Oli kirkon harjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.
Se viivytteli yksin
kai ajatellakseen
ja perin harvoin nousi
valjuille siivilleen.
Vaan mustain naakkain parvi
hihkui ja vaakkui vain.
Ja annas olla, aamu
kun koitti sunnuntain,
kun tornissa juhlallisesti
kelloja kläpättiin
ja lukkari rovastin myötä
vaelsi temppeliin,
se mustain naakkain parvi,
kuten arvata saattaakin,
kuin raekuuro lensi
yli korkean tapulin.
Vaan keltainen naakka silloin
oli ainoa äänetön,
joten silläkin vihastutti
se naakkayhteisön.
Se ei ulvonut susien myötä
tai naakkakielellä, ei
se vaakkunut naakkojen lailla –
mikä siltä suosion vei,
joten kerran mustat naakat
sen silmät sokaisivat –
ovat vallalla naakkojen maassa
periaatteet ankarat.
Oli kirkon harjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.
Ja aforismin laati
se ensimmäisen näin:
On minulla selkäranka,
jos silmittäkin jäin.
Ja toisen, yhtä hyvän:
Sain osan oivallisen –
on kunniallista kuolla
värinsä tunnustaen.
Jos lainaa toisen tekstiä, on hyvien tapojen mukaista mainita lähde. Tässä tapauksessa kirjoittaja on runoilija P. Mustapää (Martti Haavio) ja hänen runonsa "Keltainen naakka" vuodelta 1945.
P.s. Kumma miten muisti muuttaa asioita, vai olisiko runosta tehty useampia variaatioita? Kuulin sen ensimmäisen kerran Yrjö Jyrinkosken lausumana koulussamme. Jälkeenpäin olin varma, että siinä puhuttiin punaisesta naakasta ja että viimeiset jakeet olisivat kuuluneet:"Hyvä on miehen kuolla / väriään tunnustain".