Täystyöllisyydestä mielenkiintoinen artikkeli

[maisteri]

jonka voin allekirjoittaa. Tuo kannattaa ajatuksella lukea koska siten voi ymmärtää nykyistä talouapolitiikkaa ja sen motiiveja.

http://rahajatalous.wordpress.com/2012/03/30/taystyollisyys-ja-nairu/



Aina 1970-luvulle saakka useimpien länsimaisten valtioiden talouspolitiikan keskeisimpänä päämääränä oli täystyöllisyyden ylläpitäminen. Tämän jälkeenkin täystyöllisyydestä on puhuttu usein eri valtioiden talouspolitiikan tavoitteena, mutta täystyöllisyyden termillä ei viitata enää samaan asiaan kuin aiemmin.

Alun perin täystyöllisyyden käsite viittasi tilanteeseen, jossa kitkatyöttömyyttä lukuun ottamatta kaikki työvoiman piiriin kuuluvat ihmiset ovat kokoaikatyössä. Kitkatyöttömyydellä viitataan lyhyisiin työttömyysperiodeihin, joita saattaa syntyä esimerkiksi vaihdettaessa työpaikkaa tai siirryttäessä opinnoista työmarkkinoille.

Nykyään täystyöllisyydellä viitataan erilaisissa virkamiesselvityksissä ja muussa virallisessa jargonissa yleensä kiihtymätöntä inflaatiovauhtia vastaavaan työttömyysasteeseen (englanniksi NAIRU, Non-Accelerating Inflation Rate of Unemployment). NAIRU pohjautuu uusklassiseen mikrotalousteoriaan, jonka mukaan työvoiman rajatuottavuus on positiivinen mutta vähenevä. Teoria olettaa, että täysin joustavien työmarkkinoiden oloissa reaalipalkat asettuisivat työvoiman rajatuottavuutta vastaavalle tasolle. Tämä niin sanottu hintamekanismiin perustuva reaalipalkka johtaa uusklassisen talousteorian mukaan aina täystyöllisyyteen.

1960-luvulta lähtien uusklassisessa taloustieteessä on kuitenkin alettu korostaa työmarkkinajäykkyyksien vaikutusta palkanmuodostukseen. Nykyään valtaosa uusklassisista taloustieteilijöistä korostaakin sitä, että ammattiliittojen neuvotteluvallan ja oligopolistisen kilpailun vuoksi todellinen reaalipalkkataso saattaa asettua eri tasolle kuin hintamekanismiin perustuva reaalipalkkataso.

Uusklassisen työmarkkinateorian mukaan työntekijöiden neuvotteluvoima on sitä suurempi mitä alhaisempi on työttömyysaste.  Neuvoteltu reaalipalkkataso on siis sitä suurempi mitä alhaisempi on työttömyysaste. Jos kuitenkin neuvoteltu reaalipalkkataso nousee korkeammaksi kuin hintamekanismiin perustuva reaalipalkkataso, syntyy tästä NAIRU-teorian mukaan pitkällä aikavälillä väistämättä työttömyyttä, koska työntekijöiden reaalipalkat ylittäisivät heidän rajatuottavuutensa.

Näin ollen NAIRU-näkemyksen mukaan työmarkkinat tasapainottuvat pitkällä aikavälillä neuvotellun reaalipalkkatason ja hintamekanismiin perustuvan reaalipalkkatason leikkauspisteeseen (ks. kuvio 1). Kyse on siis työttömyyden tasosta, joka on riittävän suuri pudottaakseen reaalipalkkavaatimukset työvoiman rajatuottavuutta vastaavalle tasolle.

Kuvio 1. NAIRUn määräytyminen hintamekanismiin perustuvan reaalipalkkatason (PRW) ja neuvoteluun reaalipalkkatason (BRW) leikkauspisteessä.



NAIRU ja makrotalouspolitiikka

NAIRUa ei käytetä kuitenkaan ainoastaan kuvauksena työmarkkinoiden toiminnasta, vaan sillä on myös suoria vaikutuksia makrotalouspolitiikkaan. On nimittäin selvää, että valtio voi omilla toimillaan asettaa työttömyysasteen käytännössä haluamalleen tasolle, jolloin neuvoteltu reaalipalkkataso ja hintamekanismiin perustuva reaalipalkkataso eivät välttämättä kohtaa.

Uusklassisen teorian mukaan valtion on kuitenkin työllisyyspolitiikassaan ylläpidettävä NAIRUa vastaavaa työttömyysastetta, koska muussa tapauksessa seurauksena on jatkuvasti kiihtyvä inflaatio: työvoiman vaatiessa korkeampia palkkoja yritysten on nostettava tuottamiensa hyödykkeiden hintoja ylläpitääkseen kannattavuuttaan. Esimerkiksi viime syksyn Talous & Yhteiskunta -lehdessä arvioitiin, että alle seitsemän prosentin työttömyysasteella työmarkkinat ylikuumentuisivat.

Uusklassisen teorian oletuksena on, että hintamekanismi tuottaa NAIRU-tason työttömyysasteen automaattisesti pitkällä aikavälillä. Koska NAIRUa alemmas työttömyysastetta ei voida painaa kysyntästimulaatiolla, on ekspansiivinen makrotalouspolitiikka lähes hyödytöntä. Tämän vuoksi suurin osa ortodoksista taloustieteilijöistä onkin kiinnostunut toimista, joilla itse NAIRUa voidaan alentaa.

Kulloinkin vallitseva NAIRU riippuu neuvotellusta reaalipalkkatasosta. Neuvoteltu reaalipalkkataso määräytyy taas pääasiassa työmarkkinarakenteiden pohjalta. Esimerkiksi minimipalkkasopimukset tai korkea työttömyysturva parantavat neuvoteltua reaalipalkkatasoa. Samalla tavalla vaikuttaa yleensä myös ammattiyhdistysliikkeen vahva asema. Toisin sanoen esimerkiksi korkean työttömyysturvan oloissa tarvitaan korkeampi työttömyysaste hintamekanismiin perustuvan reaalipalkkatason ja neuvotellun reaalipalkkatason tasapainon saavuttamiseksi kuin heikomman työttömyysturvan oloissa.

Näin ollen kiihtymätöntä inflaatiovauhtia vastaava työttömyysaste voidaan painaa alemmas "rakenteellisilla uudistuksilla". Käytännössä näillä rakenteellisilla uudistuksilla tarkoitetaan lähes aina reformeja, jotka heikentäisivät työntekijöiden neuvotteluvoimaa. Mitä vähemmän työntekijöillä on neuvotteluvoimaa, sitä lähempänä neuvoteltu reaalipalkkataso on hintamekanismiin perustuvaa reaalipalkkatasoa. Toisin sanoen mitä vähemmän työntekijöillä on neuvotteluvoimaa sitä alhaisemmalla tasolla on NAIRU.

NAIRU ja sen ongelmat

On hämmästyttävä, kuinka vahvan aseman NAIRU-teoria on onnistunut saavuttamaan talouspolitiikassa siitä huolimatta, että se on täynnä ongelmia. Ehkä keskeisin ongelma NAIRUssa liittyy automaattiseen tasapainottumismekanismiin. Uusklassisessa taloustieteessä uskotaan, että työmarkkinat tasapainottuvat pitkällä aikavälillä aina NAIRU-tasoon.

Jos julkinen valta pidättäytyy kysynnänsäätelystä – kuten NAIRU-teoreetikot yleensä suosittelevat – ei ole mitään takeita, että edes NAIRU-taso saavutetaan. Pääasiassa tämä johtuu siitä, että epävarmassa ilmapiirissä yritykset välttävät lainanottoa, mikä supistaa investointiastetta. Investointihalukkuus kasvaa ainoastaan, jos kokonaiskysyntä on sillä tasolla, että yritykset uskaltavat solmia uusia velkasopimuksia. Näin ollen alhainenkaan reaalipalkkataso ei takaa työttömyyden alentumista.

Toinen keskeinen ongelma liittyy koko NAIRU-käsitteen ongelmallisuuteen. Työttömyysasteessa lyhyellä aikavälillä tapahtuvilla muutoksilla on usein pitkäaikaisia vaikutuksia. Tämä hystereesinä tunnettu ilmiö tarkoittaa esimerkiksi sitä, että työttömien työkyky ja työtaidot heikkenevät varsin nopeasti. Samalla työttömät myös stigmatisoituvat työnantajien silmissä. Toisin sanoen vähänkin pidentynyt työttömyysperiodi saattaa tehdä työttömän työllistymisestä likipitäen mahdotonta.

Näin ollen ainoastaan ekspansiivisella talouspolitiikalla voidaan pitää koko väestö työkykyisen työvoiman piirissä. Jos hyväksymme vaikkapa seitsemän prosentin työttömyysasteen, voidaan pian havaita, että tämän työttömyysasteen alentaminen ei onnistu edes rakenteellisilla toimilla.

Monesti korkeaksi jämähtäneessä työttömyysasteessa ei olekaan kyse "työmarkkinajäykkyyksistä", vaan suhdannetyöttömyyden muuttumisesta pitkäaikaistyöttömyydeksi. Vain osa laskusuhdanteessa työpaikkansa menettäneistä kykenee palaamaan takaisin työmarkkinoille. Hystereesivaikutuksen vuoksi työttömyyden ei pitäisi antaa kasvaa edes lyhyellä aikavälillä, sillä lyhyen aikavälin työttömyydellä on aina myös huomattavia pitkäaikaisvaikutuksia.

Suomen työttömyystilanne on surullinen osoitus hystereesistä käytännössä. 1990-luvun laman jälkeen Suomen työttömyysaste on jumiutunut pysyvästi seitsemän-kahdeksan prosentin tietämille. Huomattava osa nykyisistä työttömistä ei voi koskaan työllistyä yksityiselle sektorille, sillä heidän taitonsa ja työkykynsä ovat heikentyneet dramaattisesti. Jos Suomessa olisi laman aikana harjoitettu vastasyklistä suhdannepolitiikkaa, ei hystereesi olisi nykyisessä laajuudessa päässyt koskaan realisoitumaan.

Kolmanneksi on myös syytä kysyä, miksi inflaatioon pitää suhtautua pelolla. On tietenkin selvää, että useiden kymmenien prosenttien inflaatioasteet aiheuttavat erilaisia ongelmia. Toisaalta useissa empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että inflaation alentuminen pitkän aikavälin trendistä hidastaa talouskasvua varsin selvästi. Tämä on seurausta muun muassa siitä, että inflaation hidastuminen edellyttää usein deflationaarista talouspolitiikkaa, jolla taas on negatiivisia vaikutuksia kokonaiskysyntään.

Tavallisille työntekijöille inflaatio ei usein olekaan ongelma, koska heidän palkkansa on sidottu hintaindeksiin. Sen sijaan sijoittajat ja rahoituslaitokset kärsivät inflaatiosta, kun säästöjen ja korkotulojen reaaliarvo heikkenee.

Lopuksi on myös syytä ottaa huomioon, että koko uusklassisen mikrotalousteorian keskeinen perusoletus vähenevästä rajatuottavuudesta on kyseenalainen. Vähenevän rajatuottavuuden teoria on johdettu alun perin maataloudesta, johon se varmasti sopiikin. Sen sijaan esimerkiksi modernissa teollisuustuotannossa ei ole lainkaan selvää, että työvoiman rajatuottavuus olisi vähenevä.

Johtopäätökset

Talouspoliittisessa keskustelussa toitotetaan jatkuvasti rakenteellisten uudistusten ja työvoiman tarjonnan keskeistä roolia työttömyysasteen alentamisessa. Harvoin kuitenkaan tuodaan esiin, mitä nämä keinot käytännössä tarkoittavat ja miksi ne nähdään ainoina vaihtoehtoina.

Nykyisen makrotalouspolitiikan ymmärtäminen edellyttääkin perehtymistä NAIRU-ajatteluun. NAIRU on suoraa seurausta uusklassisen taloustieteen perusolettamuksista: kokonaistuotanto ja työllisyysaste määrittyvät pelkästään "reaalisten tekijöiden" (työvoiman määrä, työn tuottavuus, työvoiman neuvotteluasema) perusteella eikä nimellisillä tekijöillä kuten kokonaiskysynnällä ole mitään merkitystä.

Tosiasiassa rahatalousjärjestelmässä kuitenkin juuri nimelliset tekijät määrittävät lopulta taloudellisen aktiviteetin tason. Kuten olemme toistuvasti todenneet, rahataloudessa on kyse velkajärjestelmästä. Koska tuotanto lähtee liikkeelle velkasuhteiden luomisesta, edellyttää investointien tekeminen aina luottamusta kokonaiskysynnän riittävyyteen. Tämän vuoksi todellisen täystyöllisyyden saavuttamisessa kysynnänsäätely on välttämätöntä.

On myös tärkeää ymmärtää, että NAIRU-ajattelulla on ollut suoria vaikutuksia työmarkkinarakenteisiin ja työelämän laatuun. Työelämän huonontuminen ei ole ollut – ainakaan yksinomaan – seurausta kapitalismin endogeenisesta muutoksesta, vaan se on ollut suurelta osin talouspoliittisessa paradigmassa tapahtuneen muutoksen sivutuote. Täystyöllisyyden saavuttaminen sekä työelämän laadun parantaminen edellyttävätkin NAIRU-ajattelun hylkäämistä ja julkisiin investointeihin perustuvaa työllisyyspolitiikkaa.