainen henkilö, Matti tai Pirkko sensuroisi tai rajoittaisi mielipiteitämme ja näkemyksiämme ja sen myötä kansalaisten kirjoituksia ja yhteiskunnassa käytävää keskustelua.

Kirjoittelu yleisönosastoon ei voi olla kuitenkaan säännötöntä ja rajoittamatonta. Koska meitä on miljoonia ja tilaa rajoitetusti, jonkun tahon tai elimen on valikoitava julkaistavat kirjoitukset ja tuo taho ei voi olla muu kuin vapaaehtoisista koostuva lukijaraati, jonka tehtävä on arvioida ja äänestää tekstit yhteiskunnallisen hyödyn ja tarpeellisuuden kannalta.

Lukijaraadin perustaminen ja siihen osallistuminen kuulostaa erikoiselta. Kun lehdet ovat voineet itse päättää, mitä julkaisevat ja mitä ei, raatia ei ole tarvittu. Jos halutaan, että kansalaisten on asiallisesti ja ymmärrettävästi kyettävä viestimään keskenään, raati on välttämätön emmekä ilman sitä voi saada yhteiskunnassa olevaa tietoa ja älyä esiin.

Itse raadin muodostamiseen ja siihen osallistumiseen ei tarvita erityistä osaamista. Riittää, että on yhteiskunnan jäsen ja ymmärrys siitä, että emme ole vain yksittäisiä yksilöitä, vaan miljoonien erillisten aivojen joukko ja joku noista aivoista tietää aina sellaista mitä muut aivot eivät tiedä. Koska osallistuminen vaatii jonkin verran vaivaa, täytyy tietysti ymmärtää, mikä on raadin yhteiskunnallinen merkitys meidän kaikkien kannalta.

Yhteiskunnalle, jossa muutama henkilö sanelee miljoonille muille aivoille heidän maailmankäsityksensä, ei ole varsinaista nimeä. Sitä vastoin yhteiskunta, jossa kansalaisilla on käytössään sanomalehtien yleisönosasto keskinäistä viestintää ja tiedon jakamista varten, on kaiketi kansalaisyhteiskunta tai kansalaisten yhteiskunta, joka on vielä perustamatta.

Lehden yleisönosaston saaminen kansalaisten käyttöön vaatii itse idean saamista yleiseen tietoisuuteen. Mikäli asiaa ei julkisteta valtakunnallisessa sanomalehdessä, vaikkapa sen yleisönosastossa, kukaan ei tiedä siitä mitään puhumattakaan siitä, että erilaiset käytännön kysymykset voitaisiin saattaa keskustelun alaiseksi ja ratkaistavaksi.

Mikäli idea ei tule sensuroiduksi kuten todennäköistä, hanketta lienee vaikea vastustaa järkisyillä ja mahdollinen vastustaja on joku henkilö jossakin. Yleisönosaston tarjoaminen kansalaisten käyttöön ja hallittavaksi voi olla sanomalehden pelastus omistajille ja kustantajille - hehän ovat ongelmissa vanhanaikaisen sanomalehtensä ja vallitsevan yhteiskunnan kanssa. On myös vaikea kuvitella, että lukijat itsessään vastustaisivat laajempaa ja monipuolisempaa lehtisisältöä, mikä seuraa siitä, että kansalaiset osallistuvat itse yhteiskuntansa asioihin ja samalla lehden tekemiseen. Erilaisten ja uusien totuuksien ja näkemysten kirjo voi tietysti aikansa hämmentää.

Toimittajien kannalta se, että yhteiskunnan jäsenet osallistuvat yhteiskunnan ja maailman tapahtumiin heidän rinnallaan, on iso asia muttei mahdoton. Heidän on vain muistettava, että he ovat samanlaisia yksittäisiä aivoja kuten kaikki muutkin miljoonien aivojen joukossa ja voivat näin ollen edustaa vain itseään - ei esim. kuvitteellisia kansalaispiirejä, yhteiskunnan valtaenemmistöä jne. Ero entiseen on lähinnä sitä, että kun ennen oli mahdollisuus sanella ja uskotella yhteiskunnalle mitä tahansa ilman pelkoa vastaväitteistä, uudistuksen jälkeen tekstin voi kuka tahansa henkilö asettaa kyseenalaiseksi eikä enää voi kuvitella olevansa oikeassa vain siksi, että on toimittaja.

Tällaista tilannetta joku saattaisi  pitää outona, mutta outoa on pikemminkin se, että olemme antaneet yksittäisten henkilöiden sanella maailmamme ja lehtemme sisällön emmekä ole edes tuota oikeutta asettaneet kyseenalaiseksi. Toisaalta tämä kertonee myös siitä, että olemme ikään kuin aivopesty tai kasvatettu siihen, ettei meillä kuulu olla sanan- ja ajattelunvapautta lehtiemme sivuilla.

Toimittajat ovat sinällään olleet tietoisia muistakin näkemyksistä ja niiden edustajia he ovat kutsuneet toisinajattelijoiksi antaen samalla ymmärtää, että kyse on yksittäisistä, kyseenalaisista ja epäilyttävistä erityistapauksista. Syykin on inhimillinen ja ihmisten kesken tavallista. Kun toimittaja katsoo kollegoidensa kanssa olevansa oikeassa, tietysti silloin muiden täytyy olla väärässä ja näitä väärässä olijoita vastaan täytyy taistella kaikin mahdollisin keinoin sanomalehteä hyväksikäyttäen yhteiskunnan ja samalla oman totuuden suojelemiseksi.

Yhteiskunnassa, jonka katsotaan kuuluvan kansalaisille, toisinajattelun ongelmaa ei varsinaisesti ole. Kaikkea ajattelua voidaan pitää yhteiskunnassa normaalina, tervetulleena ja hyödyllisenä  ominaisuutena, mistä hyötyvät kaikki. Jos ja kun joku on ihmetellyt ympärillään ja maailmassa tapahtuvia asioita, hänen päässään ja ajattelussaan ei ole välttämättä mitään vikaa.

Hän on vain säilyttänyt terveen järkensä ja itsenäisen ajattelunsa, millä arkielämässä pärjätään eikä hän ole välttämättä kovinkaan yksin. Kun lehdet ovat voineet jättää suuren yleisön eli meidät itsemme äänettömäksi ja hallinneet yleisönosastokirjoittelua, emme ole voineet tietää toistemme  ajatuksia ja mielipiteitä. Kuka sitten on oikeassa ja kuka väärässä? Sen päättäminen ei kuulu toimittajille vaan meille itsellemme, lehden lukijoille ja yhteiskunnan äänestäjille.