Hommaforum Testi

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 1)

Sain vasta tänään käsiini jo viime vuonna ilmestyneen esseekokoelman "Mitä mieltä Suomessa saa olla" alaotsikkona "Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit". Kirjan ovat toimittaneet professori Timo Vihavainen, tiedetoimittaja Marko Hamilo ja kirjailija Joonas Konstig. Muut kirjoittajat ovat kirjailija Timo Hännikäinen, kauppapolitiikan ja kansainvälistymisen asiantuntija Heidi Marttila, matemaatikko Jukka Aakula ja sosiologi Erkki Lampén.

Luettuani 338-sivuisesta kirjasta 40 sivua päätin tehdä teoksesta moniosaisen arvion ja selostuksen, millaista en ole ennen laatinutkaan, koska teksti vaikuttaa niin hyvältä ja mielenkiintoiselta, että sitä tekee mieli referoida enemmänkin ja pikku paloissa, jotta keskustelussa voidaan keskittyä johonkin rajattuun näkökulmaan.

Haluan jo tässä vaiheessa suositella kirjaa kaikille ismeistä, aatteista ja ideologioista kiinnostuneille ihmisille.

Aihehan eli arvoliberaalien ja arvokonservatiivien yhteentörmäys on mitä ajankohtaisin maailmassa ja myös Suomessa.

Teen niin, että kommentoin kirjan antia alusta lähtien sitä mukaa kuin luen sitä.

Ensimmäisenä on Timo Vihavaisen kirjoitus "Uskalla käyttää järkeäsi!" Seuraavassa on katkelmia Vihavaisen terävästä tekstistä.

"Vapautta joskus puolustanut poliittinen radikalismi, erityisesti marxilaisessa muodossaan, on muuttunut itsensä irvikuvaksi. Nyt kulttuurimarxilaisuuden perilliset ja Amerikassa jopa liberaalien perilliset ovat muuttuneet vapauden vastaiseksi voimaksi, joka ylläpitää sensuuria, pyrkii sääntelemään ihmisten yksityiselämää ja yrittää kahlehtia vapaata ajattelua vaatimalla ja käyttämällä "poliittisen korrektiuden" irvokasta orwellilaista uuspuhetta.

Älymystö, joka sen klassisen tutkijan Karl Mannheimin mukaan oli ihannemuodossaan "vapaasti liikkuvaa" (freischwebend) on suurelta osin luutunut vanhentuneita mantrojaan jankkaavaksi hyvän- ja pahantahtoisten hölmöjen, hyödyllisten ja hyödyttömien idioottien laumaksi.

Vastavaikutus on jo tapahtunut. Kaikissa merkittävimmissä Euroopan maissa on syntynyt intellektuaalisia ja poliittisia liikkeitä, jotka ovat haastaneet juoksuhautoihinsa jääneen vasemmistoälymystön. Uuden voiman tunnukset ovat usein olleet konservatiivisia, joskus populistisia ja joskus oikeistolaisia.

Vasemmistolaisuus, joka kerran tarjosi vaihtoehdon sorrolle ja tyrannialle, ei tänään tarjoa sitä enää missään eikä millekään. Ajattelun tasolla, hengen valtakunnassa, se on vetäytynyt vatvomaan marginaalisia asioita. Politiikassa se on maho ja yrittää turvata asemiaan sensuurin ja demagogian keinoin. Tämä on yhtä kuin taantumuksen tie ja merkitsee oman moraalisen tappion tunnustamista.

Marxilaista perua oleva vasemmistolaisuus näyttää nyt, luojan kiitos, olevan auringonlaskun aate, jolta kukaan ei enää odota poliittisia aloitteita, saati pidä sitä poliittisena vaarana. Tämä tosiasia on paljonpuhuva. Poliittiseksi vaaraksi saattaa sen sijaan muodostua se hallitsematon ja naiivi oikeistolaisuus ja populismi, jota vastuuton vasemmistolainen politiikka ruokkii keskiryhmien ja älyllisesti kahlitun älymystön tukemana." Lainaukset loppu.

Mitä ajatuksia Vihavaisen teksti tuo mieleen? Allekirjoitan itse kaiken mitä hän tuo esille.

Suomessa on 1970-luvun taistolaiskommunistien ajoista lähtien ollut ja on edelleen se tilanne, että selvä enemmistö toimittajista on vihervasemmistolaisia, mikä vaikuttaa heidän kirjoitustensa painotuksiin ja näkökulmiin.

Mutta vastavaikutus on jo tosiaan alkanut ja siitä lankeaa suuri ansio vapaalle internetille, jossa ainakin vielä voi tuoda julki valtamediasta poikkeavia näkemyksiä.

Kirjan arviointi jatkuu huomenna ja sen jälkeen päivittäin niin kauan kuin on tarpeen. Pysykää kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 2)

Tiedetoimittaja ja tietokirjailija Marko Hamilo aloittaa oman kirjoituksensa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" viittaamalla vuoden 2011 eduskuntavaalien jytkyyn eli Perussuomalaisten vaalivoittoon. Kannatus on tosin sen jälkeen laskenut, mutta Hamilon mukaan voidaan pitää yllätyksensä, ettei se ole kuitenkaan painunut alle kymmenen prosentin.

Hamilo näkee Suomessa myös muita arvokonservatiivisuuden merkkejä: "Perussuomalaisten gallupkannatus ei ole ainoa arvokonservatismin mittari. Jotain voi päätellä siitäkin, että Keskusta tuplasi kannatuksensa, kun se vaihtoi liberaalin Mari Kiviniemen arvokonservatiivina pidettyyn Juha Sipilään. Tai siitä, että kokoomus sai kannatuksensa syöksyyn valittuaan puheenjohtajaksi Alexander Stubbin, joka vielä muutama vuosi sitten korosti oman liberaalin oikeistolaisuutensa olevan ihan erilaista kuin perinteinen kotiin, uskontoon ja isänmaahan kiinnittynyt kokoomuslaisuus."

Hamilo mainitsee myös muutamia esimerkkejä Euroopasta: "Aave kummittelee muuallakin Euroopassa, tuo isänmaallinen aave. Skotlanti oli irtautua Englannista 300 vuoden pituisen liiton jälkeen, ja myös Katalonia olisi halunnut äänestää itsenäisyydestään, vaan Madrid esti. Belgia on jo käytännössä hajonnut Valloniaan ja Flanderiin."

Hamilo kirjoitti v. 2015 julkaistussa kirjassa oikeaan osuen, että Britannian ero koko unionista on mahdollinen, minkä me olemme nähneet toteutuvan tämän vuoden kansanäänestyksessä.

Hamilo käsittelee esseessään myös suvaitsevaiston maahanmuuttopolitiikkaa, jota hän suomii varsin terävästi: "Jos muslimiväestö ei tee mitään, on se todiste siitä, että "islamofobit" ovat väärässä, eikä maahanmuuttopolitiikan tarkistamiseen ole syytä. Kun islamistit sitten tekevät juuri sitä, mistä on varoitettu, se ei olekaan suvaitsevaistolle todiste, vaan nyt heidän suurin huolenaiheensa on, että joku voi saada tästä kimmokkeen maahanmuuttopolitiikan tarkistamiseen."

Sitten Hamilo pohtii yhteiskunnallista paradigmanmuutosta kysyen, "mikä aikakausi siis on päättynyt, ja mihin aikakauteen olemme siirtymässä?" Hamilo toteaa, että kylmän sodan päättymisen jälkeiselle 25 vuodelle ei ole oikein keksitty hyvää nimeä, mutta "paremman puuttuessa tuota aikaa voidaan kutsua kylmän sodan jälkeiseksi ajaksi".

"Vielä vaikeampi on nimetä nyt alkanutta aikakautta", puntaroi Hamilo eikä hän ehdotakaan mitään nimeä. Voisin heittää tähän väliin, että käytän itse tästä ajasta raamatullista nimitystä lopunaika.

Laitan tähän vielä lopuksi yhden lainauksen Hamilon tekstistä: "Historian ironia on siinä, että nyt juuri arvoliberaalit näyttävät jääneen menneiden ajatusmalliensa vangeiksi. Konservatiivit, jotka ovat koko ajan suhtautuneet epäilevästi sellaisiin utooppisiin hankkeisiin kuin eurofederalismi, monikulttuurisuus ja yksipuolinen aseistariisunta, ovat nyt älyllisesti niskan päällä."

Arvoliberaalit eivät tietenkään hyväksy Hamilon väitettä arvokonservatiivien älyllisestä niskan päällä olosta, koska heillä on tällä hetkellä turvattu asema lähes kaikissa puolueissa ja ennen kaikkea valtamediassa, mutta Hamilo on silti oikeassa: arvokonservatiivisuus on älyllisesti ja moraalisesti korkeammalla kuin kaiken, siis myös pahuuden, hyväksyvä arvoliberalismi, minkä takia arvokonservatiivisuus tulee lopulta voittamaan.

Suomessa tämä muutos kohti perinteisiä ja pysyviä arvoja tulee olemaan hyvin voimakas ja näkyvä, jopa siinä määrin, että ilmiötä tullaan hämmästelemään kaikkialla maailmassa.

Kirjoitussarja jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa kirjan kolmannen kirjoittajan Joonas Konstigin aloitustekstin referointi. Joten pysykää kanavalla.

Roomalaisilla oli meidän joulunaikamme tilalla sellainen viehättävä perinne kuin Saturnaalit. Yhteisön johtoon valittiin joku kansan mies ja sitten kokeiltiin elää tarkalleen tasavallan ihanteiden mukaan. Käytännössä valta oli orjilla, joilla oli eniten ääniä.

Kuukauden päästä sen kansan miehen kurkku viillettiin auki Saturnuksen altarilla ja muut palasivat normaaliin päiväjärjestykseen, koska ihanteet eivät koskaan toimineet käytännössä.

Orjiakaan ei tiettävästi paennut joukoittain, vaikka kuukaudessa olisi ehtynyt kauas.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 3)

Käsittelen tässä 3. osassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" –kirjan kolmannen tekijän kirjailija Joonas Konstigin ensimmäistä tekstiä "Mitä konservatismi on".

Alkuun Konstig toteaa, että Suomessa tunnetaan konservatiivista ajattelua haitallisen huonosti.

Sitten Konstig sulkee kaksi asiaa pois: "Konservatismi ei siis tarkoita vain tunteellista muutosvastarintaa. Vielä vähemmän minua tässä kiinnostaa puoluepolitiikka, vaikka Englannissa sana viittaa Conservative Partyyn ja Yhdysvalloissa sanaa käytetään republikaaneista. Näille osuvampi nimitys olisi nähdäkseni oikeistolainen kuin konservatiivinen."

Konstig jatkaa: "Konservatiivi ei myöskään tarkoita estynyttä ja sisältä kuollutta porvaria, "tyhjää pukua", joka ei osaa ottaa iloa irti elämästä."

Konstig huomauttaa, että konservatismi ei myöskään oikein sovi akselille oikeisto-vasemmisto, koska rakentavaa konservatismia voi olla myös vasemmistossa, ainakin maltillisessa sosiaalidemokratiassa. Tuhoava marxilaisuus on sitten asia erikseen, koska se perustuu lähinnä luokkavihaan.

Konstig päätyykin lopputulokseen, että "konservatismin puhdas luontainen vastapooli on radikalismi". Tosin tietty radikalismi on hyväksikin, varsinkin nuorempana, mutta koko ikää ei kannata olla partaradikaaali. Konstig lainaa Churchillin mainiota kiteytystä: "Jos et ole nuorena radikaali, sinulla ei ole sydäntä, ja jos et ole vanhana konservatiivi, sinulla ei ole aivoja."

Kun Konstig on sanonut, mitä konservatiivisuus ei ole, hän esittää hyviä määritelmiä siitä, mitä konservatiivisuus on. Seuraavassa muutamia.

"Pohjimmiltaan konservatismia voi pitää varovaisuusperiaatteena: parempi tuttu paha kuin tuntematon paha."

"Konservatismi on usein tasapainottelua ja kompromissien tekemistä ääripäiden välillä."

"Konservatiiville ihminen on liitossa myös tulevien sukupolvien kanssa. Tuleva sukupolvi ei voi olla onnellinen, jos sen juuret on katkaistu ja yhteys edellisten kanssa viety."

"Konservatiivi kannattaa usein klassisen liberaalin tavoin mahdollisuuksien tasa-arvoa, ei lopputuloksen tasa-arvoa. On hyvä tarjota ihmisille mahdollisuus käyttää lahjojaan lähtökohdista huolimatta, mutta jos ihmisten halutaan päätyvän samalle viivalle, se vaatii jo pakottamista, jossa valtio puuttuu ihmisten oikeuksiin. Täydellinen sosialistinen tasa-arvo leikkaa elämästä tasamittaista, köyhää ja harmaata. Elämän rikkaus on siinä, että ihmiset ja heidän elinpiirinsä ovat erilaisia, eikä vauraus ole tässä poikkeus. Mutta konservatiivi ei myöskään kannata sitä, että ihmisten välisten erojen annetaan kasvaa niin suuriksi ja ratkaiseviksi, että ihmiset kadottavat yhteyden toisiinsa, kuten äärimmäinen liberalismi voi tehdä."

Konstigin kirjoitus on monipuolinen esitys konservatismista. Tässä lyhyessä referoinnissani olen voinut ottaa esille vain muutamia makupaloja. Mutta toivottavasti nämäkin katkelmat ovat voineet herättää joissakin kiinnostusta tutustua koko kirjaan.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa selostukseni Marko Hamilon kirjoituksesta "Kuinka arvoliberalismista tuli autoritaarista relativismia". Pysykää kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 4)

Tänään on vuorossa kirjasta Mitä mieltä Suomessa saa olla Marko Hamilon kirjoitus "Kuinka arvoliberalismista tuli autoritaarista relativismia".

Aluksi Hamilo muistuttaa, että "vielä 1990-luvun alussa kukaan ei halunnut olla liberaali", mutta "joskus vuosituhannen vaihteessa tapahtui kielellinen käänne", kun "punavihreät alkoivat puhua itsestään arvoliberaaleina erotukseksi arvokonservatiiveista, ja vähitellen sana liberaali alkoi tarkoittaa arvoliberaalia".

Klassinen arvoliberalismi ja punavihreä arvoliberalismi eroavat kuitenkin toisistaan. Hamilo toteaa, että "klassinen arvoliberaali vain uskoo siihen, että vapaassa kilpailussa huonot karsiutuvat ja parhaat jäävät jäljelle", kun taas punavihreän arvoliberalismin "ytimessä on pikemminkin relativismi eli ajatus siitä, että jollakin perustavalla tasolla paitsi kaikki yksilöt, myös kaikki kulttuurit, tavat, uskomukset ja käytännöt ovat samanarvoisia".

Arvokonservatiivi, kuten minä, ajattelee täysin toisin. Esimerkiksi kristinusko on ainutlaatuisena ilmoitus- ja pelastususkontona ylivertainen muihin uskontoihin verrattuna, ei suinkaan samalla viivalla. Samoin homoseksuaalisuutta ei voi puolustella tasa-arvolla, kuten arvoliberaalit tekevät, koska synti ja luonnonvastaisuus eivät ole tasa-arvokysymyksiä vaan kartettavia asioita.

Arvoliberalismia eli kaiken hyväksymistä ja tasapäistämistä tuputetaan kuitenkin nykyään joka paikassa, ja jos joku on eri mieltä, voi joutua erilaisiin vaikeuksiin, kuten esim. työstä erottamiseen. Hamilo kirjoittaakin terävästi: "Kun joku nykyään kutsuu itseään arvoliberaaliksi, minä suomennan sen välittömästi päässäni autoritaariseksi relativismiksi, jossa kulttuurimarxismia pakkosyötetään valtiovallan myötävaikutuksella."

Tuota se juuri on, pakkosyöttöä, johon osallistuu valtiovallan lisäksi myös valtamedia, oikeuslaitos, osittain kirkko sekä melkein kaikki puolueet, muutkin kuin punavihreät.

Kirjoitin 23.10.2016 tekstin, jonka otsikkona oli "Maailma päälaellaan". Marko Hamilo lopettaa kirjoituksensa sanoihin "Kaikki on todella päälaellaan".

Kirjoitussarja jatkuu. Pysykää kanavalla.

Pysytään. Tämä on aikakapseliainesta.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 5)

Referoin tässä osassa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa Timo Vihavaisen kirjoitusta "Paheiden varaan rakennettu maailma".

Alussa Vihavainen tuo esille Ranskan vallankumouksen aikaista pohdiskelua hyveen ja paheen välisestä taistelusta eli miten ihmeessä paheita voidaan kitkeä, kun ihmiset ovat niin järjettömiä.

Ja miten edes löytää kansan todellinen mielipide, kun "käytännössä ihmisillä oli kaikenkarvaisia haluja ja pyrkimyksiä, jotka olivat keskenään ristiriitaisia"?

Seuraava Vihavaisen teksti on lainaamisen arvoinen kokonaisuudessaan:

"Tiedettiin, että kansa oli jalo, mutta käytännössä toiset rakastivat hyvettä enemmän kuin toiset. Jotkut olivat jääneet pysyvän lapsuuden tilaan ja kaipasivat kuria ja opastusta. Monia turmeli erityisesti ahneus ja ne monet järjettömät intohimot, joista jo Raamattu oli varoittanut, nimittäin lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus. Kristinuskon mukaan ne eivät olleet Isästä, vaan tämän maailman ruhtinaalta, mutta myös luonnollinen uskonto todisti niiden turmiollisuuden. Kun itsekkäät intohimot syrjäyttivät järjen, tunki ihminen toisen yläpuolelle, riisti häntä ja varasti hänen osuutensa yhteisestä hyvästä. Intohimojen vallassa olevat lurjukset olivat yhteisen onnen tiellä."

Robespierre, yksi Ranskan vallankumouksen johtomiehistä, tarjosi ratkaisuksi ehdotusta, että "Ranskan kansalaisten yhteistä tasavaltaa johtamaan voitiin kelpuuttaa vain kaikkein hyveellisimmät".

Tässähän tulee vain se ongelma, että kaikkein hyveellisimmät ja viisaimmat eivät yleensä halua poliittisiin johtotehtäviin.

Eikä homma eli hyveen valta onnistunut Ranskassakaan, mikä johti intellektuaaliseen krapulaan ja hirmuvaltaan, kun "järjellisen menon toteuttaminen vaati käytännössä tuhansien päiden pudottamista".

Sitten Vihavainen kuvaa Englannissa 1700-luvulla syntynyttä uutta moraalifilosofiaa, utilitarismia, "joka nosti ihmisen nautinnon, hänen mielihyvänsä, kaiken moraalin ytimeksi".

Vihavainen toteaa, että "utilitarismi on ollut läntisen maailman voittoisa moraalifilosofia pian parisataa vuotta". Olen samaa mieltä. Tämän päivän ihmistä ohjaa kaikkein eniten nautinnonhalu. Kaikki on hyväksyttyä, mikä tuntuu hyvältä.

Seuraavaksi Vihavainen pääsee otsikkonsa aiheeseen eli paheiden valtaan. Näin Vihavainen: "Hyveen saarnaamisen sijasta muotiin on tullut se jo Bernard de Mandevillen 1700-luvulla esittämä ajatus, jonka mukaan yhteiskunnan vankaksi perustaksi sopii paremminkin pahe."

Asia on juuri näin. Tämän päivän maailma on pahuuden vallassa, jopa siinä määrin, että huonosta on tullut hyvää, rumasta kaunista, hävettävästä kunnioitettua, siis todellakin mustasta valkeaa.

Jos tämän arkijärjen huomion tuo esille, saa helposti syytöksen moralismista ja ahdasmielisyydestä, ja sitähän nykyinen älymystö pelkää kaikkein eniten. Vihavainen toteaakin, että älymystölle "moraalisten arvojen esittäminen yksilöistä kuuluu kaikkein sopimattomimpien asioiden piiriin".

Vihavainen puntaroi lopuksi: "On kuitenkin kiintoisaa nähdä, miten pitkälle tässä paheen kumartelussa voidaan päästä." Minulla on tähän vastaus. Pisimmälle paheen kumartelussa mennään silloin, kun tulevaa maailman diktaattoria eli Antikristusta tullaan kumartamaan jumalana, vaikka hän on Saatanalta voimansa saava hirviö. Se tilanne tulee olemaan ihmiskunnan lankeemuksen syvin kuoppa.

Paheet eivät siis toimi. Vihavainen tiivistää hyvin: "Yhteiskunta tarvitsee toimiakseen rehellisyyttä ja luottamusta, yhteistyökykyä ja kansalaisaktiivisuutta."

Näinhän se on. Uskon, että Suomi on kaikista puutteistaan huolimatta yksi maailman parhaimmista ja onnistuneimmista valtioista ja yhteiskunnista juuri siksi, että Suomessa on ollut pyrkimystä luottamuksen ja yhteistyön rakentamiseen yli kaikkien erottavien muurien. Suomessa on myös erittäin paljon kansalaisaktivismia erilaisten yhdistysten ja järjestöjen vapaaehtoistyön muodossa.

Lopuksi Vihavainen muistuttaa siitä, että ei pidä penätä vain oikeuksia itselleen. "Mikäli samalla unohdetaan kansalaisen velvollisuudet, ei hyvää yhteiskuntaa synny."

Mitä tähän voi muuta sanoa kuin aamen.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Joonas Konstigin kirjoitus "Salaliitto nimeltä kulttuurimarxismi". Pysykää kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 6)

Käsittelen tässä osassa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa Joonas Konstigin kirjoitusta "Salaliitto nimeltä kulttuurimarxismi". Kirjoitus on aika pitkä, 43 sivua, mutta yritän poimia siitä oleellisimmat kohdat.

Konstig toteaa alussa: "Kun kulttuurimarxismin käsite viime vuonna (2014) nousi suomalaiseen poliittiseen keskusteluun, sille naurettiin salaliittoteoriana. Voi kai sitä sellaisenakin pitää, mutta käytännössä kyseessä on vain ideologinen jatkumo." Konstig tietää, mistä puhuu, koska hän oli itse opiskeluvuosinaan jyrkimpien punavihreiden ja punkkarikapinallisten joukossa tutustuen yliopistossa Antonio Gramscin, Herbert Marcusen ja Theodor Adornon kaltaisiin radikaaleihin teoreetikoihin. Konstig tuo esille näistä filosofeista eniten Marcusen ajatuksia, jonka vaikutus on edelleen varsin suuri.

Konstig antaa esimerkin: "Jos esimerkiksi sanakolmikko "koti, uskonto ja isänmaa" saa sinut naurahtamaan halveksivasti, olet oppinut reaktiosi marxilaisesta jatkumosta. Nuo arvot – yksityisomistus, perhe, isänmaallisuus ja näitä edistävät ideologiat –ovat jo Kommunistisessa manifestissa (1848) ilmilausuttuja vihollisia."

Vaikka Neuvostoliitto hajosi v. 1991 ja kommunismi kärsi sen myötä kovia takaiskuja, opetetaan Suomen yliopistoissa vieläkin marxismia, kuten Konstig todistaa: "Yliopistolla minulle esitettiin, että marxilaisella teorialla on vieläkin opetettavaa talouden ja yhteiskunnan toiminnasta ja siinä toimimisesta, vaikka marxismin päämäärää, kommunismia, ei enää juuri tarjoiltukaan. En tajunnut silloin, mutta tajuan nyt, että marxismin perinteessä kaikki tähtää vallankumoukseen. Kun reaalisosialismi kaatui, tästä lopputuloksesta vähin äänin vaiettiin, mutta vallankumous ja kaikki siihen tähtäävä jäi yhä elämään osana teoriaa."

Juuri tästä on kyse kulttuurimarxismissa: "se on marxilainen aatemaailma ilman pyrkimystä kommunismiin". Nyt tilanne on se, että kaikki länsimaat ovat hävinneet sodan marxismille, koska sen aatteet on hyväksytty kaikkialla. Myös Suomessa useimmat puolueet ovat omaksuneet kulttuurimarxilaisen ajattelutavan.

Yksi kulttuurimarxismin muoto on monikulttuurisuus, jossa "yritetään tuhota koko valtion käsite kieltämällä kansallisen sisäryhmän sisäinen solidaarisuus, kaatamalla rajat ja sekoittamalla kansat". "Samalla se heikentää myös "uskontoa", koska se esittää, ettei kristinusko muka olisi meille mitenkään tärkeämpi kuin muutkaan uskonnot, jotka esitetään poikkeuksetta kritiikittömässä valossa."

Kulttuurimarxismi selittää sen, miksi varsinkin vihervasemmisto hyväksyy massamaahanmuuton eikä arvostele islamia, vaikka aihetta olisi paljonkin. Kaikki kritiikki säästetään kristinuskon arvosteluun ja niiden syyllistämiseen ja rasisteiksi haukkumiseen, jotka tuovat esiin asiallista ja todenperäistä kritiikkiä islamista ja muslimien käyttäytymisestä. Heitä moititaan myös vihapuhujiksi, vaikka nimenomaan kulttuurimarxismia ohjaa vihapuhe, kuten Konstig huomauttaa: "Rakkaus kommunismiin on unohtunut, mutta viha porvarillista yhteiskuntaa ja arvoja vastaan on yhä voimissaan."

On siis syytä todeta, että kaikkialla lännessä ja myös Suomessa on käynnissä kulttuurisota marxismin perillisten ja kristillis-sosiaalis-konservatiivis-isänmaallisten ihmisten välillä. Harmi vain, että moni ennen isänmaallinen puolue on luiskahtanut monissa kysymyksissä kulttuurimarksistien leiriin monesti sitä itse tietämättään.

Mutta vastavaikutus on jo alkanut ja se voimistuu kaiken aikaa. Lopulta perinteiset ja kristilliset arvot tulevat murskaamaan jumalattoman marxismin, aikamme aatteellisen lohikäärmeen.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Poliittinen korrektius ja sen lieveilmiöt - esimerkkinä suomettuminen". Pysykää kanavalla.

Quote from: Jouko Piho on 29.10.2016, 17:19:59
Aluksi Hamilo muistuttaa, että "vielä 1990-luvun alussa kukaan ei halunnut olla liberaali", mutta "joskus vuosituhannen vaihteessa tapahtui kielellinen käänne", kun "punavihreät alkoivat puhua itsestään arvoliberaaleina erotukseksi arvokonservatiiveista, ja vähitellen sana liberaali alkoi tarkoittaa arvoliberaalia".

Minusta liberaalisuuden esiinmarssi alkoi jo 1980-luvun loppupuolella. Kari Suomalainen piirsi jo tuolloin aiheesta hyviä pilakuvia. Esimerkiksi Keskustapuolue liittyi tuolloin liberaalien internationaaliin, tai ainakin jotain tuon tapaista.

Liberaalisuuteen liittyy myös seksuaalivähemmistöjen aseman hyväksyminen ja korostaminen, vaikka tuolloin HIV oli vielä tappava tauti, jota sairastettiin varsin runsaasti homojen keskuudessa. Muistini mukaan jotkut homot jopa halusivat olla yhdynnässä HIV-positiiviseksi tiedyn kanssa ilman suojausta. En muista nähneeni julkisuudessa yhtään läpipäässyttä kirjoitusta, jossa tuollainen toiminta olisi tuomittu.

Joten ajan henki oli jo 1980-luvun lopulla siirtymässä kohti arvoliberalismia. Sodan kokenut - ja siitä jotain oppinut - sukupolvi alkoi väistyä päättävistä asemista 1980-luvun aikana, minkä jälkeen valta siirtyi arvoliberaaleille.

QuoteJotain voi päätellä siitäkin, että Keskusta tuplasi kannatuksensa, kun se vaihtoi liberaalin Mari Kiviniemen arvokonservatiivina pidettyyn Juha Sipilään.

Arvokonservatiivi ei päästä maahan 32 000 epämääräisiä taustan omaavaa kehitysmaamuslimia. Sellainen isänmaapetturuus on perinteisesti kuulunut lähinnä sosialistien ja anarkistien repertuaariin.

Quote from: Lalli IsoTalo on 31.10.2016, 17:33:23
Arvokonservatiivi ei päästä maahan 32 000 epämääräisiä taustan omaavaa kehitysmaamuslimia.

Nuivan sanoman kannalta on pidettävä hyvä huoli siitä, että tulijoiden lukumäärää ei vähätellä alaspäin. Minulla on käsitys, että Sipilän hallituskauden aikana tulijamäärä tulee olemaan paljon suurempi kuin 32 000, joka oli "vain" vuoden 2015 määrä. Lisäksi tuo luku ei käsitykseni mukaan sisällä lainkaan kiintiöpakolaisia ja perheenyhdistämisiä.

Pahinta tässä on se, että eräs tätä invaasiota vaalikampanjassa vastustanut puolue on hallituksessa käytännössä hyväksymässä kaikkien tulemisen.

Hyvin sinä vedät tässä ketjussa, Jouko Piho! Jatka samaan malliin!

Quote from: Lalli IsoTalo on 31.10.2016, 17:33:23

QuoteJotain voi päätellä siitäkin, että Keskusta tuplasi kannatuksensa, kun se vaihtoi liberaalin Mari Kiviniemen arvokonservatiivina pidettyyn Juha Sipilään.

Arvokonservatiivi ei päästä maahan 32 000 epämääräisiä taustan omaavaa kehitysmaamuslimia. Sellainen isänmaapetturuus on perinteisesti kuulunut lähinnä sosialistien ja anarkistien repertuaariin.

Aivan. Siinä lukikin että "arvokonservatiivina pidettyyn Juha Sipilään. Sipilä ei sitten ollutkaan arvokonservatiivi, vaan aito kulttuurimarxisti.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 7)

Käsittelen tänään kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa Timo Vihavaisen kirjoitusta "Poliittinen korrektius ja sen lieveilmiöt – esimerkkinä suomettuminen".

Vihavainen toteaa aluksi, että "korrektius eli moitteettomuus on lähtökohtaisesti myönteinen asia".

Poliittinen korrektius onkin sitten jo monimutkaisempi asia. Vihavaisen mukaan kyse on siitä, että "asiat ovat moitteettomasti tietyn poliittisen päämäärän kannalta" eli "poliittinen korrektius on moitteetonta vain suhteessa johonkin eli jonkin asian kannalta hyödyllistä". Sen sijaan poliittisesta korrektiudesta ei löydy totuutta eikä hyvyyttä absoluuttisessa mielessä.

Poliittinen korrektius on siis vallanpitäjien käsikassara, mutta se ei tarkoita, että poliittinen korrektius olisi aina pahaa: jossain määrin se voi olla joskus myös myönteinen asia.

Seuraavaksi Vihavainen käsittelee suomettumista, joka oli tyypillistä poliittista korrektiutta. Suomen oli heittäydyttävä rähmälleen itään päin, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Tällöin suomettuminen voidaan nähdä kaksijakoisena eli suomettuminen oli sekä reaalipolitiikan menestystarina että myös typerää likinäköisyyttä ja alhaista opportunismia.

Suurin osa ihmisistä kuitenkin tiesi, mikä on totuus Neuvostoliitosta, mutta osa kansasta uskoi propagandan tosissaan, ennen muuta osa älymystöä, jossa on jatkuvasti hämmästyttävän paljon hyödyllisiä idiootteja.

Vihavainen kirjoittaa: "Niin sanottu suomettuminen poliittisena kulttuurina syntyikin siinä vaiheessa, kun poliittisesti epäkorrektit mielipiteenilmaisut voitiin siirtää marginaaliin ja demonisoida. Itäinen naapuri, joka Suomen yleisessä mielipiteessä oli toiminut sielunvihollisen agenttina maan päällä, muuttui ihmisten mielissä melkeinpä vastakohdakseen, ja sen propagandaa voitiin levittää täysin salonkikelpoisesti ja varmana aplodeista. Hyvin harva oli oikeasti vakuuttunut siitä, että se oli totta, mutta sen nimenomainen kritisointi ei olisi ainoastaan osoittanut huonoa makua, vaan myös ollut varma tapa hankkia julkitaantumuksellisen rettelöitsijän maine."

Näinhän se oli. Nykyään ei ole enää suomettumista idän suuntaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, mutta sen tilalle on tullut uutta suomettumista lännen, EU:n ja islamin suuntaan. Vihavainen toteaakin, että "nykyisen poliittisen korrektiuden voi nähdä suomettumisen analogiana" eli vastaavana ilmiönä.

Varsinkaan islamista ei saisi sanoa tosiasioitakaan, tai jos sanoo, joutuu äkkiä paitsioon tai jopa oikeuteen. Elämme todella hirmuista aikaa, kun totuuden sanomisesta on tullut moraalitonta ja rikollista.

On kuitenkin parempi olla totuuden puolella, vaikka siitä olisikin ehkä haittaa itselle. Vihavainen sanookin hyvin: "Sillä, että vältetään sanomasta ja ajattelemasta sellaisia totuuksia, jotka jostakin syystä ovat epämukavia, ei voida saavuttaa mitään pysyvää."

Lopuksi Vihavainen täräyttää suoraan: "Itse asiassa poliittinen korrektius on eräs aikaansa sidottu hulluuden muoto, joka saattaa jopa suorastaan estää joidenkin asioiden tutkimisen eli totuuden etsimisen, koska ajatellaan, etteivät tulokset olisi "poliittisesti korrekteja".

Tutkimuksen estäminen oli maan tapa Neuvostoliitossa. On ikävää, että oikeiden tulosten välttäminen on yleistä myös Suomessa, jossa totuus ei ole totuus, vaan se, minkä halutaan olevan totuus.

Olen kuitenkin varma siitä, että asiat tulevat vielä muuttumaan ja aito totuuden kunnioitus pääsee valtaan, kun kulttuurimarxilainen poliittisen korrektiuden käärme surmataan.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Värisokeuden unohtuminen ja sodan logiikka", joten pysykää kanavalla.

Hyviä kiteytyksiä Piholta! Pitääpä etsiä tätä eeposta ensin kirjastosta.

Mitä mieltä Suomessa saa olla ( osa 8 )

Referoin tässä osassa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa Timo Vihavaisen kirjoitusta "Värisokeuden unohtaminen ja sodan logiikka".

Vihavainen kuvaa kirjoituksessaan sitä ikävää kehitystä, että me "olemme menossa yhä syvemmälle taistelevaan ryhmäyhteiskuntaan, jossa jokaisen ensisijainen viiteryhmä on hänen syntyperänsä, uskontonsa, kielensä ja sukupuolisuuntauksensa". "Näyttää siltä, että kaikki vähemmistöt ajatellaan teoistaan enemmän tai vähemmän rajoitetusti vastuullisiksi."

Tästä säännöstä on vain yksi poikkeus eli valkoiset lihaa syövät heteromiehet, joita kaikki syyttävät kaikesta, vaikka "heidän asemansa on sikäli ylevä, että heitä lähtökohtaisesti pidetään vapaina ja teoistaan vastuullisina kansalaisina". Näillä yhteiskunnan tukipylväillä on vielä sekin taakka, että muiden mielestä vain he voivat syyllistyä viharikoksiin. Muuthan ajavat vain oikeuksiaan. Kun valkoinen mies toimii omien oikeuksiensa puolesta, se onkin vihapuhetta.

Näiden eri ryhmien rajat ovat tulossa yhä korkeammiksi, mistä "maniaksi yltynyt loukkaantumisepidemia on yksi osoitus".

"Käytännössä ryhmien oikeudet toteutuvat niiden saavuttamina ryhmäetuina", joihin pyritään millä keinolla tahansa, koska tarkoitus pyhittää keinot. Oikeusistuimissa ja tiedonvälityksessä ei totuudella ole paljoakaan käyttöä, joskin sitä tarvitaan hiukan siteeksi edes jonkinlaisen uskottavuuden luomiseksi.

Tämä menetelmä johtaa kyllä suohon. Vihavainen sanookin: "Valhe rämettää moraalin ja sitä mukaa käsityksen oikeuden arvosta. Jos lähdetään siitä, että on vain etuja eikä oikeutta, avataan samalla ovat barbarialle."

Vihavaisen loppulauseet ovat profeetalliset: "Valhe on yhä valhetta, vaikka se olisi nokkelaa ja palvelisi hyvää asiaa. Se, etteivät vallanpitäjät ja heidän hännystelijänsä mittaa asioita totuuden ja oikeuden mukaan, ei merkitse sitä, ettei heitä itseään tultaisi vielä niillä mitoilla mittaamaan."

Näin totisesti tapahtuu. Jokainen saa tekojensa mukaan.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa tiivistys Timo Hännikäisen kirjoituksesta "Traditionalismi ja vastavalistuksen perinne". Kannattaa pysyä kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 9)

Referoin tässä osassa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa kirjailija Timo Hännikäisen kirjoitusta "Traditionalismi ja vastavalistuksen perinne".

Hännikäinen aloittaa kirjoituksensa vertailemalla modernin ajan kolmea suurta aatetta, liberalismia, konservatismia ja sosialismia, jotka määriteltiin Ranskan vallankumouksessa, jonka aikaisessa parlamentissa sosialistit istuivat vasemmalla, konservatiivit oikealla ja liberaalit keskellä.

Tässä ajattelussa liberaalit määräävät poliittisen suunnan, jota konservatiivit yrittävät hidastaa ja sosialistit taasen arvostelevat liberalismia nopeuden ja perinpohjaisuuden puutteesta sekä erityisesti siitä, ettei liberalismi kyennyt toteuttamaan lupauksiaan tasa-arvoisuudesta.

Vasemmiston kritiikki liberalismia kohtaan on ollut tehokasta ja 1900-luvulla liberalismi vasemmistolaistui huomattavasti, koska monet ihmiset omaksuivat käsityksen, että tasa-arvo on hyvää aina ja kaikkialla. Hännikäinen huomauttaakin: "Monet liberaaleiksi itseään kutsuvat hyväksyvät nykyään sukupuolikiintiöitä ja muita tasa-arvoon pakottavia valtiollisia toimenpiteitä, joita heidän 1800-luvun edeltäjänsä olisivat kauhistuneet."

Tähän voisin lisätä, että nykyään tasa-arvohömpötys on levinnyt kaikkialle, myös oikeistoon ja kirkkoon. Tasa-arvosta on tullut kuin mantra tai pyhä lehmä, jota palvotaan kaikkialla, sielläkin missä ei pitäisi.

Seuraavaksi Hännikäinen käsittelee arvosuuntausta, joka haastaa koko liberaalin arvomaailman. Kyse ei ole kuitenkaan konservatiivisuudesta vaan traditionalismista, joka on dynaamista, ei paikalleen jämähtänyttä, konservatismia, aktiivista, uutta luovaa ja tulevaisuuteen katsovaa perinteiden kunnioittamista.

"Traditionalismin maailmankuvallinen pohja on monipuolinen sekavuuteen saakka: aatesuunnan kannattajista löytyy kristittyjä, uuspakanoita ja ateisteja, demokraatteja ja antidemokraatteja, vahvan valtion puolustajia ja valtiovallan kategorisia epäilijöitä, elitistejä ja populisteja."

Ryhmittymiä on sen tähden monenlaisia, kuten "Konservatiivinen vallankumous", "Europeismi", "Uusi oikeisto", "Identitaarinen liike" Ja "Distributismi".

Traditionalismin eri haarojen ajattelijoina mainitaan Joseph de Maistre, Julius Evola, Arthur Moeller van den Bruck, Oswald Spengler, Werner Sombart, Calr Schmitt, Hans Freyer, Edgar Julius Jung, Ernst Junger, Alain de Benoist, Hilaire Belloc ja G.K. Chesterton.

Suomessa traditionalistinen ajattelutapa on alkanut elää vasta viime vuosina pääkanavanaan syksyllä 2012 toimintansa aloittanut verkkolehti Sarastus (https://sarastuslehti.com/), jonka päätoimittaja Timo Hännikäinen on. Hännikäinen tiivistää: "Sarastuksen kirjavaa aatemaailmaa voi luonnehtia traditionalistiseksi, koska sen aatteelliset juuret ovat selvästi Ranskan vallankumouksen jälkeisen ajan oikeistolaisessa vasta-ajattelussa."

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Kohti ankkapuheen aikakautta". Pysykää siis kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 10)

Tänään on kirjoitussarjassani vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Timo Vihavaisen kirjoitus "Kohti ankkapuheen aikakautta".

Sanonta "ankkapuhe" viittaa virallisen propagandan suoltamiseen suustaan ilman aivojen apua, jolloin ihminen puhuu voimakkaan tunneperäisesti, mutta ajattelu puuttuu kokonaan.

Alussa Vihavainen viittaa George Orwellin klassikkokirjaan " Vuosi 1984", joka "kuvaa ideologista valtiota, jossa kansalaiset on kokonaan alistettu valtion valvontaan".

Mikä pahinta, "kontrolli ulottuu aina ajattelun tasolle saakka", jonka mukaisesti "on olemassa ajatusrikoksia, poliittisia rikoksia, joiden likvidoinnin hoitaa Rakkauden ministeriö". Kuulostaako tutulta?

Seuraavakin Orwellin teksti on oikeastaan aika hyytävää, koska se ei ole enää vain romaania, vaan meidän arkipäiväämme: "Ajatusrikoksen vastakohta on hyvinajattelu, johon ihmistä ohjaa myös tähän tarkoitukseen kehitetty uuspuhe", josta "on poistettu kaikki sellaiset sanat, joihin liittyy menneen maailman rasitteita".

Tosin oikea puhe ei välttämättä takaa vielä toivottua lopputulosta, jos ihminen reagoi ilmeillään väärin asioihin, jolloin hän tekee kasvorikoksen, mikä kavaltaa syyllisen, vaikka hän olisi hiljaa.

Suomessakin ollaan jo aika pitkällä uuspuheen kehittämisessä ja käytössä, kun tiettyjä sanoja ja käsitteitä poistetaan ja kielletään. Uuspuheeseen kuuluu myös sellaisten merkitysten laittaminen sanoihin, jotka eivät kuulu niihin sanoihin. Vihavainen mainitsee esimerkkinä sanan "maahanmuuttokriittinen", johon ylimielinen suvaitsevaisto laittaa sanaan kuulumattoman ankkapuhemerkityksen "rasisti", "fasisti" tai jopa "joukkomurhaamisen kannattaja" viimeisten sanojen viitatessa Oslon joukkomurhaajaan.

Vihavainen toteaakin: "Ihmiskunnan viisaus ei ole periytyvää. Nykyisellä nuorisolla ei useinkaan näytä olevan käsitystä siitä, miten lähellä tämä ajattelu on totalitarismin kovaa ydintä."

Suvaitsevaisto voi kokea tunteenomaista mielihyvää ja moraalista ylemmyyttä sanoutuessaan irti vihapuheesta, mutta on samalla menossa täyttä vauhtia kohti diktatuuria ja kontrolliyhteiskuntaa, joka johtaa lopulta koko maailman kattavan poliisivaltion valvontaan.

George Orwellin v. 1949 julkaistu profeetallinen kirja on jo pitkälle toteutunut ja loppu tullaan näkemään pian meidän silmiemme edessä.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Joonas Konstigin kirjoitus "Kulttuurisodan anatomia eli miten suvaitsevaisuus aiheuttaa suvaitsemattomuutta". Pysykää kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 11)

Selostan tässä osassa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa Joonas Konstigin kirjoitusta "Kulttuurisodan anatomia eli miten suvaitsevaisuus aiheuttaa suvaitsemattomuutta".

Alussa Konstig kirjoittaa kirjoittaa siitä, mikä on vallitseva eli suvaitsevaiston käsitys suvaitsemattomuudesta. "Suvaitsemattomat ihmiset elävät pimeiden harhaluulojen keskellä, ja heidät voidaan opettaa niistä pois antamalla näiden kohdata erilaisuutta. Erilaisuuden kohtaaminen todistaa ennakkoluulot vääriksi. Monimuotoisuudessa eläminen ja valistus kehittävät suvaitsematonta mieltä, ja näin heistä kasvaa kunnollisia, suvaitsevia ihmisiä."

Tämä käsitys on ns. kohtaamisteoria, joka on kaunis tarina, mutta kehäpäätelmä, joka rakentuu ruusuiselle ihmiskäsitykselle, joka "lähtee siitä, että ennakkoluulot ovat aina pahoja ja ihmiset hyviä".

Näinhän ei ole, koska arkikokemus osoittaa, että ihmisissä on paljon pahuutta ja että ennakkoluulot eivät ole aina pahoja, vaan valitettavasti totta.

Suvaitsemattomuuden tutkija Karen Stenner on todennut, että suvaitsemattomuutta ei voida koskaan poistaa ihmisistä kokonaan, mutta sitä voidaan vähentää, mutta aivan eri keinoilla kuin yleensä yritetään tehdä. Konstig tiivistää: "Erilaisuuden kasvattaminen ja korostaminen lisäävät suvaitsemattomuutta, päinvastainen vähentää sitä."

Ihmiset ovat erilaisia. Osa ihmisistä on autoritaarisia ryhmäihmisiä, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että he korostavat yhteyttä ja samanlaisuutta ja minimoivat ihmisten, uskomusten ja käyttäytymisen erilaisuutta, kun taas osa ihmisistä on libertaareja, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä erilaisuuden ihannoimista ja puolustamista.

Nämä kaksi näkökantaa ovat väistämättä sodassa keskenään. Kun erilaisuus ja varsinkin siihen liittyvät lieveilmiöt lisääntyvät, kokevat tuttua ja samankaltaisuutta korostavat henkilöt uhkaa esim. homotuksesta ja mokutuksesta. "Kun autoritaariset mielipiteet heräävät, havahtuvat myös libertaarit puolustamaan omia arvojaan."

Näin kulttuurisota lisää vain kierroksiaan. Konstig kutsuu ilmiötä autoritaariseksi dynamiikaksi, joka toimii seuraavasti: "Suvaitsevaisuuslipun heilutus aktivoi suvaitsemattomuutta, koska se muodostaa uhkan sille kansanosalle, joka haluaa pitää kansakuntaa kasassa ja yhtenäisenä ja samanlaisena." Tässä yhteydessä sana "suvaitsematon" on siis hyvä asia, koska kaikkea ei pidä suvaita, koska ne ovat pahoja asioita.

Kulttuurisota on vielä melko lievää, kun siinä taistellaan vain sanoilla, mutta monissa vähemmän kestävissä yhteiskunnissa vastakkainasettelu voi johtaa äkkiä sisällissotaan ja jopa kansanmurhiin.

Olisi sen tähden parempaa unohtaa koko monikulttuurisuus ja varsinkin sen ylistäminen ja hehkuttaminen. Olisi sen sijaan parempi, että suvaitsevaisto, etenkin punavihreät, osoittaisivat enemmän tukea tavallisille väestölle ja suomalaisen yhtenäisyyden symboleille, Suomen lipulle, arvoille ja kantasuomalaisille.

"Suomalaisten haukkuminen sen sijaan vähentää suvaitsevaisuutta. Eniten rasismia maassamme saattoi lisätä Umayya Abu-Hanna, joka punavihreänä maahanmuuttajana kävi täällä haukkumassa suomalaiset. Päinvastainen esimerkki voi olla Arman Alizad, joka on lisännyt suvaitsevaisuutta maahanmuuttajia kohtaan puolustamalla Suomea ja kannattamalla suomalaisia arvoja."

Kaikesta kulttuurisodasta huolimatta on totta, mitä Konstig kirjoittaa Suomesta: "Asioita ja uhkakuvia ei tulisi myöskään liioitella: Suomi on yhä poikkeuksellisen turvallinen maa."

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Jukka Aakulan kirjoitus "Luottamus, hyvän yhteiskunnan perusta", joten kannattaa pysyä kanavalla.

Yritetään pitää tätä ketjua ylhäällä.

Kiitos Joukolle, kun referoit näin keskeistä kirjaa ylös tänne. Toivon mukaan mahdollisimman moni lukee 'nostosi' kirjasta ja innostuu lukemaan näiden myötä koko opuksen.

Valtamedia ei tule tästä ääntä pitämään, keskeisenä tiedonvälityskanavana toimikoon siis Homma.

Suomessa saa olla vaikka mitä mieltä, kunhan ei sano sitä ääneen.
Demlan käsitys sananvapaudesta, mutta Demla onkin kansandemokraattisten lakimiesten yhdistys, eräänlainen pakkopaita.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 12)

Tässä osassa on vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva matemaatikko ja IT-asiantuntija Jukka Aakulan kirjoitus "Luottamus, hyvän yhteiskunnan perusta".

Jukka Aakula aloittaa kirjoituksensa pohtimalla koheesiota eli kykyä toimia yhteisten päämäärien hyväksi, joka oli Suomessa korkeimmillaan sodan aikana ilmeten talvisodan henkenä ja sodan jälkeen asevelisosialismina.

On jotenkin kuvaavaa, että äärivasemmisto ja kulttuuriradikaalit eivät pitäneet tällaisesta yhteistyöstä, jossa pyrittiin luokkaristiriitojen alentamiseen, koska heille oli tärkeää, että luokkien väliset vastakkaisuudet säilyvät, jotta vallankumous voitaisiin toteuttaa.

Mutta myös oikealla on horjuttu. Aakula toteaa: "Koheesion teema väistyi myös oikeistopuolueiden ohjelmista ja käytännön politiikasta, ja oikeistopuolueista tuli markkinaliberalistisia." Eli raha ratkaisee kaiken.

Aakula näkee kuitenkin merkkejä muutoksesta: "Nyt koheesion ja luottamuksen teemat ovat kuitenkin voimakkaasti palaamassa yhteiskuntatieteen ja käytännön politiikan keskiöön." Toisaalta Aakula lopettaa kirjoituksensa melko pessimistiseen arvioon todetessaan, että "uudistusten läpivienti esimerkiksi hallituksessa tuntuu takkuilevan tästä huolimatta hyvin voimakkaasti – yhteen hiileen puhaltaminen näyttää tällä hetkellä hyvin heikolta".

Aakula viittaa sosiologian professori Robert Putnamin ydinhavaintoon, että "tehokkaan yhteiskunnan selittäjänä toimii pitkälti yksi tekijä: kansalaisten välinen luottamus ja siihen liittyvä sosiaalinen pääoma".

Putnam tutki varsin paljon erityisesti Italian oloja ja sen kansalaisyhteiskunnan tehokkuutta. Tutkimuksen tilasi Italian valtio, joka halusi tietää, miksi Pohjois-Italian hallinto onnistui tuottamaan tietyllä rahasummalla sata terveyskeskusta, kun taas Etelä-Italian hallinto pystyi perustamaan samalla rahalla vain pari keskusta. Syyksi paljastui luottamus tai sen puute. Pohjois-Italian verkostoituneessa kansalaisyhteiskunnassa vallitsi luottamus ihmisten ja hallinnon välillä, kun taas Etelä-Italiaa leimasi epäluottamuksen kulttuuri, jossa "luottamus ja yhteistoiminta rajoittuivat ydinperheen sisään". Lisäksi eteläitalialaisten "suhde vallanpitäjiin on klientistinen: kansalainen tekee palveluksia yksittäisille poliitikoille tai mafialle ja saa palkaksi esimerkiksi työpaikan kunnan palveluksessa".

Aakula jatkaa: "Myös yritystoiminta on tehokkaampaa korkean luottamuksen yhteiskunnissa. Vaikka Etelä-Italiaan syntyi teollisuutta valtion aluetuella, yritykset kuihtuivat klientismiin ja epäluottamukseen". Lisäisin tähän vielä sen, että käsittääkseni suurin osa kaikenlaisista tukirahoista valui ja valuu edelleen mafiapomojen taskuun. On käsittämätöntä, että sivistysvaltio Italia ei saa mafiarikollisuutta kuriin. No, sama tilanne on valitettavasti totta kyllä monessa muussakin maassa.

Putnam on tutkinut myös amerikkalaisen yhteiskunnan sosiaalista pääomaa ja havaitsi siinä laskevan trendin 1950-luvulta alkaen. Toisaalta Putman on nähnyt 2000-luvulle tultaessa merkkejä kansalaisyhteiskunnan vahvistumisesta USA:ssa, mitä kuitenkin heikentää amerikkalaisen yhteiskunnan voimakas polarisoituminen ja kulttuurisota liberaalien ja konservatiivien välillä.

Putnam tutki myös luottamuksen ja etnisen monimuotoisuuden yhteyttä ja sai tulokseksi, että paikallisyhteisön monimuotoisuus alensi luottamusta kautta linjan sekä etnisten ryhmien välillä että ryhmien sisällä. Myös kunnan virkamiehiin ja poliitikoihin luotetaan vähemmän. Sen sijaan käy niin, että "etnisesti monimuotoisilla alueilla ihmiset alkavat kyyristellä ja kyhjöttää".

Tähän ei voi sanoa muuta kuin että oppikoulun ruotsin tunnilla oppimani sanonta "lika barn leka bäst" eli "samanlaiset lapset leikkivät parhaiten" pitää edelleen paikkansa. Liian erilaisten ihmisten väkisin yhteen sullominen ei onnistu, koska se ei lisää luottamusta vaan alentaa sitä.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio". Pysykää siis kanavalla.

Quote from: Jouko Piho on 05.11.2016, 17:09:15

Quote from: Joonas Konstig"Suomalaisten haukkuminen sen sijaan vähentää suvaitsevaisuutta. Eniten rasismia maassamme saattoi lisätä Umayya Abu-Hanna, joka punavihreänä maahanmuuttajana kävi täällä haukkumassa suomalaiset. Päinvastainen esimerkki voi olla Arman Alizad, joka on lisännyt suvaitsevaisuutta maahanmuuttajia kohtaan puolustamalla Suomea ja kannattamalla suomalaisia arvoja."

Arman Alizad oli tällainen vielä muutama vuosi sitten, mutta ei ole enää.

Quote from: Lalli IsoTalo

Quote from: Jouko Piho

Quote from: Joonas Konstig"Suomalaisten haukkuminen sen sijaan vähentää suvaitsevaisuutta. Eniten rasismia maassamme saattoi lisätä Umayya Abu-Hanna, joka punavihreänä maahanmuuttajana kävi täällä haukkumassa suomalaiset. Päinvastainen esimerkki voi olla Arman Alizad, joka on lisännyt suvaitsevaisuutta maahanmuuttajia kohtaan puolustamalla Suomea ja kannattamalla suomalaisia arvoja."

Arman Alizad oli tällainen vielä muutama vuosi sitten, mutta ei ole enää.

Niinpä, luultavasti se myötävaikutti suuresti mielipidemuutokseen, kun väläytettiin mahdollisuutta saada laajempaa julkisuutta ja rahakkaita työmahdollisuuksia tv:n parissa. Silloin tunnetusti mielipiteidenkin tulee Suomessa olla tietynlaisia. Suomessa saa olla vain yhtä mieltä asioista.

Quote from: Jouko Piho on 06.11.2016, 15:00:16
Aakula viittaa sosiologian professori Robert Putnamin ydinhavaintoon, että "tehokkaan yhteiskunnan selittäjänä toimii pitkälti yksi tekijä: kansalaisten välinen luottamus ja siihen liittyvä sosiaalinen pääoma".

Sosiaalinen pääoma on yksi haittamaahanmuuttokeskustelun tärkeinpiä käsitteitä, koska sen avulla voidaan suoralta kädeltä tyrmätä monikulttuurisuuden ihanne.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sosiaalinen_p%C3%A4%C3%A4oma

Quote from: Lalli IsoTalo

Quote from: Jouko Piho
Aakula viittaa sosiologian professori Robert Putnamin ydinhavaintoon, että "tehokkaan yhteiskunnan selittäjänä toimii pitkälti yksi tekijä: kansalaisten välinen luottamus ja siihen liittyvä sosiaalinen pääoma".

Sosiaalinen pääoma on yksi haittamaahanmuuttokeskustelun tärkeinpiä käsitteitä, koska sen avulla voidaan suoralta kädeltä tyrmätä monikulttuurisuuden ihanne.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sosiaalinen_p%C3%A4%C3%A4oma

Juuri näin; siksi siitä ei juuri koskaan kuule puhuttavan valtamediassa tai maahanmuuttomyönteisissä piireissä, se on totta ja se kumoaa tehokkaasti 'Unelman'.

Quote from: Jouko Piho on 06.11.2016, 15:00:16
Tähän ei voi sanoa muuta kuin että oppikoulun ruotsin tunnilla oppimani sanonta "lika barn leka bäst" eli "samanlaiset lapset leikkivät parhaiten" pitää edelleen paikkansa. Liian erilaisten ihmisten väkisin yhteen sullominen ei onnistu, koska se ei lisää luottamusta vaan alentaa sitä.

Quote from: http://www.urbandictionary.com/define.php?term=Birds%20of%20a%20feather%20flock%20togetherBirds of a feather flock together
Peeps with similar likes, appearance, or behavior hang together, as in a clique.

^ https://vaestotiede.wordpress.com/2016/01/22/heimoveljet-hakeutuvat-liki-toisiaan-helsingissa/

Pätee erityisesti uusheimoihin.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 13)

Referoin tässä osassa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa Timo Vihavaisen kirjoitusta "Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio".

Alussa Vihavainen selostaa 1900-luvun alkupuoliskolla vaikuttanutta C.E.M. Joadia, jonka mielestä kulttuurin rappion ydin on "kohteen hukkaamisessa". "Kaiken pahan alku ja juuri on ajatus, ettei objektiivista eli siis omista elämyksistämme riippumatonta totuutta olisi olemassa. Tämä koskee tietenkin myös hyvyyttä ja kauneutta, jotka yhtä lailla ovat nykyisyydessä sellaisinaan saavuttamattomia ideoita."

"Rappeutumaton yhteisö on Joadin mielestä tietoinen olevaisen spirituaalisesta puolesta, erityisesti siitä, miten se ilmenee arvoissa. Hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen liittyvät uskonto ja moraali, tiede ja oppineisuus ja samoin myös filosofia ja taide."

Sen sijaan rappeutuneessa yhteisössä "älymystö alkaa askarrella henkilökohtaisen kokemuksen parissa ja yrittää johtaa taiteen ja moraalin arvot siitä". Kuinka totta tämä onkaan. Ihmisestä on tullut kaiken mitta, kun Jumala ja tuonpuoleiset todellisuudet on hylätty.

Ei ole sen tähden ihme, että esim. taiteesta häviää ylevyyden kunnioitus ja taide alkaakin kiinnostua kaikesta toisarvoisesta, kiihottavasta ja epänormaalista, jossa rumasta tehdään kaunista ja taiteellista.

Myös sanataiteessa ja elokuvissa ilmiö näkyy hyvin, kun kuvauksen kohteina ovat kaikenlaiset perversiot, päihtymykset, lapsellisuudet ja idiotismit. Sama on radion puolella, jossa ohjelmatarjonta on pitkälti teini-ikäisten hölötystä rääkyvän tai jumputtavan musiikin välissä.

Voidaan sanoa tiivistäen, että "rappiokulttuuri keskittyy materiaaliseen, on tunteeton kauneudelle, tietämätön historiasta ja välinpitämätön uskonnosta". Vihavainen tykittää lisää: "Välitön tarpeidentyydytys syrjäyttää ponnistelun, halu voittaa tahdon ja lapsellinen pidäkkeettömyys korvaa itsekurin."

Rappio tarkoittaa putoamista korkeammalta idealistiselta tasolta matalammalle luonnon tasolle, toisinaan lähes eläinten vertaiseksi. Rappeutuneet eivät tietenkään pidä sanasta rappio, ja he ovatkin omasta mielestään oikean kulttuurin etunenässä.

Kirjoituksensa lopussa Vihavainen tuo esille vielä amerikkalaisen Richard Weaverin ajatuksia, joka on Joadin kanssa samaa mieltä siitä, että "universaalit arvot ovat kulttuurin edellytys, kun taas keskittyminen ajalliseen ja haihtuvaan on rappiota". Weaver jatkaa: "Kulttuuriin kuuluu tärkeänä osana myös pieteetti (kunnioitus perinteitä kohtaan) ja historian arvostaminen. Nykyisyyden palvonta, presentismi, on siten itsessään syvästi barbaarista. Egalitarismi (tasa-arvoisuuden vaatimus), sentimentalismi (tunteilevuus) ja hedonismi (nautinnonhalu) ovat ne "pehmeät" arvot, joita Hollywood-humpuuki levittää kaikkialle. Niiden lähteenä on järjen sijasta tunne."

Pehmeys on ollut muodikas arvo jo pitkään, mutta jos pinnallinen ja ylitunteellinen pehmeys on kaikkea hallitseva arvo, "se ei voi tuottaa muuta kuin rappiota ja alaspäin menoa".

Ei olekaan sattumaa, että 1960-luvulta lähtien "pehmeys" on kulkenut käsi kädessä toisen muotiarvon eli "tasa-arvon" kanssa.

Siksi myös Suomessa arvot ja moraali ovat menneet alaspäin kuin lehmän häntä. Odotan kuitenkin vastavaikutusta, paluuta siihen, mikä on aidosti totta, hyvää, kaunista ja pyhää.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Joonas Konstigin kirjoitus "Jonathan Haidt ja moraalin perustat". Pysykää kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 14)

Tänään on vuorossa tiivistelmä kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevasta Joonas Konstigin kirjoituksesta "Jonathan Haidt ja moraalin perustat".

Kirjoituksensa alussa Konstig viittaa vanhaan kiteytykseen: "Liberaalin mielestä konservatiivi on paha ihminen, mutta konservatiivin mielestä liberaali on hyvä ihminen, jolla on huonoja mielipiteitä." Kirjoituksensa loppulauseessa Konstig vielä tiivistää ajatuksen näin: "On nimittäin niin, että maailmankuva, jossa toisin ajattelevat nähdään manikealaisesti pahoina ihmisinä, ei ole erityisen edistynyt."

Sitten Konstig kertoo yhdysvaltalaisesta moraalipsykologi Jonathan Haidtista ja hänen kirjastaan "The Righteous Mind: Why Good People Are Divided by Politics and Religion", joka on Haidtin katsaus ihmisen moraaliseen ajatteluun.

"Haidt näkee tapamme tehdä moraalisia tuomioita vaistomaisena. Kun kohtaamme väitteen, joka asettaa meille moraalisen ongelman, reagoimme siihen intuitiivisesti hyvänä tai pahana. Vasta sitten analyyttinen järkemme käy töihin rationalisoidakseen tuntemuksemme."

"Haidtin kirjan pääsisältö on "moral foundationsa theory", teoria moraalin perustoista. Moraalin perustat ovat ihmismielen universaaleja moduuleja (itseisarvoja)", joita on kuusi: hoiva/haitta, reiluus/huijaus, vapaus/sorto, lojaalisuus/petturuus, auktoriteetti/kapina ja pyhyys/saasta.

On mielenkiintoista, että Haidtin mukaan "konservatiivista moraaliajattelua puhuttelevat kaikki nämä perustat, kun taas liberaalia moraaliajattelua puhuttelee usein vain kaksi. Esimerkkinä Haidt mainitsee, että "esimerkiksi pyhyyden moraalinen perusta on moderneilla liberaaleilla melko vähässä käytössä". Myöskään lojaalisuus ja auktoriteetti eivät suuremmin kiinnosta liberaaleja.

Sen sijaan "nykyliberaali ajattelu korostaa äärimmäisen vahvasti hoiva/haitta –perustaa: se näkee maailman täynnä vähemmistöjä, jotka ovat pelastamista kaipaavia uhreja riippumatta siitä, tietävätkö nämä itse olevansa uhreja".

Lopuksi Konstig toteaa, että Haidtin kirja "on avuksi kaikille, jotka haluavat ymmärtää progressiivisten ja perinteisten maailmankatsomusten eroja ja kummankin puolen argumentteja".

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Jukka Aakulan kirjoitus "Identiteetti, signalointi ja yhteiskunnan polarisaatio". Pysykää siis kanavalla.

Quote from: Jouko Piho on 07.11.2016, 17:04:58
Alussa Vihavainen selostaa 1900-luvun alkupuoliskolla vaikuttanutta C.E.M. Joadia, jonka mielestä kulttuurin rappion ydin on "kohteen hukkaamisessa". "Kaiken pahan alku ja juuri on ajatus, ettei objektiivista eli siis omista elämyksistämme riippumatonta totuutta olisi olemassa. Tämä koskee tietenkin myös hyvyyttä ja kauneutta, jotka yhtä lailla ovat nykyisyydessä sellaisinaan saavuttamattomia ideoita."

Tässä on osaksi ideaa, mutta mielestäni Joad menee myös osittain metsään tässä.

On totta, että hyvyys ja kauneus kulttuurissa alkoivat menettää valtavirrassa suosiotaan jo Joadin elinaikana. Ymmärtääkseni se johtui lähinnä rahamiesten rappiollisesta vaikutuksesta: he ostivat taiteilijoilta enimmäkseen rappiota, pahuutta ja rumuutta. Syytä voi vain arvailla.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että perusnormaalin ihmisen sisältä löytyisi enemmän arvostusta pahuutta ja rumuutta heijastavalle kulttuurille, kuin hyvyyttä ja kauneutta heijastavalle kulttuurille.

Omista objektiivista elämyksistämme riippuva totuus voi olla hyvä ja kaunis johtuen sisäämme rakennetusta kauneuden estetiikasta. Hyvä ja kaunis antaa esteettisemmän nautinnon - suuremman henkisen tyydytyksen - kuin paha ja ruma, eikö muka anna?

Hyvyyden ja kauneuden arvostamiseen ei välttämättä tarvita tietoisuutta olevaisen spirituaalisesta puolesta, vaikka siitä apua saattaa ollakin.

Spirituaalisuutta tai hengellisyyttä, tai uskomista johonkin yliluonnolliseen on kuitenkin monta erilaista lajia. Jos okkultismin saatanallisemmat suuntaukset lasketaan spirituaalisuudeksi, niin silloin sprituaalisuuden vaikutus kulttuuriin ei suinkaan ole yksiselitteinen. USAn presidentinvaaliketjussa esimerkiksi on nähty tätä viimeksi mainittua sorttia, joka on sitä pahaa ja rumaa, imho.

Myönnän siis, että omista elämyksistämme riippumaton  totuus on olemassa. Mutta esitän, että omista elämyksistämme riippuva totuus voi sekin olla hyvä ja kaunis, ja että se on jopa oletusarvo, jota rahamiesten rappion sponsorointi on päässyt vähän sotkemaan.

Quote from: Jouko Piho on 08.11.2016, 17:22:00
[Haidt:]"Kun kohtaamme väitteen, joka asettaa meille moraalisen ongelman, reagoimme siihen intuitiivisesti hyvänä tai pahana. Vasta sitten analyyttinen järkemme käy töihin rationalisoidakseen tuntemuksemme."

Oikeastaan kun kohtaamme minkä tahansa ongelman, reagoimme siihen intuitiivisesti. Vasta sitten analyyttinen järkemme käy töihin rationalisoidakseen tuntemuksemme.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 15)

Tänään referoin kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa Jukka Aakulan kirjoitusta "Identiteetti, signalointi ja yhteiskunnan polarisaatio".

Alussa Aakula tuo esille useita esimerkkejä, kuten ilmastonmuutos, monikulttuurisuus ja tasa-arvoinen avioliittolaki, yhteiskunnan polarisaatiosta eli mielipiteiden kärjistymisestä sekä USA:ssa että Suomessa. Asiat yksinkertaistetaan ja usein edellytetään, että tiettyyn ryhmään tai puolueeseen kuuluvalla henkilöllä on samat varmat käsitykset asioista kuin muillakin samaan porukkaan kuuluvilla ihmisillä.

Kun näin käy, niin silloin mielipiteestä tulee osa ihmisen identiteettiä ja mielipiteen toistamisesta tulee osa signalointia, jolla tarkoitetaan tiedon tai väitteen viestimistä.

Tässä tilanteessa on ongelmana ajautua ikuisuusväittelyihin vähemmän tärkeistä asioista, kuten Aakula huomauttaa: "Keskittyminen identiteettiä tukevien mielipiteiden ajamiseen kääntää yhteiskunnallisen keskustelun kokonaisedun kannalta toissijaisiin kysymyksiin."

Aakula kiinnittää myös huomiota myös siihen, että monesti puheet ja teot ovat ristiriidassa keskenään: "Suomessa monikultturismia propagoiva kansanedustaja muuttaa itse varakkaalle keskiluokkaiselle alueelle, jossa omat lapset eivät ole vaarassa joutua kohtaamaan monimuotoisuuden aiheuttamia ongelmia. Muuttamista perustellaan ehkä sillä emotionaalisesti hyväksyttävällä väitteellä, että haluan lapseni kouluun, jossa on saman sosiaalisen ja/tai etnisen taustan omaavia lapsia."

Seuraavaksi Aakula selostaa erilaisia signaaleja. On korkean statuksen signaaleja, rehellisiä ja kalliita signaaleja.

Uskontoon liittyvä esimerkki on mielenkiintoinen. Näin Aakula: "Uskontotieteessä on esitetty hypoteesi, että uskonnolliset rituaalit ovat kallis signaali ryhmään sitoutumisesta. Israelissa uskonnolliset kibbutsit, joissa jäseniltä edellytetään tuntien päivittäistä osallistumista uskonnollisiin rituaaleihin, ovat pärjänneet kilpailussa yksityisiä maataloustuottajia vastaan. Sekulaarit kibbutsit eivät sen sijaan ole pärjänneet, vaan ne on purettu."

Lopuksi Aakula kirjoittaa sosiaalisesta identiteetistä, jolla on oleellinen merkitys ihmisen omanarvontunteelle. "Ihminen vertaa omaa ryhmäänsä (sisäryhmää) muihin ryhmiin (ulkoryhmiin), ja sisäryhmä nähdään tavalla tai toisella parempana kuin ulkoryhmä." "Ihmisen ryhmäidentiteetti on tosiasia, joka ei kieltämällä poistu." "Koska ihmiset seurustelevat ja toimivat ensi sijassa oman (viite)ryhmänsä jäsenien kanssa, heidän on oleellista tietää mihin ryhmään toinen ihminen kuuluu."

Aakulan lopussa oleva johtopäätös on kiintoisa: "Nykyajan ihminen usein hymähtelee oudoille uskonnollisille signaaleille. Todellisuudessa myös hän itse signaloi ryhmään kuulumista aivan yhtä lailla kuin esimodernin ajan ihmiset, mutta hän ei vain ole siitä tietoinen. Nykyihminen signaloi sosiaalista identiteettiään ennen kaikkea julkituoduilla mielipiteillään. Koko yhteiskunnan kannalta olisi todennäköisesti edullisempaa, jos ihmiset signaloisivat ryhmään kuulumista oudolla pukeutumisella, rituaaleilla tai muille ihmisille käsittämättömillä kielillä. Kun identiteettiä signaloidaan yhteiskunnan kokonaisedun kannalta haitallisilla poliittisilla mielipiteillä, saatetaan ajautua todella suuriin ongelmiin."

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Perhe on paras, yhä". Kannattaa siis pysyä kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 16)

Tässä osassa on vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Timo Vihavaisen kirjoitus "Perhe on paras, yhä".

Vihavainen aloittaa viittaamalla feministeihin, jotka "ovat leimanneet ydinperheen vanhanaikaiseksi", koska se "haittaa yksilön itsetoteutusta ja uusintaa pikkuporvarillisia ja patriarkaalisia arvoja".

Tämä itsensä toteuttamisen ensisijaisuus on sitten johtanut siihen, että "yhä useampi ydinperhe myös purkautuu, kun puolisot etsivät omaa henkilökohtaista onneaan".

Vihavainen mainitsee esimerkkinä Amerikan, jossa yhteiskunnalliset ongelmat näyttävät kasaantuvan erityisesti alaluokkaan, jossa on paljon avioeroja, teiniraskauksia, kouluttamattomuutta, liikalihavuutta, huumeita ja rikollisuutta. "Näyttää siltä, että tämän ryhmän jäsenet pyrkivät muiden lailla maksimaalisesti nauttimaan elämästä, mutta tämä pyrkimys ei pysy heidän hallinnassaan, vaan he putoavat yhteiskunnallisen menestyksen ulkopuolelle."

Kaikkein alimmaksi ovat alkaneet pudota tietyt miesryhmät sekä suhteettoman suuri osa tietyn etnisen alkuperän omaavista henkilöistä. Perimmäistä syytä voisi etsiä vaikka geeneistä, mutta Vihavainenkaan ei sitä tee, koska se on hänen mukaansa "käytännössä kiellettyä".

Niinpä Vihavainen tuo esille yhden muun keskeisen tekijän menestymiselle tai menestymättömyydelle, ja se on perhe: "Ehjä ydinperhe on lapsen yhteiskunnallisen tulevaisuuden kannalta ylivoimainen etu." "Perheessä ei saada pelkästään tiedollisia valmiuksia, joita tarvitaan koulussa. Sieltä saadaan myös asenteet, hyveet ja sosiaaliset taidot, lyhyesti sanoen kasvatus." Perhe on, kuten amerikkalainen historioitsija Jerry Z. Muller asian ilmaisee, se "työpaja, jossa inhimillistä pääomaa valmistetaan".

Vihavaisen loppusanat ovat täyttä asiaa: "Pelkäänpä, että meillä on lupa epäillä, että sellainen yhteiskuntapolitiikka, joka tasa-arvon ja aikuisten itsetoteutuksen nimissä nostaa hedonismin (nautinnonhalun) kasvatuksen yläpuolelle ja saarnaa monimuotoisten perheiden autuutta, saattaa olla lasten kannalta tuhoisaa."

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Heidi Marttilan kirjoitus "Miksi en ole feministi". Pysykää siis kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 17)

Tänään on vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Heidi Marttilan kirjoitus "Miksi en ole feministi". Heidi Marttila on yhteiskuntatieteiden maisteri ja entinen diplomaatti, joka työskentelee nykyään johtavana asiantuntijana strategisen viestinnän parissa.

Marttila aloittaa kertomalla olleensa vuosien ajan feministi. Hän kuuli yliopistossa opiskellessaan luennoitsijan esittämiä lukuja, joiden mukaan naiset tekevät kaksi kolmasosaa kaikesta maailman työstä ja tuottavat puolet ruuasta, mutta saavat vain kymmenen prosenttia palkoista ja omistavat alle prosentin omaisuudesta.

Myöhemmin Marttila joutui toteamaan, että nämä luvut, joita monet toistavat, kuten presidentti Tarja Halonenkin, eivät perustu mihinkään tutkimukseen, joten niille ei ole tieteellisiä perusteita. Itse asiassa oikeita lukuja on mahdoton tietää.

Marttila mainitsee toisenkin esimerkin feministisen liikkeen epätarkoista ja virheellisistä väitteistä, joka kuuluu näin: "Joka kolmas suomalaisnainen joutuu miehen tekemän väkivallan kohteeksi elämänsä aikana." Kyse on kuitenkin myytistä. Marttila kertoo, että "kansallisten uhritutkimusten mukaan vuonna 2009 1,7 prosenttia 15-74 –vuotiaista naisista oli kokenut perheväkivaltaa". Siis 1,7 %, ei joka kolmas eli 33 %. Lisäksi saman tutkimuksen mukaan 0,7 % miehistä oli kokenut myös väkivaltaa naisten taholta. Marttila kysykin oikeutetusti, miksi faktoja vääristellään.

Seuraavaksi Marttila käsittelee feminismin määritelmiä eri sanakirjoissa. Käy ilmi, että sana ei ole mitenkään yksiselitteinen, vaan sisältää erilaisia tulkintoja.

Marttila tuo myös esille feminismin historiaa todeten, että liikkeellä on ollut kolme aaltoa. Ensimmäinen aalto oli 1800-luvulla, joka keskittyi poliittisten oikeuksien, kuten äänioikeuden, saamiseen myös naisille. Toinen aalto oli 1960-luvulla, joka liittyi seksuaalivallankumoukseen ja aborttiin. Kolmas aalto syntyi 1990-luvulla, ja se on parhaillaan menossa. Sille on ominaista sukupuoliroolien ja moraalikäsitysten murtaminen sekä keskittyminen ei-valkoihoisten naisten kokemiin ongelmiin.

Nykyinen feminismi ajaa myös entistä laajempaa positiivista syrjintää eli naisten tietoista suosimista, koska lähtökohtana pidetään sitä, että nainen on aina uhri ja mies on aina sortaja. Tällöin ei tyydytä siihen, että naisilla olisi samat mahdollisuudet kuin miehillä, vaan myös lopputuloksen täytyy miellyttää feministejä, kuten esim. että pörssiyhtiöiden hallituksissa pitäisi olla yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. Nykyinen tilanne, että Suomessa pörssiyhtiöiden hallituksissa on noin 25-30 prosenttia naisia, on feministeille vakava ongelma, vaikka naisten osuus on jo maailman huippua ja nousee koko ajan.

Äärimmäisimpien nykyfeministien, kuten Tiina Rosenbergin, mukaan kyseessä on sukupuolten välinen sota, joka naisten pitää voittaa. Tämä on ristiriitainen ajatus, kun sitä vertaa feminismissä olevaan ideaan sukupuolten tasa-arvosta. Rosenbergin aatesiskojen ideologia onkin naisten ylivallan saarnaamista, mikä johtaa heti siihen, että tulee tarve miesten vapautusliikkeelle.

Radikaalin feminismin "minimivaatimuksena on äärivasemmistolainen ja ääriliberaali maailmankuva, jossa kaikki paha johdetaan kapitalismista, miehistä, heteronormatiivisesta ja ahdistavasta perhemallista ja tietenkin länsimaista noin yleensä". Ei ole siten ihme, että monet feministit ovat lesboja, kuten esim. mainittu Tiina Rosenberg.

Osa feministeistä arvosteleekin tällaista uhri-feminismiä, kuten amerikkalainen filosofi ja itseään "tasa-arvofeministiksi" kutsuva Christina Hoff Sommers, jonka mukaan "gender-feministien harrastama miesviha ja faktojen vääristely vie pohjan kaikelta siltä hyvältä, minkä eteen tasa-arvofeministit ovat aikanaan tehneet töitä". "Näkemällä naiset pelkästään viattomina uhreina ja sorrettuina ressukoina syyllistytään paitsi täysin aiheettomaan miesten demonisointiin, myös aliarvioidaan naisten keskinäistä erilaisuutta ja kykyä ja halua tehdä omia valintoja ja olla oman onnensa seppiä."

Marttila kirjoittakin, että "itse koen, että todellinen tasa-arvo on nimenomaan aitoa valinnanvapautta". Marttilan seuraava huomautus on osuva: "Tasa-arvon ja naisen arvon kannalta on yhdentekevää, hakeutuuko nainen pörssiyhtiön johtoon vai silittääkö hän miehensä paitoja, niin kauan kuin se on hänen oma vapaa valintansa."

Marttila lopettaa kirjoituksensa terveen järjen ylistykseen: "Sukupuoli on iso osa ihmisen identiteettiä. Sen kieltäminen voi aiheuttaa suurta vahinkoa yksilöllisen persoonallisuuden kehittymiselle. Näkemällä sukupuolen käsitteen haitallisena tai pitämällä sukupuolia jopa toistensa vihollisina kiellämme ison osan identiteetistämme. Sukupuolet hautaamalla häviää myös näiden välinen jännite – ja sitä myötä aikamoinen elämän suola."

Voisin itse todeta lopuksi, että äärifeminismi on yksi muoto länsimaita mädättävää kulttuurimarxismia (Marx oli saatananpalvoja ja vihasi Jumalaa) sekä Jumalan luomissuunnitelmaa vastustavaa kapinointia, joka saa inspiraationsa Luciferista, joka itse teki aikoinaan kapinan Jumalaa vastaan. Kyseessä on siis hengen maailmoissa käytävä sota Jumalan lakia ja järjestystä vastaan. Äärifeministit ovat väärän hengen vallassa.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Hyve ennen ja nyt". Kannattaa siis pysyä kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 18)

Tänään on vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Timo Vihavaisen kirjoitus "Hyve ennen ja nyt".

Vihavainen kirjoittaa hyveen rappeutumisesta varsinkin 1960-luvulta lähtien, jolloin Suomessakin siirryttiin agraarisesta ja uskonnollisesti sävyttyneestä kulttuurista urbaaniin ja sekulaariin kulttuuriin. Tämä kulttuurivallankumous merkitsi samalla hyveen merkityksen jyrkkää muuttumista.

Mutta aikaisemmin oli toisin. Esim. antiikin aikana hyve oli erittäin keskeinen ihmisyyden mitta. Alun perin sana tarkoitti miehuutta, mutta myös naisille oli olemassa heille tyypillisiä hyveen muotoja.

"Antiikin klassiset neljä hyvettä olivat viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus. Niiden saavuttaminen oli elämän tarkoitus ja oikeutti kaikkien arvostukseen." Kuinka toisenlaista onkaan tuollainen ajattelu kuin nykyihanteet, joiden mukaan elämässä tavoitellaan eniten rahaa ja nautintoa.

"Kristilliset hyveet usko, toivo ja rakkaus ovat luonteeltaan selvästi erilaisia kuin klassiset hyveet, joiden saavuttamisessa harjoituksella ja kasvatuksella oli merkittävä roolinsa." Kristillisissä hyveissä on myös yliannostuksen vaara, kuten fanaattinen usko, perusteeton toivo ja intohimoinen rakkaus, mutta oikein käsitettyinä "ne voivat olla inhimillisyyden avaimia silloin kun epätoivo ja masennus, ihmisyyden vihollisista kavalimmat, ovat uhkaamassa".

Kun hyveestä irtisanoudutaan, tulee tilalle muita arvoja, kuten hedonismi (nautinnonhalu), komsumerismi (kuluttaminen) ja utilitarismi (hyötymoraali). Viime mainittua ovat levittäneet varsinkin John Stuart Mill ja Bertrand Russell, jonka keskeisiä ajatuksia olivat seksuaalisuuden vapautus, ateismi, luopuminen rankaisuperiaatteesta, pasifismi ja nationalismin kritiikki.

Hyveiden rappio on leimallista ensisijaisesti länsimaille. Merkittävä osa maailman ihmisistä ajattelee toisin, mikä voi aiheuttaa kulttuurisia konflikteja. Vihavainen lopettaakin kirjoituksensa toteamukseen: "Moraalikeskeisistä kulttuureista tulevilla on taipumus halveksia de-moralisoitunutta sivilisaatiota ja sen elämäntapaa, jossa nähdään eläimellisiä piirteitä."

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Marko Hamilon kirjoitus "Miksi homosaatio ärsyttää – vanha homorummuttaja muistelee". Pysykää kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 19)

Tänään referoin kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa Marko Hamilon kirjoitusta "Miksi homosaatio ärsyttää – vanha homorummuttaja muistelee".

Hamilo aloittaa tunnustuksella: "Helsingin Sanomien ja Yleisradion jokapäiväinen homosaatio ärsyttää minua. Näkökulmani on kuitenkin hieman toisenlainen kuin esimerkiksi niillä kristityillä, joiden asenne itse homoseksuaalisuuteenkin on kielteinen. Olen nimittäin itsekin entinen homorummuttaja."

Marko Hamilo oli tosiaan homouden puolustaja opiskellessaan Helsingin yliopistossa 1980-luvun lopulla. Hänet valittiin psykologian opiskelijoiden ainejärjestö Kompleksi ry:n puheenjohtajaksi, joka järjesti siihen aikaan radikaaleja keskustelutilaisuuksia homoudesta. Hamilo oli myös vaikuttamassa siihen, että Kompleksi ry liitettiin Setan kannatusjäseneksi.

Homous valikoitui yhteiskunnalliseksi teemaksi sen takia, että Suomessa ei ollut 1960-luvun myllerrysten jälkeen enää jäljellä juurikaan asioita, joiden puolesta pitäisi taistella. Kaikki kotiin, uskontoon ja isänmaahan liittyvät tabut oli jo rikottu.

Kun uusi sukupolvi alkoi sitten rummuttaa homouden puolesta, he tunsivat olevansa parempia ihmisiä eli heissä oli omasta mielestään moraalisäteilyä. Minun, konservatiivikristityn mielestä, he eivät olleet parempia ihmisiä ja se mikä heistä säteili, oli ja on synnin ja kapinan löyhkää.

1990-luvulle tultaessa Hamilo alkoi törmätä ilmiöihin, jotka tekivät hänet vaivautuneeksi. Hamilo oli ja on edelleen sitä mieltä, että homous on sinällään OK (missä minä olen siis eri kannoilla), mutta erinäiset homosaatioon liittyvät asiat alkoivat ärsyttää häntä.

Ensimmäinen asia oli poliittinen korrektius. Hamilo halusi olla aidosti liberaali, mutta poliittisen korrektiuden väkinäisessä ilmastossa se ei ollutkaan enää helppoa.

Toinen asia oli tieteen autonomian ongelma, kun tiedeyhteisöä yritettiin painostaa muuttamaan käsityksiään homoudesta tieteenulkoisin perustein.

Kolmas ärsyttävä piirre oli termin homofobia käyttöönotto. Hamilo huomauttaakin, että "ei ole tietenkään mitään näyttöä siitä, että kielteiset asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan olisivat seurausta mistään irrationaalisesta pelosta". Vahvistan tämän. Minä vastustan homoutta, koska se on synti, mutta minä en pelkää homoutta enkä homoa, joten minua on aivan väärin sanoa homofobiseksi.

Neljäs vaikea asia oli sateenkaariliikkeen vaatimus sukupuolineutraalista avioliitosta. Hamilo kertoo, että hän alkoi ensin puolustaa lakiuudistuksen vastustajien periaatteellista oikeutta tuoda oma kantansa esiin ilman asiatonta leimaamista. Lopuksi Hamilo päätyi vastustamaan myös itse lakialoitetta. Hamilo on myös sitä mieltä, että nk. "tasa-arvoinen avioliitto" ei ole ihmisoikeus, vaikka arvoliberaali media niin toistuvasti väittää.

Hamilo jatkaa ajatusta sanomalla, että koko termin "ihmisoikeus" merkitys on hämärtymässä, kun mitä tahansa agendaa on mahdollista ajaa esittämällä se ihmisoikeuskysymyksenä, eli samalla argumentilla voidaan puolustella myös moniavioisuutta, pedofiliaa ja eläinten kanssa avioitumista. Tämä ei ole ns. kaltevan pinnan argumentti, vaan todellinen vaara. Sanoisinkin, että sanaa ihmisoikeus käytetään paljon väärin, kun kyse on vain siitä, että jotkut ihmiset haluavat oikeuden ja vapauden harjoittaa paheita ja tehdä syntiä.

Hamilo tuo esille myös sen vaaran, että homojen oikeuksien puolustajat eivät osaa pysähtyä, vaan jatkavat aina vain pitemmälle, jopa niin pitkälle, että se alkaa loukata toisten ihmisten oikeuksia: "Esimerkiksi niissä Yhdysvaltojen osavaltioissa, joissa homoavioliitot on hyväksytty, on jo nähty syrjintää niitä kohtaan, jotka pitävät avioliittoa edelleen miehen ja naisen välisenä."

Marko Hamilon loppupäätelmä on: "Vahvaa avioliittoinstituutiota voi pitää siis paitsi konservatiivien, myös vasemmistolaisten (tasa-arvo) kannalta tavoiteltavana asiana ja osana yhteiskunnallista edistystä."

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Rappeutunut nainen". Pysykää siis kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 20)

Tänään on vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Timo Vihavaisen kirjoitus "Rappeutunut nainen".

Vihavaisen kirjoituksen pääteemana on niiden kykyjen ja mahdollisuuksien täysimittainen käyttäminen ja kehittäminen, mitkä luonto on antanut. "Ihmisen kutsumuksena on tulla siksi, mitä hän on, myös sukupuolensa erityiset lahjat huomioiden."

Naisilla on miehiä paremmat lahjat tuoda esille hyvyyttä ja kauneutta sekä tunteen jaloutta ja viisautta. Mutta jos nainen pettää kutsumuksensa ja ryhtyy akaksi, hän ei voi enää toimia muiden ihmisten hyväksi.

Tämän sanottuaan Vihavainen kirjoittaa aika paljon akkamaisuudesta, mikä ei liity ikään (nuoretkin voivat olla akkoja) eikä sukupuoleen (miehetkin voivat olla akkamaisia), vaan henkiseen tilaan, "jossa innoituksen puute yhdistyy kauneuden tajun puutteeseen ja laumasieluisuuteen". "Koko kulttuurimme on yhä vankemmin akkamaistumassa", toteaa Vihavainen.

Näin Vihavainen tykittää: "Akkamaisuus on tylsää ja nalkuttavaa keskinkertaisuutta, jolla ei ole kuulemisen arvoisia ajatuksia, ei aitoja tunteita eikä kauneutta. Akkamaistuva yhteiskunta on tylsyydessään ja rumuudessaan masentava paikka, jossa eletään tyhmimpien ehdoilla ja kalastellaan heidän suosiotaan."

Sitten Vihavainen käsittelee muotihuijareiden luomia vääristyneitä kauneusihanteita, kuten nälkiintyneitä tikku-akkojen hahmoja, jotka ovat yksi kulttuurimme suurista skandaaleista.

Vihavainen kysyy sitten: "Lieneekö kulttuurin akkamaistuminen peruuntumaton prosessi?" Ja vastaa: "Ehkä sentään ei. Toivoa antaa itse luonto, joka palaa aina takaisin." Uskon samoin. Valtava vastavaikutus on menossa kaikkialla maailmassa ja se on tulossa myös Suomeen. Akat molemmista sukupuolista kyllä vihaavat aitoa ja luonnonvoimaista naisellisuutta, mutta he eivät voi estää mahtavaa muutosta, joka tulee vääjäämättä.

Lopussa Vihavainen viittaa intellektuelleihin, jotka ovat monesti käsittämättömän alttiita rappeutumiselle. Esimerkkinä Vihavainen mainitsee taistolaisajan sokaistuneet älyköt, jotka olivat täynnä ehdotonta varmuutta ajamansa asian merkityksestä ja pursuivat itseihailua omasta ylemmyydestään. Mutta kun Neuvostoliitto hajosi, romahti myös stalinistien maailma. Vihavainen uskoo, että myös feminismi tulee tiensä päähän, ja me pääsemme eroon falskeista valitusvirsistä. Uskon samoin.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Hännikäisen kirjoitus "Seksuaalisen vallankumouksen jälkeen". Pysykää kanavalla.

QuoteNäin Vihavainen tykittää: "Akkamaisuus on tylsää ja nalkuttavaa keskinkertaisuutta, jolla ei ole kuulemisen arvoisia ajatuksia, ei aitoja tunteita eikä kauneutta. Akkamaistuva yhteiskunta on tylsyydessään ja rumuudessaan masentava paikka, jossa eletään tyhmimpien ehdoilla ja kalastellaan heidän suosiotaan."

Tuollaiseksihan maailma on mennyt - tai ollut sitä jo pidempään, ellei peräti aina - mutta onko "akkamaisuus" oikea sana kuvaamaan ilmiötä, onkin sitten jo monimutkaisempi juttu.

QuoteWiki: "Akka-nimitystä on toisinaan käytetty Ukko ylijumalan naisesta, ja hänet on joskus tulkittu hedelmällisyyden jumalattareksi. Akka saattaa olla luonnon naisellinen puoli, maaemonen, jonka Ukko hedelmöittää, ja jonka sade saa viheriöimään."

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 21)

Tänään on vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Timo Hännikäisen kirjoitus "Seksuaalisen vallankumouksen jälkeen".

Hännikäinen aloittaa kirjoituksensa viittaamalla 1960-luvun seksuaaliseen vapautumiseen, jota pidetään sankaritarinana siitä, miten kulttuuriradikaalit ja ehkäisypillerit vapauttivat länsimaisen ihmisen epäterveestä häveliäisyydestä, tekopyhyydestä ja syyllisyydestä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole samaa mieltä, mutta jos tämän kertomuksen sankarillisuuden kyseenalaistaa, saa helposti ahdasmielisen, ennakkoluuloisen ja seksuaalisesti estyneen moralistin leiman.

Kysymyksiä on kuitenkin esitettävä. Hännikäinen kysyykin: "Kuinka tyytyväinen nykyajan seksuaalisesti vapautunut ihminen todellisuudessa elämäänsä on?" Tällaisia asioita on hankala mitata, mutta se ainakin tiedetään, että avioerot, aviottomien lasten määrä ja perheväkivalta ovat lisääntyneet jyrkästi 1960-luvun jälkeen. Hännikäinen toteaakin: "Näyttää siltä, että sukupuolten väliset suhteet eivät ole niin harmoniset kuin seksuaalisen vapautumisen äänitorvet antavat ymmärtää."

Seksuaalisen vapauden aiheuttama kaaos on yleistä kaikissa läntisissä teollisuusmaissa. Brittiläinen lääkäri ja kirjailija Theodore Dalrymple on kuvannut kirjoissaan näkemäänsä ahdinkoa, kun teinit tulevat raskaiksi satunnaisten yökerhotapaamisten jälkeen ja aviottomiin lapsiin kohdistuu väkivaltaa, jota biologisen isän häivyttyä kuvioihin astuneet isäpuolet ja poikaystävät harjoittavat.

Hännikäinen tiivistää terävästi: "Kaikentyyppistä siveettömyyttä ja vastuuttomuutta on tietenkin esiintynyt aina, eivätkä surkeat perheolot ole pelkästään oman aikamme ilmiö. Mutta niin sanotun seksuaalisen vallankumouksen jälkeinen aika on ensimmäinen, joka on tieten tahtoen riisunut sukupuolisuhteista moraalisen harkinnan, sosiaaliset rajoitteet ja käytöstavat." Ennen ajateltiin edes jonkinlaista vastuunottoa, nykyään pidetään tärkeimpänä vain omaa seksuaalista nautintoa ja eroottista hauskanpitoa.

Seuraavaksi Hännikäinen huomauttaa, että tavalliset ihmiset eivät aloittaneet seksuaalista vallankumousta, vaan sen alullepanijoina oli joukko utopistisia älyköitä, kuten antropologi Margaret Mead ja lääkäri ja anarkisti Alex Comfort. Heidän ja monien muiden kirjoitukset saivat sitten vastakaikua Toisen maailmansodan jälkeisten sukupolvien keskuudessa.

Sitten Hännikäinen toteaa, että seksuaalisen vapauden valheellisuuden esiin tuominen ei tarkoita seksuaalikielteisyyttä eikä syyllistämistä. Kyse on aiheellisesta kritiikistä seksuaaliradikaalien lapsellisuutta ja vastuuttomuutta kohtaan, mikä johtaa karkeaan ja armottomaan yhteiskuntaan, jossa eroottisesta puoleensavetävyydestä tulee kovinta sosiaalista valuuttaa, mitä sitten yritetään pitää vimmatusti yllä kosmetiikan ja kauneusleikkausten avulla, kun kaikki haluavat epätoivoisesti pysyä seksikkäinä.

Hännikäinen kirjoittakin haluttavuuden tyranniasta, joka "pakottaa ihmiset jatkuvaan kilpavarusteluun parinmuodostusmarkkinoilla, joita mikään uskonnollinen tai sosiaalinen käsitys säädyllisyydestä ei enää rajoita".

Monet ihmiset ovat kuitenkin huomanneet, että seksuaalinen vapaus ei tuonutkaan onnellisuutta, vaan he kokevat rajuja pettymyksiä ja seksuaalinen kiihkokin laimenee ajan kanssa vääjäämättä.

Hännikäinen ehdottaakin, että on parempi pyrkiä kestävään kumppanuuteen ja hyväksyä tietyt rajoitukset, kuten aviouskollisuus ja sukupuolielämän yksityisyys, sukupuolista kanssakäymistä syventävinä tekijöinä. On nimittäin niin, että tutkimusten mukaan "häveliäisyyden katoaminen ei välttämättä johda tyydyttävämpään seksielämään, vaan tulos voi olla päinvastainen".

Kaiken vapauden jälkeenkin ihmisten tyytymättömyys seksielämään on lisääntynyt. Miksi näin on? Hännikäinen pohtii: "Mitään aukotonta patenttiselitystä seksin vähenemiselle ei löydy. On kuitenkin vaikea välttyä päätelmältä, että koko ajan liberalisoituva kulttuuri on vienyt erotiikasta sen salaperäisyyden, joka on ylläpitänyt seksuaalisuuden voimaa ja latausta."

Todennäköisesti asia on näin. Lisäisin itse vielä lopuksi sen seikan, että liha himoa tyydyttävä huoraava ja vastuuton seksihurjastelu on syntiä, joten sillä ei ole Jumalan siunausta.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Joonas Konstigin kirjoitus "Seksivinkkejä neitsyiltä eli vapaa-ajattelun harhat". Pysykää siis kanavalla.

Yksi kirjoittajista Marko Hamilo on juuri  on juuri Alfa TVn Dosentti ohjelmassa.

On ollut hauska keskustelu ja ihan täyttä asiaa. Kannattaa katsoa uusinnat jos jäi näkemättä.

"21:00 - Dosentti - Miten puna-vihreä kupla poksahtaa? Entä voiko Suomessa enää puhua politiikkaa joutumatta raastupaan? Onko suvaitsevaiston aika jo ohitse ja alkaako uuden konservatismin aika? Dosentin vieraana on tiedetoimittaja ja tietokirjailija Marko Hamilo"

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 22)

Tänään on referointivuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Joonas Konstigin kirjoitus "Seksivinkkejä neitsyiltä eli vapaa-ajattelun harhat".

Konstig aloittaa terävällä huomiolla, että vanhemmat, jotka eivät halua antaa lapsilleen uskonnollista kasvatusta ajatellen, että lapsi voi sitten aikuisena valita itselleen uskonnon, eivät ole sen suvaitsevaisempia kuin uskonnollisen kasvatuksen antajatkaan, koska myös uskonnoton maailmankatsomus on yhtä lailla maailmankatsomus, jonka mukaan ei ole muita oikeita maailmankatsomuksia kuin materialistinen näkemys, jossa ei ole sijaa pyhyyden ja jonkin itseään suuremman kokemuksille.

Seuraavaksi Konstig kiinnittää huomiota siihen, että ateismin kritiikki kohdistuu Suomessa kaikkein eniten evankelis-luterilaiseen kirkkoon, vaikka se on ateisminkin näkökulmasta yksi harmittomimpia ja pehmeimpiä maailmassa, mikä johtaa siihen, että uskonnoton voi etsintävaiheessaan hakeutua pikemminkin idän uskontojen pariin tai jos löytää kristinuskon, niin ennemminkin katolisen tai ortodoksikirkon huomaan. Nykysuomalainen voi hakea jotain aineellista suurempaa myös joogasta, reikistä tai musiikista.

Sitten Konstig kirjoittaa, että ateismi on edistysuskoa, jossa kaikki on nyt paremmin kuin ennen ja tulevaisuudessa on vielä paremmin. Niinpä kaikki vanhat tavat ja käytännöt pitää hylätä. "Uskonto puolestaan on edistysuskoisten päävihollinen, koska se on pysyvyydessään, nöyryydessään ja käsityksessään ihmisestä pysyvästi epätäydellisenä olentona maallisten utopioiden luontainen vastapooli." Ateismi johtaa siis haihattelevan epärealistiseen ylpeyteen ja ylimielisyyteen omasta erinomaisuudesta verrattuna ennen eläneisiin ihmisiin.

Meidän aikamme ateismi sai alkunsa valistuksen aikaan, mikä on sikäli paradoksaalista, että suurin osa valituksen suurmiehistä oli kuitenkin kristittyjä, kuten Descartes, Galilei, Newton ja Locke.

"Koko valistuksen idean edistyksestä voi nähdä rakentuneen teologiselle käsitykselle kaitselmuksesta, jumalallisesta johdatuksesta. Tämän optimistisen käsityksen mukaan Jumalan näkymätön käsi ohjaa ihmiskuntaa hitaasti ja varmasti kohti parempaa."

Eli jos ei ole kaitselmusta, edistystä ei ohjaa mikään. Sen sijaan käy niin, että materialistinen edistysusko tuhoaa edistyksen mahdollisuuden.

Konstig jatkaa kirjoittamalla kristinuskosta länsimaisen moraalin ja ihmisoikeuksien perustana. Suomenkin yhteiskunta on rakennettu protestanttisella etiikalla, jossa jokainen hoitaa oman työnsä ja noudattaa sääntöjä. Konstig toteaakin, että jos ihmisoikeuksilta viedään niiden kristillinen pohja, ihmisarvo laskee.

Seuraavaksi Konstig kuvaa ateististen yhteiskuntakokeilujen tuhoja ja epäonnistumisia viitaten mm. kommunismin aiheuttamiin kymmeniin miljooniin kuolonuhreihin. Jostain syystä taistelevien ateistien on mahdotonta hyväksyä, että kommunismi oli ateistinen ideologia, vaikka sitähän se juuri oli, kun laulettiinkin, että ei ole muuta jumalaa kuin kansa kaikkivaltias.

Konstig lainaa myös Alexander Solzhenitsyniä, joka kirjoitti v. 1983: "Lapsena, yli puoli vuosisataa sitten, muistan kuulleeni vanhuksilta seuraavan selityksen niille katastrofeille, jotka Venäjä kävi läpi: "Ihmiset ovat unohtaneet Jumalan, siksi tämä kaikki tapahtui."

Ateistit taas ajattelevat itsepäisesti, että uskonto on pahasta eivätkä he voi millään ymmärtää, että uskonto voisi tehdä hyvää sekä uskovalle että yhteiskunnalle. Konstig sanookin terävästi, että "vapaa-ajattelu on sitä, että laittaa sormet korviinsa ja lällättää".

Edes tiede ei ole oikein ymmärrettynä uskon vastainen. "Järki ja tiede esimerkiksi eivät ole kristinuskon vihollisia kuten uusateistinen propaganda väittää, pikemminkin päinvastoin." "Järki on kristinuskossa erityisen tärkeä, onhan se jumalallista."

Seuraava Konstigin huomio on myös tärkeä: "Ateistit tähtäävät järjestään harhaan kohdistaessaan kritiikkinsä uskontojen väittämiin ja opinkappaleisiin. Uskontojen ydin ei ole väitelauseissa ja uskomuksissa (beliefs), vaan itse uskossa (faith)."

Lopussa Konstig selittää kirjoituksensa otsikon erikoista sanontaa "seksivinkkejä neitsyiltä". Hän viittaa sanaparilla siihen, että koskaan uskossa olemattoman ateistin puheet uskonnosta ovat kuin kuuntelisi seksivinkkejä kokemattomalta neitsyeltä. Näinhän se on. Olen itse sanonut, että uskomattomilla ei ole mitään pätevyyttä sanoa yhtään mitään uskonasioista, koska heillä ei ole asioista mitään omakohtaista kokemusta. Sen sijaan he ovat uskonasioiden suhteen ulkopuolisia outsidereitä eli täysin pihalla.

Loppujen lopuksi päädytäänkin aikamoiseen paradoksiin, jonka mukaan ateistinen vapaa-ajattelija ei pysty ajattelemaan vapaasti, vaikka hän niin luulee, koska hän on rakentanut materialismista seinät rajoikseen.

Moni ateisti ei olekaan valinnut maailmankuvaansa vapaasti ja itsenäisesti, vaan hän on ajautunut ateismiin uskonnon ja kulttuuriperinteemme aseman heikentymisen takia ja muiden ihmisten esimerkkiä seuraten kuvitellen, että ateistit olisivat muka muita ihmisiä älykkäämpiä. Raamattu sanoo suoraan tällaisesta kuvittelusta, että "hullu sanoo sydämessään, että ei ole Jumalaa".

Kaikki kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevat kirjoitukset ovat loistavia, mutta tämä Joonas Konstigin essee ateismin kapea-alaisesta järjettömyydestä on yksi parhaista. Se kannattaa ehdottomasti lukea kokonaisuudessaan.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Pyhä ja arvokas". Pysykää siksi kanavalla.

Miten puna-vihreä kupla poksahtaa? Entä voiko Suomessa enää puhua politiikkaa joutumatta raastupaan? Onko suvaitsevaiston aika jo ohitse ja alkaako uuden konservatismin aika? Dosentin vieraana on tiedetoimittaja ja tietokirjailija Marko Hamilo.
Alfatv lauantaina 19.11.2016 klo 21:00-21:45

Kannattaa katsoa! Hamilo heittää todella laadukasta settiä puna-vihreästä kuplasta.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 23)

Tänään referoin kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" olevaa Timo Vihavaisen kirjoitusta "Pyhä ja arvokas".

Vihavainen aloittaa viittaamalla pyhän ehdottomuuteen: "Jos jotakin asiaa pidetään pyhänä, se on sitä riippumatta siitä, tuottaako se mielihyvää pyhyyden kunnioittajalle."

Vihavainen toteaa, että myös arvot voidaan suomen kielessä ymmärtää ehdottomiksi päinvastoin kuin esim. englannissa, jossa arvoa merkitsevä sana "value" juontaa juurensa latinan valere-verbistä, joka merkitsee vahvuutta tai hyvinvointia. Niinpä käytännössä "value" onkin usein määrällinen suure, jotakin, jolla on jokin painoarvo johonkin muuhun verrattuna. "Pyhyyttä ei kuitenkaan sovi verrata mihinkään", huomauttaa Vihavainen.

Vihavainen on huomannut, että luterilaisessa kirkossa käydään arvokeskustelua ilman pyhyyttä. Sen sijalle tarjotaan korvikepyhiä, kuten isänmaa tai kaikkivaltias kansa.

Sitten Vihavainen pohtii ihmisen pyhyyden mahdollisuutta todeten, että ihminen ei voi kohota täydellisyyteen: hän voi vain pyrkiä sitä kohti. Jos ihmisestä tehdään idoli eli epäjumala, se on rienausta.

Myös kirkko voi korottaa ihmistä liikaa. Vihavainen kirjoittaa: "Kirkko, joka korottaa jumalakseen ihmisen ja hänen hyvinvointinsa, on vaarassa unohtaa uskonnon."

Seuraavaksi Vihavainen pohtii luonnon jumalallistamista ja sen haittoja, joita voitiin nähdä esim. kansallissosialismissa, jossa luonnon petomaisuus nähtiin oikeana, kun vahvemmat nujertavat heikommat.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Marko Hamilon kirjoitus "Ateismia ei tulisi sotkea politiikkaan". Pysykää kanavalla.

Quote from: Jouko Piho on 16.11.2016, 18:49:49

Quote from: KonstigJostain syystä taistelevien ateistien on mahdotonta hyväksyä, että kommunismi oli ateistinen ideologia ...

1. Oli? Kommunismi/sosialismi ei ole kuollut, vaan elää vahvasti. Soros on rahoittanut sitä vahvasti vuoden sisään sekä Euroopassa että USAssa.

2. Ateistinen? Monet pitävät sosialismia uskontona.

3. Jos haluaa vetää oikein paksun folion päähänsä, voi lähteä omalla vastuulla googlettamaan seuraavaa lainausta, joka selittää ykköskohtaa.

"Some call it Marxism -- I call it Judaism" (Rabbi Stephen S. Wise, The American Bulletin, May 15, 1935). 

Quote from: Jouko Piho on 16.11.2016, 18:49:49
"Uskontojen ydin ei ole väitelauseissa ja uskomuksissa (beliefs), vaan itse uskossa (faith)."

Tästä olen niin täsmälleen samaa mieltä!

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 24)

Tänään on vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Marko Hamilon kirjoitus "Ateismia ei tulisi sotkea politiikkaan".

Hamilon kirjoituksen otsikko on kiintoisa muunnos yleisestä sanonnasta "Uskontoa ei tule sotkea politiikkaan". Uskonnon hyljeksiminen on kuitenkin usein vain toisen poliittisen mielipiteen lyttäämistä, jos ei parempiakaan argumentteja ole.

Hamilo huomauttaa, että esim. Suvivirsi, jota jotkut eivät halua enää laulettavan koulussa muka uskonnon harjoittamisena, ei ole uskonnon harjoittamista, vaan uskonnollisesta taustastaan huolimatta opetukseen kuuluvaa kouluperinnettä.

Hamilo sanookin hyvin: "Jos kaikesta kunnallisesta ja valtiollisesta toiminnasta pitäisi karsia kaikki mahdollinen, jolla on jollain lailla juuret suomalaisessa kristillisyydessä, ei juuri mitään jäisi jäljelle."

Kyseessä onkin ateismin sotkeminen politiikkaan, mikä näkyy Suvivirren vainoamisen ohella siinäkin, että kristityt tieteenharjoittajat tai yhteiskuntakeskustelijat eivät saisi joidenkin mukaan perustella näkemyksiään Raamatulla, ei edes silloin, kun tieteen tutkimustieto on samansuuntainen kristityn vakaumuksen kanssa. Esimerkkinä Hamilo mainitsee kasvatuksen teorian ja tradition professorin Tapio Puolimatkan, jonka kannanotot homolakikeskustelussa herättivät pahennusta Jyväskylän yliopistossa, vaikka Puolimatkan oma Raamattuun perustuva käsitys ja tutkimustieto ovat samaa mieltä siitä, että lapsille olisi parempi elää kahden eri sukupuolta olevan vanhemman perheessä.

Hamilo kysyykin aiheellisesti: "Mitä jos ateismiin suhtauduttaisiin samalla tavalla rampauttavana vakaumuksena? Tai mitä jos vastaavasti katsottaisiin, että homoseksuaalinen kasvatustieteen professori ei saisi osallistua julkiseen keskusteluun homoparien lapsista kasvatustieteen asiantuntijana siksi, että hän on homona asiassa jäävi ja asianosainen?"

Hamilo onkin sitä mieltä, että jokaisen tulee saada perustella näkemyksiään miten haluaa. Sehän juuri on moniarvoisuutta eikä totalitarismia. Muut voivat sitten uskoa tai olla uskomatta toisen argumentteja, mutta etukäteen ei voi sanoa, että ei tuolla tavalla, esim. uskonnollisesti, voi asioita perustella. Jos jollekulle ihmiselle uskonnollinen tai raamatullinen argumentti on tärkeä, niin hänellä täytyy olla oikeus sanoa se ilman pilkkaa ja torjuntaa. Kaikkien mielipiteet perustuvat kuitenkin joillekin arvoille, joko uskonnollisille tai ei-uskonnollisille.

Joten sotketaan vain reilusti uskontoa politiikkaan, jos usko on luontainen ja oleellinen osa meidän elämäämme. Ei uskontoa voi eristää erilleen muusta elämästä kuin omaksi saarekkeekseen. Sellainen olisi jakomielitautista ja mielivaltaista elämän pilkkomista.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Uskonnon käyttökelpoisuudesta". Pysykää siis kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 25)

Tänään on vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Timo Vihavaisen kirjoitus "Uskonnon käyttökelpoisuudesta".

Uskonnosta on Euroopassa pyritty irti jo parin sadan vuoden ajan. Sekularisaatio eli maallistuminen on edistynyt, mutta siitä huolimatta ihmisten käyttäytyminen on pysynyt jossain määrin irrationaalisena.

Jo ihmiselämän kunnioitus on pohjimmiltaan irrationaalista, mikä näkyy korkeimmillaan vainajien kunnioituksessa. Meillä on tarve hiljentyä ja ylentyä elämän merkkipaalujen, kuten syntymän, avioliiton ja kuoleman, kohdalla. Vihavainen toteaa, että "mikään ei pakota meitä noudattamaan traditioita ja rituaaleja, mutta niistä luopuminenkaan on tuskin muuta kuin kulttuurin rappiota".

Vihavainen pohtii kirjoituksessaan myös paljon Kiinassa vaikuttavaa konfutselaisuutta, joka ei ole varsinainen uskonto, vaan pikemminkin kunnioitukseen perustuvaa arkipäiväfilosofiaa, joka sisältää käytännön tietoa elämän ja yhteisön tarpeisiin.

Vihavaisella oli myös mielenkiintoinen tieto siitä, että Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolle on pari vuotta sitten pystytetty Konfutsen patsas seuraksi Mao Tsetungille, joka aikanaan organisoi kampanjoita Konfutsen parjaamiseksi. "Tämän täytyy merkitä sitä, että Kiinan nykyjohto arvioi vanhalla mestarilla olevan nykyajalle jotakin hyvin tärkeää annettavaa." Tosin kaikki kiinalaiset eivät olleet kovin ihastuneita johdon ratkaisuun. Jos minulta kysyttäisiin asiaa, niin poistaisin molempien herrojen patsaat aukiolta.

Vihavainen käsittelee myös korkeakulttuuria ja toteaa sen olevan monesti uskonnon jatkamista toisin keinoin. "Hengen jättiläiset, sankarit, nousevat siinä tavallisten kuolevaisten yläpuolelle, koska he kykenevät toimimaan välittäjinä olemassaolon korkeimpien tasojen ja vaatimattomammin sielullisin asein varustetun ihmiskunnan välillä."

Uskonto on siis kaikista ateismin hyökkäyksistä huolimatta edelleen käyttökelpoinen ja ajankohtainen. Lisäisin tähän, että uskontoa on monenlaista ja on myös väärää uskontoa ja uskonnon väärinkäyttöä. Tärkeintä olisikin henkilökohtainen usko.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Lojaliteetti, ryssäviha ja kalifaatti". On siis syytä pysyä kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 26)

Tänään on referointivuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Timo Vihavaisen kirjoitus "Lojaliteetti, ryssäviha ja kalifaatti".

Vihavainen toteaa aluksi, että aikoinaan Suomessa ollut ryssäviha tai russofobia alkoi vähitellen haihtua niin, että 2000-luvulla se oli jo melko vähäistä.

Asenteissa tapahtui kuitenkin muutos v. 2014 Ukrainan tapahtumien yhteydessä, jolloin suomalaisten epäluulot Venäjää kohtaan kaksinkertaistuivat lyhyessä ajassa.

Suomessa ei ole jäänyt myöskään huomaamatta Venäjällä nouseva länsivastainen nationalismi, jonka pelinappuloina on käytetty myös Suomeen muuttaneita venäläisiä, mikä on osaltaan kasvattanut epäluuloja.

Sama suomalaisten epäily kohdistuu myös muslimeihin, jos he, vaikka ovat Suomen kansalaisia, kannattavat kalifaattien tai vastaavien ulkomaisten auktoriteettien arvovaltaa Suomen kustannuksella. Vihavainen huomauttaakin: "Ongelman olemassaolo täytyy kyetä tunnustamaan. Täytyy voida avoimesti sanoa, että ulkomaiseen tahoon identifioitunut ja sille lojaliteettinsa siirtänyt ryhmä tekee väärin."

Vihavainen pohtiikin sitä, pitäisikö myös Suomessa olla esim. valan tapaisia rituaaleja, kuten Yhdysvalloissa, joilla kansalaisten uskollisuutta pyritään varmistamaan.

Lopuksi Vihavainen täräyttää suoraan: "Mikäli Suomen venäläiset äidit kääntyvät Putinin puoleen tai Suomessa asuvat muslimit osoittavat solidaarisuutensa jollekin kalifaatille eivätkä Suomen kristinuskoon sitoutuneelle valtiolle, he tulevat samalla kertoneeksi, etteivät henkisesti eivätkä moraalisesti kuulu tähän maahan. Heidän oikea paikkansa on siinä maassa, jolle he ovat lojaaleja."

Olen samaa mieltä. Ei ole mitään järkeä kasvattaa viidettä kolonnaa Suomessa.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Marko Hamilon kirjoitus "Kuinka minusta tuli maahanmuuttokriittinen". Pysykää siis kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 27)

Tänään on vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Marko Hamilon kirjoitus "Kuinka minusta tuli maahanmuuttokriittinen".

Hamilo aloittaa toteamalla, että "suomalainen yhteiskunta ja erityisesti sen valveutunut media on nelisen vuotta yrittänyt tuloksetta vastata kysymykseen, miksi suomalaisista on tullut rasisteja". Kysymys on kuitenkin väärä, kun pitäisi kysyä, "miksi monikulttuurisuususkosta ei luovuta, vaikka kaikki havaitut tosiasiat puhuvat sitä vastaan". Sanoisin itse tähän väliin, että juuri uskon vuoksi. Kyse on uskosta, ei faktoista.

Hamilo antaa sitten puheenvuoron maahanmuuttajalle, Vera Izrailitille, Neuvostoliitossa syntyneelle juutalaiselle, joka yritti itsekin ensin ymmärtää kaikenlaista maahanmuuttoa kivana ja mukavana asiana, kunnes hänen kriittisyytensä heräsi eräällä Lontoon matkalla hänen nähdessään Trafalgarin aukiolla tuhansien ihmisten mielenosoituksen ja kylttejä joissa luki "Islam: Britannian tulevaisuus". Silloin Izrailit heräsi ajattelemaan, että hän ei todellakaan halua, että islam on Britannian tulevaisuus. Silmänsä auki saanut Izrailit kirjoittikin v. 2007 kirjoituksen "Entisen monikultturistin tunnustukset".

Hamilon oma prosessi eli muuttuminen maahanmuuttokriittiseksi alkoi ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja. Hamilo oli pitänyt perussuomalaisten Jussi Halla-ahoa rasistina ja rotutohtorina asiaa sen kummemmin pohtimatta ja edes lukematta Halla-ahon tekstejä. Lopulta uteliaisuus kuitenkin voitti, jolloin Hamilo huomasi, etteivät Halla-ahoon liitetyt väitteet pitäneetkään paikkaansa. Hamilo alkoi sen sijaan kiinnostua Halla-ahon argumentaatiosta, josta hän ei löytänyt rasistista motivaatiota.

Hamilo tutustui myös Hommaforumiin, joka oli aivan erilainen kuin hän oli kuvitellut. Hommassa oli paljon erilaisia tilastoja esim. maahanmuuttajien rikollisuudesta, joiden Hamilo huomasi pitävän paikkansa.

Lopulta Hamilon oli pakko myöntää, että hän oli pitänyt Jussi Halla-ahoa ja halla-aholaisia rasisteina pelkästään oman ennakkoluuloisuutensa takia. Näin Hamilo: "Kaikki rasistit epäilemättä ovat maahanmuuttokriittisiä, mutta kaikki maahanmuuttokriittiset eivät ole rasisteja, vaikka moni niin ajattelee, ja minäkin vielä jokunen vuosi sitten."

Hamilo kiinnittää huomiota siihen, että käytännössä turvapaikkajärjestelmästä on tullut elintasopakolaisuuden väylä, kun kaikille ei löydy töitä, joten hyvin monet tulijat jäävät veronmaksajien elätettäviksi. Järkevä työperäinen maahanmuutto olisi sen sijaan OK.

Hamilo kannattaa vaihtoehtoa, jossa ihmisiä autetaan kustannustehokkaasti pakolaisleireillä. "Suvaitsevat ihmiset kutsuvat minua sen takia rasistiksi. Kutsukoot. En välitä."

Hamilo toteaakin, että maahanmuuttopolitiikkaa koskevaa keskustelua häiritsee sen mustavalkoisuus varsinkin suvaitsevaiston puolelta eli heidän silmissään ihminen on joko maahanmuuttoa varauksetta kannattava suvaitsevainen tai nuiva maahanmuuttokriittinen rasisti. Näinhän ei tietenkään ole.

Hamilo lopettaa kirjoituksensa viittaamalla punavihreisiin ja etenkin valtamedian toimittajiin, joilla on vahva sosiaalinen normi sulkea silmänsä haitallisen maahanmuuton oireilta, koska heidän maailmankuvansa on irtautunut todellisuudesta.

Marko Hamilon kirjoitus on uskottava, koska hän on itse käynyt läpi omakohtaisen prosessin suvaitsevasta älykköhörhöstä asialliseksi maahanmuuttokriitikoksi. Tieto lisää tuskaa, mutta parempi olla rehellinen realisti kuin elää kulttuurimarxistisessa unelmahötössä. Valitettavasti poliitikot, valtamedia ja oikeuslaitos pitävät realisteja isänmaanystäviä rikollisina rasisteina, mikä on hirmuinen ja kohtuuton vääryys sekä ennen kaikkea paikkansapitämätön väite.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Kunniaa väkivallalla. Kenelle vastuu kuuluu?" Pysykää kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 28)

Tänään on käsittelyvuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Timo Vihavaisen kirjoitus "Kunniaa väkivallalla. Kenelle vastuu kuuluu?"

Vihavainen aloittaa kertomalla v. 2014 Suomeenkin tulleesta nuorisomuodista Knockout Game, jossa satunnainen ohikulkija yritetään lyödä yhdellä iskulla tajuttomaksi. Kyseessä oli maahanmuuttajanuorten aggressio, mutta "jotta olisi vältytty etnisiin ryhmiin kohdistuvilta ennakkoluuloilta, virkavalta pimitti tietoa näiden ryhmien toiminnasta kuukausikaupalla, kunnes peräti seitsemänkymmentä ihmistä joutui niiden uhriksi". Vihavainen huomauttaa aiheellisesti, että "varhaisempi tiedottaminen olisi jokseenkin varmasti vähentänyt uhrien määrää".

Suvaitsevaisto ei tällaisissakaan tapauksissa tahdo millään nähdä, että väkivallan yksi selittävä syy olisi etnisyys. Puhutaan vain syrjäytyneisyydestä. Vihavainen toteaa kuitenkin suoraan: "Korrelaatio maahanmuuttoon on tällaisten rikosten kohdalla koko Euroopassa erittäin suuri." "Kyseessä ovat ryhmät, joiden sopeutuminen länsimaiseen yhteiskuntaan on siis kokemusperäisen tiedon valossa erittäin vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Euroopassa ongelmat kasaantuvat afrikkalaisille ja aasialaisille ryhmille, ei kuitenkaan niille, jotka ovat kotoisin Kaukoidästä."

Kenen on sitten vastuu, kun yhteiskunta yrittää parhaansa ja satsaa kotouttamiseen valtavia summia, mutta joidenkin kohdalla kotouttaminen ei vain onnistu? Monesti vastuu sysätään kokonaan yhteiskunnalle, mutta Vihavainen tuo esille myös ihmisten oman vastuun elämästään, mikä näyttää näiden ongelmaryhmien tietoisuudessa täysin hämärtyneen, kun he eivät apua ja turvaa saatuaan ole kiitollisia vastaanottajamailleen, vaan julistavat niille sodan, kuten Ranskassa ja Ruotsissa on tapahtunut. Ruotsissakin oli v. 2014 jo 55 ns. no go –aluetta, jonne viranomaisetkaan (poliisi, palokunta) eivät enää halua mennä.

Vihavainen toteaakin lopuksi, että slummiutumisen ja väkivaltaisuuden ehkäisemiseen ei ole mitään keinoa, ellei tällaisille ongelmille alttiiden ryhmien maahanmuuttoa rajoiteta voimakkaasti. Tämä tosiasia pitäisi poliitikoiden, poliisin ja myös median tunnustaa eikä pistää päätä hyssytellen pensaaseen.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Jukka Aakulan kirjoitus "Kansallisvaltioiden paluu ja Venäjän ihailu". Pysykää siis kanavalla.

Quote from: Jouko Piho on 20.11.2016, 12:41:43

Quote from: Timo Vihavainen, "Lojaliteetti, ryssäviha ja kalifaatti""Mikäli Suomen venäläiset äidit kääntyvät Putinin puoleen tai Suomessa asuvat muslimit osoittavat solidaarisuutensa jollekin kalifaatille eivätkä Suomen kristinuskoon sitoutuneelle valtiolle, he tulevat samalla kertoneeksi, etteivät henkisesti eivätkä moraalisesti kuulu tähän maahan. Heidän oikea paikkansa on siinä maassa, jolle he ovat lojaaleja."

Erittäin hyvin sanottu!

Quote from: Jouko Piho on 21.11.2016, 17:22:17
Marko Hamilon kirjoitus on uskottava, koska hän on itse käynyt läpi omakohtaisen prosessin suvaitsevasta älykköhörhöstä asialliseksi maahanmuuttokriitikoksi.

Tämä on aika monen koulutetun nuivan läpikäymä prosessi.

^Mistä se kertoo, jos ei ollut hyvä ihminen edes opiskeluaikoina? Sydämettömyydestä?

Quote from: Tavan on 22.11.2016, 17:20:10
^Mistä se kertoo, jos ei ollut hyvä ihminen edes opiskeluaikoina? Sydämettömyydestä?

Quote from: http://www.winstonchurchill.org/resources/quotations/135-quotes-falsely-attributed'If you're not a liberal when you're 25, you have no heart.  If you're not a conservative by the time you're 35, you have no brain.'
- Quote Falsely Attributed to Winston Churchill

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 29)

Tänään on vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Jukka Aakulan kirjoitus "Kansallisvaltioiden paluu ja Venäjän ihailu".

Aakula aloittaa toteamalla, että "vuosi 2014 merkitsi jonkinlaista käännekohtaa Euroopan kansallismielisille liikkeille". Aikaisemmin pienet maahanmuuttokriittiset puolueet olivat kasvaneet ja kannatus alkoi olla jo yli 20 % esim. Itävallassa, Ranskassa, Englannissa ja Ruotsissa.

Kansallismieliset puolueet eivät menestyneet vain vaaleissa, vaan ihmisten mielipiteet alkoivat muuttua, kun entinen käsitys monikulttuurisuuden erinomaisuudesta ja maahanmuuton ongelmattomuudesta alkoi väistyä realistisemman näkemyksen tieltä.

Aakula viittaa Oxfordin yliopiston Afrikan laitoksen johtajan professori Paul Collierin kirjaan Exodus: How Migration is Changing our World, joka on valtavirtaa edustavan taloustieteilijän hyvä uudelleenarvio maahanmuutosta, monikultturismista ja kansallisvaltioista. Collier sanoo suoraan, että maahanmuuttoon liittyy etujen lisäksi suuria ongelmia, joista on puhuttava eikä vaiettava. Samaten kansallisvaltioihin liittyy oleellisia etuja, joita liberaalit eivät ole nähneet tai eivät tahdo nähdä. Collier huomauttaa, että tulonsiirtoja harjoittavan hyvinvointiyhteiskunnan moraalinen perusta ei ole universaalissa humanismissa vaan samaistumisessa yhdeksi kansaksi.

Collier jatkaa: "Kansallismielisyydellä on käyttöä. Yhteinen identiteetti vahvistaa kykyä tehdä yhteistyötä. Yhteinen identiteetti tukee sitä, että ihmiset voivat hyväksyä tulonjaon varakkaammilta varattomammille." Tämän takia "kansakunnat ovat ylivoimaisesti merkittävin verotusinstituutio".

Seuraavaksi Aakula pohtii sitä, miten kansallismieliset puolueet ovat toisaalta vetämässä mattoa altaan liiallisen Venäjä-myönteisyyden takia. Venäjän arvostaminen on sikäli ymmärrettävää, että Venäjä nähdään rappeutuneen Euroopan moraalisena vastapoolina ja siten arvokonservatiivien luonnollisena liittolaisena islamismia, monikultturismia, feminismiä, seksuaalista hillittömyyttä ja homoutta vastaan. Liiallinen Venäjän tekojen ymmärtäminen Ukrainassa ja Krimillä on aiheuttanut kuitenkin sen, että Venäjän myötäilijöistä on alettu puhua Putinin kätyreinä ja ryssänmorsiamina.

Esimerkiksi Ranskan Front National ja Unkarin Jobbik ovat antaneet Krimin tapahtumista hyvin myötäsukaisia julkilausumia, joiden mukaan Venäjällä on oikeus sekaantua Ukrainan asioihin, koska Ukrainassa asuu venäläisiä ja koska Ukraina kuuluu Venäjän etupiiriin. Olen itse sitä mieltä, että Ukrainan sekavassa tilanteessa olisi parasta laittaa riita kahtia eli antaa Itä-Ukrainan mennä Venäjän etupiiriin, kun taas Länsi-Ukraina voisi suuntautua länteen.

Aakula toteaa, että Suomessa Perussuomalaiset ja Suomen Sisu ovat olleet Ukrainasta hiljaa. Poikkeuksena on Jussi Halla-aho, joka on kritisoinut Venäjän imperialistista toimintaa.

Lopuksi Aakula huomioi terävästi, että toisen maan kansallismieliset eivät ole yhteisistä arvoista huolimatta välttämättä Suomen liittolaisia. Parhaiten tämä näkyy Venäjällä, jossa Suomen ystäviä eivät ole niinkään venäläiset kansallismieliset, vaan venäläiset liberaalit.
Näinhän se on. Venäjän kansallismieliset voisivat innoissaan haluta Suomea osaksi Venäjää menneen yhteisen historian pohjalta, mutta Suomen kansallismielisillä on asiasta luonnollisesti täysin eri käsitys.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Ruotsi demokratian opissa". Pysykää siis kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 30)

Tänään on vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Timo Vihavaisen kirjoitus "Ruotsi demokratian opissa".

Vihavainen aloittaa viittaamalla Ruotsin haluun olla maailman pelastaja ja moraalipoliisi, mikä on johtanut moraaliseen kauhisteluun ja nollatoleranssiin kaikissa mahdollisissa ja myös mahdottomissa yhteyksissä.

Esimerkkinä Vihavainen mainitsee sen, että viime vuosina Ruotsissa on pidetty holokaustin muistoa esillä hyvin paljon. Juutalaisten joukkomurha oli kauhea asia, mutta monien on silti vaikea ymmärtää, miksi asiaa on niin tavattomasti alleviivattava.

Vihavainen tuokin esille mielenkiintoisen oletuksen, jonka mukaan holokaustin korostamisessa saattaa olla kyse nykyisen massamaahanmuuton esittämisestä myönteisessä valossa siten, ettei vain kukaan kritisoisi ulkomaalaisia kielteisessä valossa, etteivät Hitlerin vainot toistuisi, joka esitti juutalaiset nimenomaan kielteisiä ominaisuuksia omaavana ryhmänä. Jos joku suhtautuu kriittisesti liian sallivaa maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan, pidetään tällaista asiallista ihmistä pahana ja jopa murhanhimoisena natsina. Kaiken takana on sokea usko poliittisen korrektiuden totuuteen ja pelastussanomaan, mitä ei saa kyseenalaistaa.

Sitten Vihavainen kertoo esimerkkejä Teuvo Hakkaraisen ja James Hirvisaaren kokemista ylireaktioista. Hirvisaaren hovioikeudessa saamaa langettavaa tuomiota Vihavainen pitää erittäin arveluttavana laintulkintana, koska Hirvisaari ei kehottanut ketään minkäänlaisiin toimiin ketään vastaan vaan kertoi vain tosiasioita, jotka hovioikeus tulkitsi laissa rangaistavaksi kiihotukseksi kansanryhmää vastaan. Olen samaa mieltä Vihavaisen kanssa tai enemmänkin: kyse ei ole vain arveluttavasta laintulkinnasta vaan mielestäni täysin väärästä laintulkinnasta. Olen myös sitä mieltä, että koko laki pitäisi epäselvyytensä takia kumota.

Meitä siis pelotellaan ja ajetaan tekopyhään itsesensuuriin aivan kuin suomettumisen pahimpina vuosina suhteessa Neuvostoliittoon, josta ei myöskään saanut sanoa edes tosiasioita, koska se oli neuvostovastaisuutta. Piti vain hymistellä ja ylistellä.

Suomi seuraa tässäkin asiassa Ruotsia, kuten Vihavainen toteaa: "Ruotsalaistyyppinen väärinajattelun kauhistelu ja sen harjoittajien diabolisointi on saanut yhä enemmän jalansijaa Suomessakin."
Ruotsissa on kuitenkin alkanut kuulua myös toisenlaisia ääniä, kun 13 prosenttia äänesti viime vaaleissa Ruotsidemokraatteja, jotka tosin suljettiin heti kaiken poliittisen yhteistyön ulkopuolelle.

Tällainen yhden puolueen boikotoiminen ei ole demokratiaa vaan sen halveksimista. "Vapaassa maassa kansalaisella täytyy yksinkertaisesti olla sekä oikeus ilmaista mielipiteensä että äänestää sellaista puoluetta kuin haluaa", kirjoittaa Vihavainen.

Lopuksi Vihavainen huomauttaa: "Demokratia on vaativa laji, ja se toimii vain silloin, kun kansalaiset ja heitä edustavat puolueet pystyvät hyväksymään myös sen, että niilläkin, jotka ajattelevat asioista toisin, on yhtäläinen oikeus toimia oman aatteensa hyväksi. Näyttää siltä, että ruotsalaisilla on tässä asiassa vielä paljon opittavaa."

Toivottavasti ruotsalaiset oppivat eivätkä suomalaiset toistaisi ruotsalaisten tekemiä virheitä.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Marko Hamilon kirjoitus "Euroopan unioni, valtio vailla kansaa". Pysykää siis kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 31)

Tänään on vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Marko Hamilon kirjoitus "Euroopan unioni, valtio vailla kansaa".

Hamilo aloittaa viittaamalla Kreikan tilanteeseen, jossa eurokriitikot ovat olleet oikeassa, vaikka federalistit, kuten Alexander Stubb ja Jyrki Katainen, leimasivat kaiken eurokriittisyyden vastuuttomaksi populismiksi.

Muutenkin yhteisvaluutan perustavista valuvioista huomauttelevia pidettiin impivaaralaisina populisteina siihen asti, kunnes ajatuspaja Libera julkisti toukokuussa 2014 kirjan "Euron tulevaisuus – Suomen vaihtoehdot", jonka mukaan euro oli poliittinen hanke, jossa ei ole kyetty voittamaan taloudellisia vaikeuksia.

Euro oli aika helppoa markkinoida suomalaisille, koska Suomi oli kärsinyt kiinteän valuuttakurssin korkeista koroista ja aina silloin tällöin tulleista devalvaatioista.

Mutta olisi ollut kolmaskin tie. Hamilo kirjoittaa: "Kiinteän valuuttakurssin ja yhteisvaluuttaan osallistumisen vaihtoehtona olisi kuitenkin ollut Ruotsin tie: oma kelluva valuutta. Ruotsi on pärjännyt kelluvan kruununsa kanssa hyvin, kun taas Suomi kärsii sekä liian vahvasta eurosta että maksaa viulut, kun Kreikan lainat lopulta annetaan anteeksi."

Euron valuvikaa, eli että se on valuutta ilman valtiota, yritetään nyt sitten korjata kehittämällä pankkiunionia ja yhä syvenevää yhteisvastuullisuutta. Hamilo huomauttaakin terävästi: "On erikoista, että sellaiset puolueet kuin Kokoomus ajavat politiikkaa, jota parhaiten voi luonnehtia sanalla eurososialismi."

Näin "Eurooppa yhdentyy eliitin hivuttaessa sitä kriisien kautta kohti keskitetympää valtaa". Kun näin tehdään, on pian vaarana, että Euroopan liittovaltio on valtio vailla kansaa.

Hamilo ei kuitenkaan usko Euroopan Yhdysvaltoihin, kuten en minäkään, koska Euroopassa ei ole eurooppalaista identiteettiä ja kansalaisyhteiskuntaa, yhteistä kieltä ja kulttuuria eikä edes yhteistä lehteä tai tv-kanavaa. Eurooppa muodostuu kansakunnista, joilla on oma kielensä, kulttuurinsa ja identiteettinsä lukuisine lehtineen ja tv-kanavineen.

Hamilo toteaakin lopuksi, että ei kannattaisi tehdä utooppisia kokeiluja.

Olen samaa mieltä. Mutta kun Suomi on lähtenyt utopioiden ja vastuuttoman politiikan tielle, on siltä tieltä lähdettävä takaisin kohti kansallista itsenäisyyttä ja omaa valuuttaa. Se taas vaatii uusien päättäjien saamista nykyisten tilalle.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa Timo Vihavaisen kirjoitus "Väestöräjähdys ja tulevaisuuden riskit". Pysykää siis kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 32)

Tänään on vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Timo Vihavaisen kirjoitus "Väestöräjähdys ja tulevaisuuden riskit".

Vihavainen aloittaa viittaamalla Pohjois-Afrikan epävakaaseen tilanteeseen, jossa valtava syntyvyys on yhdistynyt yhteiskunnan ja talouden kehittymättömyyteen sekä islamin sotaisaan paatokseen. Tuloksena on räjähtävä keitos, kun miljoonat nuoret miehet ovat vailla työtä ja ihmisarvoista elämää.

Asiaa pahentaa vielä alueilla vallitseva klaaniperinne, jossa yksilö on sidottu tiiviisti omaan heimoon, mikä johtaa helposti eri klaanien välisiin verikostoihin.

Myös Euroopassa on jäänteitä sukujen vaikutuksesta kielteisessä mielessä. Vihavainen mainitsee esimerkkeinä Italian tietyt järjestöt, mutta ei sano nimeä, joten minä sanon, että kyse on mafiasta. Minusta on todella outoa, että Italian ja myös muun maailman viranomaiset eivät ole saaneet järjestäytynyttä rikollisuutta kuriin. Syy lienee siinä, että liian moni valtaapitävä poliitikko on korruptoituneena mafian verkossa.

Myös Suomessa on joidenkin kansanryhmien outoja tapoja kuten väistämissääntöjä. Vihavainen ei jostain syystä sano taaskaan nimeä, joten minä sanon, että kyse on mustalaisista, joiden hierarkioita jopa sosiaaliviranomaiset joutuvat nöyrästi huomioimaan niiden järjettömyydestä huolimatta. Minusta tämä on väärin. Myös romanien tulisi elää Suomessa maan lakien ja tapojen mukaan.

Vihavainen jatkaa pohtimalla väestöräjähdystä, jota hän nimittää väestöpommiksi. Jos Eurooppa muuttuu tämän väestöpommin takia fyysisesti ja henkisesti valloitetuksi maaksi, Eurooppa menettää koko merkittävyytensä ja siitä tulee kulttuurisesti yhtä yhdentekevä alue kuin päiväntasaajan Afrikka.

Siksi ei myöskään Suomen tulisi haalia tänne sitä ongelmaväestöä, jonka ympärille maailman ristiriidat tulevat lähivuosikymmeninä keskittymään.

Vihavainen sanoo suoraan, että "ongelmien keskiössä on syystä tai toisesta islam ja sen käytännöt". Eikä islamin reformaatiota maalliseen ja maltillisempaan suuntaan ole näköpiirissä.

Vihavainen toteaa, että valtioiden tulee hoitaa omien kansalaistensa etuja. Myös rajojen ylittämisen pitäisi riippua valtion omasta tahdosta eikä muiden tahdosta. Jos muiden etu laitetaan etusijalle, kuten nyt tapahtuu, on valtio pettänyt kansalaisensa. Ei olekaan ihme, että monien mielestä useimmat nykypoliitikot ovat maanpettureita.

Jos Suomi haluaa ottaa vastaan maailman liikaväestöä, on varauduttava ottamaan vastaan myös vihaa, väkivaltaa, rikoksia, raiskauksia ja riitaisuuksia. Täysien erilaisten ihmisten kotouttaminen Suomeen on hyvin vaikeaa. Mustalaisten tapauksessa 500 vuotta ei ole riittänyt eikä ole mitään takeita, että muut kansat ja ihmisryhmät olisivat sen helpompia.

Lopuksi Vihavaisella on mielestäni erinomainen ehdotus, kun hän kirjoittaa, että rajoitettu ja työntekoon sidottu oleskeluoikeus tai maassavierailu voisi olla järkevä ja kaikkien osapuolten kannalta toimivin ratkaisu. Väliaikaiseksi sovittu oleskelu ei nimittäin edellyttäisi kalliita kotouttamistoimia ja työvoima voisi olla maassa joustavasti niin kauan kun työvoimaa tarvitaan.

Olen samaa mieltä. Tämä merkitsee myös sitä, että Suomen ei tule ottaa ollenkaan vastaan pakolaisia humanitaarisista syistä, vaan ainoastaan työperäisistä syistä. Tämä tosiasia on tunnustettava, koska humanitaarista pakolaisuutta väärinkäytetään härskisti jopa Isisin sotureiden maahan tuomiseksi ja koska humanitaarinen pakolaisuus aiheuttaa kaikissa vastaanottajamaissa, myös Suomessa, uusia ja suuria humanitaarisia ongelmia.

Kirjoitussarjani jatkuu huomenna, jolloin on vuorossa tämän sarjan viimeinen kirjoitus eli Marko Hamilon ja Joonas Konstigin kirjoitus "Loppusanat". Pysykää siis kanavalla.

Mitä mieltä Suomessa saa olla (osa 33)

Tänään on vuorossa kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oleva Marko Hamilon ja Joonas Konstigin kirjoitus "Loppusanat".

Hamilo ja Konstig aloittavat toteamalla, että "arvokonservatiiveilla ei ole aikoihin ollut Suomessa helppoa. Liberaalivasemmistoisella eliitillä on ollut valta-asema älymystössä, mediassa ja kulttuurissa. He ovat päässeet määrittelemään, mitä edistys, suvaitsevaisuus, vapaamielisyys tai ennakkoluulot tarkoittavat."

Sen jälkeen kirjoittajat huomauttavat, että "moni henkilö, joka kirjoittajien tavoin on mieltänyt itsensä suvaitsevaiseksi, vapamieliseksi ja uteliaan ennakkoluulottomaksi, on viime aikoina kokenut suuria vaikeuksia samaistua tuohon porukkaan".

Mitä tässä tilanteessa voi tehdä?

Pessimistisimmät konservatiivit uskovat vain jonkinlaisen talvehtimisen mahdollisuuteen, jossa eletään eristäytyneinä omissa yhteisöissä.

Hamilo ja Konstig ovat optimistisempia. He näkevät "merkkejä siitä, että läntinen sivilisaatio ja suomalainen kulttuuri sen osana on ottamassa uuden suunnan". Asennetutkimukset ovat nimittäin todenneet suomalaisten olevan arvoiltaan yhä konservatiivisempia. Ei haluta hirveitä ja suuria muutoksia. Myös kodin ja perinteisten perhearvojen merkitys on lisääntynyt.

Suomalaisten konservatiivisuus ei vain pääse liberaalissa kulttuurihegemoniassa kunnolla esille. Monet konservatiivit ovatkin ikään kuin kaapissa, koska pelätään muiden ihmisten arvostelua. Olisikin hyvä, jos mahdollisimman moni arvokonservatiivi tulisi rohkeasti ulos kaapista välittämättä suvakkiliberaalien asiattomasta ja ennakkoasenteellisesta kritiikistä.

Näin on syytä tehdä, koska "arvomaailma on muuttumassa yhä konservatiivisempaan ja kansallismielisempään, ehkä uskonnollisempaankin suuntaan". Itse jättäisin ehkä-sanan pois. Olen varma siitä, että Suomi tulee kokemaan ennen näkemättömän voimakkaan hengellisen herätyksen ajan. Kun samaan aikaan tapahtuu myös kansallinen herääminen, tulevat muutokset olemaan Suomessa järisyttävän suuria ja monella tavalla ihmisiin ja yhteiskuntaan vaikuttavia. Ulkomaita myöten ihmetellään, mitä Suomessa oikein tapahtuu.

Ihmiset ovat kyllästyneet globalisaatioon, islamisaatioon, homosaatioon, kulttuurimarxismiin ja EU:n liittovaltioistumiseen ja haluavat mieluummin puolustaa omia perinteisiä arvojaan, uskoaan, itsenäisyyttään ja elämäntapaansa.

Mistä tämä paha kehitys sitten sai alkunsa? Kirjoittajat toteavat, että "suurin osa nykytilanteestamme on seurausta suurten ikäluokkien, vuoden 1968 sukupolven, suorittamasta vallankaappauksesta". "Kuusikymmenlukulaiset toivat marxilais-freudilaista perua olevan uusvasemmistolaisen ideologian vallitsevaksi."

Väite on totta. Minäkin kuulun suuriin ikäluokkiin, mutta onneksi en ole osallistunut sukupolveni synteihin, vaan olen ollut aina niitä vastaan.

Seuraavaksi kirjoittajat tuovat esimerkkejä vasemmistolaisesta vaikutuksesta Suomessa. Eniten arvoliberalismi näkyy yhteiskuntatieteissä ja taiteissa, ja siellä parhaiten teatterissa, koska meillä on vain yksi teatterikorkeakoulu.

Pelottavaa jälkeä on syntynyt myös radikaalisti vasemmistolaisen Demokraattiset lakimiehet Demlan jäsenten kyseenalaisten tuomioiden kautta. Myös teologinen tiedekunta on marxilaistunut, mikä näkyy selvästi tämän ajan papeissa ja piispoissa arkkipiispaa myöten.

Lopussa kirjoittajat kysyvät uudestaan, mitä konservatiivisia arvoja kannattavien ihmisten kannattaisi nyt tehdä. He ehdottavat, että "ensin on palautettava sanojen konservatismi ja konservatiivi maine". "Kutsu siis itseäsi ylpeästi konservatiiviksi. Tule kaapista."

Ja lisää neuvoja: "Suhtaudu skeptisesti liberaalien lehtiin. Opi tunnistamaan marxismi. Kutsu hullutusta hullutukseksi ja roskaa roskaksi, vaikka liberaalit kuinka hyssyttelisivät ja hekottelisivat ylemmyydentuntoisesti. Puolusta arvojasi. Älä pelkää liberaaleja."

Ja vielä lisää hyviä ohjeita: "Vaali perinteitä. Lapset rakastavat perinteitä. Osallistu järjestötoimintaan. Ole osa jotain itseäsi suurempaa. Tutustu lähimmäisiisi ja välitä heistä.
Hanki historiallista perspektiiviä. Kunnioita esi-isiäsi. Käy joskus kirkossa. Lue klassikoita. Kehitä klassisia hyveitä itsessäsi ja lapsissasi."

Lopuksi kirjoittajat toteavat, että konservatiiveilla on demografia puolellaan, koska he lisääntyvät enemmän kuin liberaalit, joista monet eivät halua lapsia.

Kirjan lopussa on vielä konservatiivinen sanakirja, jossa selitetään 72 aiheeseen liittyvää sanaa.

Tämä kirjoitus on 33-osaisen kirjoitussarjani viimeinen osa. Matka on ollut pitkä mutta mielenkiintoinen. Kirjassa "Mitä mieltä Suomessa saa olla" oli paljon enemmän ammennettavaa kuin aluksi luulinkaan. Lämmin kiitokseni kirjan kaikille tekijöille. Kiitos myös lukijoille, jotka ovat antaneet hyvää palautetta kirjoitussarjastani.

Toivon, että nämä referoimani artikkelit ovat saaneet ihmisiä ajattelemaan ja myös rohkaistumaan. Me elämme vielä toistaiseksi vasemmistolaisliberaalien vallan ja myös vallan väärinkäytön alla ja uhreina, mutta henkinen vallankumous on jo alkamassa ja tulossa, kun 1960-luvun liberaalit älyköt ja heidän seuraajansa syöstään vallasta pois. Me tulemme saamaan heidän tilalleen terveesti ja arvokonservatiivisesti ajattelevia perheen, perinteen ja isänmaan ystäviä, joilla on myös vakaa usko Korkeimpaan, joka ohjaa kansakuntien elämää.