Maailma on aivoissamme samalla kun olemme toistemme aivoissa. Meitä - minä, sinä ja muita on paljon, mutta on vain muutama, joiden kanssa voimme olla läheisissä tekemisissä eli voimme puhua ja tulla kuulluksi. Valtaosa ihmissuhteista on kylään tai kaupunkiin liittyviä satunnaisia tuttavuuksia talossamme, kaduilla, työpaikalla, kaupassa, pankissa, virastossa jne.
Erillisiä ja usein yksinäisyydessä eläviä ja kaukana toisistaan olevia ihmisiä yhdistää kaikkialla ja kaikille näkyvä televisio, joka viihteen lisäksi tarjoaa näkymän yhteiskunnassa ja maapallolla oleviin muihin ihmisiin ja kaikkeen siihen, mitä sattuu ja tapahtuu television mielestä.
Kerronta on suullista ja kuvallista. Pääuutisissa maapallo, koti- ja ulkomaiden asiat käydään läpi puolessa tunnissa samalla kun kamera toimii ihmissilmänä. Uutisissa ei kaihdeta ikäviäkään asioita, mutta niitä ei juuri käsitellä tai jos käsitellään, niin lyhyesti. Aikaa ei ole ja asioita on paljon, mikä vaikuttaa ihmisten tietämiseen. Ihminen jää pelkäksi katselijaksi tai haastateltavaksi, sillä laite toimii vain yhteen suuntaan. Vaihtoehtoja on vaihtaa kanava tai sammuttaa laite.
Televisio puhuu ja tuottaa sanoja. Aivoissa sanat tajutaan heti kun ne nähdään tai kuullaan ikään kuin niiden merkitys olisi koko ajan valmiina kuten ne ovatkin, koska sanojen merkitykset opitaan elämässä sattuneiden asioiden, tapahtumien ja ympäristön pohjalta, mikä tarkoittaa myös ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet meihin elämämme aikana.
Sanat ja niiden merkitykset ovat kuitenkin yksilöllisiä eli kaikki tajuavat sanat omista aivoistaan käsin eli niiden mukana ei siirry varsinaisesti mitään aivoista toisiin aivoihin, mutta niiden avulla voimme kuitenkin päätellä, mitä joku sanoillaan tarkoittaa.
Sanat eivät ole myöskään todellisuutta muuten kuin kuultavina äänteinä ja merkkeinä paperilla. Sanoilla kuvattu todellisuus voi sattua vaikkapa maapallon toisella puolella tuhansien kilometrien päässä omasta asuinympäristöstämme, mutta kuvittelukykymme avulla me ikään kuin näemme asian tai tapahtuman. Tätä ennen joku on kuvitellut asian tai tapahtuman ja saattanut sen sanoiksi.
Tällainen henkilö on yleensä lehden tai television toimittaja, joka on palkattu kertomaan maailmassa sattuneista asioista ja tapahtumista kuvien ja filmien kera, mutta yhtä hyvin me itse kerromme siitä, mitä meille on sattunut tai tapahtunut tai mitä olemme kuulleet ja olemme uteliaita kuulemaan myös muiden kokemuksista.
Kun sanat liittyvät konkreettisiin ja nähtäviin asioihin ja tapahtumiin, tiedämme, mitä sanat tarkoittavat tai mitä joku niillä tarkoittaa. Valtaosa maailmastamme on kuitenkin näkymätöntä eli asiat tapahtuvat tai ovat tuolla jossakin taivaanrannan takana emmekä näe niitä. Näemme ja kuulemme vain asiaan tai tapahtumaan liitetyt sanat ja kuvat.
Omissa aivoissamme tapahtuva automaattinen sanojen tulkinta saattaa harhauttaa luulemaan, että se mikä tapahtuu aivoissamme, tapahtuu myös todellisuudessa tai että muut näkevät asian tai tapahtuman samalla tavalla kuin itse. Me olemme kuitenkin koko ajan omissa aivoissamme eli se, minkä liitämme kehomme ulkopuolella tapahtuvaksi, tapahtuu aivoissamme, koska ilman aivoja emme tietäisi mitään. Kaikki tapahtuu myös täysin riippumatta siitä näemmekö jotakin tapahtumaa tai emme. Aivomme eivät voi kuitenkaan mitenkään tietää, miten joku toinen maailmansa näkee ja kokee, vaikkakin yhteiset sanat, eleet, ilmeet ja äänensävyt auttavat ymmärtämään, mitä joku toinen haluaa sanoa.
Aivojen välistä tilannetta on vaikea tutkia, koska emme pääse toistemme aivojen sisään vertailemaan niissä olevia käsityksiä, mutta mm. televisiossa on nähtävissä, kun ihmiset joutuvat puhumaan toistensa ohi jo pelkän ajanpuutteen seurauksena. Aikaa, sen selvittämiseen, mitä sanoillaan tarkoittaa, ei yksinkertaisesti ole. Asiat ovat kaiken lisäksi usein niin monimutkaisia, ettei niitä pelkällä puheella pysty edes käsittelemään, joten poliitikot ja muut julkisuuden henkilöt joutuvat jatkuvasti tilanteiseen, joista on vain pakko yrittää selviytyä.
Eräs tällainen monimutkainen sana tai asia voi olla vaikkapa EU, jonka jokainen käsittää omalla tavallaan, mikä tarkoittaa sitä, ettei meillä ole vain yhtä EU:ta tuolla jossakin olohuoneemme ulkopuolella, vaan meillä on yhtä monta EU:ta kuin on siitä kuulleita tai lukeneita eli satoja miljoonia, joilla kaikilla on päässään oma versionsa siitä.
Sanomalehti, televisio ja niiden mukana ihmiset toimivat kuitenkin ikään kuin sanoilla olisi joku selkeästi rajattu merkitys, jonka kaikki tietävät. Oletetaan, että me ikään kuin automaattisesti tietäisimme mitä sanat tarkoittavat, mutta me voimme tietää vain sen, mitä joku sana tai sanat tarkoittavat omissa aivoissamme. Emme voi mitenkään tietää, mitä sana tarkoitta jonkun toisen ihmisen aivoissa, minkä myötä saatamme harhautua luulemaan, että puhumme samasta asiasta.
Kun sanomalehti aikoinaan keksittiin, sanoja itsessään ei osattu ottaa huomioon ja vaikka olisikin osattu, sanojen laatiminen ja käyttäminen jäi yksistään lehteä tekeville henkilöille eikä ollut keinoa, että lehden lukija olisi voinut kysyä, mitä joku uutinen, sana tai tieto tarkoittaa. Teknistä tai muutakaan mahdollisuutta tähän ei yksinkertaisesti ollut. Niinpä historiasta on saatu ihmetellä yhteiskuntien ajautumista sotiin ja muihin selkkauksiin, mutta aikoinaan niihin johtaneet tapahtumat olivat aivan järkevänoloisia sanoja ja kirjoituksia sen ajan ihmisten sanomalehdissä.
Sanomalehteen jäi ikään kuin valuvika sikäli, että yksittäiset henkilöt saivat kertoa miten joku asia on ja miljoonilla ihmisillä ei ole muuta tehtävää kuin lukea teksti, minkä jälkeen kaikki alkoivat puhua jostakin lehdessä olevasta tosiasiasta, vaikka kyse oli pelkästä henkilön tekstistä, joka kaiken lisäksi oli pelkkiä sanoja, jotka saivat jokaisessa päässä oman tulkintansa.
Jo alusta lähtien sanomalehti piilotti henkilönsä ja kirjoittajansa - henkilöiden piti esiintyä ikään kuin joukkona tai tahona vaikkakin paikallislehdessä tuo henkilö on säilynyt, koska toimittaja tunnettiin henkilönä ja ihmiset voivat todeta, mistä hän kirjoittaa. Asia kuitenkin muuttui, kun lehdet kasvoivat ja kun kirjoittelun kohteeksi tuli kokonainen yhteiskunta ja maailma.
Kun televisio sitten syntyi, sanomalehti oli ongelmissa, mutta se ja sen henkilöt säilyttivät auktoriteettiasemansa, koska muutakaan ei ollut. Ihmiset tiesivät kyllä vaikka mitä, mutta heitä tarvittiin vain haastateltavaksi tai asiantuntijaksi. Asiantuntijoihin vedottiin yhtenään lehdissä ja televisiossa, mutta keitä he olivat ja mitä sanoivat, jäi arvailuksi. Television myötä suullinen puhe ja ajan puute muuttui kuitenkin maailmasta tietämisen yleiseksi normiksi eli sekin aika, mikä ennen käytettiin lukemiseen ja asioihin perehtymiseen korvautui puolituntisilla televisiouutisilla.
Televisiossa "media" esiintyi sanana monesti, mutta itse yhteiskuntaa ei pahemmin käsitelty. Ei huomattu, että yhteiskunta on täynnä osaavia ja tietäviä ihmisiä, jotka ennen pystyivät viestimään lähinnä toistensa kanssa, kunnes Internet teki kirjoitusten levittämisen mahdolliseksi. Syntyi valtava määrä tekstejä, mutta niitä luettiin vain satunnaisesti tai mitä kukin sattui löytämään.
Internetin myötä on kuitenkin avautunut mahdollisuus hyödyntää syntyvää ja olemassa olevaa tietoa ja siirtää se sanomalehden avulla julkiseksi ja koska toimittajat ovat henkilöitä kuten muutkin, ihmisillä eli yleisöllä on oikeus epäillä sitä, mitä he tarjoavat tai ovat tarjonneet ja oikeus olla eri mieltä. Jotta muut ihmiset voisivat tietää, mistä milloinkin on kyse, kannanotto ja sen perustelu kuuluisi julkistaa. Tämä ei kuitenkaan noin vain onnistu. Jotta ulkopuolisia tekstejä voitaisiin edes ajatella, joidenkin on ensin suostuttava lukemaan se, mitä ihmiset kirjoittavat.
Tietoa ja tekstejä tuotetaan suunnattomasti, mutta ei ole pientä joukkoa ihmisiä, jotka voisivat toimia tiedonhakijoina ja esilukijoina. Ilman heitä emme löydä mitään eikä kellään ole aikaa löytää mitään. Mikäli tällaisia olisi, lukiessaan he voisivat tehdä arvion siitä, kiinnostaako tämä ketään vai onko tiedolla jotakin merkitystä. Kirjoittajille tämä on ikävää, mutta tekstejä ja tietoa on valtavasti. Jotta voisimme ylipäänsä tietää, mitä toistemme aivoissamme on, tietämistämme on karsittava ja seulottava. Ilman sitä mikään ei voi nousta esiin ja tilanne jatkuu samanlaisena kuin ennenkin.
Lehti on tottunut kertomaan vain toimittajansa näkemyksen asioista ja tapahtumista, mutta koska sen lukijoilla on oikeus kuulla myös vaihtoehtoinen tulkinta, jos sellainen on, ilman, että sitä pitäisi etsiä muualta kuin lehdestä itsestään, sillä voidaan katsoa olevan velvoite julkaista myös niitä näkemyksiä, jotka eivät vastaa lehden omia näkemyksiä ja koska televisiossa tämä ei onnistu, tehtävä jää sanomalehdelle. Tätä tarvitaan, jotta asioita voitaisiin käsitellä muutenkin kuin annettuina ja siksi, että maailma tai asia on yksiselitteinen vain henkilön itsensä aivoissa.
Mitä tulee ihmisten oikeuteen kirjoittaa näkemyksensä ja saada se julkaistuksi, sanominen mistä tahansa asettaa yksittäisen henkilön vaaraan vainoamisesta, uhasta ja vaikeuksista, joilta yhteiskunta ei pysty häntä suojaamaan. Me emme kuitenkaan hyödy mitään siitä, että ihmiset joutuvat vaikenemaan, koska eivät uskalla puhua ja kirjoittaa. Tähän ei löydy muuta ratkaisua kuin se, että ihmisillä on oltava oikeus salata henkilöllisyytensä.
Joukkotiedotusvälineet ovat uusia keksintöjä ihmiskunnassa. Niiden vaikutusvaltaan ja merkitykseen yhteiskunnassa, ihmisten tajunnassa ja tietämisessä ollaan vasta heräämässä samaten kuin siihen, että tiedotusvälineitä käyttävien henkilöiden on hankittava palkka työstään, mistä he voivat tulla irtisanotuiksi työnantajansa toimesta. Internetin tulon myötä tietäminen itsessään ei ole kuitenkaan sidottu tiedotusvälineisiin ja niiden henkilöiden elannon hankintaan. Tietää voi muutenkin ilman, että pitäisi pelätä työpaikan menettämistä ja muita vaikeuksia.
Sanomalehti on muutettavissa hyväksymään myös ulkopuolinen tietäminen. Kyse on tekstien valinnasta eli ovatko ne vain lehden omia vai voiko niiden kirjoittaja olla ulkopuolinen henkilö, jonka teksti on läpäissyt arvioinnin. Viestinnän ydinongelma piilee huomaamattomasti suljetussa sanomalehdessä, mistä on peräisin myös sanojen käsittäminen todellisuudeksi. Koska yhteiskunta koostuu yksittäisistä henkilöistä, he eivät voi asialle oikein mitään, mutta jos osoitetaan, että sanomalehden synnyttämä ongelma on täysin tahaton, ajatus siitä, että puhuvan ja yksisuuntaisesti toimivan television rinnalle saataisiin ihmisten ajattelun ja tietämisen hyväksyvä sanomalehti, ei ole aivan mahdoton. Ihmeellisempiäkin asioita yhteiskunnassa on tapahtunut. Tällöin sanomalehti alkaa tarjota maailmasta sellaista, mihin televisio ja Internet eivät kykene.