Toimittajan arvokas elämä

[sologdin]

Muutaman kerran vuodessa saamme lukea, tai kuulla mediasta kuinka monta toimittajaa maailman kriisipesäkkeissä on jonakin aikana kuollut.  Emme koskaan montako lääkäriä, bussikuskia, opiskelijaa, sihteeriä, marketin kassaa, maanviljelijää, tarjoilijaa, puhelinmyyjää tai kotiäitiä.

Toimittajan henki on siis arvokkaampi kuin muiden.  Toki on muistettava, että muistokirjoituksia toimittajille laativat toimittajat.

En oikein jaksa vuodattaa kyyneleitä noiden toimittajien kohtalon takia; näkemykseni nimittäin on, että maailman kriisipesäkkeistä monet, elleivät useimmat, ovat syntyneet ja pysyvät voimissaan nimenomaan sen takia, että media on niin päättänyt.  Se (toimittajat) ohjaa huomion johonkin paikkaan ja levittää sanoman muuhun mediaan, jolloin ns. suuren yleisön mielenkiinto herää, osa alkaa vaatia omalta viiteryhmältään toimia ja toinen osa muunlaisia toimia.  Kun suuri yleisö liikehtii, myös herkkävainuiset poliitikot tajuavat aikansa tulleen ja sekoavat asiaan kukin mahdollisuuksiensa mukaan.  Asia leviää YK:hon ja muuttuu globaaliksi.  Ja niin onkin monivuotinen median ruokintapaikka valmis.  Jos media ei olisi ollut hommassa mukana, globaali kriisi olisi saattanut jäädä muutaman päivän paikalliseksi nahisteluksi joka olisi sammahtanut siinä vaiheessa, kun osapuolten olisi ollut pakko lähteä hankkimaan syömistä.

Toimittajat vain saavat mitä ovat tilanneet.

Erinomaisen dokumentin median toimintatavoista tarjoaa Evelyn Waughin iätön satiiri "Jymyjuttu" (Scoop) vuodelta 1938.  Suosittelen!

[Maastamuuttaja]

Toimittajan työ on niitä harvoja ammatteja, joissa omien kokemusten julkis-narsistinen glorifiointi on mahdollista. Kuolema vaanii kintereillä, mutta sankaritoimittaja pitää kiinni (yleensä vasemmistolaisista) arvoistaan.

[törö]

Uhkarohkeimmat kriisialueilla heiluvat toimittelijat ovat freelanceja, jotka haaveilevat saavansa rahaa ja mainetta tekemällä jutun, joka päätyy etusivuille pitkäksi aikaa.

Koska todennäköisyys siihen on melko alhainen, osa heistä päätyy hankkimaan vähän sivutuloja katselemalla paikkoja jonkin tiedustelupalvelun laskuun, ja sotatoimialueella siinä leikissä tulee helposti ammutuksi vakoojana. Kaikki osapuolet käyttävät näitä ääliöitä, joten kaikki myös osaavat etsiä heitä omalta tontiltaan.

Nykypäivänä parhaat jutut tulevat joka tapauksessa kriisialueilla asuvilta netin käyttäjiltä, joten seikkailijat ovat lähtökohtaisestikin täysin väärässä paikassa. Julkkiksien väijyminen baareissa ja uimarannoilla olisi paljon kannattavampaa toimintaa.

[sivullinen.]

Koska todennäköisyys siihen on melko alhainen, osa heistä päätyy hankkimaan vähän sivutuloja katselemalla paikkoja jonkin tiedustelupalvelun laskuun, ja sotatoimialueella siinä leikissä tulee helposti ammutuksi vakoojana. Kaikki osapuolet käyttävät näitä ääliöitä, joten kaikki myös osaavat etsiä heitä omalta tontiltaan.

Oma käsitykseni sota-aluiden toimittajan työstä on ihan toinen. Oikeaoppisiksi uskotut toimittajat yleensä kutsutaan valtion tai sotavoimien pyynnöstä tekemään juttuja. Heidät viedään "sotatoimialueelle", joka useimmiten on äänen kantaman päässä sotatoimista oleva lavastettu kenttä. Siellä heille esitellään uhreja ja sotilaita, joita heidän tulee haastatella. Vihollisen alueelle tai edes puolueettomalle alueelle toimittajia tuskin koskaan päästetään - eikä missään nimessä vakoilun kannalta arkoihin kohteisiin. He ovat paikalla tekemässä propagandaa - joko oman maan tarpeisiin tai ulkovaltojen. Joskus käy kuitenkin niin huonosti, että vihollinen saa vihiä propagandaoperaatiosta ja tulee sitä häiritsemään. Toimittajan pelottelu tai jopa ampuminen toimii parhaiten. Sitä vastaan taistellaan toimittajien ampumisesta tehtävillä vielä hurjemmilla propagandauutisilla; jos sotajutulle oli jo varattu televisioaikaa, niin helppo paikkaus on ottaa tilalle toimittajan kuolema.

Uskooko joku vieläkin sota-alueilta olevan "uutisoinnin" vastaavan totuutta? Uskooko joku SA-kuva-arkiston edestäpäin kuvattua hyökkäystä olevien kuvien olevan aitoja tilannekuvia? Turhaa taitaa olla kysellä. Ennen kysymyksen esittämistä 80% uskoi - kysymyksen esittämisen - ja pienen aivotoiminnan - jälkeen uskoo enää 20%.