Kirjailija: Suomessa yritettiin Mannerheimin "lempeää" diktatuuria

[Faidros.]

Näin siis kirjailija Virpi Hämeen-Anttila.
http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288719595277.html Videoklipissä n. 1,10 alkaen.
Onko tosiaan näin? Olenko lukenut historiani väärin?
Koulupojat murhasivat poliiseja...

[Siili]

Näin siis kirjailija Virpi Hämeen-Anttila.
http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288719595277.html Videoklipissä n. 1,10 alkaen.
Onko tosiaan näin? Olenko lukenut historiani väärin?
Koulupojat murhasivat poliiseja...

Eikö kirjailijoille ole aina suotu melkoisia erivapauksia todellisuuden tulkitsemisen suhteen?

[Faidros.]

Kirjailijahan pyörii aivan toden ja tajunnanvirran molemmin puolin, mutta haastattelija tekee kaikkensa, että tämäkin paska olisi ollut tutkittua todellisuutta.

[Ink Visitor]

1900-luvun alussa oli kyllä jonkinlaista toimintaa teinien keskuudessa mutta en usko, että nyt tarkoitettaisiin heitä...

Helsinkiläisteinien ryhmä teki poliittisia murhia viime vuosisadan alussa

Nikolaisen Arvi, Rosenbröjerin Bertel ja Eklundin Martti. He ovat Helsingin Reaalilyseon oppilaita 1900-luvun alusta. Puku on siisti, on kravatti ja kaikkea. Mutta teinipoikien ensimmäinen terroriteko oli aivan kammottava.

Oli siellä kallioilla Pasilan varikon liepeillä huhtikuun 8. päivän aamuyöllä 1905 muitakin lyseolaisia. Oltiin joukolla teloittamassa 20-vuotiasta tuttua viilaria, Arvo Virtasta.

Nikolainen johti Verikoiria, Helsingin lyseolaisten salaseuraa, joka ryhtyi terrori-iskuihin itsenäisen Suomen puolesta. Salaseura toimi kaksi vuotta. Se murhasi varmuudella kolme ihmistä. Mahdollisesti jopa viisi. Yksikään terroristeista ei jäänyt kiinni.


Helsinki oli alkuvuonna 1905 noin 100 000 asukkaan kiehuva pikkukaupunki. Venäjän sortokausi jatkui jo kuudetta vuotta, keisarina oli Nikolai II. Oli alkanut Suomen historian ensimmäinen poliittisten terrori-iskujen lyhyt kausi.

"Se oli ensimmäinen vuosi, kun politiikka alkoi näkyä Helsingissä kaduilla", sanoo Helsingin yliopiston 38-vuotias historian dosentti Teemu Keskisarja. "Kielitaistelu oli kuitenkin käyty pääosin virastoissa, eikä helmikuun manifesti [vuonna 1899] ollut saanut myymäläapulaista tai tehtaan työläistä vielä kaduille."


Huhtikuun 8. päivänä muutama Verikoirien lyseolaispoika talutti viilarin Siltasaaresta Pasilan varikon kulmille. Itsenäisyysaktivisti Virtasen epäiltiin ryhtyneen poliisin vasikaksi. Teloituksen yksityiskohdat ovat osin arvailujen varassa, mutta varmasti Virtaselle on yön pimeydessä luettu jonkinlainen kenttäoikeuden tuomio. Laukauksia ammuttiin neljä. Aamulla poika löytyi verilammikosta.

Tällaista tapahtui. Osa helsinkiläisistä oli radikalisoitunut. Pelättiin, ihan syystäkin, että Nikolai II venäläistää lopullisesti Suomen suuriruhtinaskunnan.

Lyseolaisten salaseuran ytimessä oli noin tusina kiihkomieltä. He tulivat Norssista eli Normaalilyseosta, Ressusta eli Reaalilyseosta ja Lärkanista eli Nya Svenska Läroverketistä. Keski-ikä oli 16–17 vuotta.

Lyseolaisilla oli palava halu toimia Suomen itsenäisyyden puolesta. Olihan heillä tuore ikonikin: kouluylihallituksen hintelä ja puolikuuro apukamreeri Eugen Schauman, joka kesäkuussa 1904 oli ampunut kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja itsensä.

"Hän oli näille lyseolaisille kaikkien aikojen idoli. Niin pyhä kuin olla voi", Keskisarja sanoo. "Ei haitannut, että Schauman oli jollain tavalla keskinkertainen, melko vaatimattomassa ammatissa eikä fyysisestikään niin ihmeellinen. Hän teki puhdaspiirteisen teon, ja kantoi siitä vielä moraalisen vastuun."

Lyseolaiset olivat itsekin suunnitelleet Bobrikovin murhaa. Ukko oli ollut tarkoitus räjäyttää palasiksi Uspenskin ortodoksisen katedraalin jumalanpalveluksessa, hetkellä, jollain hän kumartaa ikonin edessä ja tekee ristinmerkin.

"Siinä olisi väistämättä tullut kymmeniä uhreja", Keskisarja arvelee. "Se jäi ehkä tekemättä, koska Katajanokalta on vaikea paeta."


Verikoirien poliittinen terrori on unohtunut. Siitä on kirjoitettu hämmästyttävän vähän. Etsivän keskuspoliisin osastopäällikkö Eino I. Parmanen kertoi Verikoirista 1930-luvulla ilmestyneessä neliosaisessa Taistelujen kirjassa. Sitten ääriryhmä unohtui vuosikymmeniksi, kunnes Keskisarja sen nyt löysi. Hän kirjoittaa lyseolaisista helmikuun alussa ilmestyvässä kirjassaan Vääpeli T:n tapaus – ja muita kertomuksia suomalaisesta terrorista (Atena).

Elokuussa 1905 lyseolaiset valitsivat arvalla, kuka painaa revolverin liipaisinta seuraavassa attentaatissa. Se tunaroitiin. Verikoirat murhasivat Kaivopuistossa – ilmeisesti vahingossa – suomalaisen kolmen alaikäisen lapsen isän, konstaapeli Johan Forsténin. Propagandamielessä Forstén oli huono uhri, ja tarkoitus oli kaiketi ampua joku venäjämielinen iso kiho.

Pari viikkoa myöhemmin Kaivopuistosta löytyi myös nuorehkon työmiehen ruumis. Kallo oli murskattu lähes tunnistamattomaksi. Lehdistö yhdisti uhrin Forsténin murhaan, mutta varmuutta ei ole siitä, oliko hän lyseolaisten uhri.


Se kiihkeä johtaja, joka tällaiseen terroriin tarvitaan, oli Arvi Nikolainen. Kaartinkaupungissa asuneen räätälin poika, jolla oli heikohko koulumenestys mutta ei suuria rötöksiä taakkanaan.

"Hän oli se, joka teki asiat ensimmäisenä, oli rohkein. Kun kymmenen pikkupoikaa seisoo Senaatintorin rappusilla, niin on yksi, joka ehdottaa, että heitetäänkö lumipallolla kasakoita. Tai katukivillä."

Keskisarja uskoo radikalismia ruokkineen myös se, että työmarkkinoilla oli ahdasta. Moni koulutettu nuori joutui tyytymään pikkuvirkaan jossakin virastossa. Sankaruus oli etsittävä muualta. Miksei sitten itsenäisyystaistelusta.

"Varmasti he saivat helpommin naisia sen imagon mukana."

Verikoirien sisäpiirissä olivat ainakin lyseolaiset Arvi Nikolainen, Helge Hyrkstedt, Primus Nyman, Mauritz Kiljander, Bertel Rosenbröjer, Alfons Mesterton, Siiri Tyrni, Martti Eklund, Kustaa Seger ja Erik Edelfelt. Sisäpiirin ainoasta tytöstä, Tyrnistä, ei ole löytynyt juuri mitään tietoa. Ei myöskään hänen mahdollisesta osallisuudestaan terroriin.

Verikoirien ytimessä oli myös yksi aikuisjäsen, 22-vuotias aggressiiviseksi luonnehdittu farmaseutti Kalle Nyman.

"Hän oli mukana iskuissa ainakin esikuntapäällikkönä. Hän lähetti poikia iskuihin luultavasti tuolta Grönqvistin talosta", Keskisarja sanoo. Hän osoittaa ravintola Kappelin pöydästä sormellaan vanhaa taloa Pohjoisesplanadilla. Siellä attentaatit suunniteltiin. Sieltä niihin lähdettiin.

"Kaikki arvohenkilöt asuivat parin korttelin säteellä, Helsinki oli pieni kaupunki. Talosta oli hyvä tarkkailla, kun merkkihenkilöt kulkivat promenadilla."


Murhien välissä he elivät melko normaalia helsinkiläistä arkea. Kun Keskisarja kahlasi Ressun rangaistuspäiväkirjan vuosilta 1904–1905, hurjinta, mitä löytyi, oli se, että kaksi viikkoa Verikoirien pommi-iskun jälkeen Kiljander ja Rosenbröjer jäivät kiinni tupakoinnista.

"Ei sieltä rangaistuspäiväkirjasta huomaa mitään. Ehkä jollakin on voinut käytösnumero tippua kymmenestä yhdeksään."

Olisivatpa opettajat tienneet. Tai ehkä joku tiesikin, mutta vaikeni.

Syyskuun 2. päivänä oli ukrainalaisen santarmialiupseerin Mark Denisukin vuoro. Hän oli ollut Helsingissä vasta puoli vuotta, kun joku ampui häntä selkään Kansakoulukadulla. Haavoittunut Denisuk lähti takaa-ajoon, mutta vihamielinen väkijoukko pysäytti hänet. Sairaalassa Denisukilta poistettiin lähes metri silpoutunutta suolta, mutta hän sinnitteli elossa vielä noin vuoden.

Neljä päivää Denisukin ampumisen jälkeen oli Arvi Nikolaisen vuoro todistaa hurja luontonsa. Hän viskasi itse tehdyn pommin Eerikinkadun poliisiaseman eteen. Pamaus kaikui Pasilassa asti, kolmesataa ikkunaruutua meni pirstaleiksi, mutta kukaan ei loukkaantunut vakavasti.

Nyt he olivat poliittisina murhaajina veteraaneja. Lokakuun alussa kaksi Verikoirista ampui vielä Iso Roobertinkadun ja Annankadun kulmassa venäläiskonstaapeli Nikolai Mitrofanovia. Hän kuoli haavoihinsa seuraavana vuonna.


On hämmentävää, mihin lyseolaiset ryhtyivät seuraavaksi. Piti ansaita se kuolemattomuus.

Oli saatu selville, että Nikolai II oli lähdössä Kannakselle Koiviston saareen metsästämään. Hän oli mahdollisesti sen ajan vartioiduin ihminen koko maailmassa.

Attentaatin taustalla oli aikuisten aktivistien tuki. Kannakselle revolverit kasseissa lähtivät ainakin Arvi Nikolainen, Kalle Nyman, Primus Nyman sekä Gunnar Björling. Mukana oli myös myrkkykapselit. Keskisarja uskoo, että ne olisi nielaistu, jos olisi jääty vangiksi.

Ajatelkaa nyt: Venäjän keisarin murha, eikö se kuulosta jotenkin liioitellulta päämäärältä helsinkiläisille lyseolaispojille? Oliko heiltä kadonnut todellisuudentaju?

"Ei Aleksanteri II:n murhaankaan tarvittu ihan mahdottoman isoa verkostoa", Keskisarja sanoo. "Ei se olisi tarvinnut kuin tuuria. Jos Suomessa oli ylipäätään porukoita, jotka olisivat pystyneet keisarin surmaan, niin mikseivät nämä. Jos he olisivat päässeet edes yrittämään keisarin murhaa, nimet tunnettaisiin maailmanhistoriassa."

Ei siitä mitään tullut. Kun Verikoirien kuolemanpartio ehti Kannakselle, keisari oli jo palannut jänis ja kettu saaliinaan Pietariin. Tiedustelu oli tunaroinut. Ei pojilla ollut edes kunnon murhasuunnitelmaa. Soitellen sinne oli menty.


Keskisarja sanoo ymmärtävänsä Verikoiria "pirun pitkälle".

"Vuonna 1905 oli todellinen, kouriintuntuva uhka, että Suomi häviää kansakuntana, ja suomen kieli ja taloudellinen autonomia katoaa", Keskisarja sanoo. "Verikoirien teoille oli painava asiapohja. Varmasti on paljon tyhmemmistäkin syistä tehty terroritekoja."

Keskisarjalle he ovat ainakin yhtä suuria sankareita kuin ne aikuiset, jotka muistetaan itsenäisyystaistelun sankareina, mutta jotka eivät vaarantaneet henkeään.

Keitä historia sitten muistaa? Eugen Schaumanin lisäksi ainakin suomalaisuusaktivistit Konrad "Konni" Zilliacuksen, Herman Gummeruksen ja tulevan presidentin P. E. Svinhufvudin, joka karkotettiin Siperiaan 1914.

Mutta Verikoirat unohtuivat. Osin se johtuu siitä, ettei yksikään heistä kertonut teoista elinaikanaan. Ensimmäisen käden tiedot terrorista laskettiin haudan lepoon.

"Verikoirien unohtuminen johtuu myös marttyyrien puutteesta", Keskisarja sanoo. "Jos yksikin heistä olisi kuollut, varmasti 1920- ja 30-luvuilla joku poikajärjestö olisi nimetty hänen mukaansa."

Myöhemmin he elivät tavallista elämää itsenäistyneessä Suomessa. Yksi päätyi maaseututeatteriin, toinen teknilliselle alalle, kolmannesta tuli modernistinen runoilija. Oli lakimiestä ja Kanadaan muuttanutta apteekkaria. Nikolainen oli toimittajana Amerikassa.

Vaikenivatko he vapaustaistelustaan jonkin traumaattisen ja häpeällisen teon vuoksi? Keskisarja arvelee, että se saattoi olla viilari Virtasen "kymmeneen mieheen" tehty teloitus. Kun on yöllä seisottu ringissä Pasilan varikon liepeillä. On uhottu. Sitten joku on teloittanut pari vuotta vanhemman tutun pojan ampumalla neljä kertaa.

http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Helsinkil%C3%A4isteinien+ryhm%C3%A4+teki+poliittisia+murhia+viime+vuosisadan+alussa/1135252193615

[siviilitarkkailija]

Kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan hurja Helsinki – salakapakoita, bordelleja, murhia

Otsikko on täysin väärin. Kirjailijan kuvaus Helsingistä 20-luvulla on hyvin paikkansapitävä. Aitoon vasemmistolaiseen tyyliin nainen tärisee jääkäreistä mitään ymmärtämättä.

1914-1917 Saksaan EI lähtenyt jääkäreitä vaan AKTIVISTEJA. He olivat aikanaan korporaatiokommunistisen venäläismyöntyväisen suomalaiseliitin mukaan maanpettureita ja terroristeja. Vasta koulutus ja taistelukokemus teki heistä jääkäreitä 27 pataljoonassa. Jokainen jääkäri oli myös aktivisti mutta jokainen aktivisti ei ollut jääkäri.

Hameen-anttila jättää täysin huomiotta että samaan aikaan yhtä suuri määrä suomalaisia sotilaskoulutushalukkaita matkusti Venäjälle. Heistä tuli ns punajääkärit. Punaisen puolen sotilaskoulutetut jotka jäivät olosuhteiden vangeiksi Venäjälle hävinneiden punikkien kanssa.

Kirjailija ei kuitenkaan kykene erottamaan taistelua venäläismiehitystä vastaan sattumanvaraisesta tappamisesta. Santarmien tappamista tapahtui ja vastineeksi kasakat tappoivat omissa vastaiskuissaan läjäpäin vastaantulijoita. Kasarminkadulla on edelleen poliisihallinnon autotalli jossa on erittäin korkeat ja kapeat ovet muistuttamassa ajasta kun kasakat ratsastivat tallista hevosillaan. IS-videossa kuitenkin kuvataan II-maailmansodan pommituksissa vaurioitunutta Snellmannin patsasta kun pitkäsiltakin on olemassa ajankohdasta muistuttamassa.

Kieltolaki räjäytti väkivallan aivan uudelle tasolle

Sodan jälkeen 1920-luvulla Helsinki oli täynnä bordelleja sekä salakapakoita. Samoin tappaminen oli hyvin laajaa ja tolkutonta. Tähän oli yksi erittäin painava syy, eduskunnan säätämä kieltolaki. Lisäksi sisällissodan melskeet olivat opettaneet syyn jos toisenkin mutta varsinainen väkivalta oli alkoholin kanssa aikaansaatua. Sisällissodan tappaminen oli jo laantumassa mutta alkoholin kanssa tehty väkivalta jatkoi tolkutonta menoaan.

Kieltolain kannattajat olivat eliittiä joka halusi työväestön pysyvän selvänä että tekisivät kovasti työtä. Kirjailija on oikeassa siinä että kieltolain kannattajat eivät katsoneet lain koskevan itseään. Samoin bordellien määrä ja laatu olivat melko suurta. Mm Punavuori oli täynnä huoria ja salakapakoita ja kaupungin rikkain henkilö omisti vuokrahuoneet Iso-Robertinkadulla jotka olivat likipitäen ainoa syy miksi kiinteistöillä oli arvoa. Meidän on siis ymmärrettävä että Helsingin (ei vielä korporaatiokommunistinen) kokoomus oli jo tuolloin ryhmä joka muodollisesti ja hallinnollisesti lisäsi asuntokurjuutta että bordellien tuottama rahavirta saatiin puolueen rahoittajien taskuun. Tästä ei ole mikään muuttunut sadassa vuodessa.

Varsinainen syy bordellien ja salakapakoiden määrään oli kuitenkin Venäjän laivasto jolle Helsinki oli ollut merkittävä asemapaikka. Pitää ymmärtää että kokoomukselle Venäjän puolustustarviketeollisuus ja sotavalmistelut olivat kultakaivos. Koko Helsingin kaikki rahat olivat tulleet sekä linnoitusteollisuudesta että sotatarvikkeista. 1920 kaikki se oli poissa. Ei ollut enää venäläisostajaa. Työttömyys ja varattomuus ajoivat ihmisiä epätoivoon samoin nälkä.

En jaksa alkaa käsittelemään mm elintarvikkeiden rajahinta-käsitettä mutta riittänee kertomaan asiasta että tuona aikana köyhä näki oikeasti nälkää. Mitään nykyistä sosiaaliturvaa ei ollut olemassa. Niissä olosuhteissa joissa on vaihtoehtona nopea rikastuminen viinan salakaupalla tai nälkiintyminen kaupunginhallinnon alaisuudessa, ei liene vaikea arvata mikä nuoria miehiä viehätti. Tappotilastot ajalta ovat melko karua luettavaa.

[Faidros.]

1900-luvun alussa oli kyllä jonkinlaista toimintaa teinien keskuudessa mutta en usko, että nyt tarkoitettaisiin heitä...

Helsinkiläisteinien ryhmä teki poliittisia murhia viime vuosisadan alussa

Onko edellämainittu todistettua totta, vai kirjoitettua proosaa?

[Ink Visitor]

^Aika heikosti löytyy pikaisella kuukkeloinnilla, pitäisi tutkia aihetta hiukan tarkemmin ja muualtakin kuin netistä... Näyttäisi kyllä siltä, että kyse ei ole fiktiosta.

Verikoirat (salaseura)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Verikoirat_(salaseura)

[siviilitarkkailija]

Vuosisadan alussa "teinit" todellakin muodostivat erilaisia ryhmiä ja osa teki murhia. Mutta pitää muistaa että kuten tänään "partalapsien aikana" myös tuolloin "teini" oli hyvin joustava käsite.


Muistetaan pari olennaista asiaa, 1900-luvun alussa EI ollut olemassa Suomi nimistä valtiota. Suomi oli Suuriruhtinaskunta ja kaikki olivat Meidän Tsaarin alamaisia. Heillä ei ollut kansalaisoikeuksia vaan alamaisen saama juhlallinen vakuutus hallitsijan oikeamielisyydestä (tai sitten ei ollut jos tsaari päätti olla moisen antamatta).

Pelkästään tsaarin kritsointi, jopa epäsuora, oli ankarasti rangaistavaa. Maassa oli runsaasti venäjämyönteisiä ihmisiä joiden koko elintaso ja hyvinvointi riippui kaupasta Venäjän kanssa. Tämä johti siihen että ne nuoret opiskelijat jotka haaveilivat laajemmasta vapaudesta, joutuivat tekemään salaisia ryhmiä ja olemaan lain ulkopuolella. Siis ihmisillä EI ollut kokoontumisvapautta. Tämä vertautuu nykyisen poliisin haluun estää ja valvoa yleisökokoontumisia. Tuolloin asia oli sellainen että mikäli 3-5 ihmistä kokoontuivat, niin seurauksena saattoi olla ihan oikea vankeustuomio. Vastaavasti muu poliittinen kokoontuminen sisälsi aina riskin että paikalle karautti joukko kasakoita jotka löivät miekan huotralla tai sitten itse miekalla osallistujat kuoliaaksi.

Mm aktivistien oli aikanaan pakko harjoitella salaa ja matkustaa ilman lupaa ja omissa taisteluissaan he myös käyttivät aseita ja heitä ammuttiin ja pahoinpideltiin. Jotta saisimme kuvan ajan väkivallasta, pitää perehtyä aikakauden murhiin eli tappoihin kuten vaikkapa tässä:

http://personal.inet.fi/koti/kkoskela/koskela2.html

Kolmekymmentä vuotiaana Vickströmillä oli huono maine. Työmies-lehden mukaan hänet tunnettiin "sakilaispiireissä" nimellä Iso-Viki. Vickströmillä oli vuodesta 1901 lähtien ollut useita tuomioita pahoinpitelystä, juopuneena melskaamisesta ja varkauksista. Toisin sanoen hän oli "huligaani". Vickström asui varsinaisesti Huopalahdessa; rötökset tapahtuivat silti yleensä Pitkänsillan pohjoispuolella. Heinäkuussa 1914 Viki odotti vuoden mittaisen kuritushuonetuomionsa täytäntöönpanoa. Rangaistus oli tullut entisen poliisin lievästä puukottamisesta....Kahdeksan parikymmenkesäistä nuorukaista kisaili juovuksissa kallioilla. Painin temmellys sai juopuneen Vikin kiihtymään. Hän kapusi ripeästi kalliolle ja alkoi karjua: "Minä olen hurja Viki Söörnäisistä!" Vickström ennätti puukottaa kolmea siellä temmeltänyttä nuorukaista ennen kuin joukosta löytyi yhtä halukas tappelija. Puukkokahinassa Viki menetti henkensä.

Poliittisesta väkivallasta  esimerkiksi käy hyvin prokuraattori Soisalo-Soinisen murha

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eliel_Soisalon-Soininen

Ja murhaaja Hohentalin sivu wikipediassa

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lennart_Hohenthal

Aatelisen Soisalo-Soinisen sukulaiset ovat luonnollisesti tehneet sukulaisestaan väärinymmärretyn ja järjestelmään soluttautuvan henkilön kun taas suuri osa väestöstä näki miehen pelkkänä venäläisten myötäjuoksijaviranomaisena. Niin tai näin, prokuraattori sai surmansa murhaiskussa josta kohistiin paljon. Pitää ymmärtää että yksittäisten santarmien kuoleminen virantoimituksessa oli paljon pienempi juttu. Se oli arkinen asia josta on vain pikkuotsikko lehden sivulla. Mutta tekijänsä joutuivat usein teon jälkeen pakenemaan paikkakunnalta tai kokonaan maasta. Vaarana oli joutua Siperiaan ja siellä tapetuksi.

Väkivalta oli kovaa ja todellista. Syyt siihen moninaiset ja se mitkä lopulta ovat olleet yksittäisen veriteon motiivit ovat häilyneet. Puukko on kuitenkin ollut tapa elää ja tapa kuolla Helsingissä vuosisadan alussa.

[JJohannes]

Onko edellämainittu todistettua totta, vai kirjoitettua proosaa?

Molempia, Teemu Keskisarjan tyyli on tuollainen "historia tarinana"-mikrohistoriatutkimus. Samaan tyyliin kuin jollain Carlo Ginzburgilla tai Emmanuel Le Roy Laduriella. Se varmaan näkyy jutussa.

Mutta kyllä tämä on ihan historiallinen fakta joka tapauksessa.

[siviilitarkkailija]

Näissä väkivalta-jälkipyykeissä menee usein mittakaava täysin sekaisin. Vihervasemistolainen roskaväki ulisee ja itkee nuorison murhaporukan tekemiä veritekoja vuosikymmeniä- ja satoja. Olivathan teot kamalia ja tuomittavia. Kuolema lahtareille ja rauha punikeille jne.

Mitä vihervasemmistolainen roskaväki kieltäytyy ymmärtämästä ja näkemästä on tuonaikaisen valtion, Suuriruhtinaskunnan virallisen hallinnon, harjoittamaa väkivaltaista ja julmaa sortoa.

On aivan elimellisen tärkeää ymmärtää että jos meillä on törkeä ja julma henkirikos, niin samaan aikaan samassa maassa tehtii jatkuvia ja törkeitä ihmisoikeusloukkauksia ja rikoksia suuriruhtinaskunnan hallinnon alaisuudessa. Esimerkiksi Siperia-tuomio tarkoitti hyvin usein kuolemantuomiota ja pitkää kidutusta. Jälkikäteen hallinnollisen väkivallan ja julmuuden tuomitseminen tai edes tutkinta Suuriruhtinaskunnan ajalta on likipitäen olematonta. Koska aika avautuu monille ihanan utuisena rakkauden ja suuren isän holhousaikana jolloin kaikki oli "paremmin".

Todellisuus tuon ajan poliisitoiminnasta Helsingissä oli yksinkertaisesti hakkaaminen. Mm esitutkinta oli jatkuvaa hakkaamista joka keskeytyi ainoastaan tutkittavan pyörtymisen ajaksi. Jonka jälkeen "esitutkintaa" jatkettiin kunnes "kuulustelija" oli saanut haluamansa. Poliisin kiinniottamia "katosi ja löytyi kuolleena" tai kuoli vankeuden aikana. Uskokaa tai älkää mutta mm kepulien ja monien suomalaisten suuresti rakastama Urho Kekkonen ansaitsi kannuksensa etsivän keskuspoliisin kovanyrkkisenä kuulustelijana vielä 30-luvulla. Sodan jälkeen puna-supo jatkoi siitä ideologian eripuolella mutta aivan samoilla keinoilla. Ihan oikeasti.

Mutta olennaista on ymmärtää että tätä valtiollista väkivalta- ja murhakoneistoa vihervasemmistolainen roskaväki ei kykene eikä halua tuomita. Kansalaisoikeuksiin välinpitämättömästi suhtautuvalle on yhdentekevää kuoleeko poliisin putkaa sata tai tuhat pidätettyä. Hänelle suuri ja kamala väkivalta on yksittäisen aktivistin tekemä murha vaikka se olisi yleiseen väkivaltaan ja julmuuteen verrattuna täysin triviaali teko. On aivan selvää että kirjailijalle on liian ikävä kertoa tappaja-poliisista, tai santarmista, joka murhaa ihmsiä virkansa avulla kuin kertoa eeppinen tarina yksittäisesti tappajasta.

Hallinnollisen väkivallan rinnalla rikollinen väkivalta on kuitenkin pienempää ja helpommin tuomittavaa. Ja kuten kaikista sosialistisista hallintokokeiluista voidaan havaita, jopa niin suosittua että hallinnollisen väkivallan pelkästä kritisoinnista voidaan rangaista. Tosia on kuitenkin se että Suuriruhtinaskuntaa hallittiin ja hallinnoitiin väkivallalla. Ja kyllä ihmiset luonnollisesti vastaavat samalla tavalla siihen voimaan ja tahtoon kuin millä heitä hallitaan.