Frank Furedi: EU kulttuurisodassa kansaa vastaan

[Heikki Luoto]

Artikkelin esittely:
Frank Furedi on vasemmistolainen, joka on siteeratuin sosiologi brittilehdistössä.

Amatöörikäänsin Furedin artikkelin suomeksi, koska hän näyttää tehneen samankaltaisia päätelmiä Euroopan osalta kuin minä olen tehnyt Suomen osalta. Merkittävin niistä on puoluekentän vasemman ja oikean laidan pakkautuminen keskelle, jolloin vaakatason oikeisto-vasemmisto-jaon tilalle on tullut pystyakselille virkamiespuoluiden median tuella hallitseman eliitin ja rahvaan väinen jännite. Furedi pitää erittäin merkittävänä muutoksena vasemmistopuolueiden luopumista luokkapolitiikasta, jolloin vasemmisto on voinut paremmalla omatunnolla jättää arkiset työläistavikset ja hypätä eliitin salonkivaunuun.

Furedin artikkeli muistuttaa siitä, että puolueellisen median tukema röyhkeä hallintoleliitti on länsimaiden ongelma eikä vain Suomen. Korostaessan populismin merkitystä eliitin vastavoimana hän viittaa amerikkalaiseen vasemmistolaiseen Christopher Laschiin.

Laschista on erikseen mainittava, että amerikkalaisuuteen juurtunutta pelkurimaista elämässäroikkumista välttääkseen hän luopui syöpälääkityksestä viimeistelläkseen ennen kuolemaa kirjansa The Revolt of the Elites: And the Betrayal of Democracy. Kirja lyttää uuden meritokratian, joka on kiivennyt yhteiskunnassa koulutuksen ja uran avulla. Meritokratiaa määrittäviä piirteitä ovat juurettomuus, kosmopolitanismi, heikko velvollisuudentunne sekä isänmaan nakertaminen. Laschin mukaan tämä uusi luokka on säilyttänyt vanhan aristokratian paheet mutta luopunut sen hyveistä.

Uuden meritokratian stereotyyppinä mieleeni tulee ensimmäiseksi ylijohtaja Juhana Vartiainen. Kuten Vartianen, myös entisaikojen aatelisto näki kansan elättäjinään, jotka olivat korvattavissa muilla kansallisuuksilla. Entisaikojen aatelistolla oli verovapaus, kun taas Vartiainen haluaa nostaa veroja, jotta paisuneen "virka-aateliston" palkat saadaan maksettua.

EU kulttuurisodassa kansaa vastaan

Julkaistu 30. Syyskuuta 2014
UKIP:n kaltaisten populististen liikkeiden menestys paljastaa EU:n vieraantuneen arjesta

Suurin osa eurooppalaisista ei käytä äänioikeuttaan EU-vaaleissa. Kummallista kyllä, EU:n johtajat eivät ole huolissaan alhaisesta äänestysprosentista vaan niistä jotka äänestävät. He ovat huolissaan populismista, joten suurin melu EU-vaaleista ei syntynyt Euroopan laajuisen äänestysprosentin tippumisesta 42,5 prosenttiin vaan ranskalaisen Front Nationalin ja brittiläisen UKIP:n kaltaisten puolueiden menestymisestä. Niiden väitettiin uhkaavan demokratiaa.

Jopa Saksan, Alankomaiden ja Britannian kaltaisissa vakiintuneissa parlamentaarissa demokratioissa äänestäjien enemmistö jätti osallistumatta toukokuun vaaleihin.
EU-oligarkit eivät lähteneet etsimään syitä miksi EU-vaalit eivät kiinostaneet eurokansalaisten enemmistöä. Sen sijaan he keskittyivät lyömään ja patologisoimaan populistisia ja euroskeptisiä liikkeitä. Saksan sosialidemokraattien johtaja, Saksan varakansleri Sigmar Gabriel ilmaisi Euroopan poliittisessa eliitissä vallallaolevan näkemyksen julistaessaan "typeriksi" vasemmistolaiset ja oikeistolaiset euroskeptiset puolueet. Eliitti aidosti uskoo näiden "ymmärtämättömien" puolueiden olevan uhka demokratialle. Eliitille sopii hyvin etteivät "väärin äänestävät" vaivaudu vaaliuurnille. Selvästi EU:n valtaapitävien on varsin helppo elää demokraattisen prosessin ulkopuolella olevan äänestäjäkunnan kanssa.

Euroopan poliittisen elämän hiipuminen

EU-vaaleissa äänestämättä jättämisen yleisyys on oire perinteisen poliittisen elämän hyytymisestä Euroopassa. 1970-luvun lopusta ja varsinkin 1980-luvulta lähtien perinteiset puolueet vasemmalla ja oikealla ovat olleet syvässä identiteettikriisissä. Monet sodan jälkeen politiikkaa hallineista keskusta-oikeistolaisista puolueista, kuten Italian kristillisdemokraattinen puolue, ovat menettäneet ääniä ja valtaa sekä kykynsä motivoida hupenevaa äänestäjäkuntaansa. Vasemmalla on joukoittain kommunistisia puolueita lähes kadonnut ja sosialidemokratian vaikutusvalta on heikentynyt dramaattisesti. Valtavirtapuolueiden poliitikot ovat reagoineet omaksumalla ideologiattoman ja teknokraattisen keskitien asenteen. Toisaalta nämä "kolmannen tien" teknokraattiset hallitukset ovat syventäneet kulttuurijuopaa, joka on eliitin ja äänestäjäkunnan maailmankuvien ja etujen välissä. Luultavasti merkittävin ilmentymä tästä kehityksestä on vasemmistopuolueiden irtautuminen luokkapolitiikasta. Vasemmistopuolueiden ja työväenluokan välisen historiallisen yhteyden hiipuminen on luonut pohjaa populististen liikkeiden kukoistukselle.

Populististen liikkeiden tuki ei rajoitu vain vähävaraiseen vanhaan työväenluokkaan.  Esimerkiksi äskettäisissä Saksin osavaltiovaaleissa euroskeptinen Vaihtoehto Saksalle -puolue voitti yllättäen 9,7 prosenttia äänistä. Vaikka osa sen äänistä tuli entisiltä vasemmiston kannattajilta, kuitenkin suurin osa äänistä tuli entisiltä kristillisdemokraattien ja liberaalien kannattajilta. Äskettäiset EU:ssa ja muualla käydyt vaalit osoittavat, että populistiset liikkeet edustavat yritystä muodostaa poliittinen ryhmä, joka muuten on poissa julkisesta elämästä.

Eurooppalaisen populismin ydinasia on pääasiallisesti kulttuurillinen. Silti usein monet katsovat populististen puolueiden nousun johtuvan talouskriisin aiheuttamista mullistuksista ja häiriöistä. Epäilemättä euroalueen talouskriisi loi ilmapiirin, jossa protestiliikkeet vasemmalta ja oikealle voisivat menestyä. On kuitenkin tärkeätä huomata, että radikaalien populististen puolueiden kasvu tapahtui ennen eurokriisiä. Lisäksi monet kansalliseen identiteettiin nojaavat oikeistopuolueet ovat menestyneet parhaimmin Länsi-Euroopan vauraimmilla alueilla, kuten Lombardiassa, Tanskassa, Sveitsissä ja Flanderissa.

Poikkeuksellinen ilmiö

UKIP:n, Front Nationalin ja Tanskan kansanpuolueen menestys, kuten myös äärimmäisempien Jobbikin ja Kultaisen aamunkoiton huolestuttava menestys Unkarissa ja Kreikassa, osoittaa että Euroopan sodanjälkeisen poliittiset käytännöt kohtaavat uuden haasteen. EU:n valtaapitävien sekä median on vaikeata täysin ymmärtää haastetta. Kuten Aurelien Mondon artikkelissaan 'Nuancing the right-wing populist hype' väittää, näiden uusien puolueiden rooli on "laajasti väärinymmärretty mahdollisesti dramaattisin seurauksin". Ympäri Euroopan suhtautuminen oikeistopopulististen puolueiden valtavaan menstykseen on vaihdellut hämmennyksestä moraaliseen tuomitsemiseen. Kahden viimeisen vuosikymmenen aikana, erityisesti eurokriisistä lähtien suhtautuminen on sisaltänyt populismin patologisointia. Populististen puolueiden kannattajia on pidetty potilaina, jotka eivät oikein tiedä mitä ovat tekemässä. On sanottu, että heitä ajaa kaunaisuus, tarve ruoskia poliittisia eliittejä tai avuttomuuden tunne globalisaation edessä. Heitä on kuvattu turvattomina yksilöinä, jotka kärsivät voimakkaasta ja järjettömästä pelosta – toiseuden pelosta, maahanmuuttajapelosta, pelosta oman kansallisen identiteetin puolesta. Heidät on yleensä tuomittu ahdasmielisiksi kiihkoilijoiksi ja rasisteiksi, ennakkoluuloisiksi jäänteiksi menneiltä ikäviltä ajoilta.

Pyrkimys kuvata populistipuolueiden kannattajia typeryksiksi on poikkeuksetta yhdistynyt näkemykseen, jonka mukaan puolueet käyttävät kyynisesti hyväksi kansan kokemia epäkohtia. Parhaimmillaan populistiset liikkeet nähdään väliaikaisen takaiskuna. Harvemmin pidetään mahdollisena, että useat ihmiset äänestävät oikeistopopulistista puoluetta postiivisena arvovalintana eikä vain protestina. Silti monille populististen puolueiden kannattajille EU:ta kannattavien perinteisten valtavirtapuolueiden hylkääminen on oman elämäntavan myönteistä tunnustamista.

Populismin ja teknokraattisen eliitin poliittiset kulttuurit ovat toisilleen vastakkaisia. Populistinen ja teknokraattisen ajattelutavan välinen moraalinen ja kulttuurinen kontrasti oli silmiinpistävä äskettäisessä UKIP:n johtaja Nigel Faragen maahanmuuttoa koskevassa haastattelussa. Haastatettelijan esitellessä tyypilliset väitteet maahanmuuton taloudellisista hyödyistä, Farage kyseenalaisti haastattelijan lähtökohdan väittäen, että politiikka ei ole vain taloutta. Hän osoitti, että monille ihmisille maahanmuuttokysymys ei tarkoittanut pelkästään taloudellista hyötyä vaan pikemminkin maahanmuuton sosiaaliset vaikutukset huolestuttivat ihmisiä. Argumentti, jonka mukaan ihmiset olivat huolissaan yhteisöjensä tulevaisuudesta eivätkä taloudesta paljasti vastaväittäjän tietämättömyyden. Mielipidevaikuttajat ja poliitikot ovat niin vihkiytyneet teknokraattisiin perusteluihinsa, että he eivät ymmärrä mitä Farage tarkoitti. Vaikka hänen näkemyksensä jakaa suuri osa briteistä, silti media ja hänen vastustajansa hylkäsi argumentin todisteena Faragen taloudellisesta ymmärtämättömyydestä.

Eurooppalaisen median taipumus esittää populismin vierastettavana oireena kuvastaa sen kyvyttömyyttä ottaa vakavasti itselleen vieraita arvoja ja näkökulmia. Alkaen vasemmistolaisesta Kreikan SYRIZA-liikkeestä oikeistolaiseen Front Nationaliin, kaikissa eri muodoissaan Euroopan populismi on vihamielinen EU:n poliittisille toimielimille. Mutta se on myös vihamielinen eliitin kulttuuriarvoille. Kuten poliittinen teoreetikko Margaret Canovan on huomauttanut, toisin kuin yhteiskunnalliset liikkeet yleensä, populismi ei pelkästään haasta valtaapitäviä vaan myös "eliittiarvot". Siksi sen vihamielisyys kohdistuu myös mielipidevaikuttajiin ja mediaan. Median on puolestaan todella vaikea ymmärtää populistisen politiikan dynamiikkaa. Tämä ongelma ei ole pelkästään median pinnallisten analyysien vika. Merkittävä osa mediasta on entistä vieraantuneempaa tavallista työtä tekevien elämästä ja on erittäin epäluuloinen niitä kohtaan, joilla on erilainen kulttuurikäsitys.

Tämä kulttuurillisen konfliktissa toisiinsa törmää kaksi hyvin erilaista maailmaa. Urbaanilla, korkeakoulutetulla ja kansainvälisellä poliittisella valtaeliittillä ei käytännössä ole yhteyttä niihin, joiden elämää se ylenkatsoo. Perinteisissä yhteisöissä asuvien näkökulmasta, eliitin maailma näyttää vieraalta ja kulttuurillisesti etäiseltä. UKIP tai Tanskan kansanpuolueen äänestäjän näkökulmasta "he", eli eliittiväki, ovat "ei meidän kaltaisiamme".

Toisinaan kulttuuriset kiistat, jotka vaikuttavat Euroopan poliittiseen keskusteluun voivat näyttää pikkumaisilta ja oudoilta. Viimeaikaiset juutalais- ja muslimilasten ympärileikkauksesta sekä hunnun käytöstä aiheutuneet ristiriidat paljastavat syvän kulttuurisen turvattomuudentunteen. Esimerkiksi aiemmin tänä vuonna Tanskan kansanpuolue päätti kansallista identeettiä suojellakseen kampanjoida sianlihan käytön puolesta, koska raporttien mukaan joissakin Kööpenhaminan lastentarhoissa ei enää tarjoiltu sianlihatuotteita. Voimakkalla kampanjalla heräteltiin laajaa suuttumusta, minkä vuoksi sosiaalidemokraattinen pääministeri Helle Thorning-Schmidt joutui alistumaan yleisön mielipiteen edessä toteamalla, että sianlihan syöminen on olennainen osa Tanskan identiteettiä. Hän sanoi, "Me pidämme kiinni siitä miten syömme ja toimimme Tanskassa", lisäten "mahdollisuus lihapulliin tulisi säilyä".

Ensisilmäyksellä lihapullien politisoiminen vaikuttaa järjettömältä. Mutta lähemmin tarkasteltuna se kuvaa hyvin suurten kansanjoukkojen "nyt riittää" -reaktiota. Vähintään merkittävä vähemmistö tanskalaisista tunsi, että se mika aiemmin oli itsestäänselvyys, olikin nyt poliittisten johtajien neuvoteltavissa. Niin monen ihmisen niin voimakas reaktio lastensa päiväkotien sianlihattomuuteen osoitti, että kyse oli heidän tanskalaisesta identiteetistään. He uskovat, että heidän kontrollinsa ulkopuolella olevat voimat pyrkivät kyseenalaistamaan uudelleenmäärittämään heidän tanskalaisen indentiteettinsä. Eräät kommentaattorit ovat yksinkertaisesti sivuuttaneet sianlihattomuutta vastustaneet vieraspelkoisina ja muslimivastaisina. Epäilemättä joissain tapauksissa he ovatkin. Kuitenkin tämä kulttuurisen turvattomuuden osoitus edustaa vaatimusta hyväksyä elämäntapa, jota hallitseva eliitti halveksii.

Populismin ymmärtäminen

Viime vuosikymmeninä "populisti" -sanasta on tullut haukkumasana, jota käytetään radikaalin protestin luonnehtimiseen. EU-kontekstissa populistisuus on nyt liitetty tiukasti muukalaisvihaan, rasismiin sekä vanhentuneisiin ja takapajuisiin kulttuurinormeihin ja käytäntöihin. Erään akteemikon tuomio oli: "Populismi kaikissa muodoissaan on anti-liberaali. Se ei viitsi etsiä hienostuneita ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin ja on altis muukalaisvihamielisyyteen". Toisen hyväntahtoisemman tulkinnan mukaan, "Populismi voitaisiin kuvata politiikkana, joka tarjoaa helppoja vastauksia ilman todellisia ratkaisuja".

Jos kuitenkin on yhteinen teema, joka luonnehtii erilaisia ihmisryhmiä, jotka äänestivät EU-vastaista puoluetta kuten UKIP:tä Britanniassa tai vasemmalle kallistuvia ryhmiä kuten SYRIZA:a Kreikassa, niin se on pyrkimys solidaarisuuteen. Eri puolilla Eurooppaa merkittävät väestönosat tuntevat henkistä etäisyyttä omiin hallituksiinsa ja instituutioihinsa.
Sen sijaan että kokisivat halllituksien edustavan heitä, he kokevat niiden holhoavan ja käyttävän heitä lemmikkiprojektiensa edistämiseen. Seurauksena monet ihmiset tuntevat itsensä vieraiksi ja ulkopuolisiksi omissa kotikaupungeissaan ja -maissaan. He uskovat, että ainoaksi kansan tarpeet tietäväksi ilmoittautunut harvainvalta pilkkaa jatkuvasti heidän tapojaan, käytäntöjään ja perinteitään. Ei mikään ihme, että monet eurooppalaiset tuntevat vetoa liikkeisiin, jotka lupaavat kunnioittaa ja hyväksyä heidän elämäntapaansa.

Nykypäivän poliittiset ja kulttuuriset vallanpitäjät harvoin ymmärtävät pyrkimystä solidaarisuuteen. Populistiset puolueet yrittävät vahvistaa tätä pyrkimystä ja väittävät tukevansa tavallisten ihmisten kamppailua vieraantunutta eliittiä vastaan. Tästä populismissa on todella kysymys. Tietenkin populismi esiintyy erilaisissa muodoissa. Erilaiset motiivit kansalliskiihkoisesta revansismista rasistiseen maahanmuuttovastaisuuteen voivat leimata populismia. Populistisen liikkeen kehityskaarta muovaavat kilpailevat kulttuuriset ja poliittiset vaikuteet, jotka sitä kuljettavat. Mutta toisin kuin nykyinen mielleyhtymä populismista vähemmmistöjen syyllistämiseen ja ulossulkemiseen kiihottavana, on olemassa lukuisia esimerkkejä siitä, mitä edesmennyt amerikkalainen ajattelija Christopher Lasch kutsui "demokraattiseksi populismiksi ". Kirjassaan 'True ja Only Heaven', Lasch kuvasi amerikkalaisen populismin reaktiona vapaisiin markkinoihin ja hyvinvointivaltioon. Hän korosti sen merkitystä, että populistit ottivat vastuun omasta elämästään ja elinoloistaan.

Nimenomaan Yhdysvalloissa populismi usein yhdistettiin tasa-arvoiseen demokratiaan, jota Yhdysvaltain vasemmistolaisilla osastoilla oli tapana tukea. Onkin syytä muistaa, että historiassa monet populistiset liikkeet, kuten Englannin chartistit yhdistettiin vasemmistolaiseen politiikkaan. Kuten amerikkalainen historioitsija Michael Kazin havaitsi, populistinen kieli inspiroi vasemmistolaisia liikkeitä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Vasta 40-luvulla amerikkalainen populistinen diskurssi alkoi siirtyä vasemmalta oikealle. Periaatteessa ei ole mitään syytä, miksi populistinen ilmaisuvoima pitäisi antaa vain yhden poliittisen äänen yksinoikeudeksi.

Varmasti nyky-Euroopassa populismi on tullut poliittinen tyyli, jonka lukematon määrä erilaisia liikeitä on omaksunut. Aikana jolloin miljoonat eurooppalaiset tuntevat itsensä poliittisen eliitin sivuuttamaksi ja holhoamaksi. Ei ihme, että eliitin halveksuva kohtelu saa heidät omaksumaan populismin. Itse asiassa tämä vastareaktio yleisöä moraalisesti alempiarvoisena pitävää ylimielistä eliittiä vastaan on kaiken kaikkiaan tervettä kehitystä. Tällähetkellä populismi palvelee pääasiallisena välineenä, jolla vastataan EU oligarkian epädemokraattisen ja teknokraattiseen hallintoon.

Kuitenkaan populismi ei yksin riitä. Nyt EU:n demokratiavajeen korjaamiseksi tarvitaan populistisen impulssin kiteytyminen poliittiseksi liikkeeksi, joka kykenee pyrkimään kohti solidaarisuutta sekä kansanvallan, yksimielisyyden ja tinkimättömän vapauden ihanteita. Silloin se voisi todella olla liike, joka ravistelee julkista elämää ja palauttaa merkityksen politiikkaan.


Frank Furedi