Piispa Henrik oli skottilainen, ei ruotsalainen. Ja mitä noin muuten tapahtui 450 vuotta piispa Henrikin tulon jälkeen?
Eskolla on ollut tosiaan tapana tuoda tosiasioita julki. Nythän hän näyttää syyllistyvän kiihottamiseen kansanryhmää vastaan.
Tuossa nyt joitain asioita tulee mieleen, ei missään erityisessä järjestyksessä.
Nykyinen tapa myöntää pääomalainoja Suomeen perustettavalle yritykselle ja putsata tuotot pois maksamalla takaisin noita lainoja, on veronkiertoa pahimmalla tavalla. Tätähän harrastavat mm. nuo kansainväliset terveydenhoitoalan yritykset.
Yleensäkin ottaen tuottoja tulisi mielestäni verottaa siellä, missä ne ovat syntyneet/tienattu.
Siitä olen samaa mieltä, että nykyinen FIAT rahaan perustuva finanssitalous on sairas. Se ei voi johtaa kuin mielettömään konkurssiin tai sitten sitä ennen Japanin kaltaiseen, vuosikymmeniä kestävään hiipumiseen, jolloin kaikki kärsivät. EUhan osoittaa jo mekkejä tästä. Reaalitaloudella ja ihmisillä menee koko ajan huonommin ja ainoastaan jotkut suuryritykset pärjäävät, jos nekään.
Tietynlainen ilmiö on syntynyt siitä, että pääomat kasaantuvat tietyille tahoille ja niiden tuotoista pääsee nauttimaan yhä harvempi. Pidän kehitystä huonona.
Quote from: Lalli IsoTalo on 23.12.2019, 14:17:55
Otsikko on ketjun avaajan. Eskon oma otsikko on Suomen rikkaat.
Korostukset ovat ketjun avaajan.
OSA IIhttps://www.facebook.com/esko.seppanen.33/posts/10157845588860688
Tämä kirjoitus jatkaa puolen sataa vuotta kestänyttä tutkimusmatkailuani suomalaisen tulonjaon ytimeen. Suurin ero muihin tämän alan tutkimuksiin on se, että minä käytän rahan ääressä toimivista rikkaista ihmisistä heidän oikeita nimiään; eiväthän Suomea omista köyhät eivätkä nimettömät ihmiset. Suomen omistavat ne, jotka näissä kolumneissa kevään aikana esitellään Suomen rikkaiksi.
Tämä kirjoitussarja lähti liikkeelle joulukuussa näihin pippaloihin sangen pitkällä kirjoituksella, ja tämä on toinen samanmoinen. Jatkossa tulee lyhyempiä tekstejä.
Haluan ensiksi luoda positiivista henkeä ja tuottaa tunnettuisuuden iloa sille joukolle suomalaisia, joille Pentti Haanpää, Piippolan poikia niin kuin Juha Väätäinenkin (ja on minullakin ollut ihan aito Piippolan vaari) esittelee näin:
"Rahalaitoksien pennoset levisivät auliisti kuten siunaava sade maakunnan ylle. Rakennettiin, raivattiin ja ajateltiin tulevia satoja ja hyötymisiä. Mikä erinomainen keksintö olivatkaan raha ja rahalaitokset, kyliin kohoavat rahanvaihtajien huoneet, rahan pitkät käsivarret, jotka nyt ojensivat auttavan ja siunaavan sormensa köyhälle maamiehelle. Muinaiset saarijärvenpaavot olivat saaneet ylen itsepintaisesti luottaa lapioonsa ja kaukaisen jumalansa epämääräiseen apuun. Nykyaikaisesta herranhuoneesta sai muutamalla nimikirjoituksella nopean ja tehokkaan avun."
Kaikki hyvin, toistaiseksi.
MILJONÄÄRIEN PROSENTTILIIKE
Kansainvälisissä konsulttiyhtiöissä on arvioitu eri maiden kansalaisten rikkautta ja omistuksen laajuutta oman maansa yritysten omistuksessa. Lontoossa pääkonttoriaan pitävän Knight Frankin arvion mukaan
Suomessa oli vuonna 2017 noin 48 000 sellaista henkilöä, jolla oli oman asunnon lisäksi perstaskussa vielä
miljoona euroa käytettäväksi verottajan bittirahalla lannoittamaan rahankasvatukseen finanssitalouden pelloilla.
Knight Frankin arvio miljonäärien lukumäärästä tuottaa johtopäätöksen, jonka mukaan 1 prosentti suomalaisista on miljonäärejä!
Jos niin on, se merkitsee lähes uskomatonta menestystarinaa ahkeralle kansalle työssä ja taistelussa hyvän toimeentulon puolesta. Se, että joka sadas suomalainen olisi sijoitusalan miljonääri, on mahdollista, mutta silloin miljonääreihin on laskettava mukaan myös maan, metsien ja kiinteistöjen suuromistajat, joista kenenkään ei tarvitse olla kovin monen sadan hehtaarin omistaja olemaan suomalainen rikas.
Monet höyhen- ja kevytsarjalaiset miljonäärit edustavat Suomessa kansankapitalismia. Ollakseen kansanliike siltä joukolta puuttuvat näkyvät johtohahmot, jotka ajaisivat minimiljonääreiksi ristimäni joukon etuja paitsi suhteessa valtiovaltaan ja myös suhteessa isoihin yrityksiin. Minimiljonäärien ei kuulu käyttäytyä kuin porotokka, joka yrittää suojautua karhuja, susia, ahmoja ja autonkuljettajia vastaan kiltillä käytöksellä. Kun suurin osa listaamattomien, siis ei-pörssiyhtiöiden, osingoista menee verovapaasti suurituloisille suuromistajille, sellaista sijoittajien etujoukkoa ei veronsa maksavien piensijoittajien kannata puolustaa. Ne tekevät sen itse.
Kun rahasummat kasvavat ja kansantalouden nuoret mustapukuiset solmiomiehet vaihtuvat rennosti esiintyviin sijoitusjohtajiin, kaikki on kaupan eikä rahasta ole pulaa. Se, mitä pörssien operaattoreilla on antaa finanssikapitalismin ikkunoiden pesuun, on mahdollisuus osakkeiden myynnillä tuottaa epäluottamuslause asianomaisen yhtiön johtajille. Pörssissähän ei osakkeiden omistajilla ole mitään sellaista myytävää, joka toisi yrityskuvaan edes hivenen inhimillisyyttä, solidaarisuutta, hyvää tahtoa, sosiaalista vointia ja/tai vielä rauhaa ja rakkautta.
SATAA RAHAA
Uuden isänmaansa Ruotsin tulevan kuningattaren tulevaan alamaisuuteen jo valmiiksi vaihtanut
Björn Wahlroos on kirjoittanut yllättävän kelvollisen kirjan "Kuinkas tässä näin kävi?" (Otava, 2019). Se on hyvä kuvaus vanhan Suomen olemattomista pääomamarkkinoista niin pitkälle viime vuosisadan loppusuoraa, että "Helsingin pörssin osakekauppa oli 1980-luvun keskivaiheille saakka vaatimatonta, kallista ja tämän päivän mittapuun mukaan myös harrastelijamaista".
Sitä se todellakin oli, ja sellaisena se näytti jatkuvan seuraavalle vuosituhannelle, mutta eipä jatkunutkaan. Finanssikapitalismi toimii kuin sikaemo, jonka tehtävä on synnyttää vähän yli sadan päivän välein kerrallaan jopa 14-15 pikkuporsasta. Markkinoilla ruvettiin tavoittelemaan rahalle samanlaista tuottavuutta kuin on sikojen lisääntymisessä: nopeasti ja paljon, kaikki minulle itselleni.
Pankkimarkkinoilla reaalikapitalismin muodonmuutoksella ruvettiin tekemään tekemään tilaa finanssikapitalismin tulolle Suomeen. Itse asiassa sen mukana maahantuotu kuri ja järjestys olivat osa sitä globalisaatiota, joka oli alistettu kapitalismin lainalaisuuksille, rahalle ja aseille. Sen piispahenrikit ovat oikeaan aikaan oikeassa paikassa hankkimassa maailmalta halpoja raaka-aineita, joita myyvät läpikotaisin korruptoidut (afrikkalaiset) valtioiden päämiehet.
Nyt niitä halpoja luonnonvaroja vielä saa, mutta ei enää sitten, kun lukutaito, koulunkäynti ja terveydenhoito tuottavat tarpeelliset vallanvaihdokset. Sellainen järjestys ei ole kestävällä pohjalla, joka tuottaa jonnekin Zimbabween 60 prosentin työttömyyden. Sille ei jossakin Tyynen valtameren Nauru-saarilla naureta omalla 90 prosentin työttömyydellä. Suomessa me haluamme työtä kaikille, mutta siihen liittyy ongelma, kun sijoittajat vievät siihen tarkoitukseen tarvittavat rahat ulkomaille ja vaikeuttavat sillä tavalla uusien investointien rahoitusta.
ONGELMATEHDAS SUOMEN PANKKI
Meillä ongelmat alkoivat, kun Suomen kansantalouteen syntyi Suomen Pankin johtokunnan päätöksin - ilman hallituksen ja eduskunnan vaikutusmahdollisuutta - mahdollisuus pankkien lainata ulkomaista valuuttaa ja jakaa sitä edelleen velan ottajille. Se tuotti Suomen lainamarkkinoille aivan lisää sekä vilinää vilskettä että helinää helskettä.
Kävi sitten niin, että
Suomen Pankki ei kyennyt enää suojelemaan Suomea sen itsensä, siis maan keskuspankin, virhepäätösten sumalta. Heti vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen oli edessä tuli vastaan laskujen maksun aika. Laskut piti maksaa ulkomaiden valuutoissa, mutta niitä ei enää ollut. Ne oli Suomessa käytetty tarkoituksiin, jotka eivät tuottaneet tuloa valuuttakauppaa varten.
Se oli aikaa, jolloin koko yhteiskunta voi huonosti. Kriisi oli Suomen oma, ja kriisisyylliset piti löytää kotimaasta.
Mitään etsintää 1980-luvun loppupuolen tuontirahalla Suomen myrkyttäneistä bankstereista ei kuitenkaan toteutettu, ja valtio maksoi omalla tuonti- ja velkarahallaan pankkien ahneuttaan aiheuttamat kulut..
Loppulasku 1990-luvun pankkikriisistä oli se, että Suomen valtio joutui maksamaan veronmaksajien rahoista seitsemän miljardin euron lunnaat ylipäätään pankkitoimialan säilyttämisestä Suomessa. Niillä rahoilla pantiin nurin muutama osuuspankki ja suuri joukko säästöpankkeja, fuusioitiin Helsingin Osake Pankki (HOP) SYP:hen, pantiin Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki konkurssiin, fuusioitiin kaksi kotimaista suurpankkia SYP ja KOP keskenään Meritaksi ja sitten Merita annettiin ruotsalaisen Nordeaksi nimetyn Nordbankenin suomalaiseksi vähemmistöosakkaaksi. Samaan kokonaisuuteen liittyvät myös Björn Wahlroosin osakkeiden enemmistöllä hallitseman Mandatum-pankin ja siihen liitetyn Interbankin fuusio aivan uuden vuosituhannen alussa vakuutusyhtiö Sampoon, johon liitettiin myös Suomen valtion omistama Leonia (entinen Postipankki). Myöhemmin kaikki Leonian pankkitoiminnat myytiin Danske Bankille, ja siitä Sampo sai hyvän hinnan ottaen vielä huomioon Leoniasta valtiolle maksetun alehinnan.
Ihmiskeskeinen, siis ihmisen arvon huomioon ottava, tarkastelutapa on finanssikapitalismissa alisteinen rahan arvolle. Historiallinen tarkastelutapa jättää näkymättömiin kokonaan sen asian, mitä kaikkea kokivat ne suomalaiset, joiden elämä tuhoutui omiin velkoihin, sukulaisten velkoihin, tuttujen ihmisten ja naapureiden lainojen takauksiin, säästöjen syöntiin ja jatkuvaan rahan puutteeseen. Tämä kertomus on synkkää luettavaa.
Itsemurhia tehdään noin 600 tietoon tullutta tapausta vuodessa. Vuosi 1992, joka oli pahin pankkikriisivuosi, oli myös itsemurhien huippuvuosi: 1200 tapausta. Niinä vuosina itsemurhien määrä oli noin neljänneksen pitkän ajan keskiarvoa korkeampi.
Lamaan ajautuneen maan politiikan lopputulos näkyi
konkursseina, joita tehtiin vuosina 1991-1993 noin 7 500 "normaalia" enemmän. Se näkyi
työttömyytenä, joka vuonna 1994 nousi ennätykselliseen lukuun 480 000. Niin moni suomalainen menetti työpaikkansa joko pysyvästi tai lomautettuna.
Valtion velka kasvoi vuoden 1989 velasta, joka oli 10,6 prosenttia bruttokansantuotteesta (BKT), vuoden 1998 lukuun 66,7 prosenttia. Se oli paljon se, ja siitä luvusta ei päästy mainittavasti eroon ennen vuoden 2008 suurta pankkien, varjopankkien, vakuutusyhtiöiden ja muiden vaikeuksiin joutuneiden rahalaitosten konkursseja ja epätietoa vahvistavaa konkurssiuhkaa.
Kaiken kaikkiaan Suomessa tapahtui taloudellinen ja poliittinen katastrofi, joka muistutti ihmisen keinoin torjumattomissa olevalla voimallaan vuoden 2004 Thaimaahan iskenyttä Intian valtameren luonnontsunamia. Se tappoi ihmiset, jotka eivät olleet osanneet lähteä pakoon sellaista ilmiötä, jonka nimeä he eivät olleet koskaan kuulleetkaan. Puhelinpylvääseen kiivennyt Sauli Niinistö pelastui, kun hän piti tiukasti kiinni pylväästä, joka kesti. Jos ote olisi irronnut, meillä olisi nyt eri presidentti.
Ei irronnut myöskään Björn Wahlroosin ote pankkijärjestelmästä, vaikka hän sai potkut SYP:n varatoimitusjohtajan tehtävästä. Suurten ja rikkaiden vanhojen pankkien taistelu toinen toisensa kaappaamisesta oli Suomen pankkien kuoleman alkusoittoa, joka voitiin käynnistää melko pian sen jälkeen, kun oli todettu näiden suurpankkien myöntämien luottojen maksamatta ja hoitamatta jääneen rahan suuri määrä.
Tässä yhteydessä esitän arvoituksen. Kuka kirjailija ja minä vuonna julkaistussa kirjassa esitti tämän johtopäätöksen epäonnistuneesta talouspolitiikasta? (Oikea vasta on tämän kirjoituksen lopussa.)
"Hänestä tuntui usein kuin koko yhteiskunnan perustus olisi ollut mätä ja koko kansa täällä tanssinut omia hautajaisiaan. Eihän sitä voinut kauan kestää. Elihän koko kansa jo ulkomaisten lainojen armosta. Silloin kun niitä saatiin, oli maassa hyvät ajat. Kun ne loppuivat ja ulkomaisen rahamarkkinat kiristyivät, alkoi jälleen sama kurjuus ja viheliäisyys. Eikä ihmekään, sillä koko kansa eli yli varojensa."Tämä sitaatti kuvaa hyvin sitä, mitä sai aikaan vapaa markkinatalous Suomessa 1990-luvun alkuvuosina. Sosialismia ei siitä voi syyttää, vaikka mieli tekisi, mutta se ei olisi uskottavaa.
PANKKIEN PYRISTELYÄ TUTKAINTA VASTAAN
Se, mitä tapahtui 30 vuotta sitten pankeille, on moraalisesti kestämätöntä toimintaa.
Se, mitä tapahtuu sisällä pankeissa, ei yleensä tule julkisuuteen. Jos joku asia tehdään väärin, sitä ei pyydetä anteeksi. Se salataan, ja musta pestään valkeaksi.
Osoitus siitä, miten
pankit ovat aina valmiita törkeästi rikkomaan - jos eivät lakeja niin ainakin - yhteiskuntamme moraalikäsityksiä siitä, mitä pankki voi tehdä mutta mitä sen ei pidä tehdä. Seuraavassa esimerkissä on kysymys siitä, miten Suomen Yhdyspankki (SYP) toteutti Björn Wahlroosin johtamana pankinsisäisen työryhmän valmisteleman oman yhtiömuotonsa
radikaalin rakenneuudistuksen jakamalla vanhan SYP:n kahteen osaan. Niin tehtiin, kun oli vaarassa paljastua pankin kikkailu leimaverojen erilaisuudella yhtäällä kotimaisilla vekseleillä ja toisaalla niiden ulkomaisilla vastineilla (Promissory Notes).
Toinen osa piti sisällään pankin kaiken hyvän omaisuuden ja toinen taas toimi kuin roskapankki, jonne siirrettiin pankille tappioita tuottavat ongelmat. Roskapankki sai tarvittaessa tehdä vaikka konkurssin, sillä se oli luonteeltaan jätteiden loppusijoituspaikka.
Sitaatti tapahtumien kulusta on pitkä, mutta paljastava. Sen julkisuuteen tuottamisesta kiitos kuuluu Antti-Pekka Pietilälle kirjasta "Pankkikriisin salaiset paperit" (Art House, 2008). Tätä operaatiota johti pankin varatoimitusjohtaja Björn Wahlroos.
"Ensiksi otettiin pankin nimivarastosta uusiokäyttöön sen vanha nimi Pohjoismaiden Yhdyspankki (PYP). Siitä tehtiin silloisen Suomen Yhdyspankin (SYP) tytäryhtiö ja sille siirrettiin emoyhtiön koko pankkitoiminta.
Nimettäköön tämä SYP, joka siis omisti PYP:n ja oli sen emoyhtiö, SYP1:ksi. Sitten tämän emoyhtiön (SYP1) nimi vaihdettiin, ja siitä tuli Unitas Oy. PYP:n emoyhtiö ja omistaja oli sen jälkeen nimeltään Unitas Oy. Kun SYP:n nimi ollut enää käytössä eli kun se oli vapaana uusiokäyttöön, Pohjoismaiden Yhdyspankki (PYP), jolle oli siirretty SYP1:n pankkitoiminnot, otti käyttöön vapaana olleen nimen. PYP:stä tuli SYP, mutta eri SYP kuin SYP1. Erotukseksi vanhasta SYP1:stä kutsuttakoon sitä SYP2:ksi.
Olennaista tässä on se, että uusi SYP2 ei ollut sama pankki kuin SYP1, vaikka sen nimi oli SYP, ja että tämä SYP2 ei ollut saanut asiakkailtaan lupaa heidän talletustensa ja luottojensa siirtämiseen SYP1:stä SYP2:een. Erityinen ongelma oli Promissory Notes-vekseleiden siirtäminen SYP2:n veloitettaviksi, sillä niistä puuttuivat lain määräämät velallisten suostumukset siirron tekemiselle.
Pankin asiakkaat luulivat olevansa tekemisissä SYP1:n kanssa, mutta eivät olleet, koska asiakkaiden SYP oli pankinjohtaja Wahlroosin johdolla synnytetty uusi SYP2. Jos SYP-konserni olisi tarvinnut (ja kun se tarvitsi) valtion pankkitukea, se oli tarkoitus ohjata tälle roskapankin asemassa olleelle SYP2:lle. Strategisia omaisuuksia hallinnut pörssiyhtiö Unitas porskutteli eteenpäin riippumatta siitä, mitä tapahtui SYP2:lle.
Kaiken tämän jälkeen oli olemassa kaksi toimivaa pankkia: emoyhtiö Unitas Oy ja sen tytäryhtiö Suomen Yhdyspankki Oy, jonka kaupparekisterinumero oli 513 752 ja joka siis oli edellä mainittu SYP2. Sen lisäksi rekistereissä kummitteli alkuperäinen Suomen Yhdyspankki (SYP1), jonka kaupparekisterinumero oli 40 495. Se kummitteli siitä syystä, että sitä ei ollut enää olemassa."
Sitaatti päättyi ja tekee mieleni kysyä, tuliko asia selväksi? Oletan, että ei tullut. Sen verran vaikeasta ajattelusta tässä sitaatissa oli kysymys. Mutta totta joka sana.
Kun Björn Wahlroos sanoo, että yrityksillä ei voi olla moraalia, sitä puutostautia sairasti koko SYP:n johtokunta kristillisillä arvoilla ratsastaneen silloisen pääjohtaja Ahti Hirvosen johdolla.MORAALI A VAI EI?
Moraalin osalta minulla on huomautettavaa "Nallen" kirjasta "Kuinkas tässä näin kävi". Se on ihan hyvä kertomus ja yksi parhaista hänen kirjoittamistaan kirjoista. Teksti on sangen neutraalia niin pitkälle kuin se kiinnittyy siihen, miten Suomi on synnytetty ja miten siitä tuli se Suomi, jossa me elämme suomalaisessa todellisuudessa. Siihen finanssikapitalismin mukanaan tuomaan todellisuuteen kuuluu myös Sammon konsernijohtaja Björn Wahlroos, joka on melkein miljardööri huolimatta siitä, että hän on ollut Suomelle hyvä veronmaksaja, yksi parhaista koskaan.
Veronmaksun entiseen kotimaahansa Suomeen hän on nyttemmin lopettanut. Hän ei myöskään aio maksattaa perheellään perintöveroa jälkeensä jäävästä maallisesta mammonasta, ja sen - sangen mittavasta määrästä miljoonia - perhe säästää "Nallen" muutolla Ruotsiin, jossa ei ole perintöveroa.
Mutta, mutta.
Björn Wahlroos on tehnyt mittavan uran tavoittelemansa miljardin eteen tavalla, josta hän vaikenee. Hän ei kerro siitä, miten
hän aiheutti pankkisodan. Kun sen molemmat osapuolet SYP ja KOP ostelivat markkinoilta järjettömän kalliilla hinnalla vastapuolen ja sille läheisten kumppanuusyhtiöiden osakkeita, ne tuhosivat kummankin suurpankin rahoituspohjan monen vuoden ajaksi, Sitten tuli noutaja. Molemmat pankit pakotettiin rauhaan ja fuusioitumaan toinen toiseensa ja muuttumaan Meritaksi.
Taistelukentälle jäi satoja kaatuneita. Sitä hintaa harvemmin muistetaan, mutta monta sataa epätoivoon kuollutta uhria kuvaa sitä todellisuutta, joka ei ole helppo saada istumaan pelkäksi huonoksi moraaliksi. Se on elämän ja kuoleman perimmäisiä kysymyksiä niille, jotka valitsivat omatoimisesti itselleen kuoleman.
"Nalle" on systemaattisesti jättänyt kertomatta ne tehtävät, jotka Suomen valtio antoi SYP:n kuoltua hänen poliittiseen valmisteluunsa duopolissa yhdessä KOP:n tappajiin kuuluneen Peter Fagernäsin kanssa. Herrat sekä kilpailivat että tekivät yhteistyötä Suomen tärkeimpiin kuuluvissa raha-asioissa. Näiden kahden herran rooli oli rajua ja rahapitoista kamppailua kulisseissa Suomen pankkien ja vakuutusyhtiöiden olemassaolon ehdoista, isoista rahoista ja suuresta kulissien takaisesta vallasta.
Pankit hävisivät taistelun olemassaolostaan johtaville entisille työntekijöilleen (Wahlroos ja Fagernäs). Se päättyi "Nallen" sisäpiirikavereiden toimeenpanemaan Björn Wahlroosin huudattamiseen vakuutusyhtiö Sammon toimitusjohtajaksi ja konsernijohtajaksi. Siinä yhteydessä "Nallelle" annettiin vuodelta 2000 taloon tulon tervehdykseksi 19 miljoonan verottoman euron osingot huolimatta siitä, että hän ei silloin ollut toiminut päivääkään yhtiön palveluksessa.
Sampo jakoi mainittuna vuonna 2000 kuusi kertaa suuremmat osingot kuin olivat yhteenlaskettuna kaikki Sammon jakamat osingot yhtiön pörssivuosilta 1989-1999. "Nalle" sai omat rahansa helpolla työllä: istui ja odotteli Mandatumille ostajia.
Tämä ohi muiden ehdokkaiden ohi kiilannut uusi toimitusjohtaja sai erinomaisen edun itselleen, kun samassa yhteydessä hänen toimikautensa alkamisen kanssa hänen hallitsemansa Mandatum fuusioitiin Sampoon. "Nalle" sai siinä fuusiossa Mandatumin osakkeista Sampo-Leonian (juuri sitä ennen oli Sammon kanssa fuusioitunut valtion omistama Leonia, entinen Postipankki) maksamaan Mandatumista yli kaksinkertaisen hinnan - 120 miljoonaa euroa - verrattuna niiden Sammon osakkeiden yhteenlaskettuun pörssiarvoon. Tämän vuoden 2020 pörssikurssien mukaan laskettuna "Nalle" sai henkilökohtaisesti pörssiarvoltaan 470 miljoonan euron osakkeet.
Vuosina 2004-2005 Suomen valtio luopui suurimmasta osasta (3/4) Sammon osakkeistaan. Toteutui myös Suomen valtion Leonia-pankin fuusio Sampoon. Jostakin syystä Suomen valtion 43 prosentin omistusosuus Sampo-Leoniasta ajettiin alas runsaaseen 10 prosenttiin myymällä valtion osakkeet pois (lähinnä ulkomaille noin1 500 miljoonan euron pörssikurssien aikaan.) Nyt niiden samojen osakkeiden pörssikurssin aikaan niistä voisi pyytää 5 000 miljoonaa euroa.
Tämän kirjoituksen alussa siteeratun Pentti Haanpään kuvaaman hyvän olon tunteen muutos tuotti tähän kirjoitukseen tällaiset loppusanat:
"Voi, nyt ei ollut mitään iloa maidon solinasta kiuluun, ei kermankurinasta kirnussa, ei lihavasta mullikasta, joka teuraaksi vietiin! Korot ja verot eivät kuitenkaan tulleet maksetuiksi, Ne venyivät, venyivät. Rahan auttava sormi nuutui nyt pidätteleväksi koukkusormeksi. Velka oli nyt kuten myllynkivi kaulassa, joka uhkasi upottaa johonkin tuntemattomaan syvyyteen."
Juttu koukkusormisista bankstereista jatkuu lähitulevaisuudessa.
PS. Arvattavana ollut sitaatti oli kansallisrunoilijamme Eino Leinon kirjasta "Pankkiherroja" vuodelta 1914.