MIT:n professori Esther Duflo kirjoittaa kehitysavusta viisaita sanoja. Hän mm. vertaa kehitysapua keskiaikaiseen lääketieteeseen:
"If we don't know whether we are doing any good, we are not any better than the medieval doctors and their leeches. Sometimes the patient gets better, sometimes the patient dies. Is it the leeches? Is it something else? We don't know."
(Ellemme tiedä teemmekö jotain hyödyllistä, emme ole yhtään sen parempia kuin keskiajan lääkärit ja heidän iilimatonsa. Joskus potilas paranee, joskus kuolee. Auttoivatko iilimadot vai joku muu? Me emme tiedä.)
CNN (http://edition.cnn.com/2010/OPINION/05/04/duflo.fighting.poverty/index.html?hpt=C2)
Lääketiede pysyi lapsenkengissä aivan 1800-luvun puoliväliin asti. Siihen saakka hoitokeinoina tautiin kuin tautiin oli suonenisku (paha veri pois), nestetasapainon hallinta ja hyviä tuoksuja poistamaan miasmaa.
Keskiaika ei ollut mitenkään erityisen kehittymätöntä aikaa terveydenhuollon osalta.
Tarkalleen ottaen Duflon pointti oli se, että kehitysavun tehokkuutta pitäisi tutkia satunnaiskokeilla, jotta saadaan selville, mitä kannattaa tehdä, eikä vain rynnätä tekemään jotakin. Kuten lääketieteessä uudella ajalla on tapana testata lääkkeet satunnaiskokeilla.
Kehitysapuprojekteissa on paha tapa olla niin taivaanrannanmaalaamissuunnitelmat (34 kirjainta!), ettei niitä yksinkertaisesti pysty mitenkään saavuttamaan.
Kaverin veli jätti keharitouhut turhautumisen takia: epämääräiset suunnitelmat, niin runsaat resurssit, ettei tiedetä mihin rahoja tungetaan, joten niitä sitten tungetaan kaiken maailman kummallisuuksiin, tulokset jäävät käytännössä aina sekaviksi ja lopuksi kirjoitetaan raportti, jossa kehutaan kaiken menneen loistavasti ja lisää tätä...
Ei oikein sovi insinöörimäisen ajattelumallin omaavalle.
Jee