Vastaanottokeskuksia kiertävä teatteriesitys nostaa pintaan pakolaisten muistoja. Näyttelijä Jussi Lehtonen (vas.) ja tanssija Nina Hyvärinen ovat esittäneet Paperisiltaa turvapaikanhakijoille pian kaikissa Suomen vastaanottokeskuksissa.
QuoteVaaleanruskea luokkahuoneen lattia ottaa vastaan näyttelijä Jussi Lehtosen ja tanssija Nina Hyvärisen jalat, kun nämä lähestyvät toisiaan, etääntyvät taas, pelkäävät antaa toivolle tilaa. Lopulta he halaavat.
Seinälle kiinnitetyt eriväriset kankaat irrotetaan yksitellen, tunnelmien mukaan.
Välillä Hyvärinen juoksee päin eturiviä ja hipaisee kädestä yleisöä, alaikäisiä turvapaikanhakijoita. Teini-ikäisiä poikia tirskututtaa.
Tunnelma vastaanottokeskuksessa, entisen mielisairaalan kellarikerroksessa vakavoituu, kun muusikko Mikko Perkola laulaa: "Älä unohda minua, vaikka kääntyisin selin sinuun ja katoaisin näkyvistäsi."
Osa yleisöstä lähtee pois kesken esityksen, mutta jäljelle jääneet hurraavat ja tömistelevät sammaleenvihreillä crocseillaan lattiaa esityksen päätyttyä. Jotkut ovat katsomassa esitystä jo toista kertaa täällä Oulussa, muutama on nähnyt sen aiemmassa vastaanottokeskuksessaan.
Guinealainen Mohamed, 13, sanoo pitäneensä erityisesti Hyvärisen ballerinamaisesta keveydestä.
Kehuja tulee myös muilta katsojilta.
Afganistanilainen Mujtaba Mohammad, 16, sen sijaan istuu eturivissä ja katsoo kaukaisuuteen. Käsi on unohtunut nyrkkiin poskea vasten. Esityksen aikana hän naureskeli muiden poikien kanssa, nyt silmissä on surua.
Tällaiset reaktiot ovat tuttuja Paperisillan esiintyjille. Muistot nousevat pintaan, kovettuneeseen kuoreen tulee särö tai jotain rikki mennyttä alkaa parantua.
Hyvärinen istahtaa keltaisessa asussaan Mujtaban viereen ja kysyy mielipidettä esityksestä.
"Se oli vähän liian surullinen, mutta hyvä kuitenkin", Mujtaba vastaa ujolla suomella. Hän tuli Suomeen vuosi ja kaksi kuukautta sitten. Matka kesti kolme kuukautta, yksityiskohdista hän on vaitonainen.
Kotimaahan jäivät isä, äiti, kaksi veljeä ja sota. Perhe keräsi rahat Mujtaban matkaan. Nyt hän opiskelee suomea ja odottaa päätöstä, saako jäädä pakolaisena Suomeen. Unelmana on insinöörin ammatti ja oma koti.
"Mutta ennen kuin päätös tulee, kaikki ovet ovat kiinni. Odottaminen on vaikeaa", Mujtaba sanoo. Iltaisin uni pitää houkutella joskus nukahtamislääkkeellä.
"Monet täällä huutavat unissaan, koska päässä on niin paljon kaikkea."
Edellispäivänä Lehtosen ryhmä kuuli siitä kaikesta pään sisäisestä, kun vanhempi turvapaikanhakija kertoi kidutuskokemuksistaan. Sanat menivät ihon alle, ja esitys kulki syvissä vesissä. Tänään on kevyempää.
"Lapsissa ja nuorissa on paljon elämänhalua, vaikka he ovat kokeneet kovia. Se antaa meillekin paljon voimaa", Lehtonen sanoo.
Hesari (digilehti) (http://www.hs.fi/verkkolehti/kulttuuri/artikkeli/Teatteri+on+hetken+turvapaikka/1329103755339)
Kohtaaminen on mahdollisuus muutokseen
Quote"Jos taiteen tehtävä on auttaa ihmistä elämään, olemme totisesti oikean asian äärellä", toteaa Vastaanotto-projektin esityksissä gambaa soittava Mikko Perkola.
"Voimme yrittää luoda tilan, jossa kohtaamme ilman pelkoja ja ennakkoluuloja. Kohtaaminen on ainoa mahdollisuus muuttaa asioita. Ylätasolla, jossa näiden ihmisten kohtaloista päätetään, tätä mahdollisuutta ei juurikaan käytetä."
Myös näyttelijä Jussi Lehtonen, Kansallisteatterin kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija ja hankkeen alullepanija, pitää virkamiesten maailmaa irrallisena siitä, mitä esiintyjät ovat pian päättyvällä kiertueellaan nähneet.
"Keskukset ovat keskenään todella erilaisia. Yhteistä on se, että poliittinen populismi on tehnyt turvapaikkabyrokratiasta vielä salaisempaa, ja julkinen keskustelu turvapaikanhakijoista tuntuu suhteellisuudentajuttomalta."
Kiertue on ollut tekijöille ravisuttava, sekä taiteilijoina että turvapaikkamaa Suomen kansalaisina. He puhuvat hiteistä, Dublin-tapauksista, sujuvaa suomea puhumaan oppineista lapsista, jotka karkotetaan takaisin sormenjälkimaahan.
Heidän elämäänsä ovat tulleet turvapaikanhakijoiden levottomuus ja univaikeudet, lääkkeet ja laitostuminen, kommunikaatiovaikeudet ja epävarmuus. Monet päätöstä odottavat lapset eivät voi käydä koulua, ja karkotuspäätöksen saaneet joutuvat säilöönottokeskukseen, joka on käytännössä vankila.
Nuorin tavattu turvapaikanhakija oli 2-vuotias tullessaan Suomeen, ilman vanhempia tai muita sukulaisia.
"Aluksi mekin olimme pelokkaita, Kyläsaaressa kuljimme aina hälyttimet mukanamme."
"Toisaalta emme olleet valmistautuneet siihen, mitä koimme ja kuulimme, kun haastattelimme ihmisiä. Meillä ei ollut kokemusta eikä tietenkään mitään koulutusta siihen. Kuulimme kertomuksia keskitysleireistä, sodista, raiskauksista, kidutuksista tai siitä, miten koko suku tapettiin kertojan silmien edessä."
"Kun ihminen oli kertonut tarinansa, kävi kaikille selväksi, että me emme pystyneet auttamaan häntä. Sitten menimme toiseen huoneeseen itkemään ja ihmettelemään, millä oikeudella teemme tällaista. Se oli rankkaa ja lopulta hyvin hajottavaa."
Yhdessä tekeminen sen sijaan tuntui eheyttävältä.
"Näillä ihmisillä on ehkä opittu kyky elää hetkessä, kun me ajattelemme paljon eteenpäin. Heillä ei ole varaa siihen", toteaa tanssija Nina Hyvärinen.
Vastaanottokeskuksissa ei juurikaan ole esitetty tai tehty taidetta ennen Vastaanotto-projektia.
"Pieni esityksemme on ainakin poikkeama laitoksen rutiineihin. Itselleni tämä on ollut myös syvällisin tutkimusmatka näyttelijäntyöhön", toteaa Jussi Lehtonen.
Matkan varrella on karttunut konkreettista kokemusta esimerkiksi siitä, minkälaisilla välineillä näyttelijä voi saada kontaktin ihmisiin, joiden kanssa hänellä ei ole yhteistä kieltä.
Tai siitä, minkälaisilla eleillä kannattaa ja ei kannata lähestyä väkivaltaa kokeneita ihmisiä.
"Nyt tiedämme, miten toimitaan tilanteissa, joissa ihmisten välinen rasismi ja viha pulpahtavat pintaan – ja toisaalta, miten hienoa on saada heidät vähäksi aikaa sovussa samaan tilaan, esityksen äärelle. Tai minkälaisiin juttuihin heitä voi pyytää mukaan: esimerkiksi kulissien pystyttäminen on sellaista käsillä tekemistä, joka sujuu ilman yhteistä kieltä tai kokemustakin."
Kesken haastattelun Nina Hyvärinen alkaa itkeä.
"Onhan tässä sukellettu", hän huokaisee. "Alkuun en oikein tiennyt, mihin menin mukaan. Teatteriin tehty Paperiankkuri oli rankka kokemus, jollaista en haluaisi uudestaan. Tunsin sen sisuskaluissa, luissa ja ytimissä asti. Edelleen mietin, teemmekö oikeasti hyvää. Ihmisten tunteet tulevat osaksi jokaista esitystä, muuttavat juontakin. Välillä tulee päiviä, joina vain itken, eikä se tunnu hyvälle."
"Tunteita ei kuitenkaan voi eikä pidäkään välttää. Me olemme nähneet nämä ihmiset ja kuulleet heitä, vaikka emme olekaan kokeneet samoja asioita."
Yleisöpalaute esityksissä on usein välitöntä ja voimakasta: naurua, itkua, surua. Toisaalta keskusten työntekijät ovat olleet ihmeissään siitä, miten asukkaat jaksavat istua ja keskittyä edes sen 40 minuuttia, jonka Paperisilta kestää.
Paperisillan kolme esiintyjää ja rekvisiitta kulkevat junalla. Ainoana lavasteena on kolme isoa eriväristä kangasta, joista viimeisenä paljastuu keltainen taustalakana. Siihen on maalattu maailmankartta, johon yleisö saa esityksen jälkeen merkata omat lähtöpaikkansa, kotimaansa, kommenttinsa ja terveisensä:
"Älä unohda minua, älä petä minua, minäkään en petä sinua. Tšetšenia vapaaksi! Freedom! Afganistan! Dudajev." Karttaa ei erota kirjoitusten alta.
Viimeiset esitykset nähdään kesällä Kajaanissa ja Joutsenossa. Sen jälkeen tekijät toivovat uusien ihmisten astuvan tilalleen. Kiertueen organisoinut maahanmuuttovirasto olisi kaikesta päätellen halukas pitämään taiteilijoiden avaaman kanavan auki.
Hesari (digilehti) (http://www.hs.fi/verkkolehti/kulttuuri/artikkeli/Kohtaaminen+on+mahdollisuus+muutokseen/1329103755381)
Koskahan mainittu teatteri ottaa ohjelmistoonsa sen maahamme pakolaisena tulleen Ruandalaispastorin muistoista ja kokemuksista kertovan näytelmän. Siitähän on jo valmis käsikirjoitus hovioikeuden pöytäkirjoissa.
Jussi Lehtonen ja Nina Hyvärinen uskovat varmasti olevansa hyvällä asialla, mutta onhan tämä teatteri- ja tanssiprojekti kertakaikkisen korni. Alaikäiset turvapaikanhakijat katselevat eturivissä vaaleaa liihottelevaa suomalaista naista, joka, öh, siis tanssii. Toivottavasti Ninalla on tarpeeksi vaatetta päällä. Antakaa minulle anteeksi, kun ajattelin tätä tapausta (https://hommaforum.org/index.php/topic,63210.0.html) ensimmäisenä.
Ihanko totta kaksivuotias on tullut yksin Suomeen turvapaikanhakijana? Tuliko hän ilman vanhempiaan ja sukulaisiaan kolmipyörällä (http://keskustelu.plaza.fi/ellit/perhe/vauvan-hoito/1698581/kolmipyorainen-2-vuotiaalle/) polkien? Voi anteeksi.
Ja jos joku seinäkirjoituksessa vaatii Tšetšeniaa vapaaksi, mieleen tulevat Tšetšenian islamistiterroristit, öh siis vapaustaistelijat. Anteeksi jo kolmannen kerran.
P.S. Uutisen kuva olisi ollut kiva.
Yksi esityksen katselijoista, 13v Mohamed Guineasta...
Omaankin silmääni pisti tuo kaksivuotias. Taapersi yli rajan käveltyään halki Euroopan ja Välimeren yli ilmeisesti vauvaui?
Länsimaisen hyysärin typeryydellä ei ole mitään rajaa.
Quote from: Emo on 06.04.2012, 16:49:06
Omaankin silmääni pisti tuo kaksivuotias. Taapersi yli rajan käveltyään halki Euroopan ja Välimeren yli ilmeisesti vauvaui?
Länsimaisen hyysärin typeryydellä ei ole mitään rajaa.
Jos tarina yksin maahan tulleesta kaksivuotiaasta on totta, hänen paikkansa ei tietenkään ole vastaaottokeskuksessa vaan huostaanotettuna lastenkodissa.