Heikki Aittokoski: Narrien laiva

[Kemolitor]

Luin loppuun Heikki Aittokosken kirjan Narrien laiva - matka pieleen menneessa maailmassa. En oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa. Aittokoski on Helsingin Sanomien toimittaja, joten sen pitäisi jo heti kertoa, että kirja on kamalan huono, vihervasemmistolaista propagandaa pahimmillaan.

Mutta ei se sitä ainakaan minun silmiini ollut, päinvastoin. Aittokoski ensinnäkin kirjoittaa hyvin, taustoittaa asioita, penkoo asioita sitkeästi ja jääräpäisesti. Hän kertoo mm. Afganistanista, Bangladeshista, Somaliasta ja Nigaraguasta. Yksi luku on hauska, kun hän yrittää päästä Päiväntasaajan Guineaan, mutta ei saanut sitkeistä yrityksistään huolimatta viisumia, maa suhtautuu aika vainoharhaisesti toimittajiin. Toisaalta Aittokoskikaan ei teksteissään kovin suopeasti suhtaudu maitaan kurjistaviin diktaattoreihin Afrikassa.

Kirjan yksi luku, Nigaraguaa käsittelevä löytyy kokonaisuudessaan Hesarin sivuilta:
http://www.hs.fi/kuukausiliite/Ylpeys/a1305730058459
Siinä Aittokoski aika pahasti tylyttää Suomen kehitysapua Nigaraguaan.

Lainaus tekstistä:

Päätös oli Suomen kehitysapuhistorian kiistellyimpiä, juuri vasemmistolaisen sandinistisiteen takia. Julkisuudessa päätöstä vastusti äänekkäimmin entinen kahviprikaatilainen, professori Jussi Pakkasvirta. Helsingin Sanomien mielipidesivuilla hän totesi muiden pohjoismaiden poistuneen Nicaragusta ja esitti perään retorisen kysymyksen: "Olisiko suomalaisten juuri siksi jäätävä paikalle, talvisodan hengessä?" Pakkasvirta yritti sisukkaasti lobata myös kulissien takana. Kehitysministeri Heidi Hautala ei ottanut häntä vastaan.

Kuinka sattuikaan, juuri Jussi Pakkasvirta arvioi kirjan Kepan sivuilla:
Jussi Pakkasvirta: "Narrien laiva" ajaa karikkoon

.........
Aittokoskelle kehityksen suurimpia hidasteita ovat huono politiikka, korruptio − ja poliittisesti ohjautuva kehitysyhteistyö. On "änkyrät sandinistit", "henkilöriitoja", "epämääräisiä tavoitteita", "monimutkainen organisaatio". Kehitysyhteistyö on Aittokoskelle myös vanhaa ja kyynistä kylmän sodan aikaista vasemmisto−oikeistopolitiikkaa. Jatkuvat luonnonmullistukset tai ulkovaltojen rahoittamat sodat ovat tässä Aittokosken luomassa, jotenkin likaisenpoliittisessa kehy-kuviossa lopulta aivan marginaalisia.

Aittokoski puhuu laajan kansalaiskeskustelun tarpeesta ja on huolissaan, että keskustelut jäävät ääripäiden temmellyskentäksi. Omilla teksteillään ja otsikoillaan hän tekee paljon lopettaakseen moniulotteisen keskustelun: "Miljoonia Suomen veroeuroja valui hukkaan Nicaraguassa kehityshankkeeseen", otsikoi Aittokoski Helsingin Sanomissa 14. lokakuuta. Kuviin on kaivettu joku kuluneen mutta silti käyttämättömän näköinen Valmetin traktori kuivassa maastossa. Hyvin ja pitkään palvelleen traktorin tarinaa ei kerrota. Toimittaja kirjoittaa silti yhtäkkiä, samassa artikkelissa, että "Suomella on ollut Nicaraguassa myös onnistumisia".

Vähän jää tilaa kehitysyhteistyön syvälliseen ja monipuoliseen analyysiin, vaikka evaluaatioita on jonkun verran luettu.

Suuri osa lehden lukijoista ei lue kokonaisia juttua vaan vilkaisee otsikot ja kuvat − miettimättä, että kehitysyhteistyö on riskibisnestä − toistan: vaikeaa, inhimillistä ja kansainvälistä toimintaa haastavissa olosuhteissa.

Narrien laivassa puhutaan paljon hyväntahtoisista hölmöistä. Näitä ovat allekirjoittaneen lisäksi muun muassa melko kovissa poliittisissa liemissä keitetyt ministerit ja yksi entinen presidentti. Aittokoski itse esiintyy ulkopuolisena tarkkailijana, kyynisenä älykkönä.

Historiallisten ratkaisujen helppo kritiikki ilman ratkaisumallien tarjoamista ja monipuolista analyysiä ei kuitenkaan ole erityisen briljanttia. Tyyli lukea lähteitä ja valita haastateltavia voi toki olla myös ajattelemattomuutta, sillä köyhyyden ja epäoikeudenmukaisuuden näkeminen on älykköä sentään satuttanut.

On kuitenkin kysyttävä, kenestä on enemmän vahinkoa maailmalle: hyvää tarkoittavista hölmöistä, kyynisistä "älyköistä" – vai interrail-journalisteista?

Jos minun pitäisi vastata Pakkasvirran kysymykseen, vastaisin että eniten vahinkoa tekevät hyvää tarkoittavat hölmöt.

Kannattaa lukea tuo Pakkasvirran arvio kokonaisuudessaan ja Hesarin sivuilta kirjan Nigaraguaa käsittelevä luku. Ihan hyvä kirja muutenkin, suositan.