http://www.verkkouutiset.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=58626:ruotsi-taistelee-rikollisjengejae-vastaan-paapomalla-murhaajia&catid=4:ulkomaat&Itemid=6
Rikollisjengien ruotsalaishistoria antaa aihetta epäillä, että oikeuskäytäntö on muovautunut palvelemaan turhan monin tavoin rikoksentekijöitä.
Ruotsalaisen toimittajakaksikon kokoama rikollisklaanien kuvaus on monin paikoin masentavaa luettavaa. Rikollisuuteen kasvava ja jengeihin liittyvä nuori on monen syyn seuraus, mutta yksi vakavimmista on yhteiskunnan haluttomuus puuttua yksilön vinoutumiseen tarpeeksi aikaisin ja päättäväisin ottein.
Kun vähän päälle kymmenvuotiaan mielipuolisiin tekoihin suhtaudutaan hyssytellen, nuori vain paatuu ja vahvistuu viranomaisia halveksuessaan. Lopulta hän hakee kaltaistensa seuraa ja lyöttäytyy rikollisjengeihin, joita Ruotsissa on kymmeniä.
Mallit jengien toiminnalle tulevat Yhdysvalloista, jonne siirtolaisiksi lähteneet eri kansalliset ryhmittymät muodostivat omia turvaverkostojaan – niin hyvässä kuin pahassa. Irlantilaiset, italialaiset ja juutalaiset aluksi ja sitten monet muut etniset kansanosat muodostivat omia tiiviitä ryhmittymiä.
Muodostui mafian kaltaisia liittoutumia, jotka aluksi hakivat turvaa, sitten alkoivat sotia muita vastaan ja vähitellen tehdä laitonta liiketoimintaa kiristyksen, alkoholin ja huumeiden parissa. Murhasta tuli eräänlainen pääsykoe järjestöön pääsemiseksi.
Koska media oli kiinnostunut näistä ilmiöistä niiden sisältämän dramatiikan vuoksi, alkoi syntyä jengejä, jotka perustuivat selvästi näkyviin ulkoisiin tunnuskuviin. Rikollisen taustan omaavat suurkaupunkien maahanmuuttajat jengiytyivät, osa taas rakensi perustan moottoripyöräilyn ympärille. Jengeille tunnusomainen pukeutuminen, tatuoinnit ja ulkonäkö kertoivat muille, mistä oli kysymys.
Aluksi kaikki ovat nuoria
Rikollisjengiin hakeutuminen tai joutuminen voi kestää vuosia. Lasse Wierup ja Matti Larsson kertovat monen jengin historian ja niihin liittyviä yksilöiden "kehitystarinoita". Esimerkiksi taustoiltaan latinalaisamerikkalaisen, Malmön ränsistyneimmän lähiön kasvatin, Ahman tarina kertoo jäsenyyksistä DeadSilencessä ja Dandidoksen vasallikerho Diablos MC:ssä. Sitten hän perusti oman South Side Pushersin, josta hän ryhtyi rakentamaan pelottavaa ja mahtavinta.
- Näin seitsemänvuotiaana elokuvan Scarface – arpinaama ja tiesin, että minusta tulee kriminaali. Kriminaalit rettelöivät aika monissa kaupungeissa ja liittoutuvat jengeiksi suojellakseen itseään. Ei Malmössä. Täällä me ollaan kaikki samaa leiriä, riitaa ei tule. Se on puhdasta rakkautta. Meillä ei ole raja-aitoja erimaalaisten välillä, ei rasismia, kaikki puolustavat toisiaan. Se on mafia!
Ahman vanhemmat erosivat, sukulaisia tuomittiin rikoksista. Poika teki ensirikoksensa päivää ennen ensimmäisen luokan alkua.
- Minä ja pari kaveria rikoimme koulun kaikki ikkunat. Niin saatiin lykättyä koulunalkua.
12-vuotiaana – jolloin hän oli pari luokkaa ikäisiään jäljessä - Ahman oli jo ehkä menetetty. Opettajan puututtua kovin ottein Ahman käytökseen tämä päätti, että se opettaja kuolee. Ahman seurasi opettajaa päiväkotiin, jossa opettaja teki lisätöitä ja ampui koko päiväkodin nähden opettajaa. Koulu ilmoitti tapauksesta poliisille, mutta lopputulos oli, että sosiaaliviraston mielestä soitto kotiin riittäisi!!
- Meillä kävi joka viikko psykologeja, kaiken maailman tanttoja, mutta minä haistatin sille pitkän paskan.
Näin avuton on yhteiskunta kriminaalin lapsen kanssa. Ja niin kieroutuvan nuoren halveksunta ympäröivää yhteiskuntaa vain kasvaa. Vasta kohdatessaan rikollisen auktoriteetin omaavan jengin hän löytää vertaisryhmän, mutta kehitys kulkee juuri väärään suuntaan.
Rikollisten saaminen syytteeseen vaikeaa
Maallikkoa juridiikan kiemurat askarruttavat: ovatko rikoksista epäiltyjen mahdollisuudet päästä pälkähästä nykyään liian suuret? Joissakin tapauksissa kirjaa lukiessa viranomaisten kyky ja halu selvittää järjestäytyneen rikollisuuden tekosia tuntuu huteralta. Jonkin epäillyn onnistui piilotella niin pitkään, että poliisi jopa luopui tapauksen tutkinnasta. Toisaalta todistajia ja silminnäkijöitä uhkaillaan, jolloin syyte raukeaa.
Hämmästyttävää on myös suomalaisillekin tuttu mutta oikeusvaltiolle vieras ilmiö: tutkinta- ja oikeusprosessit venyvät monista eri syistä johtuen liian pitkiksi. Suomessakin säästötoimilla valtiovalta vähentää viranomaisresursseja ja näin kansalaisten uskoa oikeuslaitokseemme. Tämä kaikki toimii rikoksista epäiltyjen eduksi. Ns. amerikkalainen oikeussaivartelu voittaa Ruotsissakin alaa, ja prosessi voi keskeytyä mitättömään muotoseikkaan.
Poliisin onnistui soluttaa eräs Max rosvojengiin. Salajuonen kohteena oli muuan rikollisjehu, mutta seitsemän vuoden yritys tuli ilmi, ja oikeus tuomitsikin poliisille palveluja tehneen Maxin kolmeksi vuodeksi vankeuteen salaisten operaatioiden yhteydessä tekemiensä huumerikosten vuoksi. Olisiko päämäärä voinut pyhittää poliisin käyttämät keinot?
Järjestäytyneen rikollisuuden vastaisessa taistelussa monesti miettii, kuinka puhtoisia ovat puolustavat advokaatit? Mitä he tietävät ja mikä on heidän moraalinsa? Kuuluvatko he klaaniin, jonka sankaruuteen pääsee tekemällä rikoksia? Entä oikeusistuimet? Miten riippumattomia, kuinka turvassa uhkailulta oikeuslaitoksen edustajat oikein ovat?
Miksi paapoa murhaajia?
Ruotsalaisen mafian tekosia luetellessaan kirjan tekijät luetteloivat karuja kehityskertomuksia nuorista, joista tulee paatuneita rikollisia. Kuten edellä mainittu Ahmanin tapaus, perhe, opettajat, sosiaaliviranomaiset ja poliisi tietävät varsin varhaisessa vaiheessa, mihin nuoren kohtalontie tulee kulkemaan. Vaikka teot ja syyllinen ovat selvillä, hyssyttely on ruotsalaisyhteiskunnassa valttia. Luullaan, että sosiaaliliturgian puhuminen parantaa.
Suomalainen vankilapsykiatri Hannu Lauerma piruilee kirjassaan Pahuuden anatomia (2009) ruotsalaista laupeuden hyväuskoisuutta:
- Nähtyään kadulla viruvan henkihieveriin pahoinpidellyn ja kidutetun lähimmäisen hän totesi päättäväisesti, että tekijä on löydettävä, ja pian. Häntähän pitää auttaa!
Lauerma ei näe hyvänä sitäkään, että murhat nostetaan otsikoihin tavalla, mikä on omiaan tekemään rikollisista kuuluisia, tarunhohtoisia hahmoja, joihin omissa maailmoissaan elävät, muista ihmisistä piittaamattoman psykopaatit voivat samaistua.
Ja miksi murhaamiseen viehtyneet istuvat eristyksissä niin lyhyen aikaa? Ruotsin mafia esittelee tyyppiesimerkin. Vuonna 1998 Janne Raninen, 21, ampui yhden Ruotsin pelätyimmän rikollisen, sai kahdeksan vuotta vankeutta, istui siitä osan, ja teki vapauduttuaan taas murhan. Kansalaisen oikeuskäsitys on kovilla, kun oikeusjärjestelmien avainhenkilöt haluavat profiloitua lempeinä rikollisten paapojina.
Pienen päivityksen kirja olisi ansainnut. Alkuperäisteos on ilmestynyt jo 2007, minkä jälkeen tuolla rintamalla on tapahtunut paljon.
Lasse Wierup & Matti Larsson: Ruotsin mafia. Prosentti-, vankila- ja siirtolaisjengit lahden takana. Johnny Kniga 2011.
Ketju täällä: http://hommaforum.org/index.php/topic,52747.0.html