QuoteALAVIITE
Suomettuneisuuden aika vääristi Venäjä-kuvamme
Arto Luukkanen
Suomi on kummajainen tutkittaessa 1990-luvun Euroopan poliittisia muutoksia. Suomessa ei kaikista Itä-Euroopan maista poiketen tapahtunut eliitin vaihtumista Neuvostoliiton tuhoutumisen jälkeen. Kun muualla Euroopassa ceaucescut ja jaruzelskit kaatuivat, me saimme nauttia väyrysistä ja lipposista.
Syy tähän vaihtoehdottomuuteen oli siinä, että todellista oppositiota ei ollut.
Kansa kyllä tiesi ja ymmärsi tosiasiat, mutta maamme poliittinen eliitti oli neuvostoaikana henkisesti kuohittu. Niinpä toisin kuin muualla Itä-Euroopassa Suomi jäi 1990-luvulla poliittiselle pistoraiteelle.
Näköalattomuus on ollut luonteenomaista myös Venäjä-tutkimuksellemme. 1920-luvulla Helsingin yliopiston Venäjän historian professoria ei katsottu enää tarvittavan – eikä sitä vakituisena ole sen jälkeen ollutkaan.
Vaihtoehdottomuus heilahti toiseen laitaan 1970-luvulla, jolloin kriittinen Venäjä-tutkimus oli vielä vaarallista. Oli siten luonnollista, että parhaat ja edistyksellisimmät voimat tutkivat aivan muita asioita tai tarkastelivat Venäjää taistolaisen viitekehyksen kautta.
Sen ajan harvojen kriittisten tutkijoiden – Osmo Jussila, Tauno Tiusanen, Timo Vihavainen – työt pyrittiin niputtamaan marginaaliin.
Edistykselliset voimat leijailivat Venäjä-haaskalle 1990-luvulla, kun valtiovalta oli antanut merkittäviä voimavaroja naapurimme tutkimukseen. Ehkä tässä on myös syy, miksi Venäjää tulkitaan meillä niin jakomielisesti.
Venäjä on vasemmistolaisessa katsannossa joko onnen ihanuuden maa tai sitten takkia käännettäessä petomainen roistovaltio. On joko mentävä osaksi Venäjää tai sitten heti Naton ytimeen.
Muissa Itä-Euroopan maissa näitä harhoja ei ole, sillä niiden Venäjä-kuva perustuu realistiseen omakohtaiseen kokemukseen, joka tosin sekin saattaa johtaa ylilyönteihin.
Suuri ja mahtava metodologia? on siten nähtävä yrityksenä siirtää edellä mainittua epärealistista Venäjä-kuvaa seuraaville sukupolville.
Jälkisuomettuneisuuden traumasta johtuen kuvamme Venäjästä on joko intellektuaalisesti heikko tai sitten vääristynyt.
Tämä tuli ilmi esimerkiksi eduskunnan keskustellessa kaasuputkesta; äänestämämme edustajat eivät voineet puhua asiasta vaan todistelivat sitä, kuinka paljon he rakastivat Venäjää. Maamme parlamentti muuttui herätyskokousteltaksi, jossa kansanedustajat kertoivat kilvan palavasta kiintymyksestään suurvaltanaapuria kohtaan.
Viimeisin harha oli toukokuun lopussa ilmestynyt eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan raportti, johon on sijoitettu taas vakaasti jalat ilmassa oleva skenaario: sopimusten Venäjä, jossa sopimuksista kiinnipitävät ja rehelliset venäläiset taloudenjohtajat pelastavat oman maansa.
Tätä ennen suomalaisten veronmaksajien rahoja on käytetty "energiaosaamisella globaaliksi vaikuttajiksi" -utopian keksimiseen. Kyseisessä skenaariossa Venäjän energiarahoja käytettäisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Tai sitten on unelmoitu "monipuolistuvan mosaiikki-Venäjän" tulemisesta.
Mistä nimettömyyden lävestä näitä harhoja oikein tulee?
Ehkäpä seuraavassa tulevaisuusvaliokunnan hallusinaatiossa ufot auttavat venäläisiä maansa modernisoimisessa.
[email protected]
Kirjoittaja on Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori Helsingin yliopistossa.
Lisää aiheesta:
Vasemmistolainen Venäjä-tutkimus on matkalla historian roskalavalle
http://www.hs.fi/verkkolehti/kulttuuri/artikkeli/Suomettuneisuuden+aika+v%C3%A4%C3%A4risti+Ven%C3%A4j%C3%A4-kuvamme/1135257398309
QuoteKIRJAT
Suuri ja mahtava metodologia? Lähestymistapoja Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimukseen. Toim. Elina Viljanen, Kaarina Aitamurto, Jussi Lassila ja Anna-Maria Salmi. Edita. 353 s. 28 e. Taisto Tolvanen: Medvedev ja Putinin varjo. Minerva. 328 s. 25 e.
Vasemmistolainen Venäjä-tutkimus on matkalla historian roskalavalle
Suuri ja mahtava metodologia? -kirja ei pureudu kriittisesti Venäjä-tutkimuksen perusteisiin.
Arto Luukkanen
Neuvostoliitto lahjoitti Hakaniemessä sijaitsevan Oleg Kirjuhinin tekemän Maailman rauha -veistoksen Suomelle vuonna 1990.
Alas vanhat parrat!
Venäjä-tutkimuksen maisterikoulun jäsenten Venäjä-tutkimuksen metodologiaopas kohottaa esipuheessaan odotukset huippuunsa. Esipuheen mukaan median Venäjä-näkemys perustuu "kapea-alaisen asiantuntijuuden stereotyyppisiin kärjistyksiin ja aikansa eläneisiin anekdootteihin".
Sen sijaan nyt julkaistaan opas, jonka artikkelit tukevat toisiaan, ja jonka myös refereet – akateemiset arvostelijat – ovat lukeneet!
Ikävä kyllä, uho ei kanna pitkälle. Suuri ja mahtava metodologia? sisältää joitakin helmiä, mutta jäljelle jää vaikutelma irrallisista ja epätasaisista artikkeleista, joissa kyllä kierrellään asian tiimoilla, mutta ei mennä kriittisesti sen perusteisiin.
Helmistä mainittakoon Kaarina Aitamurron, Maija Jäppisen ja Meri Kulmalan johdatus käytännön tutkimustyön ongelmiin Venäjällä. Käytännön johdatuksen lisäksi artikkelissa on hyödyllisiä näkökulmia tutkimuksenteon prosessiluonteeseen.
Venäjä-tutkimusta ei voi tehdä silkkihansikkain omalta työpöydältä, vaan on tehtävä kenttätyötä tai istuttava arkistossa kohmeisin käsin rullaamassa auki mikrofilmirullia.
Kirjaan on sisällytetty myös Aleksanteri-instituutin varsinainen kansainvälinen menestystarina: neuvostomusiikin tutkimus. Meri Herrala ja Elina Viljanen ovat edenneet lupaaviksi väitöskirjan tekijöiksi. Kaksikon artikkelit on ankkuroitu tukevasti menneisyyden tutkimuksen muuttuvaan kontekstiin, eikä niitä ole rasitettu läkähdykseen saakka skolastisen saivartelevilla teoreettisilla viitekehyksillä.
On mainittava myös Jarmo Koistisen suomalaista ja venäläistä oikeusjuridiikkaa vertaileva artikkeli sekä Jussi Lassilan mainio artikkeli Putin-nuorten agendan tutkimuksesta.
Mukana on kuitenkin myös toisentyyppisiä tekstejä. Tampereen yliopistossa väitöskirjaa tekevä Simo Leisti pohtii ideologian roolia NL:ssa. Sen sijaan että pyrittäisiin lähteiden kautta ymmärtämään neuvostoideologian kehitystä tai että omaksuttaisiin aatehistoriallinen, ideologia-kriittinen tai filosofinen tutkimusote ideologiaan, päädytäänkin kummalliseen anomaliaan.
Tutkimuksen aiheeksi on valittu ideologia neuvostososiologiassa Brežnevin kauden alkuaikana. Näin toimien historiantutkimuksen perusteiden ja ennen kaikkea muuttuvan kontekstin ymmärtäminen on "tarkoituksenmukaisuuden vaatimuksesta" voitu jättää vähemmälle.
Sovietologian historiasta kirjoittava Suvi Kansikas on havahtunut siihen, että historian tutkimukseen pitäisi saada enemmän metodeja.
Uutta odottava lukija saa kuitenkin naamaansa täysilaidallisen diibadaabaa – riemastuttavan paukun takaperoisia postmoderneja ajatuksia siitä, että historian lähteet eivät ole merkittäviä. Tavanomaiset, ilmeisen vanhanaikaisiksi arvioidut historioitsijat antavat vain "faktojen puhua puolestaan".
Metodiopas esittää, että "mikään menneisyyden jäänne, esimerkiksi ulkoasiainhallinnon tuottama dokumentti, ei itsessään ole lähde mistään. Dokumentti saa merkityksensä vasta, kun tutkija tekee siitä merkityksellisen".
Tässä ajallemme tyypillinen narsistinen ja menneisyyteen ylimielisesti suhtautuva missio nostaa tieteellisen tutkimuksen keskiöön tutkijan, "minän", kun tutkimuksen keskiössä pitäisi tosiasiallisesti olla menneisyys.
Ajatellaan, että nuorten tutkijoiden pamfletteja tarvitaan; jokainen sukupolvi murskaa ikoninsa. Tässä metodioppaassa uudet löydöt ovat kuitenkin vähissä.
Kirjan arvo opiskelijoiden tai aiheesta kiinnostuneen yleisön sivistämisessä on miltei olematon, kun nykyään peruskurssiopiskelijat kirjoittelevat omissa esseissään yhtä syvällisiä ja vielä syvällisempiäkin havaintoja.
Suttuisen metodioppaan jälkeen on virkistävää lukea ulkoministeriön karrieerissa olleen Taisto Tolvasen havaintoja Venäjän poliittisista avauksista ja Medvedevin toiminnasta.
Tolvasen analyysi ja havaintoketju on kirkasta ja oivaltavaa ja perustuu tosiasioihin. Tolvasen kyky jäsentää uuden Venäjän poliittisia muutoksia ei perustu teoriavääristymiin vaan asioiden viileään tarkasteluun.
Tolvanen erottaa "heikkoja signaaleja", jotka indikoivat siihen, että Venäjän kansalaiset ovat heräämässä uudenlaiseen poliittiseen toimintaan, ja että kymmenen vuoden demokratian talviuni on lopussa.
Venäläiset kaipaavat normaalia elämää, jossa miliisi toimii oikein ja jossa korruptio olisi siedettävissä mittakaavassa.
Sekurokratian rooli Venäjän poliittisen tulevaisuuden pelastajana ei ole enää itsestään selvä asia, kun erilaiset ääriryhmät ovat aktivoitumassa maan pääkaupungeissa kuin myös Etelä-Venäjällä.
Tolvanen todistaa, että Venäjän troikka kulkee omia polkujaan – piittaamatta eduskuntamme hallusinaatioista ja nuorten tutkijoiden metodologia-oppaista – tai edes yliopistolehtorien analyyseistä.
Kaiken takana on oltava kuitenkin realistinen, aidosti monitieteinen lähestymistapa Venäjä-tutkimukseen.
http://www.hs.fi/verkkolehti/kulttuuri/artikkeli/Vasemmistolainen+Ven%C3%A4j%C3%A4-tutkimus+on+matkalla+historian+roskalavalle/1135257398293