Kirkkonummelle väliaikainen turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus

[Reborn]

Ei tule kestämään, tämmöinen hullutus. Ja syypäitä olette te, jotka elätätte itsenne tällä, ja ennen kaikkea te, jotka mahdollistatte sen.

Mutta liikaa ei kannata murehtia asiaa. Nyt pyörivät isot pyörät ja Suomeen kuten muihinkin Länsi-Euroopan maihin tuodaan kiihtyvällä tahdilla muslimeja ja afrikkalaisia, joilla ei ole keskimäärin minkäänlaista halua osallistua systeemin ylläpitoon vaan kuormittaa ja suoranaisesti tuhota sitä. Hiekkaa heitetään nyt koneistoon kaksi käsin ja on selvää, että se ennen pitkää pysähtyy. Varmasti meidän elinaikanamme.

Mietitään vuotta 2030. Eduskuntapuolueiden haave on toteutunut ja Suomessa on vähän yli miljoona muslimia ja afrikkalaista. Yli 65-vuotiaita suomalaisia on miljoona, muita suomalaisia on vähän vajaa nelisen miljoonaa. Velkaa on niin paljon kuin sitä on mahdollista saada, suomalaisten kohdalla on toteutettu tasavero, veroprosentti 60 %. Verotuloista suurin osa ohjataan maahanmuuttajille.

Viimeistään näillä main systeemi hajoaa. Velkaa ei saa eikä kukaan enää maksa noin korkeita veroja. Samalla loppuvat tulonsiirrot. Täysin tulonsiirtojen varassa elävä porukka lähtee valtavana virtana takaisin, sillä ilman huolenpitoa he eivät selviä edes talvesta. Jäljelle jää vaan vittuuntuneita suomalaisia. Tuhansia on murhattu, mutta valtaosa on hengissä. Ja heillä on nyt tuoreessa muistissa mihin ns. monikulttuurisuus johtaa.

Turha olettaa, että afrikkalaiset ja muut jäisivät Suomeen kun sen talous on tuhottu. Muistakaa, että afrikkalaiset eivät ole oppineet tuottamaan itselleen ruokaa edes Afrikassa, Suomessa selviäminen ilman hoivapalveluja on täysin mahdotonta.

Itse luotan siihen että Suomessa käydään kunnolla pohjalla, jonka jälkeen uusi kansallisen heräämisen aika. Silloin toki lähdetään pohjalta ja köyhyydestä, mutta terveeltä pohjalta. Ilmeisesti kansakunta tarvitsee aina välillä kunnon sähköshokin pysyäkseen hereillä. Tänä vuonna syntyvä lapsi ei välttämättä ole edes täysi-ikäinen kun nousu jälleen alkaa.

[Heikki Luoto]

...
Pekka Sinisalo vastaa­not­to­kes­kuksen johtajana: Työ on mieleinen ja mielen­kiin­toinen
...

Noille paskiaisille me annettiin ääniä vaaleissa.

Oksettaa.

Pekka Sinisalo ei ole koko PS. Uudenmaan vaalipiirissä esimerkiksi Pauli Vahtera sai eduskuntavaaleissa enemmän ääniä (1 526) kuin Sinisalo (1 244). Eivät tulleet valituiksi.

[MW]

Ei tule kestämään, tämmöinen hullutus. Ja syypäitä olette te, jotka elätätte itsenne tällä, ja ennen kaikkea te, jotka mahdollistatte sen.

Mutta liikaa ei kannata murehtia asiaa. Nyt pyörivät isot pyörät ja Suomeen kuten muihinkin Länsi-Euroopan maihin tuodaan kiihtyvällä tahdilla muslimeja ja afrikkalaisia, joilla ei ole keskimäärin minkäänlaista halua osallistua systeemin ylläpitoon vaan kuormittaa ja suoranaisesti tuhota sitä. Hiekkaa heitetään nyt koneistoon kaksi käsin ja on selvää, että se ennen pitkää pysähtyy. Varmasti meidän elinaikanamme.

Mietitään vuotta 2030. Eduskuntapuolueiden haave on toteutunut ja Suomessa on vähän yli miljoona muslimia ja afrikkalaista. Yli 65-vuotiaita suomalaisia on miljoona, muita suomalaisia on vähän vajaa nelisen miljoonaa. Velkaa on niin paljon kuin sitä on mahdollista saada, suomalaisten kohdalla on toteutettu tasavero, veroprosentti 60 %. Verotuloista suurin osa ohjataan maahanmuuttajille.
***

Päässeekö kuutenkymppiin, ja onko se hälytysraja? Sehän melkein on jo siinä. Ei mitään hyvää eikä kaunista, kuitenkaan. Itse en jaa optimismiasi. Demografian muutos on peruuttamaton, ainakin parin sukupolven tähtäimellä.

Mutta osin olemme itse kasvattaneet tämän sadon, joka nyt meitä niittää. Kehitysapu, go go go.

Go away.

[Alapo]

Rupee näyttää ns.keskustassa siltä, että osa turviksista alkaa jo pariutua.

[Stone]

Honkanummelle perustettakoon pitkäaikainen turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus. Hautausmaata haravoimaan, tietenkin.

[koodari-inssi]

...
Pekka Sinisalo vastaa­not­to­kes­kuksen johtajana: Työ on mieleinen ja mielen­kiin­toinen
...

Noille paskiaisille me annettiin ääniä vaaleissa.

Oksettaa.

Pekka Sinisalo ei ole koko PS. Uudenmaan vaalipiirissä esimerkiksi Pauli Vahtera sai eduskuntavaaleissa enemmän ääniä (1 526) kuin Sinisalo (1 244). Eivät tulleet valituiksi.

Minäkin äänestin Vahteraa. Ei tosiaan päässyt läpi. Ihana kyllä, jonkun vähemmän nuivan persun vertailuluku nousi myös ääneni ansiosta.

[Golimar]

Honkanummelle perustettakoon pitkäaikainen turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus. Hautausmaata haravoimaan, tietenkin.

Honkanummelle on jopa loppusijoitettu Suomen somalien luotettu Ali Veheliye.

Somalihautajaiset Vantaalla: 300 saattoi Enon paratiisiin

Ali Veheliye oli Suomen somalien luotettu.

Kun Ali Veheliyen arkku laskettiin hautaan Vantaalla tiistaina 16. lokakuuta, tiedettiin, että kaksi enkeliä oli jo odottamassa häntä.

Toinen enkeleistä ottaisi Alia kädestä, kun saattoväki lähtisi ja tulisi aivan hiljaista. Saattajat uskoivat, että enkeli olisi se, joka johdattaa kuolleet paratiisiin.

Ali ei voisi joutua helvettiin.

Paikalla oli yli 300 miestä. He olivat tulleet viidellä linja-autolla ja 30 henkilöautolla pääkaupunkiseudulta, Lohjalta, Turusta, Tampereelta ja Oulusta.

Iltapäivän aurinko oli jo matalalla. Viimeiset säteet siivilöityivät mäntyjen lomitse Honkanummen hautausmaan islamilaiseen osaan.

Miehet loivat hautaa umpeen. Kolme lapiollista maata, sitten vuoroon astui uusi mies.

Imaami oli jo puhunut mutta kysyi vielä, kantaako joku kaunaa Alia kohtaan. Olisi viimeinen mahdollisuus tasata tilit.

Vastaus oli hiljaisuus. Ali oli sujut kaikkien kanssa. Hänet tunnettiin lempinimellä: Abti-Ali, Eno-Ali.

Eno pääsee paratiisiin, veljet olivat siitä varmoja. Hän ehti viimeisinä hetkinään lausua sanat, jotka jokaisen muslimin kuuluu sanoa ennen kuolemaansa.
La ilaha illa Allah. Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah.

Abdul ja Zahra, sukulaispoika ja -tyttö, voisivat todistaa sen. He olivat Enon vuoteen vieressä Marian sairaalassa.

Enon kurkussa rohisi, mutta yhtäkkiä hän yskäisi ja sanoi sanat.

Sitten hänen päänsä nytkähti tyynylle. Oli lauantai 13. lokakuuta kello 18.35.



Muistotilaisuus pidetään Kalkkihiekantiellä Vuosaaressa, Maley-siskon ja tämän puolison Mohamed Mohamudin kotona.

Ovi käy lakkaamatta. Läheisiä ystäviä on kymmeniä.

Miehet tulevat haudalta, naiset kotoa. Suomessa somalinaiset eivät osallistu hautausseremoniaan.

Rahimaullaah Abti-Ali. Olkoon Jumala armollinen Eno-Alille.

Naiset rukoilevat keittiössä ja makuuhuoneessa, miehet olohuoneessa ja toisessa makuuhuoneessa. Lattialle polvistuneina, Mekkaa kohti kumartaen.

Puheita ei pidetä. Imaamin lausumat sanat ovat tuoreena miesten mielissä: Jokainen, joka ei elä ihmisiksi, joutuu helvettiin.

Helvetissä on seitsemän huonetta. Ensimmäinen kylmä, viimeinen pätsiäkin tulisempi.

Myös paratiisissa on erilaisia huoneita.

"Ottakoon Jumala Enon kirkkaimpaan huoneeseensa", Maley rukoilee ja nyplää sormillaan tusbahia, laskinta.

Maley oli Enolle enemmän äiti kuin sisko. Eno kutsuikin häntä äidiksi.

Kuusitoistavuotiaana Maley lupasi isälleen, että pitää Enosta huolta, kun vanhemmat ovat kuolleet. Eno oli tuolloin 5-vuotias, viisilapsisen perheen kuopus. Isä kuoli saman päivän iltana, äiti kaksi vuotta myöhemmin.

Eno muutti Maleyn ja Mohamedin luo Mogadishuun. Siellä perheen lapset alkoivat kutsua häntä Enoksi. Ja lopulta hänen oikea nimensä, Ali Veheliye, unohtui.

Vieno kanelin, kardemumman ja neilikan tuoksu täyttää huoneiston. Sukulaistytöt kantavat tarjottimia, joilla on vihreää salaattia, sitruunaviipaleita, banaanin puolikkaita, maustettua riisiä, kasvishöystöä, uunissa haudutettua lammasta ja tulista kastiketta.

He laskevat tarjottimet lattialle, ja vieraat istuvat niiden ympärillä viiden kuuden hengen ryhmissä. He syövät käsin, perinteiseen tapaan.

Maley ei saa nielaistua palaakaan.



Joskus Maleysta tuntui, että Enolla on kolmas silmä.

Hän näki, jos Maley oli allapäin.

Silloin Eno saattoi ehdottaa, että he lähtisivät käymään Wargaadhissa, vaikka sinne oli Mogadishusta 300 kilometrin matka.

Kuoppainen hiekkatie seuraili Intian valtameren rantaa. Eno väänsi harmaan Chevroletin rattia väistääkseen pahimmat montut. Maley istui hänen vieressään.

Elettiin 1970-lukua.

Eno oli autonkuljettajana tuberkuloosisairaalassa, jonka suomalaiset olivat rakentaneet Mogadishuun. Hän kyyditsi sairaalan linja-autolla työntekijöitä ja huolsi autot. Eno oli luotettava työntekijä ja sai lainata työnantajan Chevroletia vapaapäivinään. Auto oli Enon ylpeys, yksi kaupungin hienoimmista.

Matka Wargaadhiin kesti kahdeksankin tuntia. Usein oli jo pimeää, kun Eno ja Maley olivat perillä.

He rakastivat Wargaadhin rauhaa. Kumpuileva hiekkaerämaa ympäröi kaupunkia. Paikoin oli vihreämpää.

Eno ja Maley olivat viettäneet lapsuutensa Wargaadhin lähellä, matalien piikkipensaiden ja akasioiden täplittämässä Abaajin kylässä. Sinne, aavikon punaiseen hiekkaan, oli haudattu myös heidän vanhempansa.

Eno tunsi tienoot. Lapsena hän oli paimentanut perheen karjaa: kameleita, lehmiä, vuohia, lampaita. Eno oli ollut erämaassa yksin. Matkaa lähimmälle juottopaikalle oli useita kilometrejä.

Kuivuuden nälkiinnyttämät villieläimet, leijonat, hyeenat ja sakaalit, vaanivat karjaa. Kotiin oli ehdittävä ennen pimeän laskeutumista.

Kun lähiseudun lähteet ehtyivät, perhe kokosi vähäiset tavaransa, ja lähti eläinten kanssa etsimään vettä.



Vielä 1970-luvun alussa Mogadishu oli pieni ja viihtyisä merenrantakaupunki. Klaanit kävivät taisteluja laidunmaasta, mutta ne eivät yltäneet pääkaupunkiin asti.

Enon mielestä Mogadishu oli maanpäällinen paratiisi. "Liian hyvä ollakseen totta", hänellä oli tapana sanoa.

Eurooppalaiset turistit, varsinkin italialaiset, tulivat nauttimaan entisen siirtomaansa auringosta, sileistä hiekkarannoista ja Mogadishun kosmopoliittisesta ilmapiiristä.

Rantaravintoloiden tarjoilijat puhuivat italiaa, ja kahviloissa tarjoiltiin cappuccinoa. Joskus Enokin teki keikkatöitä ravintoloissa ja sai ylimääräistä rahaa.

Eno nautti elämästä, rahaa kului monenlaisiin huvituksiin. Yleensä Eno oli liikkeellä parhaan ystävänsä Jaman kanssa.

Kantapaikassaan Bar Nationalissa Eno ja Jama joivat teetä, pureskelivat khatia ja pelasivat korttia. Eno oli hyvä myös dominossa. Jos hän hävisi, hän vaati uutta peliä. Miehet huvittivat toisiaan kertomalla tarinoita. Enon tarinat perustuivat usein tositapahtumiin ja sisälsivät opetuksen.

Mogadishun maine kiiri, ja sinne alkoi virrata väkeä Somalian maaseudulta. Tulijat puhuivat eri kieltä, ja heillä oli eri tavat.

Sotilasdiktaattori Siad Barre sekoitti pakkaa siirrättämällä ihmisiä pohjoisesta etelään ja etelästä pohjoiseen. Ristiriidat klaanien välillä kärjistyivät. Enää ei taisteltu laidunmaasta vaan maan herruudesta. Lopulta tilanne riistäytyi käsistä.



Maley säpsähtää. Hän on istunut ääneti, kun muut naiset ovat puhuneet. Hän menee keittiöön.

Punainen verho erottaa keittiön olohuoneesta. Sama verho jakaa miesten ja naisten maailman.

"Täyttäkää lisää tarjottimia. Kukaan ei saa poistua nälkäisenä", Maley opastaa tyttöjä.

"Ottakaa lisää, syökää", hän kehottaa olohuoneessa istuvia miehiä.

"Maistuuko?" hän kysyy naisilta.

Maley tekee kaikkensa kätkeäkseen väsymyksensä. Hänen puhelimensa on soinut lähes lakkaamatta siitä lähtien kun Eno kuoli.

Mogadishun sukulaiset ovat ihmetelleet, eikö Maley saa Enoa ollenkaan hautaan. Eno olisi pitänyt haudata jo sunnuntaina, ei tänään tiistaina. Maley on rikkonut yhden vuorokauden sääntöä, eikä Jumala katso sellaista hyvällä. Läsnäolijat kyllä ymmärtävät, sillä he tuntevat Suomen viranomaiset.

Maley on vääntänyt kättä myös muistotilaisuuden järjestämisestä. Yleensä muistotilaisuus järjestetään Somaliassa. Maleyn veli oli jo lähdössä teurastamaan kahta kamelia, mutta Maley piti päänsä.

Samana iltana, kun Eno kuoli, hän tilasi kolme halal-lammasta tutulta lihakauppiaalta Itäkeskuksesta.

Ruokaa valmistettiin neljässä taloudessa. Sitä riittää vieraille mukaan laitettavaksi.



Enon poikamieselämä päättyi, kun hän tapasi Kalin. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Nuoripari asettui asumaan Maleyn perheen taloon. Se sijaitsi Karaan kaupunginosassa reilun kilometrin päässä Mogadishun ydinkeskustasta.
Yhdeksän kuukautta myöhemmin Kali synnytti pojan, Mohamedin.

Aina perjantaisin Eno vei Mohamedin merenrantaan uimaan, lennättämään leijoja ja pelaamaan jalkapalloa. Mukaan tuli Abdul, Maleyn poika. Suosituin uimaranta oli Liido. Se sijaitsi lähimpänä kaupungin keskustaa ja oli turvallinen – sitä ympäröi haiverkko. Mutta usein se oli niin täynnä, että heidän oli ajettava Chevroletilla kaukaisemmille rannoille.

Eno opetti Mohamedin ja Abdulin uimaan. Säännöt olivat tiukat: vettä sai olla vain napaan asti, sen syvemmälle pojat eivät saaneet mennä. Eno itse ui pitkälle aaltojen taakse.
Pojat ihailivat Enon muhkeita lihaksia. Illalla Eno koukisti kätensä, ja Mohamed ja Abdul ottivat hauiksista kiinni ja vetivät leukaa.

Eno valvoi, että pojat nukkuivat päiväunet kello 14:n lounaan jälkeen. "Kun syötte vatsat täyteen ja nukutte päälle päiväunet, kasvatte isoiksi ja vahvoiksi", hän sanoi.
Enon sana oli laki. Jos asia ei mennyt perille heti, rangaistus odotti. Hänen kanssaan ei neuvoteltu.

Mutta lapsi ei tuonut onnea Enon ja Kalin suhteeseen. Eräänä päivänä Kali lähti – ja otti pojan mukaansa. Abdul ja Mohamed pysyivät silti ystävinä.
Maley oli vihainen Enolle. Jos hän olisi saanut vihiä erosta, hän olisi pakottanut parin jatkamaan yhdessä.



Klaanien vihanpito laajeni sisällissodaksi.

1980-luvun lopussa kansa halusi eroon sotilasdiktaattori Siad Barresta, ja klaanit ottivat yhteen Barren joukkojen kanssa. Mogadishu muuttui veriseksi sotatantereeksi.

Vuonna 1991 Barre pakeni Somaliasta, mutta vielä ei ollut selvää, kuka johtaisi Mogadishua. Toimivaa keskushallintoa ei ollut, ja sota klaanien välillä kärjistyi entisestään. Yli 50 000 ihmistä kuoli.

Aina kun taistelut kiihtyivät, Maleyn perhe pakeni maaseudulle sukulaisten luo. Maleyn puoliso sulki lihakauppansa. Maley pakkasi kasseihin ruokaa, astioita ja vähän vaatteita.
Syyskuussa 1991 tilanne oli kaoottinen. Raskaasti aseistetut nuoret miehet tulittivat silmittömästi toisiaan. Taisteluja käytiin myös Maleyn kotikadulla. Kukaan ei ollut turvassa.

Lähtö tapahtui nopeasti. Maley luuli, että Enokin lähti, mutta hän jäikin Mogadishuun. Hän halusi suojella vanhimman veljen autokorjaamoa ryöstelijöiltä.

Joissakin asioissa Eno oli jääräpää. Ehkä hän piti itseään haavoittumattomana.

Eno ja kymmenen muuta matkustajaa istuivat pick-upin lavalla, kun sinkomies sai auton tähtäimeensä.

Puolet matkustajista kuoli heti. Enokin luuli kuolevansa. Kranaatin sirpaleet lävistivät hänen selkänsä ja repivät vatsaa. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi.

Enon klaanin sairaala oli liian kaukana, toisella puolella kaupunkia. Mutta paikalle osui lääkäri, joka sattui olemaan Enon hyvä ystävä, vaikka kuului vihollisklaaniin.

Vain muutama viikko aikaisemmin Eno oli pelastanut lääkärin hengen maaseudulla Mogadishun lähellä. Hän oli sanonut klaaninsa sotilaille, että lääkäri oli hänelle kuin veli, ja nämä olivat säästäneet tämän. Eno vihasi klaanijärjestelmää.

Nyt lääkäri toimitti Enon sairaalaan, luovutti hänelle verta ja kehotti henkilökuntaa hoitamaan Enoa kuin veljeään.

Sukulaistyttö löysi Enon sairaalasta ja toimitti tiedon Maleylle.

Eno oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin.

Maley istui Enon vuoteen vieressä neljä päivää ja neljä yötä. Yön pitkinä tunteina hän teki päätöksen. He lähtisivät Somaliasta. Minne tahansa, missä Eno voitaisiin parantaa.

He päätyivät Tansaniaan. Eno, Maley, Abdul ja Zahra, Maleyn vanhimman pojan tytär.

Kaksi vuotta myöhemmin, loppuvuonna 1993, he tulivat Suomeen. Tansaniassa Eno oli ollut sairaalassa koko ajan. Helsinki-Vantaan lentoasemalla häntä odotti ambulanssi.

Oli perjantai 12. marraskuuta, maa oli musta. Mutta yön aikana satoi lunta.

Aamulla sairaalassa Abdul ja Zahra ihmettelivät, kuka voi olla niin rikas, että voi maalauttaa koko kaupungin kerralla valkoiseksi.

Enolla oli tähänkin selitys: "Tässä maassa on jäähdytysjärjestelmä."



Kun Zahra katsoo Maleyta, tämä painaa päänsä alas. Ikään kuin se estäisi muistoja nousemasta mieleen.

Zahra oli Enon lemmikki. Hän on piilottanut kaikki Enoa esittävät valokuvat, jotta isoäiti ei näkisi niitä ja murtuisi. Rakkaimman kuvan Zahra on piilottanut kaappiin huiviensa ja vaatteidensa väliin.

Valokuvassa Eno istuu pyörätuolissa Malmin sairaalan aulassa suuren joulukuusen edessä. Talvi on hänen ensimmäisensä Suomessa. Hän on laihtunut olemattomaksi, ja hänen lihaksensa ovat kuihtuneet. Katse on hämillinen.

Halvaantumista seurasi joukko muita sairauksia, mutta pahin oli hermosärky. Silti Eno kieltäytyi särkylääkkeistä, ne olivat myrkkyä. Eno ei uskonut lääkäreihin eikä pitänyt sairaaloista. Hän uskoi vain itseensä. Kun särky yltyi sietämättömäksi, hän hakkasi nyrkillä tunnottomia reisiään.

Maley nuhteli Enoa, mutta siitä seurasi vain riitaa.

"Allah on antanut minulle tällaisen elämän, kiitetty olkoon Allah", Eno sanoi.

Enon suurin haave oli, että hän saisi poikansa Mohamedin Suomeen. Hän toivoi, että Mohamed voisi käydä täällä koulua ja opiskella itselleen ammatin, kuten serkkunsa Abdul.
"Sinä tulet tänne hoitamaan minua", Enolla oli tapana sanoa Mohamedille puhelimessa.

Illan yksinäisinä tunteina hän nauhoitti vanhalla magnetofonilla havaintojaan Suomesta ja lähetti kasetit Mohamedille. Kun poika tietäisi, mihin oli tulossa, hänen olisi helpompi kotiutua. Tuttujen mukana Eno lähetti Mohamedille vaatteita ja rahaa.

Eno ja Maley rukoilivat joka päivä yhdessä, ettei Mohamed liittyisi sotajoukkoihin. Vanhat miehet kulkivat värväämässä nuoria ja jopa lapsia lupaamalla heille rahaa. Eno avusti Mogadishussa asuvien sisarustensa lapsia, jotta nämä eivät tarttuisi värvärien syötteihin.

Kun taistelut Mogadishussa kiihtyivät, Mohamed muutti isänsä kehotuksesta rauhallisempaan Beledweynen kaupunkiin lähelle Etiopian rajaa. Mutta pian taistelut levisivät sinnekin.
Enon suunnitelmat etenivät. Mohamed tulisi Suomeen, ja Kali myös. Äiti ja poika olivat jo Tansaniassa, Dar es Salaamissa, mistä heidän oli määrä lentää Helsinkiin. Eno menisi heitä kentälle vastaan.

Mohamed oli seitsemäntoista. Syksy 1998 oli jo pitkällä. Eno ei ollut nähnyt poikaansa neljään vuoteen.

Soitto tuli Maleyn vanhimmalta tyttäreltä Hawolta. Hän oli matkustanut Mohamedin ja Kalin kanssa Tansaniaan.

Puhelimessa Hawo kertoi, että Mohamed oli sairastunut malariaan. Hän oli taistellut tautia vastaan koko nuoren kehonsa voimalla, mutta lopulta kuumetauti oli häntä sitkeämpi. Mohamed oli menehtynyt hetki sitten, pää Hawon sylissä.

Poika oli kuollut.

Eno murtui.

Kali palasi Somaliaan.

"Allah antoi minulle pojan ja Allah vei minulta pojan", Eno toisteli. "Se oli Allahin tahto."

Vain lähimmät näkivät hänen tuskansa. Monet eivät edes tienneet, että hän oli ollut naimisissa ja hänellä oli ollut poika.

Nekin, jotka tiesivät, välttivät puhumasta siitä hänen kuullensa.



Eno oli aina viihtynyt lasten ja nuorten seurassa, mutta nyt hänen Vuosaaren kaksiostaan tuli nuorisotalo.

Missä ikinä Eno liikkuikin, hän hakeutui juttelemaan somalinuorten kanssa. Nuoret luottivat häneen. Eno ei tuominnut eikä rangaissut heitä, vaan kuunteli ja opasti. Hän ymmärsi, että he asuivat nyt Suomessa, eivät Somaliassa.

Enon ovet olivat auki. Eri-ikäisiä poikia tuli ja meni. Nuorimmille Eno tarinoi omasta lapsuudestaan. Pojat istuivat henkeään pidätellen, kun hän kertoi paimenessa kohtaamistaan villieläimistä, viekkaista sakaaleista, punasilmäisistä leijonista ja Joharinjoen arvaamattomista virtahevoista.

Monet Enon tarinoista pohjautuivat kansansatuihin. Niillä hän tutustutti pojat Somalian historiaan ja kulttuuriin.

Isompien poikien kanssa Eno puhui autoista, ne olivat hänelle edelleen kaikki kaikessa. Jos joku pojista olisi halunnut perustaa autokorjaamon, Eno olisi kouluttanut hänet. Enon tarvitsi vain panna sormensa pakoputken päähän ja haistaa, niin hän jo tiesi, missä vika oli.

Usein nuoret tulivat Enon luokse vain viettämään aikaa. He pelasivat tietokoneillaan ja chattailivat ulkomailla asuvien sukulaistensa ja ystäviensä kanssa. Yksi nuorista osti Enollekin tietokoneen, jotta tämä voisi lukea somalinkielisiä lehtiä. Alkuinnostuksen jälkeen tietokone siirtyi koristeeksi kirjahyllyyn.

Eno oli oppinut lukemaan ja kirjoittamaan koraanikoulussa. Hän puhui auttavasti suomea, mutta vieraalla kielellä kirjoittaminen oli hänelle vaikeaa. Asioidessaan virastoissa ja sairaalassa hän käytti nuoria ystäviään tulkkeinaan.

Sota oli jättänyt jälkensä moniin nuoriin. Eno teki töitä pitääkseen heidät kaidalla tiellä ja onnistuikin usein. Hän tapasi myös rikollisia nuoria, joita somaliyhteisö karttoi.
Enolla riitti neuvoja naisasioissakin.

"Naiset ovat vaikeita, keksivät kaikkea", hän sanoi. "Kun tulee riita, on parasta lähteä nopeasti pois. Lyödä ei saa, vaikka naisilla on taipumus saada miehet lyömään."

Enon luo tuli myös aikuisia miehiä. He olivat käyttäytyneet huonosti ja saaneet vaimoiltaan lähtöpassit. Eno antoi miehille yösijan, rauhoitteli – ja puhutteli. Kun mies oli ymmärtänyt, että asiat on ratkaistava puhumalla, Eno soitti vaimolle. Hän kertoi tilanteen ja kysyi, voiko mies tulla kotiin.

Kun vanhoja miehiä tuli Enon luokse, pojista tuli hiljaisia, vaikka Eno sanoi heille, ettei vanhoja tarvitse pelätä. Hän oli itsekin jo harmaapäinen. Miesten kanssa Eno pelasi korttia ja dominoa.



Eräänä iltana ovikello soi taas.

Eno meni avaamaan ja löysi ovelta Jaman, parhaan ystävänsä Mogadishun ajoilta.

Kun Jama näki Enon pyörätuolissa, häneltä pääsi itku. Puhuttavaa oli niin paljon, että Jama jäi yöksi.

Eno ja Jama olivat jälleen erottamattomat. He tapasivat kerran pari viikossa, Enon luona tai Rastilan Sema-baarissa. Siellä he saivat pelata korttia kenenkään häiritsemättä.

Enon voitontahto ei ollut helpottanut, mutta hän ei pelannut koskaan rahasta. Raha ei merkinnyt hänelle mitään. Hän jakoi pois valtiolta saamansa rahat niille, jotka sitä kipeämmin tarvitsivat. Hän oli niin antelias, että ylitti joskus rajansa. Mutta Maley piti hänestä huolta silloinkin, pani Zahran viemään hänelle ruokaa. Illallisen Eno söi aina Maleyn luona.

Pelatessaan Eno ja Jama muistelivat nuoruutensa Mogadishua ja suunnittelivat paluuta.

Mogadishu oli heidän kadotettu paratiisinsa. Siellä he olivat eläneet parhaat vuotensa, ja vain he muistivat oikean Mogadishun.



Kun Eno sai moottoroidun pyörätuolin, elämä aukesi hänelle uudestaan. Hän oli vapaa kulkemaan ja saattoi osallistua somaliyhteisön arkeen. Hänen tarvitsi vain painaa nappia, ja tuoli vei hänet minne hän halusi.

Hän rullasi pitkin Leikosaarentietä, kurvasi Pauligin aukion kohdalta vasemmalle ja huristi oikotietä K-Citymarketin kahvilaan. Jos Sittarissa ei ollut juttuseuraa, hän jatkoi kulman taakse kauppakeskus Kolumbukseen. Hesburgerissa hän söi edullisimman hampurilaisaterian – ja sai illalla Maleylta nuhteita roskaruoasta.

Vuosaaresta hän pääsi metrolla Itäkeskukseen. Tuttuja löytyi viimeistään Bar Berberasta, kahvilasta, joka sijaitsi vanhan kauppakeskuksen toisessa kerroksessa.

Itäkeskuksessa oli myös somalien pitämiä kauppoja, kaksi ruokalaa ja moskeija. Eno kävi moskeijassa, jos sattui olemaan kahvilassa rukoushetken koittaessa.

Somalien keskuudessa Bar Berbera tunnettiin nimellä Mudulka. Mudulka on Enon klaanin nimi, mutta Eno iloitsi siitä, että Suomessa klaaneilla ei ollut ristiriitoja. Norjassa ja Ruotsissakin klaanien yhteenotot olivat vaatineet jopa kuolonuhreja.

Jos Eno kuuli, että joku uusi tulija uhitteli klaani-nimellään, hän puhutteli tätä kovasanaisesti: "Somalian ongelmia ei pidä tuoda Suomeen. Täällä sinä olet pelkästään somali."

Mudulkan teessä maistuivat inkivääri, kardemumma ja kaneli. Eno lisäsi kuppiinsa vielä monta lusikallista sokeria. Hän oli perso makealle. Lapsena hän söi salaa perheen sokeria ja jakoi kallista herkkua naapureiden lapsille. Ampullaankin Eno lusikoi sokeria – ja lorautti öljyä. Maley keitti sitä hänelle punaisista pavuista ja maissista. Ampulla oli Enon lempiruokaa.

Mudulkassa miehet katsoivat televisiosta Englannin liigan jalkapallo-otteluita tai uutisia. Niitä seurattiin Somalian televisiosta, Al-Jazeera-kanavalta ja BBC:ltä. Eno oli aina ajan tasalla Somalian asioista. Tietojaan hän tarkensi suvulta, joka asui yhä Somaliassa. Kahvilassa oli hyvä tasata tiedot.

Somalian sisällissota oli vuosia sitten muuttunut hallituksen ja islamistien väliseksi taisteluksi. Viime vuonna oli koettu pahin kuivuus kuuteenkymmeneen vuoteen. Apua olisi ollut saatavilla, mutta ääri-islamilainen al-Shahab-liike oli estänyt järjestöjen ruokakuljetukset maaseudulle. Sadat tuhannet ihmiset olivat paenneet nälkää ja sotaa avustusleireille.

Eno vihasi al-Shahabia. Hän ei jaksanut olla kovin toiveikas maansa tulevaisuudesta.

"Media antaa Somaliasta liian myönteisen kuvan", hän sanoi usein kahvilassa. "Raa'asta sisällissodasta on pitkä matka rauhaan."

Hänellä oli selvä käsitys syyllisistä: klaanijärjestelmä, sitä hyväkseen käyttäneet siirtomaavallat, sotilasdiktaattori Siad Barre ja lopulta ääri-islamilaisten nousu.



Toisinaan Eno puhui päiväkausia pelkästään Mogadishusta.

Hän suunnitteli paluuta ja sitä, kuinka rakentaisi itselleen uuden elämän. Menisi naimisiin ja saisi lapsia.

Hän muisteli kaihoten Mogadishun rantoja. Aurinko paistoi vuoden jokaisena päivänä, ja hiekkakin kasvoi hedelmiä. Kodin puutarhassa vesimelonit paisuivat silmissä ja sitruunapuu kukki. Kun aurinko oli korkeimmillaan, suuri puu tarjosi varjon.

Hän muisti läheisen basaarin äänet, jotka kantoivat pihalle. Ja sen, kuinka hän illalla viimeiseksi kuunteli, kun nousuvesi löi kaupungin rantapaasiin.

Mutta Enon terveys heikkeni jatkuvasti, ja se sitoi hänet Suomeen. Mogadishun moukaroiduilla kaduilla ei ajettaisi pyörätuolilla.

Eno olisi halunnut tulla haudatuksi kotimaahansa, kuten jokainen vanha somali.

Suomessa somaleilla ei ole omaa hautausmaata, ja joillakin paikkakunnilla islaminuskoisiin suhtaudutaan vieroksuen; hautapaikka ei ole itsestäänselvyys. Vantaan Honkanummella islaminuskoisille on oma osasto.



Maley katoaa taas keittiöön, ja kohta sukulaistytöt tulevat keräämään tyhjät tarjottimet lattioilta.

Jälkiruokana on maustettua kahvia, pikkuleipiä ja korvapuusteja. Maley katsoo pikkuleipätarjotinta; Eno olisi tyhjentänyt sen hetkessä.

Mogadishun suku on päättänyt muistella Enoa, tämän kahta veljeä ja isää muslimien suuressa Id-juhlassa tulevana perjantaina. Eno oli rakas siksikin, että hän avusti sukulaisia niin paljon.

Vain muutama päivä aikaisemmin Eno ja Maley olivat miettineet, miten voisivat järjestää Mohamed-veljensä orvoksi jääneiden lasten toimentulon.

"Sodankin kanssa voi elää, mutta ei ilman vettä", Eno oli sanonut.

Niinpä he olivat päättäneet rakennuttaa lapsille kaivon, jotta nämä voisivat myydä vettä.

"Siihen kaivoon asennetaan sähköpumppu", Eno oli suunnitellut. Hän oli aikonut lähteä itse rakennuttamaan kaivoa.

Sitä varten hän oli jo jättänyt passihakemuksenkin ulkomaalaispoliisille. Siihen asti hän oli kieltäytynyt hakemasta Suomen kansalaisuutta.

"Mihin minä tarvitsen Suomen passia? Minähän palaan Somaliaan", hän oli sanonut.

Nyt hän arveli sen helpottavan matkustamista.



Ihmiset lähtevät muistotilaisuudesta yksi toisensa jälkeen. Niille, jotka eivät päässeet paikalle, Maley lähettää ruokaa vieraiden mukana.

"Vielä perjantai-iltana Eno istui tuossa syömässä meidän kanssa", Abdul sanoo.

Maley oli valmistanut lammaspataa. Eno lusikoi lautasen täyteen riisiä ja otti lihaa vain vähän. Eno rakasti riisiä mutta vihasi perunoita. Kahvin hän joi nimikkomukistaan, kuten yleensä.

Pelitoverit hoputtivat häntä jo kotiin, mutta Eno valitti päänsärkyä.

Seuraavana aamuna kotisairaanhoitaja löysi hänet lattialle tuupertuneena. Ambulanssi vei Enon Marian sairaalaan. Siellä hänen päästään otettiin magneettikuva. Siitä näkyi, että aivojen verenvuoto oli laaja-alainen. Sitä ei voisi leikata.

Kun lopun hetki tuli, paikalla olivat vain Abdul ja Zahra. Hetkeä aikaisemmin vuoteen vieressä oli ollut koko lähisuku.

He palasivat rukoilemaan Enon ruumiin viereen. Maley silitti Enon hiuksia. Abdul pesi ruumiin veljensä Abukarin kanssa.

Enon kasvot olivat tyynet. Hän oli 62-vuotias, valmis jättämään maallisen elämänsä.



Hautajaisten jälkeisenä perjantaina Maleyn lapset lähtivät koteihinsa Hollantiin, Britanniaan ja Ruotsiin.

Ennen lähtöä perhe kokoontui vielä yhteiselle aterialle.

Kaikki tehtävä oli tehty. Enon asunto oli tyhjennetty ja siivottu, jäämistö jaettu. Fida-lähetystorin auto oli hakenut Enon vähäiset huonekalut ja vaatteet. Abdul oli ottanut muistoksi Enon kromiset avaimenperät ja rannekellon, Zahra pelikortit ja dominopelin, Maley salkun.

Illallisen jälkeen he avasivat salkun.

Siellä oli kopio passihakemuksesta, rikkinäisiä Seiko-kelloja ja valokuva-albumi.

Yhdessä kuvassa oli Mohamed, Enon poika. Toisessa Enon ja Maleyn vanhin veli, Mohamed hänkin. Kolmannessa oli Eno itse. Hän poseerasi suomalaisten työkavereidensa kanssa vammaisten työkeskuksessa Korsossa. Kuvassa Eno oli onnellinen. Hän tunsi, että oli hyödyllinen tälle yhteiskunnalle. Työkeskuksessa hän kokosi pistorasioita ja korjasi sähkölaitteita.

Allah ei ollut antanut Enolle helppoa elämää, mutta Eno oli ollut tyytyväinen.

Maley sanoi sen ensimmäisenä: he rakennuttaisivat Somaliaan Enon nimeä kantavan kaivon.

Kaivo tehtäisiin jonnekin Mogadishun ja Wargaadhin välille, ja sen vesi olisi ilmaista kaikille.

Juttua varten on haastateltu Ali Veheliyen perheen lisäksi seitsemää hänen Suomessa asuvaa ystäväänsä.

http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/somaliyhteison-surujuhla-suomessa-ali-veheliye-ei-koskaan-paassyt-takaisin-mogadishuun/

[Artisti]

Sinisalo ei taida tietää, että näillä matuilla on rahaa rutkasti enemmän kuin se 92 euroa kuussa. Taksi ei aja ilmaiseksi Haaparannasta Turkuun. Miten persu voi olla noin sinisilmäinen? Siis tokihan 92 euroa ylimääräistä rahaa kelpaa, mutta on näillä muutakin rahaa.

[pulikka]

Mogadishun maine kiiri, ja sinne alkoi virrata väkeä Somalian maaseudulta. Tulijat puhuivat eri kieltä, ja heillä oli eri tavat.

Sotilasdiktaattori Siad Barre sekoitti pakkaa siirrättämällä ihmisiä pohjoisesta etelään ja etelästä pohjoiseen. Ristiriidat klaanien välillä kärjistyivät. Enää ei taisteltu laidunmaasta vaan maan herruudesta. Lopulta tilanne riistäytyi käsistä.

Hölmölän maine kiiri ja sinne alkoi virrata väkeä afro- ja ählämistanioista. Tulijat puhuivat eri kieltä ja voi pojat että heillä oli eri tavat...

Eikö tällaisen pitäisi vähän soitella toimittajan kelloja? Siad Barren pakan sekoittelut ovat mitättömiä verrattuna käynnissä olevaan väestönsiirtoon. Vastaavasti kamelikuskien klaanikähinät ovat pieniä paikallisia nahinoita verrattuna siihen mihin Euroopassa tätä menoa joudutaan.

Tämän jutun jälkeen ei voi kuin kysyä, millä oikeudella somalit ruikuttavat rasismista ja huonosta kohtelusta, kun eivät itsekään suhtautuneet Mogadishuun saapuviin tulijoihin ja heidän mukanaan tuomaansa värisevään diversiteettiin avoimin sydämin ja kukkaroin, kotoutuspalvelut voideltuina.

[Alapo]

Sinisalo ei taida tietää, että näillä matuilla on rahaa rutkasti enemmän kuin se 92 euroa kuussa. Taksi ei aja ilmaiseksi Haaparannasta Turkuun. Miten persu voi olla noin sinisilmäinen? Siis tokihan 92 euroa ylimääräistä rahaa kelpaa, mutta on näillä muutakin rahaa.

Jäähän sitä rahaa enempi kuin 92 euroa kuussa, jos vokki kustantaa kertakäyttöisen matkakortin meno ja paluu matkalle. Mukavampi matkustella ku rahaa on.

[Afrikan kirjeenvaihtaja]

Lukemista mokuromantiikan ystäville:

Turvapaikanhakijat halkotalkoissa

Kauniaisten perussuomalaisten valtuustoryhmän jäsenet ovat jo kahdesti järjestäneet puutalkoot, joihin osallistui kiinnostuneita Evitskogin vastaanottokeskuksen turvapaikanhakijoita.

Kirkkonummen Evitskogin vastaanottokeskuksessa on meneillään TET- hanke (työelämään tutustuminen), jossa turvapaikanhakijoita pyritään kotouttamaan suomalaiseen työelämään. Hankkeeseen osallistuvat siitä kiinnostuneet turvapaikanhakijat.

***

Puut oli molemmilla kerroilla sahattu halkomavalmiiksi pölleiksi. Talkoissa valtuustoryhmä koulutti turvapaikanhakijat käyttämään halkomakonetta sekä moottorisahaa turvavarusteiden kera.

Järeät 200-kiloiset halkomakoneet siirtyivät mäkisessä metsämaastossa halkopinon viereen "jalla jalla" (suunn. tsemppiä!) -huutojen kera.

Turvapaikanhakijoilla oli kova tarve tekemiseen ja mielenkiintoinen toiminta uudessa ympäristössä koettiin mielekkääksi. Talkootyö sujuikin erittäin ripeästi.

Turvapaikanhakijoiden talkooryhmä palasi ensimmäisten talkoiden toisena päivänä entistä runsaslukuisempana, eivätkä kaikki uudet halukkaat mahtuneet kuljetuksen kyytiin. Niinpä toukokuussa järjestettiin uudet talkoot.

Kahvi-, ruoka- ja tupakkatauoilla turvapaikanhakijat tutustuivat perinteisen talkootyön lisäksi suomalaisiin ihmisiin, tapoihin ja ruokiin sekä mm. avantouintiin yli 80-vuotiaan naishenkilön mallisuorituksen myötä. Osa talkooväestä piti paikalla rukoushetken.

– Turvapaikanhakijat olivat hyvin tyytyväisiä siitä, että pääsivät tekemään suomalaisten kanssa yhdessä töitä, sanoo Evitskogin johtaja, SPR:n Pekka Sinisalo.

Turvapaikanhakijoiden kotouttaminen tapahtuu tehokkaimmin työn ja yhteisen tekemisen kautta.

Polttopuutalkoot eivät hevin lopu Suomesta...

***

Talkootyöläisiä voi kysellä Evitskogin vastaanottokeskuksesta: [email protected]

KaunisGrani

[Peltipaita]

Talkootyön periaatehan on se että tehdään toiselle työtä ja se työ maksetaan takaisin myöhemmin omalla työllä. Turvapaikanhakijat ovat nyt tehneet oman osansa. Tämän jälkeen on meidän vuoro. Se vuoro kestää turvapaikanhakijoiden sekä heidän jälkikasvunsa elämän loppuun asti.

[Uuno Nuivanen]

Kyläkauppias Jonttekin on haistanut rahan, ja riemuitsi Kymmenen uutisissa täysillä kauppa-autossaan matujen kohentamasta bisneksestään. Myönsi suhtautuneensa aiemmin nuivasti, mutta taxpayers money talks.

Edit: jostain oli toki saatu haalittua pari söpöä lastakin kuvaan.

[Alapo]

Onkohan Hilassa vielä alaikäisten vokki?

[JP73]

Pako Veikkolaan. Tauno Palon ja Ansa Ikosen jalanjäljissä mennään, joten kunniavieraiksi katsomoon olisi tuotava esim. Lasse Pöysti ja Kyllikki Forssell.

http://www.veikkolankartanoteatteri.fi/

[Source]

Pako Veikkolaan. Tauno Palon ja Ansa Ikosen jalanjäljissä mennään, joten kunniavieraiksi katsomoon olisi tuotava esim. Lasse Pöysti ja Kyllikki Forssell.

http://www.veikkolankartanoteatteri.fi/

Noi pellet 

[Alapo]

http://www.viisykkonen.fi/uutiset/lakikikkailua-%E2%88%92-pakolaisten-vastaanotto-yritet%C3%A4%C3%A4n-est%C3%A4%C3%A4-valituksella

Kirkkonummen valtuuston päätöksestä ottaa vastaan 92 pakolaista on tehty valitus, jossa päätöstä vaaditaan kumottavaksi ja lisäksi keskeytettäväksi sen toimeenpano heti.

Kirkkonummen valtuusto hyväksyi huhtikuussa Ely-keskuksen kanssa tehtävän sopimuksen 92:n oleskeluluvan saaneen turvapaikanhakijan vastaanottamisesta kuntaan. Valtuuston päätös syntyi äänin 31-18. (Lue: Viisykkönen 18.4.)

Valtuuston päätöksestä on valitettu Helsingin hallinto-oikeuteen. Valituksessa vedotaan kunnan talouden alijäämään, joka valittajan mukaan keikahtaa tänä vuonna miinukselle juuri pakolaisten vastaanottamisen takia.

Kunnan budjetti on täksi vuodeksi laadittu 68 000 euroa ylijäämäiseksi. Valituksessa on laskettu, että pakolaisten vastaanotosta aiheutuu 152 000 euron kulut kunnalle tänä vuonna, joten talousarviosta tulee 84 000 euroa miinusmerkkinen.

Näin ollen kunnan talous kääntyisi pakolaiskulujen takia alijäämäiseksi jo viidettä vuotta peräkkäin, valituksessa päätellään.

Kirkkonummen tämän vuoden talousarvio on kooltaan vajaat 250 miljoonaa euroa.

Valituksessa viitataan uuteen kuntalakiin, jonka mukaan kunnan talous ei saa olla alijäämäinen yhtäjaksoisesti viittä vuotta.

[Kallan]

Kirkkonummi white flight-toiveiden utopiana taisi saada sen viimeisen naulan arkkuunsa.

[Uuno Nuivanen]

Ollaan liian lähellä suurmädättämöä. 

[Afrikan kirjeenvaihtaja]

Kaikkein haavoittuvimmat antavat kaikkensa kesäteatteriyleisölle, vaikka tekee kipeää.

Ujous lähti kesäteatteriharjoituksissa – "Ensin halusin vain pois vastaanottokeskuksesta"

Vastaanottokeskuksen asukkaat lähtivät mukaan kesäteatteriin.

Teatteriharrastukseen osallistuminen on antanut pienen hengähdystauon omista murheista. Näin arvioivat kesäkuussa ensi-iltansa saavaan kesäteatterinäytelmään osallistuvat irakilaismiehet.

– Aluksi en tiennyt mitä täällä tehdään, mutta pian opin mistä on kyse: pakolaisten, eli meidän, tulosta Suomeen. Ja siitä, mitä meistä ajatellaan. Se on tosi iso tarina, Sarhan, 24, analysoi teatteriprojektia.

Miehet odottavat turvapaikkaa kirkkonummelaisessa vastaanottokeskuksessa kahdeksatta kuukautta. Näytelmää alettiin harjoitella maaliskuussa.

– Ensin halusin vain pois leiriltä. Koko talvena meillä ei ollut mitään tekemistä, Sinan, 24, kertoo syystään osallistua näytelmään.

Sinan on ammatiltaan maantiedon opettaja, eikä ole lavalla ensimmäistä kertaa.

– Yliopistolla teimme elokuvia: komedioita ja toimintaelokuvia. Pidän myös tanssimisesta, hän kertoo.

Esityksessä kuullaan sekä suomalaista että arabialaista musiikkia, josta vastaa omalta osaltaan Farman, 36.

– Pidin laulamisesta jo lapsena ja olen aina halunnut olla laulaja, Farman kertoo.

Muilla miehillä ei ole esiintymisestä kokemusta ja osallistuminen suomalaiseen teatteriporukkaan oli jännittävää.

– Ensin lavalle meneminen ujostutti, mutta nyt ei enää, Walid, 35, sanoo.

Saad, 26, on talven aikana oppinut suomea harjoituksissa niin paljon, että pystyy tulkkaamaan kavereidensa puheet.

– Tämä on parempi kuin koulu. Opin koko ajan monta uutta sanaa. Aluksi harjoituksissa oli vaikeaa, kun en ymmärtänyt. Nyt uskon, että pystyn ihan mihin tahansa, Saad iloitsee.

Walid toivoo, että näytelmän kertomus saa katsojat ymmärtämään heidän tilannettaan paremmin: takana on paljon kärsimystä, matka Suomeen oli vaikea, eikä heillä ole mitään tietoa taakse jääneistä perheistään, koska puhelin- ja verkkoyhteydet eivät siellä päässä toimi.

Näytelmässä on kohtaus, jossa miehet kertovat taustoistaan yleisölle. Sekin tekee kipeää.

– Mutta on tärkeää, että ihmiset tietävät, ettemme tulleet tänne rahan takia, Sinan lisää.

Harjoituskerrat tiivistyvät ensi-illan lähetessä. Pariksi tunniksi päivässä huolet voi unohtaa.

– Laulamme ja tanssimme, ettei meidän tarvitsisi ajatella, Walid toteaa.

Ohjaaja Eija Ahvo kertoo huomanneensa miesten innostuksen harjoituksissa.

– Olemme kuin iso perhe ja voimme ottaa mukaan ne, jotka perhettä tarvitsevat, Ahvo tiivistää.

Länsiväylä

Ujoudestaan päässeet hädänalaiset hyppelehtivät kuvassa.

[Kallan]

Voisiko feministit/virheät/vasemmisto vaatia tasa-arvoa ja ainakin kahta "pakolaisnaista" näytökseen?
Ei voi, kun olisivat kilpailijoita Veikkolan märät tussut porukalle.
Ei vittu.

Yllättäen solidaarisuus samaa sukupuolta olevia kohtaan ei enää pädekään tässä kohtaa saati ei huolestuta sukupuolikiintiöistä yms. On se jännä juttu kun näin pääsi käymään.

[Alapo]

Ainakin Aavarannan vokissa on joitain naisia kun siellä on perheitä ja lapsiakin, onkohan Evitskogissa? Vai onko Aavarannasta niin pitkä matka Veikkolaan

[Source]

Evitskogissa on vaan miehiä.

[ISO]

Evitskogissa on vaan miehiä.

Korjaus.

Hädänalaisia nuoria poikia, joitten auttamiseen meillä on velvollisuus.

Näin meille ainakin väitetään, kansa on toki toista mieltä.

[Afrikan kirjeenvaihtaja]

Tämä on viihdeosaston juttu, joten viihtykää.

Euroopan halki kesäteatterin lavalle

Eija Ahvo halusi pureutua kesäteatterissa pakolaiskriisiin. Veikkolan Kartanoteatterissa näyttelee tytär Venla Saartamon ja tämän kahden pojan kanssa kuusi turvapaikanhakijaa.

Maisema Veikkolassa on kuin  Suomi-filmistä. Laiturin nokassa, Haapajärven rannassa liplattaa sininen järvi, kesä alkaa olla vehreimmillään. Järven rannassa Veikkolan oman kesäteatterin, Kartanoteatterin näyttelijät ja avustajat valmistautuvat harjoituskohtaukseen.
– Walid, auta! Miten sanotaan arabian kielellä: "Tänään tuulee paljon"? näytelmän ohjaaja Eija Ahvo huhuilee mikrofoniin.
Ahvo toistaa Walidin käännöksen, ja harjoitusporukka puhkeaa aplodeihin.

[---]

Näyttelijöistä kuusi on syksyllä Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita.
Ensimmäisinä heistä harjoituksiin ovat saapuneet Sinan, 24, sekä Walid, 35. Molemmat saapuivat Suomeen lokakuussa. Siitä saakka he ovat asuneet vastaannottokeskuksessa Kirkkonummella.
– Kesäteatteri on kivaa vaihtelua odotteluun vastaanottokeskuksessa. Olen oppinut musiikin ja näytelmän kautta suomalaisia sanoja ja sanontoja. "Sinä olet paras", Valid lisää suomeksi ja osoittaa vuorosanansa Ahvolle.

[---]

Avauskohtauksessa Sinan ja Walid seisovat jonossa turvatarkastuksessa. Vaikka näytteleminen on molemmille uusi kokemus, jännitys yleisön edessä esiintyessä ei ole mitään siihen verrattuna, mitä he kokivat turvatarkastuksissa matkalla Euroopan halki.
Suomeen saapuessaan kummallakaan ei ollut enää mitään omaisuutta.
– Veneeseen sai ottaa mukaan yhden repun. Jos sinulla oli kaksi laukkua, toinen heitettiin pois. Kuulimme matkalla, että Saksassa ei tykätä matkatavaroista, joten heitin reppuni pois, Sinan kertoo.
Sinan saapui Suomeen 26-vuotiaan isoveljensä Ghazwanin kanssa Turkista, jonne hän oli paennut kotikaupungistaan Tikritistä Irakista. Turkissa he maksoivat salakuljettajalle ja lähtivät veneeseen ylittämään Välimerta.
Sinan puhuu auttavaa englantia. Hän näyttää puhelimesta hänen ja veljensä englanniksi kirjoitetun matkakertomuksen. Siinä kerrotaan, että veljesten ensimmäisellä matkalla vene oli upota, ja he kääntyivät takaisin.
– En ehtinyt olla peloissani, sillä olen hyvä uimari. Lapset ja naiset huusivat kauhuissaan. Palasimme Turkkiin, ja meidät pidätettiin päiväksi.
Seuraava yritys onnistui. Sinan näyttää kuvaa riemuitsevasta miesporukasta Kreikan puolella, kun taustalla vilkkuva Välimeri on onnistuneesti ylitetty. Viimeisen junalipun he ostivat Tukholmasta Suomeen.

Sinan on maantiedon opettaja. Walid työskenteli historian opettajana ennen kuin Isis valtasi hänen kotikaupunkinsa Mosulin. Hän osaa joitakin lauseita suomeksi ja englanniksi, joten hän näyttää pakomatkansa kuvia puhelimesta. Ihmisiä istuu ahtaassa tilassa, vieri vieressä Välimerta ylittävissä veneissä. Hän maksoi 1 200 dollaria salakuljettajalle venematkasta Eurooppaan.
Sinanin toinen veli ja äiti ovat Turkissa. Walidin lapsuudenperhe, viisi siskoa ja neljä veljeä jäivät Mosuliin.
– Daesh on katkaissut kaupungista internetyhteyden, joten en tiedä, miten heillä menee. Tämä on perheeni ja kotini nyt, Walid sanoo.

Turvapaikanhakijoiden kertomuksia kuunnellessa Eija on huomannut, että äärijärjestö Isis on monen turvapaikanhakijan lähdön syynä. Ahvo on nähnyt kuvia järjestön tuhoamista kodeista ja ihmisistä.
– Ulkoministeriön uusi määritelmä, jonka mukaan Irak, Afganistan ja Somalia ovat turvallisia maita, tuntuu järjettömältä. Maahanmuuttovirastossa pitäisi tajuta, että turvapaikanhakijat eivät ole numeroita, vaan turvaa etsiviä ihmisiä.
Walid ja Sinan halusivat Suomeen turvallisuuden vuoksi. He olivat kuulleet, että Suomi on hyvä maa.
Kysymystä Isisistä he eivät alkuun ymmärrä. He käyttävät järjestöstä termiä Daesh, joka tarkoittaa arabiaksi riidankylväjää. Isis on uhannut leikata kielet niiltä, jotka nimittävät järjestöä tuolla nimellä.
– He ovat pahoja ja vaarallisia, Walid ja Sinan kuvailevat.

[---]

Eijan on pitänyt ottaa ohjaustyössä huomioon muslimeilla kesäkuun alussa alkanut Ramadan-paastoaika.
– Joku ei ole voinut lähteä ramadanin vuoksi projektiin mukaan. Otan eri kulttuurien tavat huomioon ohjatessa, hän kertoo.
Lavalla Walid ja Sinan lunttaavat puhelimista vuorosanoja. Yhteislaulut tuntuvat vielä haastavilta.
Oikeassa elämässä he ovat kohdanneet kielteisiä kommentteja hyvin vähän. He painottavat suomalaisten ystävällisyyttä.
– Vain yksi on sanonut, että mene pois täältä. Mutta kaikissa maissa on ihmisiä, joilla on ennakkoluuloja, Sinan sanoo ja kohauttaa ol­kiaan.

Eija Ahvolle humanitaariset yhteisöt ja hyväntekeväisyystyö ovat aina olleet sydäntä lähellä. Hän on toiminut 30 vuotta UNICEFin hyväntahdonlähettiläänä. Eikö tee mieli heittää hanskoja tiskiin, kun kriisejä pukkaa toisensa perään?
– Hyväntahdon lähettiläänä olen päässyt kerran kymmenessä vuodessa kenttämatkalle. Viimeksi olin Ruandassa, joka on noussut kansanmurhan jälkeen 22 vuodessa kukoistavaksi valtioksi. Sellainen antaa voimaa, että asiat menevät myös hyvään suuntaan.
Parempaan suuntaan Ahvon mielestä on muuttunut myös suomalaisten suhtautuminen turvapaikanhakijoihin.
– Syksyllä yleinen ilmapiiri oli painostava. Nyt tilanne on rauhoittunut, kun ihmiset ovat huomanneet, ettei täällä joka nurkalla kulje raiskaajia, vaan tavallisia historianopettajia.

Apu

[Alapo]

Nyt tilanne on rauhoittunut, kun ihmiset ovat huomanneet, ettei täällä joka nurkalla kulje raiskaajia, vaan tavallisia historianopettajia.

Veikkolassa, jossa kesäteatteri järjestetään, ihmiset ovat huomanneet ettei ne pyörikkään heidän kulmilla, joten tilanne on heidän silmissä rauhoittunut.

[Afrikan kirjeenvaihtaja]

Viihdetoimittaja Emilia Saloranta vaikuttui turvapaikanhakijoiden tarinoista niin syvästi, että laati vierailustaan Veikkolassa vielä blogikirjoituksenkin.

Turvapaikanhakijat kesäteatterin lavalla Veikkolassa

Kuva turvapaikanhakijanäyttelijöistä.

Toimittajan työ on siitäkin etuoikeutettua, että pääsee kuulemaan erilaisia tarinoita ja tapaamaan ihmisiä, joita ei muuten tapaisi.

Siitä lähtien, kun turvapaikanhakijoiden virta alkoi kääntyä Eurooppaan, minulle tuli monestakin syystä huono omatunto. Oma arki on ollut kolmen lapsen ja töiden kanssa koko vuoden niin kiireistä, että en ole aina ehtinyt edes hiuksia harjata. SPR:n ja monien muiden järjestöjen vapaaehtoistyöt turvapaikanhakijoiden kotouttamiseen ja auttamiseen liittyen kuulostivat järkeviltä, mutta sain aikaiseksi viedä vain kassillisen vaatteita keräyspisteeseen.

Viihdetoimittajana tunnen välillä myös huonoa omatuntoa, että minun pitäisi kirjoittaa enemmän yhteiskunnallisesti merkittävistä aiheista. Siksikin ilahduin erityisesti, kun bongasin, että Eija Ahvon pyörittämässä Veikkolan  Kartanoteatterissa on tänä kesänä stagella turvapaikanhakijoita.

Veikkolan Kartanoteatterin toimintaperiaatteena on yhteisöllisyys, joten tokihan mukaan otettiin myös lähialueiden vastaanottokeskuksista halukkaita turvapaikanhakijoita. Haastattelin heistä viimeisimpään Apu-lehden numeroon kahta, Sinania, 24 (kuvassa yllä vas.) ja Walidia, 35.

Avauskohtauksessa Sinan ja Walid seisovat jonossa kapsäkkeineen turvatarkastuksessa. Vaikka näytteleminen on molemmille uusi kokemus, jännitys yleisön edessä esiintyessä ei ole mitään siihen verrattuna, mitä he kokivat turvatarkastuksissa matkalla Euroopan halki. Suomeen saapuessa kummallakaan ei ollut enää mitään omaisuutta mukana.

[---]

– Tulimme Wieniin, jossa yksi tyttö kysyi tarvitsetteko paikkaa, jossa levätä. Pääsimme leirille, jossa oli kaikkea: lääkäri, vaatteita ja ruokaa. Jatkoimme junalla matkaa Saksaan, jossa poliisi nappasi meidät ja vei leirille.

Punainen Risti auttoi veljeksiä Saksassa. He odottivat monien muiden kanssa lipunmyyjiä, jotka myivät laivamatkoja Ruotsiin. Halukkaita oli monia ja veljekset jäivät ilman lippuja. Heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kokeilla ylittää raja junalla Tanskan kautta Malmöön. Viimeisen junalipun he ostivat Tukholmasta Suomeen.

[---]

Sinanin toinen veli ja äiti ovat Turkissa. Molemmat miehet toivovat, että saisivat perheensä Suomeen.

Oli aikamoinen kokemus istua keskellä kauneinta Suomi-maisemaa kuuntelemassa näitä kertomuksia ihmisiltä, joilla kaikki ne kauheudet, joista olen viimeisen vuoden ajan lukenut, ovat olleet totta.

Apu

Tarinasta puuttuu oikeastaan vain maininta siitä, mitkä dokumentit sattuivat olemaan pois heitetyissä repuissa.

[Alapo]

Evitskogin vokista vesi poikki, pumppaamo paloi

[Titus]

Evitskogin vokista vesi poikki, pumppaamo paloi

miten vahingossa ?

[Mr.Reese]

Evitskogin vokista vesi poikki, pumppaamo paloi

Hädänalaiset harjoittelee Ruotsistan-tyyppistä toimintaa.